Yksityisten omistusoikeuksien ja markkinamekanismin vastustajat vetoavat usein tunteellisiin vastineisiin kapitalismin tuomitsemisessaan.

Kuten Murray Rothbard kuvasi erästä heidän suosikkihyökkäystään,

 
Vaikka tällaiset vakuuttelut täyttävätkin alhaisen standardin todistelusta niiden taholta, jotka haluavat syrjäyttää markkinoiden tulokset heidän sanelemillaan tavoilla, läheisempi looginen tarkastelu paljastaa nämä perusteettomiksi. Kapitalismin näkeminen raakana yhteiskunnallisena darvinismina, jossa ainoataan elinkelpoisin selviytyy muiden kustannuksella, ei ole ainoastaan virheellistä, vaan monilla tavoin juuri päinvastaista totuuden kanssa.

Markkinat tekevät suuremmasta määrästä ihmisiä selviytyjiä

Kaikkein ilmeisin virhe kapitalismin ”selviytymiskamppailunäkemyksessä” on, että markkinat—jopa niiden joita määräykset, verotus jne. hillitsevät, kuten nykyään on tilanne—laajentavat dramaattisesti ihmisten määrää, jotka ovat riittävän hyväkuntoisia selviytymään. Vauraus ja teknologia jota kapitalismi luo—esimerkiksi lääketieteelliset ihmeet, jotka nykyään rutiininomaisesti säästävät ’elinkelvottomia’ ihmisiä—osoittavat etteivät kapitalismin hyödyt ole rajoittuneet ainoastaan selviytyjille.

Kapitalismilla, jopa silloin kuin sitä sabotoidaan ja peukaloidaan valtion väliintuloilla, ei ole vertaistaan kun kyseessä on tarjota enemmän vaurautta, ja näin ollen halvempia tuotteita ja palveluita kaikille. Ja mitä vähemmän sitä häiritään, sen paremmin se saavuttaa nämä tulokset, ilman loukkaamatta yksilönvapautta. Tämä tarkoittaa, että käytännössä kaikki selviävät paremmin, tehden kapitalismista dramaattisesti darvinismin vastaisen. Viimeisenä parina satana vuotena suurin piirtein kuusi kertaa enemmän ihmisiä on pystynyt selviytymään maapallolla, vielä dramaattisesti pidemmällä eliniällä. Kuten Sheldon Richman vetää yhteen,  ”jos kapitalismissa ainoastaan hyväkuntoiset selviytyvät, sillä vaikuttaa olevan taito tehdä ihmisistä hyväkuntoisia.”

Rikastuttaen kaikkien tuottavimpia, kapitalismi mahdollistaa miljardien ihmisten selviytymisen, jotka eivät olisi muutoin selviytyneet. Itse asiassa kapitalismi antaa kaikille—erityisesti heikoille, joita sen syytetään vahingoittavan—parhaan mahdollisuuden ei pelkästään selviytyä, vaan kukoistaa. Yksi monista tavoista joilla tämä tulee esiin on valtava lisäys vapaa-ajassa, jonka markkinat ovat tehneet mahdolliseksi, samaan aikaan myös reaalitulojen noustessa dramaattisesti. Tämä ei voi olla seurausta raa’asta kilpailusta.

Yksityinen omistus estää viidakon lait

Yksityisomistus, kapitalismin perusta, estää ennemminkin kuin mahdollistaa viidakon lait, joista kapitalismin vastustajat sitä syyttävät. Yksityisomistus ehkäisee fyysiset loukkaukset henkilön elämää, vapautta tai omaisuutta kohtaan ilman tämän lupaa. Estämällä tällaiset loukkaukset, yksityisomaisuus on korvaamaton puolustus vahvan hyökkäystä heikkoa vastaan. Kenenkään ei sallita olevan saalistaja loukkaamalla toisen oikeuksia. Yksityinen omistusoikeus kiistää ”valta ja voima oikeuttaa” säännön, mikä vallitsee näiden oikeuksien puuttuessa. Herbert Spencerin sanoin, ”kaukana joidenkin väitteestä, ollen vahvojen vaateiden puolustaja heikkoja vastaan, [se] on paljon enemmänkin peräänantamaton heikkojen suojelussa vahvoja vastaan.”

