I.

Jos ihmiset olisivat muurahaisten kaltaisia, ihmisten vapauteen ei olisi mitään kiinnostusta. Jos yksilölliset ihmiset, kuten muurahaiset, olisivat yhdenmukaisia, vaihtokelpoisia, ilman erityisiä omia persoonallisuuden piirteitä, tällöin kuka välittäisi olisivat he vapaita vai eivät? Tosiaankin, kuka välittäisi olisivatko he elossa vai kuolleita? Ihmisrodun ihanuus on sen jokaisen yksikön ainutkertaisuudessa, tosiasiassa että jokainen henkilö, vaikkakin muiden kanssa samanlainen monilla tavoin, omaa täydellisesti yksilöllisen persoonallisuuden.

Tosiasia jokaisen henkilön ainutlaatuisuudesta – tosiaasia etteivät mitkään kaksi henkilöä voi olla täysin vaihtokelpoisia keskenään – tekee jokaisesta ihmisestä korvaamattoman ja saa meidät välittämään siitä, onko hän elossa vai kuollut, onko hän onnellinen tai alistettu. Ja lopulta on tosiasia, että nämä ainutlaatuiset persoonallisuudet tarvitsevat vapautta täyteen kehittymiseensä, josta koostuu eräs vapaan yhteiskunnan pääargumenteista.

Ehkäpä on olemassa maailma, jossa älykkäät olennot muodostuvat kokonaan jonkinlaisessa ulkoisesti määritetyissä häkeissä ilman tarvetta sisäiseen oppimiseen tai yksilöiden omiin valintoihin. Mutta ihminen on välttämättömästi eri tilanteessa. Ihmisyksilöt eivät synny tai muodostu täysin kehittyneen tietämyksen, arvojen, tavoitteiden tai persoonallisuuden kanssa; he kaikki joutuvat muodostamaan omat arvonsa ja päämääränsä, kehittämään persoonallisuuttaan ja oppimaan itsestään ja ympäröivästä maailmasta. Jokainen ihminen tarvitsee vapautta, liikkuma-alaa muodostaakseen, kokeillakseen ja toimiakseen omien valintojensa pohjalta hänen oman persoonallisuutensa kehittymiseksi. Lyhyesti sanottuna hänen tulee olla vapaa ollakseen täysin ihminen.

Tavallaan jopa kaikkein jähmettyneimmät ja totalitaariset sivilisaatiot ja yhteiskunnat ovat sallineet vähintäänkin hiukan liikkumavaraa yksilölliselle valinnalle ja kehitykselle. Jopa kaikkein järkkymättömimmät hirmuvallat ovat joutuneet sallimaan ainakin vähän ”tilaa” valinnanvapaudelle, joskin ainoastaan yhteiskunnallisten sääntöjen välistä. Mitä vapaampi yhteiskunta, luonnollisesti sitä vähemmän yksilöiden toimintaan on puututtu, ja sitä suurempi on jokaisen yksilön kehityksen laaja-alaisuus. Mitä vapaampi yhteiskunta, tällöin sitä suurempi vaihtelevuus ja erilaisuus vallitsee ihmisten kesken, sillä sitä täydellisimmin on jokaisen yksilön ainutlaatuisesti yksilöllinen persoonallisuus kehittynyt.

Toisaalta mitä despoottisempi yhteiskunta, sitä enemmän yksilön vapaudelle on rajoituksia, sitä enemmän on yhtenevyyttä ihmisten välillä ja sitä vähemmän monimuotoisuutta, ja sitä vähemmän on jokaisen ihmisen ainutlaatuinen persoonallisuus kehittynyt. Siten perustavanlaatuisessa merkityksessä despoottinen yhteiskunta  estää sen yksilöitä olemasta täysin ihmisiä.[1]

Jos vapaus on välttämätön ehto yksilön täydelle kehittymiselle, se ei ole missään nimessä ainoa edellytys. Yhteiskunnan itsessään tulee olla riittävästi kehittynyt. Esimerkiksi kenestäkään ei voi tulla luovaa fyysikkoa autiolla saarella tai alkukantaisessa yhteiskunnassa. Sillä talouden kasvaessa avoimien valinnanmahdollisuuksien määrä tuottajille ja kuluttajille jatkaa moninkertaistumistaan merkittävästi.[2] Lisäksi ainoastaan yhteiskunnalla, jonka elintaso on merkittävästi hengissä pysymisen tasoa ylempänä, on varaa pyhittää merkittävä osa resursseistaan tietämyksen lisäämiseen sekä kehittämään lukuisa määrä tuotteita ja palveluita pelkän selviytymistason yläpuolella. Mutta on olemassa toinen syy, miksi jokaisen yksilön luovien voimien täydellinen kehittyminen ei voi tapahtua primitiivisessä tai alikehittyneessä yhteiskunnassa, ja se on laajalle levinneen työnjaon välttämättömyyden takia.

Kukaan ei pysty kehittämään täysin voimiaan mihinkään suuntaan ilman erikoistumista. Alkukantaisella heimon jäsenellä tai maanviljelijällä, sidottuna selviytyäkseen loputtomaan erilaisten tehtävien kiertävään rutiiniin, ei olisi aikaa tai resursseja kehittää jotain erityistä mielenkiinnon aihetta täyteen potentiaaliinsa. Hänellä ei ole tilaa erikoistumiselle, kehittää sitä aluetta, jossa hän on parhaimmillaan tai sitä josta hän on eniten kiinnostunut. Kaksisataa vuotta sitten Adam Smith toi esiin, että työnjaon kehittäminen on olennaista minkä tahansa talouden kaikkein primitiivisimmän tason yläpuolelle kehittymiselle. Välttämättömänä ehtona minkä tahansa tasoiselle kehittyneelle taloudelle, työnjako on myös edellytys minkä tahansa sivistyneen yhteiskunnan kehitykselle. Filosofi, tiedemies, rakentaja tai kauppias – kukaan heistä ei pystyisi kehittämään näitä kykyjä tai taitoja, jos hänellä ei olisi tilaa erikoistumiselle. Lisäksi kukaan ihminen, joka ei elä yhteiskunnassa nauttien laajasta työnjaosta, ei pysty hyödyntämään potentiaaliansa täydessä mitassa. Hän ei pysty keskittämään voimiaan alueeseen tai tutkimuskohteeseen, ja kehittämään tätä tutkimuskohdetta ja mentaalisia kykyjään. Ilman mahdollisuutta erikoistua siihen missä hän on parhaimmillaan, kukaan yksilö ei voi kehittää voimiaan täyteen mittaansa; siten yksikään ihminen ei voi olla täysinäisesti ihminen.

Vaikka jatkuvaa ja edistyvää työnjakoa tarvitaan kehittyneeseen talouteen ja yhteiskuntaan, tällaisen kehityksen laajuus minä tahansa ajanhetkenä rajoittaa erikoistumisen astetta, jonka mikä tahansa talous mahdollistaa. Sen vuoksi fyysikolle tai tietokoneinsinöörille ei ole sijaa alkukantaisella saarella; nämä taidot olisivat ennenaikaisia olemassa olevan talouden asiayhteydessä. Kuten Adam Smith asian ilmaisi, ”markkinoiden laajuus rajoittaa työnjakoa.” Taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys ovat siten molemminpuolisesti vahvistava prosessi: markkinoiden kehitys sallii laajemman työnjaon, joka puolestaan mahdollistaa markkinoiden laajenemisen yhä lisää.[3]

Jos markkinoiden ulottuvuus ja työnjaon laajuus ovat keskinäisesti vahvistuvia, niin samoin on myös työnjako sekä yksilöllisten intressien ja kykyjen moninaisuus ihmisten kesken. Samoin kuin yhä laajempaa työnjakoa tarvitaan antamaan täysi ulottuvuus jokaisen yksilön kyvyille ja voimilla, vastaavasti tämän jaon olemassaolo on riippuvainen ihmisten luontaisesta erilaisuudesta. Sillä työnjaolle ei olisi lainkaan mitään ulottuvuutta, jos kaikki ihmiset olisivat yhdenmukaisia ja vaihtokelpoisia. (Lisäehto työnjaon ilmaantumiselle on luonnonvarojen erilaisuus; tietyt maa-alueet maapallolla eivät ole myöskään vaihtokelpoisia keskenään.) Lisäksi ihmiskunnan historiassa tuli pian selväksi, että työnjakoon perustuva markkinatalous oli syvästi yhteistoiminnallinen, ja että tällainen jako moninkertaisti valtavasti tuottavuutta ja siten jokaisen yhteiskuntaan osallistuvan henkilön vaurautta. Taloustieteilijä Ludwig von Mises esitti asian hyvin selkeästi:

 
Siten vapautta tarvitaan yksilön kehitykselle, ja tällainen kehitys on myös riippuvaista työnjaon laajuudesta ja elintason korkeudesta. Kehittynyt talous tekee tilaa, ja rohkaisee, valtavasti suurempaan yksilön voimien erikoistumiseen ja kukoistukseen kuin alkukantainen talous pystyy, ja mitä suuremmassa asteessa tällaista kehitystä tapahtuu, sitä laajempi ulottuvuus on jokaiselle yksilölle.

Jos vapaus ja markkinoiden kasvu ovat molemmat tärkeitä jokaisen yksilön kehitykselle ja siten moninaisuuden hedelmällisyydelle ja yksilöllisille eroille, silloin on olemassa kausaalinen suhde vapauden ja talouskasvun välillä. Sillä juuri vapaus, henkilöiden välisten rajoitusten rajallisuus tai väliintulon puuttuminen, mahdollistaa talouskasvun ja siten markkinatalouden ja työnjaon kehittymisen.

Teollinen vallankumous ja siitä aiheutuva ja seurannut lännen taloudellinen kasvu olivat tulosta sen suhteellisesta vapaudesta yrittäjyydelle, keksinnöille ja innovaatioille, liikkuvuudelle ja työvoiman kehittymiselle. Verrattuna yhteiskuntiin  muissa paikoissa ja aikoina, 1700- ja 1800-lukujen läntistä Eurooppaa ja Yhdysvaltoja leimasi paljon suurempi yhteiskunnallinen ja taloudellinen vapaus – vapaus liikkua, sijoittaa, työskennellä ja tuottaa – turvassa paljolta valtion häirinnältä ja väliintulolta. Verrattuna valtion rooliin muualla, sen rooli näinä vuosisatoina lännessä oli erittäin minimaalinen.[5]

Sallimalla täyden ulottuvuuden investoinneille, liikkuvuudelle, työnjaolle, luovuudella ja yrittäjyydelle vapaa talous siten luo olosuhteet nopealle taloudelliselle kehitykselle. Vapaus ja vapaat markkinat, kuten Adam Smith hyvin toi esille, luovat ”kansakuntien varallisuuden.” Siten vapaus johtaa taloudelliseen kehitykseen, ja molemmat näistä olosuhteista puolestaan moninkertaistavat yksilöllisen kehityksen ja yksilön voimien paljastumisen. Siten kahdella ratkaisevalla tavalla vapaus on perusta; ainoastaan vapaa ihminen pystyy täysin yksilöllistymään ja sen vuoksi olemaan täysin ihminen.