Kuten Ludwig von Mises selitti, että yksityinen omistajuus on perusta ”yhdistetylle toiminnalle ja yhteistyölle, jossa jokainen osallistuja näkee toisen partnerin menestyksen keinona saavuttaa omansa,” ollen erittäin jyrkkä vastakohta darvinistiselle kamppailulle, jossa toiset ovat vihollisia. Jopa ne jotka olisivat tyranneja, jos heille annetaan mahdollisuus, joutuvat sen sijaan keskittämään pyrkimyksenä tarjoamaan sitä mitä muut arvostavat, suostutellakseen heidät vapaaehtoiseen yhteistyöhön. Vapaat markkinat kanavoivat jopa voimakkaat vallanhalut palvelemaan muita.

Toisin kuin petoeläimet, jotka joutuvat kilpailemaan voittaakseen muut niukoista saaliista, markkinoiden hinnat merkitsevät ettei ihmisten tarvitse kilpailla pelossa ettei mitään ole enää saatavilla toisiaan vastaan kaupoissa turvatakseen hyvin rajatun tavaroiden tarjonnan. Vertaa tätä rauhallista järjestystä hintakontrollien tilanteeseen, joka markkinoiden mekanismit ohittamalla luo juuri kyseistä pulaa. Näemme markkinoilla järjestystä väkivallan sijaan.

Murray Rothbard on saattanut ilmaista tämän parhaiten kirjassaan Man, Economy, and State:

Kilpailu tuotannossa

Viidakossa eläimet kilpailevat tietystä määrätystä saatavilla olevasta ruuan määrästä. Markkinoilla sen sijaan ihmiset kilpailevat ja menestyvät lisäämällä tuotettujen tuotteiden ja palveluiden arvoa enemmän kuin he saavat vastineena, erityisesti uusien ideoiden ja innovaatioiden kautta, mitkä eivät kuulu osaksi eläimellistä kilpailua. Kuten William Graham Sumner sen ilmaisi, markkinat

 
Mitä enemmän ihmiset palvelevat toisiaan, sitä suurempi on heidän ansionsa.

Ottaen huomioon niukkuuden tosiasian, yksilöt voivat pyrkiä tyydyttämään halunsa kahdella tavalla—he voivat hyödyttää itseänsä vahingoittamalla muita tai olemalla muille hyödyksi. Toisin kuin mikään muu yhteiskunnan järjestämisen muoto, markkinat rajoittavat meidät jälkimmäiseen. Kuten Sheldon Richman sen sanoo, ”markkinoilla tapahtuva kilpailu ei ole pääosin kilpailua kulutuksesta, vaan ennemminkin kilpailua tuotannosta… kilpailemme kuluttaaksemme kilpailemalla tuotannossa.”

Ja kapitalismi poistaa tarpeen saada jonkin taloudellisen suunnittelijan luvan tuotannolle. Kapitalismissa resurssien hankkimiseksi tuotantoon tarvitsee ainoastaan vakuuttaa tarpeeksi sijoittajia siitä että hanke riittävästi hyödyttää muita arvioituna potentiaalisilla voitoilla; sen jälkeen kuluttajat valitsevat esille tuodusta tarjonnasta.

George Reisman on hyvin kiteyttänyt kapitalistisen kilpailun tuotannossa artikkelissaan Some Fundamental Insights Into the Benevolent Nature of Capitalism:

Suhteellinen vastaan absoluuttinen etu

Eloonjäämiskamppailun retoriikka sivuuttaa myös olennaisen eron absoluuttisen ja suhteellisen edun välillä. Se tuo esiin ajatuksen, että ainoastaan absoluuttisesti parhaat selviytyvät, mikä ei ole markkinoiden kilpailun todellisuus. Kuten taloustieteilijät ovat pitkään tietäneet, jopa silloin kun toinen taho on absoluuttisesti parempi kaikessa kuin toinen, he voivat molemmat hyötyä erikoistumalla siihen missä kumpikin on suhteellisesti hyvä, tämän jälkeen suorittaen vaihdantaan markkinoiden välityksellä. Kun palkkoja ja hintoja ei estetä muuttumasta, ne sopeutuvat pisteeseen, jossa jokainen henkilö kykenee työskentelemään soveliaimmin (esim. Jos olen vain puoliksi niin hyvä kaikessa kuin sinä, selviydyn silti markkinoilla, koska puolella palkastasi tuotantokustannukset minun avulla ovat samat kuin sinua käyttäen). Milloin palkkoja ja hintoja estetään muuttumasta ihmisten suunnitelmia koordinoinnissa, raaka kilpailukäyttäytyminen voi olla seurauksena, mutta tämä on seurausta markkinoiden syrjäyttämisestä, ei seurausta sen antamisesta toimia.