Jos vapaus johtaa laajenevaan työnjakoon ja yksilöllisen kehityksen täyteen laajuuteen, se johtaa myös kasvavaan väestöön. Samoin kuin työnjakoa rajoittaa markkinoiden laajuus, niin kokonaisväestömäärää rajoittaa kokonaistuotanto. Eräs silmiinpistävistä teollisen vallankumouksen tosiasioista ei ole ollut pelkästään mahtava elintason nousu kaikille, vaan myös tällaisen ylenpalttisen elintason toteuttamiskelpoisuus merkittävästi suuremmalla väestömäärälle. Pohjois-Amerikan maa-alue kykeni elättämään ainoastaan noin miljoonaan intiaania 500 vuotta sitten, ja sitäkin pelkästään vain lähes selviytymistasolla. Vaikka jos haluaisimme hävittää työnjaon, emme pystyisi tekemään niin, ilman kirjaimellisesti pyyhkäisemättä pois laajaa nykyisen maailman väestömäärän enemmistöä.

II.

Teimme johtopäätöksen, että vapaus ja siihen liittyvä työnjaon laajeneminen ovat elintärkeitä jokaisen yksilön kukoistukselle sekä yhtä lailla maailman väestön valtavan enemmistön kirjaimelliselle selviytymiselle. Siten meitä tulee huolestuttaa suuresti, että viimeisenä kahtena vuosisatana on syntynyt mahtavia yhteiskunnallisia liikkeitä, jotka ovat omistautuneet pohjimmiltaan poistamaan kaikki ihmisten erot, kaiken yksilöllisyyden.

Viime vuosina on esimerkiksi tullut ilmeiseksi, että marxismin monimutkaisen yhteiskunnallisen filosofian ydin ei sijaitse, kuten siltä vaikutti 1930- ja 1940 luvilla, marxilaisissa taloudellisissa opeissa: työn arvoteoriassa, tutussa tuotannontekijöiden sosialistisessa valtion omistusoikeuden ehdotuksessa sekä talouden ja yhteiskunnan keskitetyssä suunnittelussa. Marxismin taloudelliset teoriat ja ohjelmat ovat, käyttäen marxilaista termiä, pelkästään huoliteltu ”ylärakenne” pystytettynä marxilaisten pyrkimysten ytimen ympärille. Niinpä monet marxilaiset ovat viime vuosikymmeninä olleet valmiit hylkäämään työn arvoteorian ja jopa keskitetyn sosialistisen suunnittelun, sillä marxilainen talousteoriaa on kasvavissa määrin hylätty ja yhteiskunnallisen suunnittelun käytännön osoittaessa toimimattomuutensa. Vastaavasti Yhdysvaltain ja ulkomaiden ”uuden vasemmiston” marxilaiset ovat olleet valmiit heittämään yli laidan sosialistisen talousteorian ja käytännön.

Se mitä he eivät ole olleet valmiita hylkäämään on marxilaisen ajattelun filosofinen ydin – ei sosialismi tai sosialistinen suunnittelu, keskittyen joka tapauksessa siihen mitä pidetään tilapäisenä kehityksen ”tasona,” vaan itse kommunismi. Kommunistinen aate, marxilaisuuden lopullinen päämäärä, kiihottaa nykypäivän marxilaista, nostattaen hänessä kaikkein palavimmat tunteet. Uuden vasemmiston marxilaisilla ei ole käyttöä Neuvostovenäjälle, koska neuvostoliittolaiset ovat selkeästi siirtäneet kommunistisen ihanteen mahdollisimman kaukaiseen tulevaisuuteen. Uudet vasemmistolaiset eivät ihaile Che Guevaraa, Fidel Castroa, Mao Tse-Tungia pelkästään heidän roolissaan vallankumouksellisina ja sissijohtajina, vaan enemmänkin heidän jatkuvien toistuvien pyrkimystensä takia harpata kommunismiin mahdollisimman pikaisesti.[6]

Karl Marx oli epämääräinen ja utuinen kuvatessaan kommunistista ideaalia, puhumattakaan nimenomaisesta polusta sen saavuttamiseksi. Mutta eräs olennainen ominaisuus on työnjaon hävittäminen. Päinvastoin kuin nykyisen käsityksen mukaan, Marxin nyt suositulla ”vieraantumisen” käsitteellä oli hyvin vähän tekemistä erillisyyden tai tyytymättömyyden kanssa psykologisessa merkityksessä. Käsite koostui yksilön ”erkaantumisesta” työn tuotoksesta. Esimerkiksi työläinen työskentelee terästehtaalla. Luonnollisesti hän kuluttaa itse hyvin vähän tai ei ollenkaan tuottamaansa terästä; hän ansaitsee tuotteensa arvon rahahyödykkeen muodossa, ja sen jälkeen hän tyytyväisenä käyttää rahat ostaakseen haluamaansa muiden ihmisten tuotteista. Näin A tuottaa terästä, B munia, C kenkiä jne. ja sen jälkeen jokainen vaihtaa ne rahaa käyttämällä muiden tuotteisiin. Marxille tämä markkinoiden ilmiö ja työnjako oli radikaalisesti paha, sillä se merkitsi ettei kukaan kuluttanut lainkaan omia tuotteitaan. Siten terästyöläinen ”erkaantui” teräksestään, suutari kengistään jne.

Minusta sopiva vastaus tähän ”ongelmaan” vaikuttaisi olevan, ”Entä sitten?” Miksi kenenkään tulisi välittää tämän tyyppisestä ”erkaantumisesta”? Varmasti maanviljelijä, suutari ja terästyöläinen ovat hyvin tyytyväisiä myymään tuotteensa ja vaihtamaan sen haluamiinsa tuotteisiin; riistetään heiltä tämä ”erkaantuminen” ja he olisivat mitä tyytymättömämpiä sekä kuolemassa nälkään. Sillä jos maanviljelijän ei sallittaisi tuottaa enempää viljaa tai munia kuin hän kuluttaa, tai suutarin enempää kenkiä kun hän voi käyttää, tai terästyöläisen enempää terästä kun hän pystyy käyttämään, on selvää että valtaosa väestöstä näkisi pikaisesti nälkää ja loput alenisivat alkukantaiselle selviytymisen tasolle, elämän ollessa ”häijyä, julmaa ja lyhyttä.”[7] Mutta Marxille tämä olosuhde oli paha seuraus individualismista ja kapitalismista ja se täytyi hävittää.

Marx oli lisäksi täysin tietämätön tosiasiasta, että jokainen työnjakoon osallistuva tekee yhteistyötä markkinatalouden kautta, vaihtaen toistensa tuotteisiin ja lisäten tuottavuutta ja elintasoa kaikille. Marxille kaikki ero ihmisten välillä ja sen vuoksi kaikki työnjaon erikoistuminen on ”ristiriita”, ja kommunistinen päämäärä on korvata tämä ”ristiriita” harmonialla kaikkien kesken. Tämä tarkoittaa, että marxilaiselle kaikki yksilölliset erot, kaikki ihmisten erilaisuus ja ”ristiriidat” tulee pyykäistä pois ja korvata muurahaiskeon yhtenevyydellä.

Friedrich Engels katsoi että työnjaon ilmeneminen pirstoi väitetyn luokattoman harmonian ja alkukantaisen yhteiskunnan yhtenäisyyden, ja oli vastuussa yhteiskunnan hajoamisesta erillisiin ja ristiriitaisin luokkiin. Siten Marxille ja Engelsille työjako tuli hävittää luokkaristiriitojen lopettamiseksi ja saattamiseksi voimaan ”luokattoman yhteiskunnan” ideaalin harmonia, täydellisen yhtenevyyden yhteiskunta.[8[

Siten Marx näkee kommunistisen ihanteensa ainoastaan ”sen jälkeen kun yksilöiden orjuuttava alistuminen työnjakoon, ja siten myös älyllisen ja fyysisen työn vastakohtiin ovat hävinneet.”[9] Marxille ihanteellinen kommunistinen yhteiskunta on sellainen, kuten professori Gray sen ilmaisee, jossa ”kaikkien tulee tehdä kaikkea.” Marxin Saksalaisen ideologian mukaan:

 
Ja marxilainen August Bebel sovelsi johdonmukaisesti tätä diletanttia vaikutelmaa naisten rooliin:

 
Kommuunin käsite sosialistisessa ajattelussa saa keskeisen merkityksensä nimenomaan keinona hävittää yksilölliset erot. Kommuuni ei pelkästään omista kaikkia tuotannontekijöitä jäsentensä kesken. Kommuuniselle ihanteelle on ratkaisevaa, että jokainen suorittaa kaikkia tehtäviä, joko kaikkia kerralla tai nopeassa kierrossa. Ilmiselvästi kommuuni ei voi tulla toimeen kuin alkukantaisella tasolla, vain muutamilla yhteisillä tehtävillä, saavuttaakseen tämän ihanteen. Tästä syystä uuden vasemmiston kommuunissa, jossa jokaisen henkilön odotetaan suorittavan kaikkia tehtäviä tasapuolisesti; jälleen, erikoistuminen karkotetaan, ja kukaan ei voi kehittää voimiaan täyteen mittaansa.  Tästä syystä nykyään ihaillaan Kuubaa, joka on pyrkinyt painottamaan ”moraalia” taloudellisten tuotannon kannustimien sijaan, ja joka on perustanut kommuuneja Isle of Pinesiin. Tästä syystä Maoa ihannoidaan, joka on pyrkinyt luomaan yhteneviä urbaani- ja maaseutukommuuneja, joka on viime aikoina lähettänyt useita miljoonia opiskelijoita pysyvään maanpakoon maatalousalueiden eturintamaan poistaakseen ”ristiriidan älyllisen ja fyysisen työn väliltä.”[12]

Venäjän ja Kiinan välisen eron ytimessä on tosiaankin Venäjän käytännöllinen kommunistisen ihanteen hylkääminen verrattuna Kiinan ”fundamentaaliselle” omistautumiselle alkuperäiselle vakaumukselle. Jaettu omistautuminen kommuunille selittää myös yhtenevyydet uuden vasemmiston, 1800-luvun utopiasosialistien,[13] ja kommunististen anarkistien, anarkistisen siiven välillä, joka on aina jakanut marxilaisten kommuunien ihanteen.[14]

Kommunisti kieltäisi, että hänen ihanteensa tukahduttaisi jokaisen ihmisen persoonallisuuden. Päinvastoin, vapautettuna työnjaon rajoitteista, jokainen henkilö kehittäisi täysin kaikkia hänen voimiaan joka suuntaan. Jokainen ihminen olisi täysin kykenevä kaikilla elämän ja työn osa-alueisll. Kuten Engels ilmaisee tämän kirjassaan Anti-Dühring, kommunismi antaisi ”jokaiselle yksilölle mahdollisuuden kehittää ja harjoittaa kaikki kykyjään, fyysisiä ja älyllisiä, kaikkiin suuntiin…”[15] Ja Lenin kirjoitti vuonna 1920 hävittääkseen ”työnjako ihmisten välillä, opettaakseen ja kouluttaakseen ihmisiä, antaakseen heille monipuolisen kehityksen ja monipuolisen koulutuksen, jotta he ovat kykeneviä tekemään kaikkea. Kommunismi etenee ja sen tulee edetä tätä päämäärää kohden, ja tulee saavuttamaan sen…”[16]

Tämä absurdi ihanne – ihmisen ”kyvystä tehdä kaikkea” – on ainoastaan toteuttamiskelpoinen jos (a) kaikki tekevät kaikkea hyvin huonosti, tai (b) on vain muutamia asioita tehtävänä tai (c) kaikki on ihmeellisesti muunnettu yli-ihmisiksi. Professori Mises toteaa osuvasti, että ihanteellinen kommunistinen ihminen on diletantti, ihminen joka tietää vähän kaikesta ja ei tee mitään hyvin. Kuinka hän voi kehittää mitään voimistaan ja kyvyistään, jos häntä estetään kehittämistä yhtäkään niistä missään jatkuvassa laajuudessa? Kuten Mises sanoo Bebelin utopiasta,

 
Jokaisen maapallon henkilön aika ja energia ovat välttämättömästi rajallista; sen vuoksi kehittääkseen mitään kyvyistään täyteen mittaansa, on tarve keskittyä ja erikoistua joihinkin toisten sijaan. Kuten Gray kirjoittaa,

 
Luonnollisesti ainoa tapa ratkaista tätä ongelmaa on kuvitella uuden kommunistisen ihmisen olevan supermies. Marxisti, Karl Kautsky, vakuutti, että tulevassa yhteiskunnassa ”uudentyyppinen ihminen tulee esiin…yli-ihminen … ylevä ihminen.” Leon Trotsky profetoi, että  kommunismissa

 
Viimevuosina kommunistit ovat tehostaneet toimiaan työnjaon lopettamiseksi ja alentaakseen kaikki yksilöt yhtenevyyteen. Fidel Castron pyrkimyksiä ”rakentaa kommunismia” Isle of Pinesiin ja Mao Tse-Tungin kulttuurivallankumousta heijastellaan miniatyyrimuodossa Amerikan uuden vasemmiston lukuisissa pyrkimyksissä muodostaa hippikommuuneja ja luoda järjestäytyneitä ”kollektiiveja,” joissa jokainen tekee kaikkea ilman erikoistumisen hyötyjä.[20]

Päinvastaisesti Jugoslavia on ollut melko epätoivoinen kommunistisesta liikkeestään siirtymällä pikaisesti vastakkaiseen suuntaan – kohti yhä kasvavaa vapautta, yksilöllisyyttä ja vapaiden markkinoiden toimintaa – ja on osoittautunut vaikutusvaltaiseksi johtamaan muita Itä-Euroopan ”kommunistisia” maita (merkittävimpinä Unkaria ja Tšekkoslovakiaa) samaan suuntaan.[21]

III.

Yksi tapa tutkia kaikkien yksilön voimien ”harmonisen” kehityksen laajuutta erikoistumisen puuttuessa on arvioida mitä todella tapahtui alkukantaisten tai ennen teollistumisen aikakausia. Ja tosiaankin monet sosialistit ja teollisen vallankumouksen vastustajat ylistävät alkukantaisia ja ennen teollistuneita ajanjaksoja harmonian, yhteisön ja sosiaalisen kuulumisen kultaisena aikana – rauhallisena ja onnellisena yhteiskuntana, jonka tuhosi yksilöllisyyden kehitys, teollinen vallankumous ja markkinatalous.

Uusi vasemmisto painottaa erityisesti myös teknologian ja työnjaon paheksumista, yhtälailla toiveen ” palaamisesta maahan” ja hurmion yhteisöstä ja ”heimosta” kanssa. Kuten John W. Aldridge tarkkaavaisesti huomauttaa, nykyinen uusi vasemmisto koostuu käytännössä lähes sukupolvellisesta heimosta, joka demonstroi kaikkia yhtenevän ja vaihtokelpoisen lauman ominaispiirteitä, varustettuna vähäisellä tai ei lainkaan yksilöllisyydellä sen jäsenten kesken.

Vastaavasti 1800-luvun alun saksalainen taantumuksellinen, Adam Müller, tuomitsi

 
Johtavat 1800-luvun alun konservatiivit Bonald ja de Maistre, jotka idealisoivat feodaalijärjestystä, tuomitsivat individualismin silloista yhteiskuntajärjestystä ja sosiaalista koheesiota häiritsevänä.[24] Ranskalainen aikalainen vanhoillinen, Jacques Ellul, uutta vasemmistoa hyvin suosivassa kirjassaan The Technological Society, tuomitsee ”meidän epäinhimilliset tehtaamme, meidän tyydyttämättömät aistit … meidän vieraantumisemme luonnosta.” Keskiajalla päinvastaisesti Ellul väittää, ”Ihminen etsi avoimia tiloja … mahdollisuutta liikkua… ilman jatkuvasti törmäämättä muihin ihmisiin.”[25] Samaan aikaan sosialistisella puolella taloudellinen historioitsija Karl Polanyin vaikutusvaltaisessa kirjassaan The Great Transformation tekee väitteestään aikaisemman yhteiskunnallisen harmonian häirinnästä individualismin, markkinatalouden ja työnjaon taholta kirjan keskeisen teeman.

Omalta osaltaan alkukantaisen palvonta on looginen jatke esiteollisen palvonnalle.  Tämä palvonta ulottuu nykyaikaisista hienostuneista älyköistä Rousseaun ”ylhäisistä raakalaisista” ja romanttisen liikkeen tähän olioon suuntaamasta huomiosta aina valkoisten älykköjen Mustien Panttereiden ihailuun asti.[26] Mitä tahansa muuta primitiivisen palvonnan patologia heijastaakaan, niin perustava osa sitä on syvälle juurtuneena yksilöllisen erilaisuuden vihaan. Luonnollisesti mitä alkukantaisempi ja vähemmän sivistynyt yhteiskunta on, sitä vähemmän monipuolisempi ja yksilöityneempi se voi olla.[27] Osa tätä alkukantaisuutta heijastaa myös vihaa älyä ja sen toimintaa kohtaan, sillä järjen käytön ja ymmärryksen vahvistaminen johtaa moniarvoisuuteen ja yksilöllisten saavutusten eriarvoisuuteen.

Yksilön edistymiseksi ja kehittymiseksi järjen ja ymmärryksen tulee olla aktiivista, sen tulee ilmentyä yksilön mielen todellisuuden ainesosien työskentelyssä ja muuntamisessa. Aristoteleen ajoista lähtien klassinen filosofia esitti ihmisen ainoastaan toteuttavan itseään, luontoaan, ja persoonallisuuttaan tarkoituksellisessa toiminnassa maailmassa. Tällaisesta järkevästä ja tarkoituksenmukaisesta toiminnasta sivilisaation teot ovat kehittyneet. Romanttinen liike on päinvastaisesti aina ylistänyt lapsen passiivisuutta, joka väistämättömästi tietämättömänä ja epäkypsänä reagoi aina ainoastaan ympäristöönsä sen sijaan että toimisi sitä muuttaakseen. Tämä pyrkimys ylistää passiivisuutta ja nuoria sekä vähätellä älykkyyttä on saavuttanut nykyisen ilmiasunsa uudessa vasemmistossa, joka palvoo sekä nuoruutta per se että välinpitämättömän ja tarkoituksettoman spontaanisuuden passiivista asennetta. Uuden vasemmiston passiivisuus, sen toive elää yksinkertaisesti ja ”harmoniassa” ”maan” kanssa sekä oletettujen luonnon rytmien kanssa juontuu täysin rousseaulaisesta romanttisesta liikkeestä. Kuten romanttinen liike, se on tietoinen sivilisaation ja erilaistuneen ihmisen hylkääminen alkukantaisen, tietämättömän ja lauman kaltaisen ”heimon” puolesta.[28]

Jos järki, tarkoitus ja toiminta torjutaan, niin romanttisessa pantheonissa ne korvataan analysoimattomilla spontaaneilla ”tunteilla.” Ja koska tunteiden kirjo on suhteellisen pieni verrattuna älyllisiin saavutuksiin, ja ainakaan ne eivät ole objektiivisesti toisen henkilön tiedossa, tunteiden painottaminen on toinen tapa poistaa moniarvoisuus ja epätasa-arvoisuus yksilöiltä.