Sheldon Richmanin sanoin, ”kapitalismi ei perustu hyväkuntoisimman selviytymiseen vaan ennemminkin soveltuvimman edistykseen. Loppujen lopuksi markkinoilla vähemmän ”soveltuvat” eivät katoa. Heidän tulonsa ovat vain pienempiä. Tämä ei ole vähämerkityksinen asia, kun kapitalismia verrataan muihin yhteiskuntajärjestelyihin.”

Kun liiketoiminta epäonnistuu, tai työtehtävä tulee vähemmän houkuttelevaksi, omistajat ja työntekijät eivät kuole. He siirtyvät kohden erilaista työtä, jota kuluttajat arvostavat enemmän. Tällaisina aikoina työntekijät ja omistajat saattavat ansaita vähemmän kuin he haluaisivat, koska heidän palveluksensa ovat tulleet vähemmän arvokkaiksi muille. Mutta pakottamisen puuttuessa tällaista mahdollisuutta ei voida millään estää, ellei kaikki muutokset joista ihmiset ymmärtävät hyötyvänsä pääty, ja kaikki kehitys sen mukana. Lisäksi George Reisman selittää, jopa ne joille nyt maksetaan vähemmän eivät vahingoitu kapitalistisesta kilpailusta:

 
Suhteellisen edun logiikan väärinymmärrys vaikuttaa olevan eräs pääasiallinen syy sille miksi protektionistista näkemystä esitetään niin usein, vaikkakin se hävittäisi hyvinvointimme, jos sitä sovellettaisiin yleisesti. Siten ne jotka edistävät protektionismia alueille jotka hyödyntävät heitä (ottamalla pois muiden valinnanmahdollisuuden, eli vahingoittamalla heitä) eivät halua vastaavia rajoituksia asetettavaksi voimaan kaikkialle. Suuri ihmisten enemmistö vaikuttaa suosivan rajoituksia niille jotka kilpailevat heidän kanssaan, mutta he eivät halua vastaavia rajoituksia haittamaan markkinoiden kilpailua niiden keskuudessa jotka myyvät heille tai ostavat heiltä, koska tällaiset rajoitukset vahingoittaisivat heitä.

Valitettavasti politiikassa ihmiset harvoin antavat markkinoille arvoa lukemattomista tapauksista, jolloin he ”voittavat” sen seurauksena, vaan ovat pikaisesti syyttämässä markkinoita (jopa silloin kun markkinoiden hinnat ovat ainoastaan ilmaisseet valtion rajoituksien haitalliset vaikutukset) milloin kilpailu estää heitä ansaitsemasta niin paljon kuin he katsovat ansaitsevansa. Näin protektionistiset äänet pyrkivät hukuttamaan alleen muut, johtaen haitallisiin markkinoiden rajoitteisiin.

Kilpailu edistämässä yhteistyötä

Eloonjäämiskamppailun retoriikka näkee myös kilpailun ja yhteistoiminnan yhtyeensopimattomina vaihtoehtoina. Silti kilpailu markkinoilla on kilpailua löydöistä siitä kenen kanssa on kaikkein suotuisinta olla yhteistyössä—informaatiota jota ei ole saatavilla ilman markkinoiden kilpailun sitä paljastamatta. Oikein ymmärrettynä markkinoiden kilpailu on prosessi edistää yhteiskunnallista yhteistyötä ja sen luomia yhteisiä hyötyjä, ei yhteiskunnallista sodankäyntiä.

Tämä sekaannus vaikuttaa ilmaantuvan liian kapeasta näkökulmasta kilpailulle markkinoita kuvailtaessa. Seurauksena on että markkinoiden todellinen keskeinen ominaisuus—vapaaehtoisten valintojen koordinointi—jää usein ylenkatsotuksi, vaikkakin se on viidakon lakien vastakohta. Kilpailua ilmenee silloin kun ihmiset ovat vapaita tekemään omia valintojaan, koska silloin kun on monia muita joiden kanssa he voivat päättää olla tekemisissä, he pystyvät edistämään omaa hyvinvointiaan antamalle heidän kilpailla tästä etuoikeudesta. Ja kun omistusoikeuksia kunnioitetaan, kilpailu sulkee pois voimankäytön tai petoksen, jotka riehuvat valtoimenaan viidakollisessa kilpailussa, jonka seurauksena omistusoikeuksia ei valvota.