Irvin Babbit, terävä romantiikan kriitikko, kirjoitti romantiikan liikkeestä:

 
Toisen terävänäköisen romantiikan ja alkukantaisuuden kritiikin kirjoitti Ludwig von Mises. Hän toteaa, että ”koko romantikkojen heimo” on parjannut erikoistumista ja työnjakoa. ”Heille ihminen menneisyydestä, joka kehitti voimiaan ’harmonisesti,’ on ihanteellinen: ihannetta, joka ei enää siis inspiroi meidän degeneroitunutta aikaamme. He suosittavat taantumista työnjaosta…” sosialistien päihittäessä kumppaninsa romantikot tässä suhteessa.[30] Mutta olivatko alkukantaiset tai esiteolliset ihmiset etuoikeutettuja kehittämään itseään vapaasti ja harmonisesti? Mises vastaa:

 
Tai voimme huomioida Charles Silbermanin kritiikin Jacques Ellulin rapsodiaan ”elämän ja luonnon perinteisistä rytmeistä” joita esiteollinen ihminen eli verrattuna ”epäinhimillisiin tehtaisiin … erkaantumiseemme luonnosta.” Silberman kysyy:

 
Ja Ellulin ylistyslauluun keskiajan liikkuvuudesta, avaruudesta ja väljyydestä:

 
Raakalaisen ei pelkästään oleteta olevan ”ylhäinen” vaan myös äärimäisen onnellinen. Rousseaulaisista aina mitä Erich Fromm on kutsunut Norman O Brownin ja Herbert Marcusen ”lapsenomaiseksi Paratiisiksi” saakka, romantikot ovat ylistäneet spontaanisuuden ja lapsenomaisuuden aikaansaamaa onnellisuutta. Aristoteleelle ja klassisille filosofeille onnellisuus oli toimimista ihmisen ainutlaatuisen ja rationaalisen luonteen mukaisesti. Marcuselle, kaikki tarkoituksenmukainen, rationaalinen toiminta on lähtökohtaisesti ”tukahduttavaa,” johon hän vertaa spontaanin leikin ”vapautunutta” tilaa. Lukuun ottamatta yleistä puutetta, jonka ehdotettu työn lakkauttaminen toisi mukanaan, lopputulos olisi perustavanlaatuinen onnettomuus, sillä kukaan yksilö ei pystyisi toteuttamaan itseään, hänen yksilöllisyytensä katoaisi pääosin, sillä ”monipuolisen” leikin maailmassa kaikki olisivat käytännössä samanlaisia.

Jos punnitsemme alkukantaisen ihmisen väitettyä onnellisuutta, meidän tulee myös huomioida, että hänen elämänsä oli Hobbesin kuuluisan lauseen mukaisesti ” häijyä, julmaa ja lyhyttä.” Oli olemassa ainoastaan muutamia lääkkeitä tauteja vastaan; ei ollut mitään nälänhätää vastaan, sillä maailmassa, joka on erossa alueiden keskinäisiltä markkinoilta ja hädin tuskin toimeentulontason yläpuolella, mikä tahansa lasku paikallisessa ruuan tarjonnassa vähentää väestömäärää. Täyttäen romantikkojen unelmat, alkukantainen heimo on ympäristönsä passiivinen luomus, ilman keinoja tekoihin selviytyäkseen ja muuntaakseen sitä. Täten kun paikallinen ruuan tarjonta alueella on ehtynyt, ”iloisesti-kulkee-onnekkaasti” heimo kuolee ryhmässä.

Lisäksi meidän tulee ymmärtää, että alkukantainen kohtaa maailman, jota hän ei voi ymmärtää, koska hän ei ole paljoakaan perehtynyt rationaaliseen, tieteelliseen tutkimukseen sen toiminnasta. Me tiedämme mikä ukkosmyrsky on, ja sen vuoksi suojaudumme siltä rationaalisin toimin; mutta sivistymätön ei tiedä,  ja sen vuoksi arvelee Ukkosenjumalan olevan häneen tyytymätön ja sitä tulee lepyttää uhrauksin ja uhrilahjoin. Koska sivistymättömällä on luonnonlakien (käsite joka hyödyntää järkeilyä ja tiedettä) koostamasta maailmasta ainoastaan rajallinen käsitys, hän uskoo maailmaa hallitsevan oikulliset henget ja demonit, joista jokaista voidaan ainoastaan lepyttää rituaaleilla tai magialla sekä noitatohtorien tietämyksellä, joka keskittyy niiden lepyttämiseen.[33] Uuden vasemmiston astrologian ja vastaavien mystisten uskojen renessanssi leimaavat paluuta tällaisiin primitiivisiin taian muotoihin. Sivistymätön on niin peloissaan, niin sidottuna epärationaalisiin tabuihin ja heimonsa tapoihin, ettei hän pysy kehittämään yksilöllisyyttään.

Jos heimon tavat rampauttivat ja hillitsivät jokaisen yksilön kehitystä, silloin samoin tekivät myös moninaiset kastijärjestelmät ja esiteollisten yhteiskuntien rajoitusten ja pakkokeinojen verkostot, jotka pakottivat jokaisen seuraamaan periytyviä isänsä ammatin jalanjälkiä. Jokainen lapsi tiesi syntymästään lähtien olevansa tuomittu seuraamaan esi-isiensä jalanjälkiä, huolimatta päinvastaisista kyvyistä tai taipumuksista. ”Yhteiskunnallisen harmonian” ja  ”kuuluvuuden tunteen” merkantilismin, kiltojen ja luokkajärjestelmän aiheuttamina tarjosivat sellaisen tyytyväisyyden, että sen jäsenet jättivät järjestelmän tuskat saadessaan siihen mahdollisuuden. Saadessaan vapauden valita, kylänmiehet hylkäsivät heimonsa syleilyn tullakseen vapaampiin, ”atomistisiin” kaupunkeihin etsimään työtä ja mahdollisuuksia. On tosiaankin erikoista, että romantikot, jotka kaipaavat tarunomaista säätyjen ja aseman palauttamista, kieltävät jokaiselta yksilöltä mahdollisuuden valita vapaasti markkinoiden ja sääty- tai heimoyhteisön väliltä. Uusi kultainen kausi tulee poikkeuksetta asettaa voimaan pakkokeinoin.

Onko tosiaankin sattumaa, että alikehittyneiden maiden alkuperäisasukkaat, heille annettaessa mahdollisuus, poikkeuksessa hylkäävät heidän ”kansankulttuurinsa” läntisten tapojen, elintason ja ”coca-colasaation” puolesta? Esimerkiksi muutamassa vuodessa japanilaiset hylkäsivät riemuissaan heidän vuosisatoja vanhat perinteiset kulttuurinsa ja kansantapansa, ja kääntyivät lännen aineellisten saavutusten ja markkinatalouksien puoleen. Alkukantaiset heimot ovat myös innokkaita, annettaessa siihen mahdollisuus, eriytymään ja kehittämään markkinataloutta, karistamaan pysähtynyt ”harmoniansa” ja korvamaan taikuutensa löydettyjen lakien tietämyksellä. Huomattava antropologi, Branislaw Malinowski, osoitti, että alkukantaiset käyttävät taikuutta ainoastaan peittämään niitä luonnon osa-alueita, joista he ovat tietämättömiä; niillä alueilla, joilla he ovat saavuttaneet ymmärryksen luonnollisten prosessien toiminnasta, taikuutta ei, hyvin järkevästi, käytetä.[34]

Erityisen silmiinpistävä esimerkki innokkaasta kokonaisvaltaisen markkinatalouden kehityksestä alkukantaisten heimolaisten kesken on pääosin julistamaton Länsi-Afrikan tapaus.[35] Ja Bernard Siegel on osoittanut, että kun  alkukantainen yhteisö tulee laajaksi sekä teknologisesti ja yhteiskunnallisesti monimutkaiseksi kuten Guatemalan Penajachelien tapauksessa, markkinatalous väistämättömästi liittyy tähän kasvuun erikoistumisellaan, kilpailulla, käteisostoksilla, kysynnällä ja tarjonnalla, hinnoilla ja kustannuksille jne.[36]

Tämä on siten seikkaperäinen todiste siitä, että jopa itse alkukantaiset heimolaiset eivät perusta alkukantaisuudestaan ja käyttävät ensimmäisen eteen tulevan mahdollisuuden siitä paetakseen; pääasiallinen linnake alkukantaisuuden rakastamiselle vaikuttaa löytyvän ilmiselvästi ei-primitiivisten romanttisten älykköjen parista.

Toinen alkukantainen instituutio, jota monet yhteiskuntatieteilijät ovat ylistäneet, on ”laajennetun perheen” järjestelmä, jonka harmonian ja aseman väitetysti nykyaikaisen lännen individualistinen ”ydinperhe” on rikkonut. Kuitenkin laajennetun perheen järjestelmä on ollut vastuussa luovan ja tuottavan yksilön rampauttamisesta sekä yhtälailla taloudellisen kehityksen hillitsemisestä. Länsi-Afrikan kehitystä on näin ehkäisyt laajennetun perheen käsite, jossa, jos yksi ihminen vaurastuu, hän on velvollinen jakamaan palkkionsa sukulaistensa kanssa, täten kuluttaen hänen palkkionsa tuottavuudesta ja rampauttaen hänen menestyksen kannustimet, samaan aikaan tukien sukulaisten joutilasta elämää perheen työttömyyskorvauksilla. Ja heimon tuottavat jäsenet eivät myöskään vaikuta olevan kovin tyytyväisiä tähän väitettyyn harmoniseen sosiaaliseen siteeseen. Professori Bauer huomauttaa, että

 
Ja monet afrikkalaiset eivät luota pankkeihin, ”peläten, että ne saattavat paljastaa perheenjäsenille tilin saldon. Sen vuoksi he suosivat säästöjensä pitämistä takan alla tai haudattuna maahan.”[37]

Itse asiassa alkukantainen yhteisö kaukana onnellisesta, harmonisesta ja idyllisestä on paljon todennäköisemmin keskinäisen epäluulon ja menestyneempien tai enemmän suosittujen kateuden alaisena, niin läpitunkevan kateuden, että sen läsnäolon pelossa se rampauttaa kaiken henkilökohtaisen ja yleisen taloudellisen kehityksen. Saksalainen sosiologi Helmut Schoeck tärkeässä viimeaikaisessa teoksessaan Envy siteeraa lukuisia tutkimuksia tästä läpitunkevasta vaikutuksesta. Täten antropologi Clyde Kluckhohn löysi Navahoilta ”henkilökohtaisen menestyksen” tai ”henkilökohtaisen saavutuksen” käsitteen täydellisen puuttumisen; ja tällainen menestys yhdistettiin automaattisesti muiden hyväksikäyttöön ja sen vuoksi varakkaammat Navaho-intiaanit kokivat itsensä jatkuvan yhteiskunnallisen paineen alaiseksi antaakseen pois rahansa. Allan Holmberg löysi Bolivian Siriono intiaanin syövän yksin yöllä, sillä jos hän syö päivällä, kerääntyy hänen ympärilleen ryhmä tuijottaen häntä kateellisen vihaisena. Sirionojen ratkaisu tähän on, että reaktiona tähän läpitunkevaan paineeseen, kukaan ei vapaaehtoisesti jaa ruokaa kenenkään kanssa. Sol Tax löysi, että kateus ja kateuden pelko ”pienessä yhteisössä, jossa kaikki naapurit vahtivat ja kaikki ovat naapureita” sai aikaan kehityksen puutteen ja muutoshitauden tuottavampaan talouteen Guoatemalan intiaanien keskuudessa. Ja kun Pueblo-intiaanien heimo osoitti erikoistumisen ja työnjaon alkua, heidän kumppaniheimolaistensa kateus yllytti heidät toimenpiteisiin lopettaakseen tämän kehityksen, mukaan lukien fyysisen omaisuuden tuhoamisen niiltä, jotka vaikuttivat millään lailla paremmin toimeentulevilta kuin kumppaninsa.

Oscar Lewis sai selville Meksikon intiaanien kylässä erittäin kokonaisvaltaisen pelon muiden kateudesta, pelon joka saa aikaan intensiivistä salamyhkäisyyttä. Lewis kirjoitti:

 
Professori Schoeck kommentoi:

 
Lisäksi tässä meksikolaisessa kylässä kukaan ei varoita tai kerro toiselle välittömästä vaarasta toisen omaisuudelle; ei ole minkäänlaista inhimillisen sosiaalisen solidaarisuuden tunnetta.

Aritama intiaanien keskuudessa Kolumbiassa Reichel-Dolmatoffs raportoivat:

 
Reichel-Dolmatoffsit huomasivat myös, että jos eräs ryhmän jäsenistä Aritamassa työskenteli nopeammin tai paremmin kuin kumppaninsa, hänen työpisteensä merkittiin ristillä seuraavana päivänä ennen hänen tuloaan, ja hänen kateelliset kollegansa rukoilivat Jumalaa tehdäkseen tämän kyvykkäämmän työntekijän hitaaksi ja väsyneeksi.

Viimeiseksi, Watson ja Samora löysivät pääasialliseksi syyksi, alempiluokkaisten espanjaa puhuvien kansalaisten epäonnistumiselle nousta yhtäläiseen asemaan ylemmän luokan englantilaisen yhteisön kanssa eteläisen Coloradon vuoristokaupungissa, espanjalaisen ryhmän katkeran kateuden jokaista kohtaan joka onnistui nousemaan ylöspäin. Jokaista joka työskentelee päästäkseen ylöspäin pidetään ihmisenä ”joka on myynyt itsensä angloille,” ”joka on kiivennyt kansansa selkää myöden.”[41]

Antropologi Eric Wolf on jopa luonut uuden termin ”institutionaalinen kateus” kuvaamaan tällaisia läpitunkevia instituutioita, mukaan lukien mustan magian harjoittamista ja pelkoa näissä alkukantaisissa yhteiskunnissa.[42] Schoeck toteaa:

 
Ja Schoeck vetää yhteen osuvasti:

 
Yhteenvetona Ludwig von Misesin pureva kritiikki romantiikkaa vastaan ei vaikuta ylilyönniltä:

 
Romanttista, tai alkukantaista, asennetta kritisoi loistavasti myös espanjalainen filosofi Ortega y Gasset:

 
Ortega lisää, että sen tyylinen ihminen – jonka hän näkee nousevan esiin, nykyaikainen ”massa-ihminen” – ”uskoo sivilisaation, johon hän on syntynyt ja jota hän hyödyntää, olevan yhtä spontaani ja itsestään tuottava kuin Luonto…” Mutta massa-ihmiselle, laumaihmiselle, on myös luonteenomaista painaa alas ne yksilöt jotka eroavat massasta: ”Massat … eivät halua jakaa elämää niiden kanssa jotka eivät kuulu siihen. Niillä on kuolettava viha kaikkea sitä kohtaan, mikä ei kuulu niihin.”[47]

IV.

Vasemmisto ei tietenkään ilmaise vaatimuksiaan moniarvoisuudesta eroon pääsemisen termeillä; se mihin se pyrkii kuulostaa semanttisesti paljon miellyttävämmältä: tasa-arvoon. Tasa-arvon nimissä vasemmisto pyrkii kaikenlaisiin keinoihin progressiivisesta verotuksesta kommunismin lopulliseen asteeseen saakka.

Mutta filosofisesti, mitä on ”tasa-arvo”? Termiä ei tule jättää analysoimatta ja hyväksyä lähtökohtaisesti. Valitaan kolme kokonaisuutta: A, B ja C. A:n, B:n ja C:n sanotaan olevan ”tasa-arvoisia” toisiinsa nähden (ts. A=B=C) jos löydetään erityinen ominaisuus, jossa kolme kokonaisuutta ovat yhtäläisiä ja identtisiä. Lyhyesti, tässä on kolme yksilöllistä ihmistä: A, B ja C. Jokainen saattaa olla jossain suhteessa samanlainen, mutta erilainen muissa. Jos jokainen heistä on tarkalleen 178cm pitkä, he ovat silloin tasa-arvoisia toisiinsa nähden pituudessa. Tasa-arvon käsitteen keskustelustamme seuraa, että A, B ja C voivat olla täysin ”tasa-arvoisia” toisiinsa nähden ainoastaan, jos he ovat identtisiä tai yhteneviä kaikissa piirteissään – lyhyesti, jos he kaikki ovat, kuten samankokoiset mutterit ja pultit, täysin vaihtokelpoisia keskenään. Siten näemme, että ihmisen tasa-arvoisuuden ihanne voi ainoastaan pitää sisällään täydellisen yhtenevyyden ja täysivaltaisen yksilöllisyyden hävittämisen.

Siten on korkea aika vapauden, yksilöllisyyden, työnjaon ja taloudellisen vaurauden sekä selviytymisen arvostajien lopettaa myöntyminen oletetulle tasa-arvoisuuden ihanteen jaloudelle. Liian usein ”konservatiivit” ovat tunnustaneet tasa-arvon ihanteen ainoastaan nalkuttaakseen sen ”epäkäytännöllisyydestä.” Filosofisesti ei voi olla eroa teorian ja käytännön välillä. Tasa-arvoiset toimenpiteet eivät ”toimi,” koska ne ovat ihmisen perusluonnetta vastaan, sitä mitä yksilölliselle ihmiselle todella tarkoittaa olla täysin ihminen. Vaatimus ”tasa-arvoon” on seireenin laulu, joka voi ainoastaan tarkoittaa kaiken sen tuhoamista, jota vaalimme ihmisenä olemisessa.

Ironisesti ”tasa-arvon” termillä on meille positiivinen konnotaatio sen aikaisemmasta radikaalisti erilaisesta käytöstä. ”Tasa-arvon” käsite saavutti laajalle levinneen suosionsa 1700-luvulla klassisen liberalismin aikana, jolloin se ei tarkoittanut aseman ja toimeentulojen yhtäläisyyttä, vaan jokaisen ihmisen vapautta ilman poikkeuksia. Lyhyesti, noina päivinä ”tasa-arvo” tarkoitti vapautumista ja täyden vapauden yksilöllistä käsitettä kaikille henkilöille.

Siten biokemisti Roger Williams viittaa oikein, että lause ”vapaa ja tasa-arvoinen” itsenäisyysjulistuksessa oli valitettava kiertoilmaisu paremmasta toteamuksesta, joka sisältyi Virginian kansalaisoikeuksiin… ’kaikki ihmiset ovat luonnostaan yhtä vapaita ja itsenäisiä.” Toisin sanoin ihmiset voivat olla tasa-arvoisesti vapaita ilman olematta yhteneviä.”[48]

Tämä libertarinen vakaumus oli muotoiltu erityisellä todistusvoimalla Herbert Spencerin teoksessa ”Law of Equal Liberty” ehdotettuna peruslähtökohtana hänen yhteiskuntafilosofialleen:

 
Näin ainoastaan tietty vapauden tasa-arvo – vanhempi ihmisen tasa-arvon näkemys – on yhtenevä ihmisen perusluonteen kanssa. Olosuhteiden tasa-arvo alentaisi ihmiskunnan muurahaiskeon olemassaolon tasolle. Onneksi yksilöitynyt ihmisen luonto liittoutuneena maan maantieteelliseen moninaisuuteen tekee täydellisen tasa-arvon ihanteen saavuttamattomaksi. Mutta valtava määrä vahinkoa – yksilöllisyyden rampauttamisen yhtälailla taloudellisen ja yhteiskunnallisen tuhon lisäksi – voidaan aikaansaada tällä pyrkimyksellä.

Siirrytään tasa-arvosta epätasa-arvon käsitteeseen, olosuhteeseen joka vallitsee silloin kun jokainen ihminen ei ole identtinen kaikkiin muihin nähden kaikissa ominaispiirteissään. On ilmeistä, että epätasa-arvo virtaa väistämättömästi erikoistumisesta ja työnjaosta. Näin ollen vapaa talous ei tule pelkästään johtamaan ammattien moninaisuuteen, yhden ollessa leipuri, toisen näyttelijä ja kolmannen insinööri jne., vaan erityistä epätasa-arvoa tulee ilmenemään rahallisessa toimeentulossa ja asemassa sekä jokaisen ammatin kontrollin laajuudessa. Vapaiden markkinoiden taloudessa jokainen henkilö pyrkii ansaitsemaan rahallisen toimeentulon, joka vastaa hänen tuottavan panoksensa arvoa kuluttajien halujen ja tarpeiden tyydyttämisessä. Taloudellisen terminologian mukaisesti jokainen ihminen pyrkii ansaitsemaan toimeentulon, joka vastaa hänen ”rajatuottavuuttaan” hänen erityisen panoksensa osalta kulutuskysynnän tyydyttämisessä. Kehittyneessä yksilöllisyyden moninaisuuden maailmassa selkeästi jotkut ihmiset ovat älykkäämpiä, toiset valppaampia ja kauaskatseisempia kuin muu osa väestöstä. Silti toiset ovat samaan aikaan kiinnostuneempia alueista, jotka tuottavat suurempia rahallisia hyötyjä; ne jotka onnistuvat löytämään raakaöljyä, tulevat korjaamaan suurempia rahallisia palkkioita kuin ne jotka pysyvät toimistoavustajan tehtävissä.