Sheldon Richman asettaa kilpailun ja yhteistyön oikeaan perspektiiviin:

Eloonjäämiskamppailu hyödykkeistä ja järjestäytymisen muodoista 

Eloonjäämiskamppailun retoriikka sisältää seurannaisvaikutuksia siitä että epäkelvot yksilöt eivät selviydy. Tämä on virhe. Markkinoiden vaatimus ansaita positiivia voittoja selviytymiseksi kitkee pois vähiten soveltuvat tuotteet ja palvelut (ne joita kuluttajat arvostavat vähemmän kuin vaihtoehtoisia tuotteita ja palveluita, joita voitaisiin tuottaa samoilla resursseilla) ja kaikkein vähiten soveltuvimmat järjestäytymisen muodot (esim. jos tuotannon järjestäminen osakeyhtiön kautta on tehokkaampaa kuin henkilöyhtiön kautta, yritykset ottaisivat kasvavan markkinaosuuden henkilöyhtiöiden kustannuksella, ja jos suuret mittakaavan tehtaat ovat tehokkaampia kuin käsityö, valmistettaisiin enemmän laajassa mittakaavassa).

Tällainen eloonjäämiskamppailu on erittäin hyödyllistä kuluttajille, parantaen merkittävästi heidän hyvinvointiaan parempien ja sen seurauksena yhä parempien vaihtoehtojen tullessa heille tarjotuiksi. George Reismanin sanoin, ”ainoa merkitys, jossa ainoastaan ’soveltuvin’ selviää, on soveltuvimpien tuotteiden ja soveltuvimpien tuotantomenetelmien selviytymisessä, kunnes ne korvataan vielä paremmin soveltuvilla tuotteilla ja tuotantomenetelmillä.”

Näin markkinoilla todella tapahtuva eloonjäämiskamppailu saa aikaan yhä suuremman ihmismäärän selviytymisen, joista monet olisivat olleet soveltumattomia muutoin. Tämän takia darvinilaista kuvaa ihmisten eloonjäämiskamppailusta eivät painottaneet kapitalismin puolestapuhujat, jotka näkivät sen dramaattisesti epädarvinilaiset seuraukset, vaan kapitalismin vastustajat, jotka halusivat kuvata sen uhkaavana, avatakseen ovet erinäisille versioille valtion kontrolleja.

Poliittinen eloonjäämiskamppailu

Jos kilpailua tullaan aina kuvaamaan eloonjäämiskamppailuna, tällöin poliittista kilpailua tulisi analysoida samalla tavalla. Mutta vapaaehtoisten markkinoiden järjestelyjen kriitikot epäonnistuvat soveltamaan näitä samoja standardeja heidän ”ratkaisuihinsa,” koska se tuhoaisi heidän argumenttinsa.

Valtion ainoa suhteellinen etu on sen pakkovallan käyttö, vaikkakaan pakkokeinot ovat harvoin tarpeen selviytymisessä parempaan. Kuten Rose Wilder Lane asian ilmaisi, ”Tarve valtiolle on tarve voimankäytölle; siellä missä voimankäyttö on tarpeetonta; siellä ei ole tarvetta valtiolle.”

Tämä mukaisesti tulee ainoastaan kysyä kuka on kaikkein soveltuvin selviytymään valtion mielivaltaisen vallan ympäristössä. Ne jotka ovat valmiita käyttämään eniten hyväkseen pakkokeinojen valtaa palkitakseen ystäviään ja rangaistakseen vihollisiaan, tapaavat nousemaan huipulle heidän pystyessä varastamaan enemmän resursseja, mahdollistaen heille lahjomisen tai kiristämällä saavansa haluamansa lopputulokset—aina jonkun toisen kustannuksella—toisin kuin kaikkein soveltuvimpia markkinoilla ovat ne, jotka ovat kaikkein valmiimpia ja kyvykkäimpiä palvelemaan muita. Kuten Sheldon Richman toteaa, ”’Soveltuvimpia’ ovat ne jotka parhaiten täyttävät järjestelmän vaatimukset. Kun yhteiskuntaa kontrolloi valtio, ne jotka ovat taitavia vilpillisyydessä, petoksessa ja brutaalisuudessa nousevat huipulle, kuten Friedrich A. Hayek asian esitti. Markkinoiden yhteiskunnassa palkittuja kykyjä ovat luova asiakkaiden tarkkaavaisuus—yrittäjyys. Molemmissa tapauksissa sopivimmat edistyvät ja ainakin suhteellisessa mielessä, menestyvät.”