Monet älyköt ovat tottuneet julistamaan markkinoiden ”epäoikeudenmukaisuutta” niiden suodessa paljon korkeamman rahallisen toimeentulon filmitähdelle kuin esimerkiksi sosiaalityöntekijälle, tällä tavoin palkiten paljon enemmän ”aineellista” kuin ”henkistä.” Kuitenkin vaikuttaa että jos sosiaalityöntekijän oletettu ”hyvyys” tosiaankin sijaitsee hänen ”henkisyydessään,” niin on varmasti sopimatonta ja epäjohdonmukaista vaatia, että hän vastaanottaa enemmän ”aineellisia” mukavuuksia (rahaa) suhteessa filmitähteen. Vapaassa yhteiskunnassa ne jotka kykenevät tarjoamaan hyödykkeitä ja palveluita, joita kuluttajat arvostavat ja ovat valmiita ostamaan, vastaanottavat juuri sen mitä kuluttajat ovat valmiita kuluttamaan. Ne jotka itsepintaisesti menevät alemmin hinnoiteltuihin ammatteihin, joko koska he suosivat sitä työtä tai he eivät ole riittävän kykeneviä korkeammin palkatuille aloille, voivat vaivoin valittaa matalan palkkansa ansaitsemista.

Jos täten tulojen epätasa-arvo on väistämätön seuraus vapaudesta, tällöin on myös epätasa-arvo kontrollista. Missä tahansa organisaatiossa, oli se sitten liikeyritys, maja tai bridge-kerho, tulee aina olemaan vähemmistö ihmisiä, jotka nousevat johtajien asemaan, ja toisia, jotka pysyvät seuraajina rivijäseninä. Robert Michels havaitsi tämän erääksi merkittäväksi laiksi sosiologiassa, ”Oligarkian rautaiseksi laiksi.” Kaikessa järjestäytyneessä toiminnassa aihepiiristä riippumatta pienestä määrästä ihmisiä tulee ”oligarkkisia” johtajia ja muut tulevat seuraamaan heitä.

Markkinataloudessa johtajat, ollen tuottavampia tyydyttämään kuluttajia, tulevat väistämättä ansaitsemaan enemmän rahaa kuin rivijäsenet. Muissa organisaatioissa ero ilmenee ainoastaan kontrollissa. Mutta molemmissa tapauksissa kyvykkyys ja mielenkiinto valitsevat ne, jotka nousevat huipulle. Parhain ja omistautunein teräksen tuottaja nousee teräsyrityksen johtajuuteen; kaikkein kyvykkäin ja energisin tapaa nousta paikallisen bridge-kerhon johtoon ja niin edelleen.

Pitää paikkansa, että tämä kyvykkyyden ja omistautumisen prosessi oman tasonsa löytämisessä toimii parhaiten ja jouhevimmin instituutioissa kuten markkinatalouden liikeyrityksissä. Siinä jokainen yritys asettuu rahallisten voittojen ja kuluttajille sopivilla tuotteilla myytyjen tulojen ansaitsemisen järjestyksen alaiseksi. Jos johtaja tai työntekijä epäonnistuu työssään, voittojen menetys tarjoaa hyvin nopea signaalin siitä että jotain on pielessä ja että näiden tuottajien tulee korjata toimiaan. Markkinoiden ulkopuolisilla organisaatioilla, joille voitot eivät tarjoa testiä tehokkuudesta, voi muilla varsinaisen toimintaan kuulumattomilla ominaisuuksilla olla paljon helpommin merkitystä oligarkian jäsenten valinnassa. Siten paikallinen bridge-kerho saattaa valita johtajansa ei pelkästään kyvykkyyden ja kerhon toimintaan omistautumisen perusteella, vaan myös epäolennaisilla jäsenyyden suosimilla rodullisilla tai fyysisillä ominaispiirteillä. Tämä tilanne on paljon vähemmän todennäköinen silloin, kun altistutaan rahallisille tappioille myöntymällä tällaisille ulkoisille tekijöille.

Tarvitsee vain katsoa ympärilleen jokaista ihmisen toimintaa tai organisaatiota, pientä tai suurta, poliittista, taloudellista, hyväntekeväisyyttä tai viihteellistä, nähdäkseen oligarkian rautaisen lain yleismaailmallisuuden. Esimerkiksi viidenkymmenen jäsenen bridge-kerhossa, sen juridisesta muodosta välittämättä, suurin piirtein puolitusinaa pyörittää toimintaa. Michels löysi itse asiassa oligarkialain havainnoimalla jäykkää, byrokraattista, oligarkkista hallintoa, joka vallitsi 1800-luvun Euroopan sosiaalidemokraattisissa puolueissa, vaikka nämä puolueet olivat mukamas omistautuneet tasa-arvolle ja työnjaon hävittämiselle.[50] Ja nimenomaisesti ilmiselvään tulojen, vallan ja oligarkkisen hallinnon jähmettyneeseen epätasa-arvoon  Neuvostoliiton tasa-arvoon pyrkinyt uusi vasemmisto tuli täysin pettyneeksi. Kukaan ei ylistä Brežneviä tai Kosyginiä.

Uuden vasemmiston pyrkimys tasa-arvolla paeta oligarkialain epätasa-arvoa ja oligarkiaa selittää sen epätoivoiset ponnistelut päättää eliittijohtajuus sen omissa organisaatioissa. (Taatusti ei ole mitään viitteitä valta-eliitin minkäänlaisesta häviämisestä usein ylistetyssä Kuubassa tai Kiinassa.) Uuden vasemmiston aikainen tarmokkuus tasa-arvon suuntaan ilmeni ”osallistuvan demokratian” käsitteenä. Sen sijaan että organisaation jäsenet valitsisivat eliitti-johtajuuden, teorian mukaan, jokainen henkilö osallistuisi tasa-arvoisesti kaikkeen organisaation päätöksentekoon. Todennäköisesti tämä jokaisen yksilön suoran ja tiiviin osallistumisen tunne selittää massojen kiivaan innokkuuden hyvin aikaisessa vaiheessa Neuvostovenäjän ja Kuuban vallankumouksellisissa hallinnoissa – innokkuuden joka nopeasti katosi väistämättömän oligarkian alkaessa tulla kontrolliin ja massaosallistumisen hävitessä.

Vaikka osallistuviksi demokraateiksi havittelevat ovat osoittaneet kovaa yhteiskuntamme byrokraattisen hallinnon kritiikkiä, itse käsite sitä sovellettaessa törmää hyvin pikaisesti oligarkialakiin. Sillä jokainen joka on istunut minkä tahansa osallistuvaa demokratiaa soveltavan organisaation kokouksissa, tuntee nopeasti kehittyvän voimakkaan kyllästymisen ja tehottomuuden. Sillä jos jokaisen henkilön täytyy osallistua yhtäläisesti kaikkiin päätöksiin, päätöksiin omistetun ajan pitää tulla lähes rajattomaksi, ja organisaation prosesseista syntyy sinänsä oma elämä osallistujille. Tämä on yksi syy siihen miksi monet uuden vasemmiston organisaatioista alkavat nopeasti vaatimaan jäseniensä asumista kommuuneissa ja koko elämänsä omistamista organisaatiolle – varsinaisesti sulauttaakseen elämänsä organisaatioon. Sillä jos he todella elävät ja toimivat osallistuvassa demokratiassa, he tuskin pystyvät tekemään muuta. Mutta tästä konseptin pelastamisen pyrkimyksestä huolimatta, väistämätön kokonaistehottomuus ja kokonaisvaltainen ikävystyminen varmistavat, että ainoastaan kaikkein tarmokkaimmin omistautuneet eivät hylkää organisaatiota. Lyhyesti, jos se voi ollenkaan toimia, osallistuva demokratia voi toimia ainoastaan niin pienissä ryhmissä, että ne ovat itse asiassa ”johtajia” ilman seuraajia.

Loppupäätelmänä,  jotta mikään organisaatio voi menestyä, sen täytyy lopulta päätyä erikoistuneiden ”ammattilaisten,” sen tehtäviin omistautuneiden ja toteuttamaan kykenevien henkilöiden vähemmistön käsiin. Kummallista kylläkin, juuri  Lenin, huolimatta hänen tyhjistä puheistaan tasa-arvoisen kommunismin äärimmäisen ihanteen puolesta, tunnisti että onnistuakseen myös vallankumouksen tulee olla omistautuneiden ammattilaisten, ”edelläkävijöiden” vähemmistön johtama.

Lisäksi uuden vasemmiston intensiivinen pyrkimys tasa-arvoon selittää sen omalaatuisen koulutuksen teorian – teorian, jolla on ollut erittäin merkittävä vaikutus nykyiseen opiskelijaliikkeeseen Amerikan yliopistoissa viime vuosina. Teorian mukaan, päinvastoin kuin ”vanhanaikaisissa” opetuksen käsitteissä, opettaja ei tiedä enempää kuin kukaan hänen oppilaistaan. Siten kaikki ovat ”tasa-arvoisissa” olosuhteissa; kukaan ei ole missään suhteessa toista parempi. Koska ainoastaan imbesilli väittäisi todella, että oppilas tietäisi yhtä paljon kyseessä olevan aihealueen sisällöstä kuin hän professorinsa, tätä tasa-arvon väitettä on puolustettu argumentoimalla sisällön hylkäämiseksi luokkahuoneessa. Tämä sisältö, vakuuttaa uusi vasemmisto, on ”irrelevanttia” oppilaalle, ja siten soveltumaton osa opetuksellista prosessia. Ainoa sovelias aihe luokkahuoneeseen ei ole keskeiset totuudet eikä määrätty lukemisto tai aiheet, vaan avoin, vapaamuotoinen osallistuva keskustelu oppilaan tunteista, koska ainoastaan hänen tunteesta ovat todella ”relevantteja” oppilaalle. Ja koska luennoiva metodi totta kai viittaa siihen, että luennoiva professori tietää enemmän kuin oppilaat joilla hän jakaa tietoa, saa myös luennot mennä. Tällainen on uuden vasemmiston esittämä ”opetuksen” karikatyyri.

Eräs kysymys, jonka tämä oppi herättää, ja johon uusi vasemmisto ei koskaan ole todella vastannut, on luonnollisesti, miksi oppilaiden tulisi ylipäätänsä olla yliopistoissa. Mikseivät he voisi yhtä hyvin toteuttaa näitä avoimia keskusteluja tunteistaan kotona tai naapuriston karkkikaupassa? Tosiaankin tässä koulutuksellisessa teoriassa koululla ei ole sinänsä mitään erityistä tehtävää; siitä tulee tosiasiallisesti paikallinen karkkikauppa, ja se myös sulautuu itse elämään. Mutta silloin jälleen kerran, mihin koulua tarvitaan ollenkaan? Ja miksi oppilaiden tulisi tosiasiallisesti maksaa lukukausimaksuja ja tiedekunnan vastaanottaa palkkaa heidän olemattomista palveluksistaan? Jos kaikki ovat todella tasa-arvoisia, miksi pelkästään tiedekunnalle maksetaan?

Joka tapauksessa tunteiden painottaminen kurssien rationaalisen sisällön sijaan varmista tasa-arvoisen koulun; tai paremminkin, koulu sinänsä saattaa kadota, mutta ”kurssit” ovat varmasti tasa-arvoisia, sillä jos ainoastaan ”tunteista” keskustellaan, silloin varmasti jokaisen tunteet ovat kutakuinkin ”tasa-arvoisia” muiden kanssa. Heti kun järki, äly ja saavutukset sallitaan täydessä mitassaan, epätasa-arvon demoni tulee nopeasti nostamaan esiin ruman päänsä.

Jos täten luonnollinen kykyjen ja intressien epätasa-arvo ihmisten välillä tekee eliiteistä väistämättömiä, ainoa järkevä vaihtoehto on hylätä tasa-arvon harha ja hyväksyä yleinen välttämättömyys johtajilla ja seuraajille. Libertaristin, vapaan yhteiskunnan aatteelle omistautuneen henkilön, tehtävä ei ole parjata eliittejä, jotka, kuten tarve vapaudelle, juontuvat suoraan ihmisen luonnosta. Libertaristin päämäärä on paremminkin muodostaa vapaa yhteiskunta, yhteiskunta jossa jokaisella henkilöllä on vapaus löytää paras tasonsa. Tällaisessa vapaassa yhteiskunnassa jokainen on ”tasa-arvoinen” ainoastaan vapaudessa, samaan aikaan ollen erilainen ja poikkeava kaikilla muilla tavoin. Tässä yhteiskunnassa eliitit, kuten kaikki muutkin, ovat vapaita nousemaan parhaalle tasolleen.

Jeffersonin termistöllä, tulemme löytämään ”luonnollisia aristokraatteja,” jotka nousevat kaikilla alueilla huomattavuuteen ja johtajuuteen. Tarkoituksena on antaa näiden luonnollisten aristokraattien nousta, eikä ”keinotekoisten aristokraattien” hallita – niiden jotka hallitsevat pakkovallan keinoin. Keinotekoiset aristokraatit, pakottavat oligarkit, ovat henkilöitä, jotka nousevat valtaan loukkaamalla kanssaihmistensä vapauksia, kieltämältä heiltä heidän vapautensa. Luonnolliset aristokraatit päinvastaisesti elävät vapaudessa ja harmoniassa kanssaihmistensä kanssa, ja nousevat harjoittamalla yksilöllisyyttään ja korkeimpia lahjojaan palvelemalla lähimmäisiään, joko organisaatiossa tai tuottamalla kuluttajille tehokkaasti. Itse asiassa pakottavat oligarkit nousevat poikkeuksetta valtaan tukahduttamalla luonnollisia eliittejä, muiden ihmisten kanssa; kaksi johtajuuden laatua ovat vastakohtaisia.

Valitaan hypoteettinen esimerkki mahdollisesta konfliktin tapauksesta näiden kahden erilaisen eliittiluokan välillä. Suuri joukko ihmisiä ryhtyy vapaaehtoisesti ammattijalkapalloon, myyden palveluksiaan innokkaalle kuluttavalle yleisölle. Huipulle nousee nopeasti parhaiden luonnollinen eliitti – kaikkein kyvykkäimmät ja sitoutuneemmat – jalkapallon pelaajat, valmentajat ja pelin järjestäjät. Tässä meillä on esimerkki luonnollisen eliitin noususta vapaassa yhteiskunnassa. Sitten valtiota kontrolloiva valtaeliitti päättää viisaudessaan, että kaikki ammattiurheilijat, ja erityisesti jalkapalloilijat, ovat pahoja. Valtio tekee ammattilaisjalkapallosta laitonta ja sen sijaan määrää kaikki ottamaan osaa paikalliseen eurytmian kerhoon massaosallistumisen korvaajana. Tässä valtion hallitsijat ovat selkeästi pakottava oligarkia, ”keinotekoinen eliitti,” käyttäen voimaa alistaakseen vapaaehtoisen tai luonnollisen eliitin (yhtälailla loppuväestön kanssa).

Libertaristista näkemystä vapaudesta, valtiosta, yksilöllisyydestä, kateudesta ja pakkovallasta vastaan luonnolliset eliitit ei ole koskaan ilmaistu ytimekkäämmin tai suuremmalla tarmolla kuin H.L. Mencken toimesta:

 
Vastaavasti libertaristinen kirjoittaja Albert Jay Nock näki vasemmiston ja oikeiston välisessä ristiriidassa

 
Helmuct Schoeckin Envy esittää vahvan perustelun näkemykselle, että nykyaikainen tasa-arvon pyrkimys sosialismiin ja vastaaviin aatteisiin on erilaisen ja poikkeavan kateuden mielistelyä, mutta sosialistisella pyrkimyksellä poistaa kateutta tasa-arvolla ei ole koskaan mitään toivoa onnistumisesta. Sillä aina tulee olemaan henkilökohtaisia eriävyyksiä kuten ulkonäössä, kyvyissä, terveydessä, hyvässä ja huonossa onnessa, joita ei mikään tasa-arvon ohjelma, kuinka ankara tahansa, ei voi pyyhkiä pois, ja joihin kateus pystyy kiinnittämään huomionsa.

Viitteet:

[1] Vapauden, erilaisuuden ja jokaisen yksilön kehityksen keskinäisistä suhteista, katso Wilhelm von Humboldtin klassinen teos, The Limits of State Action (Cambridge University Press, 1969). Vapauden välttämättömyydestä yksilöllisyyden kehityksessä, katso myös Josiah Warren, Equitable Commerce (New York: Burt Franklin, 1965) ja Stephen Pearl Andrews, The Science of Society (London: C. W. Daniel, 1913).

[2] Ekonomistit Bauer ja Yamey vakuuttavasti määrittävät taloudellisen kehityksen ”avoinna olevien vaihtoehtojen määrän laajentumisena ihmisille kuluttajina ja tuottajina.” Peter T. Bauer ja Basil S. Yamey, The Economics of Underdeveloped Countries (Cambridge: Cambridge University Press, 1957), s. 151.

[3] Katso George J. Stigler, “The Division of Labor is Limited by the Extent of the Market,” Journal of Political Economy (June, 1951), s. 193.

[4] Ludwig von Mises, Socialism: An Economic and Sociological Analysis (New Haven: Yale University Press, 1951), s. 292–95, s. 303.

[5] Historioitsijat ovat viime vuosikymmeninä muistuttaneet meitä, ettei Englanissa eikä myöskään Yhdysvalloissa valtio rajoittanut itseään tiukasti laissez fairen ajatukseen. Pitää paikkansa; mutta meidän tulee verrata tätä aikakautta valtion rooliin aiempiin – ja myöhempiin – päiviin nähdäksemme eron merkittävyyden. Täten, cf. Karl Wittfogel, Oriental Despotism (New Haven: Yale University Press, 1957).

[6] Uusi vasemmisto esimerkiksi sivuuttaa ja halveksuu Marshall Titoa huolimatta hänen yhtäläisen merkittävästä roolista marxilaisena vallankumouksellisena, sissijohtajana ja kapinallisena Neuvostovenäjän sanelua vastaan. Syynä, kuten alempana tullaan näkemään, on Titon uraauurtavuus siirtymisessä marxismista yksilön filosofiaan ja markkinatalouteen.
 
[7] Luonnollisesti on vaikeaa nähdä kuinka aineettomia palveluita voitaisiin tuottaa lainkaan ilman ”erkaantumista,” Kuinka esimerkiksi opettaja voi opettaa, jos hänen ei sallita ”erkaannuttavan” koulutuspalveluitaan tarjoamalla niitä oppilailleen?

 [8] Täten, katso Alexander Gray, The Socialist Tradition (London: Longmans, Green, 1947), s. 306, 328.

[9] Karl Marx, Critique of the Gotha Programme (New York: International Publishers, 1938), s. 10.

[10] Lainaus Graystä, The Socialist Tradition, s. 328. Gray huvittavasti lisää: “Lyhyt viikonloppu maatilalla on saattanut vakuutta Marxin siitä, että karjalla itsellään saattaa olla eräitä vastalauseita tulla paimennetuksi illalla tällaisella epämuodollisella tavalla.”

[11] August Bebel, in Women and Socialism. Lainattuna Mises, Socialism, s. 190n.

[12] Viime aikainen uutisraportti paljasti, että Kiina on nyt pehmentänyt hyökkäystään älyllistä työvoimaansa vastaan. Oppilaiden ja työläisten vaihtaminen keskenään näyttää toimineen huonosti, on tullut ilmi, että ”opettajien ja teknisen koulutuksen puute on hankaloittanut teollista kehitystä ja tuotantoa viime vuosina.” Lisäksi, ”työläiset eivät usein vaikuta tulleen karaistuneiksi, vaan pehmentyneen altistumisessaan toimettomampaan elämään, taasen monet opiskelijat sen sijaan että kokisivat elämän maatilalla palkitsevana, pakenevat Kiinasta tai tekevät itsemurhan.” Lee Lescase, “China Softens Attitude on Profs. School Policy,” The Washington Post (July 23, 1970), s. A12.

[13] Utopistisesta sosialistista, katso Mises, Socialism, s. 168.

[14] On todennäköistä,  että Maon erityiselle omistautumiselle kommunistisille aatteelle vaikutti hänen anarkistina olemisensa ennen marxilaiseksi tulemistaan.

[15] Lainattuna Gray, The Socialist Tradition, s. 328.

[16] Kursiivi Leninin. V.I. Lenin, Left-Wing Communism: An Infantile Disorder.

[17] Mises, Socialism, s. 190.

[18] Gray, The Socialist Tradition, s. 328.

[19] Quoted in Mises, Socialism, s. 164.

[20] Näin eräs uuden vasemmiston lehden, The Guardian, pääkritiikki siitä eronneen The Liberated Guardianin taholta oli, että ensimmäinen toimi samaan tapaan kuin mikä tahansa ”porvarillinen” lehti erikoistuneine toimittajineen, puhtaaksikirjoittajineen, oikolukijoineen, liikehenkilöstöineen jne. Jälkimmäisen tulleessa pyöritetyksi ”kollektiivin” toimesta, jossa väitetysti kaikki tekevät kaikkia tehtäviä ilman erikoistumista. Samaa kritiikkiä, samalla ratkaisulla, sovellettiin naisten puoluekokouksessa, jossa konfiskoitiin uuden vasemmiston viikkolehti, Rat. Eräät ”naisten vapautusliikkeen” ryhmät ovat olleet niin äärimmäisiä pyrkimyksessään poistaa yksilöllisyyttä, että he kieltäytyvät tunnistamasta yksilöllisten henkilöiden, kirjoittajien tai puolestapuhujien nimiä.