Murray Rothbard tekee selväksi markkinoiden ja poliittisen kilpailun välisen vastakkaisuuden: ”Nimenomaan valtiollisuus tuo takaisin viidakon lait—tuoden takaisin konfliktit, epäharmonian, luokkataistelut, valloituksen ja sodan kaikkia vastaan ja yleisen köyhyyden. Molemminpuolisten palveluiden rauhallisen ”kamppailun” kilpailun tilalle, valtiollisuus korvaa … yhteiskunnallisdarvinistisen kilpailun kuolinkamppailun poliittisilla etuoikeuksilla ja rajoitetulla olemassaololla.”

Ken Ewert on käsitellyt samaa asiaa:

 
Markkinat palkitsevat moraalisuutta rehellisyyden, velvoitteista vastaamisen, yrittäjyyden ja kovan työn muodossa kääntämällä ne muiden eduksi toisin kuin valtio, joka rutiininomaisesti palkitsee vääristelyä ja väärinkäytöksiä virkaan pääsemiseksi ja siinä pysymiseksi.

Markkinat myös luovat vaurauden joka mahdollistaa hyväntekeväisyyden kukoistamisen, sillä mitä ei ole tuotettu ei voida jakaa uudelleen. Tämä on ristiriidassa valtion valtuuttaman ”hyväntekeväisyyden” kanssa. Ensiksi mainittu edistää luonnettamme jälkimmäisen, perustuessa muiden oikeuksien loukkaamiseen, alentaessa sitä. Järjestelmä joka laajentaa ja tekee hyvät luoteenpiirteet paremmiksi on suotavampi kuin se joka alentaa niitä.

Loppupäätelmät

Retoriikkaa, joka maalaa markkinoiden järjestelyt darvinistisena eloonjäämiskamppailuna, on pitkään käytetty edistämään tahoja, jotka haluavat asettaa pakottamalla ”parannuksensa” niiden tilalle. Tämä harhaanjohtaminen ja vääristely on toiminut ainoastaan, koska useimmat ihmiset eivät ole ajatelleet asioita riittävästi (ehkäpä koska heidän asemansa jossain osassa valtion kultapossukerhoa on heikentänyt heidän kannustimiaan tehdä niin). Kuitenkin lähempi tarkastelu paljastaa kuinka virheellistä tällainen kielenkäyttö on.

Markkinat tekevät useammista ihmisistä soveltuvia, sen sijaan että ne yllyttäisivät raakaan selviytymistaisteluun. Yksityinen omistusoikeus estää viidakon lakeja, niiden mahdollistamisen sijaan. Markkinoilla ihmiset kilpailevat kuluttaakseen laajentamalla tuotantoa ja vaurautta muille, sen sijaan että kuluttaisivat muiden kustannuksella. Markkinoiden hintojen sopeutuminen mahdollistaa jopa niille, jotka ovat absoluuttisessa merkityksessä vähemmän kyvykkäitä selviytymään, sen sijaan että heidät kitkettäisiin pois. Markkinoiden kilpailu edistää yhteistyötä, sen korvaamisen sijaan.

Markkinoilla todellinen selviytymiskamppailu—soveltuvimmat tuotteet ja palvelut, soveltuvimmat tuotannon- ja järjestäytymismuodot—hyödyttävät suuresti kuluttajia heidän vahingoittamisensa sijaan. Ja toinen vaihtoehto—selviytymiskamppailu poliittisella areenalla pakkotoimivallan tukemana—ennemminkin luo kuin hävittää viidakon lakeja, joissa taistelu valtion kontrollista kalvaa yhteistyötä, moraalia ja hyväntekeväisyyttä.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Not Just Survival; Not Just of the Fittest