[21] Näin shokkina ortodokseille kommunisteille ympäri maailmaa tuli vuonna 1958 Yugoslavian kommunistien liiton ohjelma, joka julisti yksilön ”henkilökohtainen intressi … on yhteiskunnallista kehitystämme liikuttava voima … Henkilökohtaisen intressin kategorian tasapuolisuus perustuu tosiasiaan, että [Yugoslavian] sosialismi … ei voi alistaa ihmisen henkilökohtaista onnellisuutta mihinkään ulkopuolisiin ”tavoitteisiin” tai ”korkeampiin päämääriin,” sillä sosialismin korkeimmat tavoitteet ovat  ihmisen henkilökohtainen onnellisuus.” Kommunist (Belgrade), August 8, 1963. Lainattuna  R. V. Burks, “Yugoslavia: Has Tito Gone Bourgeois?” East Europe (August, 1965), s. 2–14. Katso myös T. Peter Svennevig, “The Ideology of the Yugoslav Heretics,” Social Research (Spring, 1960), s. 39–48. Ortodoksikommunistien hyökkäyksistä, katso Shih Tung-Hsiang, “The Degeneration of the Yugoslav Economy Owned by the Whole People,” Peking Review (June 12, 1964), s. 11–16; ja “Peaceful Transition from Socialism to Capitalism?” Monthly Review (March, 1964), s. 569–590.

[22] John W. Aldridge, In the Country of the Young (New York: Harper & Row, 1970).

[23] Lainattuna Mises, Socialism, s. 304.

[24] Näiden vanhoillisten ajattelijoiden vahvasta vaikutuksesta 1800-luvun marxilaisten ja sosialistien yksilönvastaisuudelle, katso erityisesti Leon Bramson, The Political Context of Sociology (Princeton: Princeton University Press, 1961), s. 12–16 ja passim.

[25] Katso Ellulin kritiikki Charles Silbermanin, The Myths of Automation (New York: Harper & Row, 1966), s. 104–105.

[26]  Täten, katso Tom Wolfen tarkkaavaisen satiirinen artikkeli, “Radical Chic: That Party at Lenny’s,” New York (June 8, 1970).

[27] Tämä alkukantaisen palvonta läpäisee Polanyisin kirjan, joka yhdessä kohtaa soveltaa vakavasti termiä ”ylhäinen sivistymätön” Etelä-Afrikan kaffiireihin. Karl Polanyi, The Great Transformation (Boston: Beacon Press, 1957), s. 157.

[28] Molemmat sekä passiivinen että heimollinen uuden vasemmiston kulttuurin aspekti sisältyivät sen ”Woodstock kansakunnan” ihanteeseen, jossa sadattuhannet laumankaltaiset, erilaistumattomat nuoret rypivät passiivisesti mudassa kuunnellen heidän heimollista musiikkiaan.

[29] Irving Babbitt, Rousseau and Romanticism (New York: Meridian Books, 1955), s. 53–54. Uuden vasemmiston passiivisuuden, alkukantaisuuden, epärationaalisen ja yksilöllisyyden hajaantumisen painotus saattaa selittää taolaisen ja buddhalaisen filosofian nykyisen suosion. Katso ibid., s. 297ff.

[30] Mises, Socialism, s. 304.

[31] Mises, Socialism, s. 305.

[32] Silberman, The Myths of Automation, s. 104–105.

[33] Alkukantaisten heimojen käyttämä magia ei myöskään ole mikään todiste ylivoimaisesta, ”idealistisesta” verrattuna maallisiin, ”aineellisiin,” päämääriin. Päinvastoin, maagiset riitit olivat perusteettomia ja virheellisiä keinoja, joilla heimot toivoivat saavuttavansa tällaisia aineellisia päämääriä kuten hyvää satoa, vesisadetta jne. Siten Uuden-Guinean Cargo-lahko, havainnoidessaan eurooppalaisten ruuan hankintaa ulkomailta paperinpalasia lähettämällä, matki eurooppalaisia kirjoittamalla rituaalisia lauseita paperinpalasille ja lähettämälle ne merelle, jonka jälkeen he odottivat lasteja ulkomailta. Cf. Ludwig von Mises, Epistemological Problems of Economics (Princeton: D. Van Nostrand, 1960), s. 62–66, 102–105.

[34] Bronislaw Malinowski, Magic, Science, Religion and Other Essays (New York: Doubleday Anchor Books, 1955), s. 27–31Katso myös Mises, Epistemological Problems of Economics.

[35] Katso inspiroiva keskustelu Peter T. Bauer, West African Trade (Cambridge: Cambridge University Press, 1954).

[36] Bernard J. Siegel, “Review of Melville J. Herskovits, Economic Anthropology,” American Economic Review (June, 1953), s. 402. Yksilöllisyyden kehittymisestä Etelä-Afrikan Pondojen keskuudessa, katso Bauer and Yamey, The Economics of Underdeveloped Countries, s. 67n. Katso myös Raymond Firth, Human Types (New York: Mentor Books, 1958), s. 122; Sol Tax, Penny Capitalism: A Guatemalan Indian Economy (Washington, D.C., 1953); ja Raymond Firth ja Basil S. Yamey, eds., Capital, Saving and Credit in Peasant Societies (Chicago: Aldine, 1963).

[37] Bauer, West African Trade, s. 8. Katso myös Bauer and Yamey, The Economics of Underdeveloped Countries, s. 64–67. Vastaavasti, Professor S. Herbert Frankel raportoi kuinka länsiafrikkalaiset tavanomaisesti odottavat  pankkien sisäänkäyntien ulkopuolella törmätäkseen sukulaisiinsa pyytääkseen heiltä rahaa heidän lähtiessään. Jokainen henkilö, joka säästää rahaa. joutuu näkemään paljon vaivaa peittääkseen todellisen asemansa sukulaisiltaan. Lainattuna Helmut Schoeck, Envy: A Theory of Social Behaviour (New York: Harcourt, Brace & World, 1970), s. 59–60. Afrikan natiivien vastaanottavaisuudesta markkinatalouden kannustimille, katso (Bauerin lisäksi), (West African Trade) Peter Kilby, “African Labour Productivity Reconsidered,” Economic Journal (June, 1961), s. 273–291.

[38] Viitatut teokset ovat Clyde Kluckhohn, The Navaho (Cambridge: Harvard University Press, 1946) ja Navaho Witchcraft (1944; Boston: Beacon Press, 1967); Allan R. Holmberg, Nomands of the Lon Bow: The Siriono of Eastern Bolivia (Washington, D.C.: U.S. Government Printing Office, 1950); Sol Tax, “Changing Consumption in Indian Guatemala,” Economic Development and Cultural Change (1957); ja Oscar Lewis, Life in a Mexican Village: Tepoztlan Restudied (Urbana, Ill.: University of Illinois Press, 1951). Katso Schoeck, Envy, s. 26–61.

[39] Katso Schoeck, Envy, s. 50.

[40] Gerardo ja Alicia Reichel-Dolmatoff, The People of Aritama-The Cultural Personality of a Colombian Mestizo Village (Chicago: University of Chicago Press, 1961), s. 396. Lainattuna Schoeck, Envy, s. 51–52.

[41] Watson ja Samora “Subordinate Leadership in a Bicultural Community: An Analysis,” American Sociological Review, Vol. 19, No. 4 (Aug., 1954), s. 413–421.

[42] Eric Wolf, “Types of Latin American Peasantry: A Preliminary Discussion.” American Anthropologist New Series, Vol. 57, No. 3, Part 1 (Jun., 1955), s. 460.

[43] Schoeck, Envy, s. 47.

[44] Schoeck, Envy, s. 31.

[45] Mises, Socialism, s. 463–464. Katso myös José Ortega y Gasset, The Revolt of the Masses (New York: W.W. Norton, 1932), s. 63–65.

[46] José Ortega y Gasset, The Revolt of the Masses (New York: W. W. Norton, 1932), s. 97.

[47] José Ortega y Gasset, The Revolt of the Masses (New York: W. W. Norton, 1932), s. 98, 84. Ortegalle, suuri väijyvä vaara on, että massaihmiset tulevat lisääntyvästi käyttämään valtiota ”murskaamaan alleen jokaisen luovan vähemmistön joka häiritsee sitä – häiritsee sitä millään tavalla: politiikassa, liike-elämässä.” Ibid., s. 133.

[48] Roger J. Williams, Free and Unequal: The Biological Basis of Individual Liberty (Austin, Texas: University of Texas Press, 1953), s. 4–5. Williams lisää:
Eikö meidän rakkautemme vapautta kohtaan, joka vaikuttaa olevan sisäsyntyisenä meissä kaikissa, nojaa suoraan eriarvoisuuksiimme? Jos me kaikki syntyessä omaisimme kaikki mahdolliset maut … välittäisimmekö vapaana olemisesta niiden kokemiseksi kuten yksilöllisesti haluamme? … Minulle vaikuttaa selvältä, että vapauden ajatus seuraa välittömästi tästä ihmisen erilaisuudesta. Jos olisimme kaikki samanlaisia, ei vaikuttaisi olevan tarvetta vapauden kaipuulle; ”oman elämä eläminen” olisi tyhjää, tarkoituksetonta ilmaisua. (Ibid., s. 5, 12.)

[49] Herbert Spencer, Social Statics (London: John Chapman, 1851), s. 76–78. Loppuosassa kirjaa Spencer tuo esiin hänen perusperiaatteensa käytännölliset vaikutukset. the Law of Equal Liberty kritiikkiä, katso Murray N. Rothbard, Power and Market (Menlo Park, Calif.: Institute for Humane Studies, 1970), s. 159–160.

[50] Robert Michels, Political Parties (Glencoe, Ill.: Free Press, 1949). Katso myös Gaetano Moscan erinomainen työ, The Ruling Class (New York: McGraw-Hill, 1939),  joka keskittyy vähemmistön ”hallitsevan luokan” väistämättömään valtion vallan hallussapitoon ja käyttöön.

[51] H.L. Mencken, A Mencken Crestomathy (New York: Alfred A. Knopf, 1949), s. 145.

[52] Albert Jay Nock, Memoirs of a Superfluous Man (New York: Harper, 1943), s. 121.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Freedom, Inequality, Primitivism, and the Division of Labor