Monet ihmiset pitävät säästönsä valtion velkakirjoissa. He ilmiselvästi ovat sitä mieltä, että valtion velkakirjat tarjoavat houkuttelevan tuoton ja edustavat melko pientä riskiä.

Mutta hetkinen. Mitä valtion velkakirjat todellisuudessa edustavat? Kuka maksaa näiden velkakirjojen korot? Ja kuka maksaa heille?

Valtion velkakirja edustaa lainaa julkiselle sektorille ja valtio käyttää varat rahoittaakseen menonsa: se maksaa poliitikot, byrokraatit, suositut ryhmät, sosiaaliturvan, armeijan, infrastruktuurin jne.

Valtio turvautuu velkarahoitukseen, koska verotulot eivät tyypillisesti kata sen menoja. Mutta miksei valtio nosta veroja tai hillitse kulutustaan täyttääkseen rahoituksellisen vajeensa?

Ihmiset eivät pidä verojen maksamisesta. Samaan aikaan he pitävät rahallisten etujen vastaanottamisesta valtiolta. Valtiota edustavat puolestaan haluavat tehdä ihmiset onnellisiksi antamalla heille rahaa – tämän ollessa paras tapa turva heidän uudelleenvalintansa.

Kaikista saatavissa olevista rahoitusinstrumenteista velkarahoitus on taloudellisesti ottaen kaikkein houkuttelevin valtion ja äänestäjien näkökulmasta.

Ensinnäkin, velkarahoituksen kautta valtio voi rahoittaa sen rahojen jakamisen rasittamatta veronmaksajaa. Äänestäjät voivat nauttia taloudellisista eduista, joista he ei joudu maksamaan.

Veronmaksajat joutuvat vain kantamaan valtion velan korkokulut, kun taas velan takaisinmaksu siirretään tuleville veronmaksajien sukupolville.

Toiseksi, ihmisillä on taipumus ostaa valtion velkakirjoja vapaaehtoisesti, joten uutta velkaa voidaan helposti laskea liikkeelle ja asettaa säästäjille aiheuttamatta poliittista vastustusta.

Kolmanneksi, valtion velkakirjoja pidetään alhaisena riskinä: valtiolla on valta verottaa – tarkoittaen, pakkolunastaa veronmaksajia – joten valtion velkakirjoihin sijoittavilla on hyvä syy olla suhteellisen luottavaisia, että he saavat sijoituksensa ja korkonsa takaisin.

Ja neljänneksi, sosialistisideologiset taloudet tekevät parhaansa oikeuttaakseen valtion velan: esimerkiksi, tyypillisesti sanotaan, että luottarahoitetut julkiset kulut elvyttävät tuotantoa ja työllisyyttä.

Tämä on kuitenkin virhekäsitys. Valtio ei luo uusia hyödykkeitä luottorahoituskulutuksellaan. Velkarahoitus sallii valtiolle lisätä merkittävästi sen otetta niukoista resursseista – resursseista, jotka muutoin olisivat olleet käytettävissä vaihtoehtoisiin sijoitushankkeisiin.

Koska toteutumattomien sijoitusten menetetyt hyödyt eivät tyypillisesti tule näkyviin, ihmisten suuttumus tuhlailevaa julkisluottorahoituskulutusta kohtaan jää vaimeaksi.

II. Kannustimet valtion velan hoitoon

Eräs toinen tärkeä kysymys vaatii vastausta: miksi nykyiset veronmaksajat ovat auliita maksamaan menneisyydessä kertynyttä valtion velkaa – velkaa, josta heitä ei voida pitää vastuullisena ja josta he eivät ole hyötyneet?

Vastaus kuuluu seuraavasti: koska se ylläpitää valtion luoton laatua. Sillä jos valtion luoton laatu säilyy suosiollisena sijoittajien näkökulmasta, hallitsijat ja alamaiset voivat jatkaa turvautumistaan velkarahoitukseen.

Tilanne muuttuu kuitenkin ratkaisevasti, jos ja kun velkarahoituksesta tulee liian kallista hallitsijoille ja alamaisille.

Kun uuden velan liikkeelle laskemisesta tulee liian kallista – esimerkiksi lainauskoron ylittäessä tietyn tason tai velkatason ylittäessä tietyn kynnysarvon – hallitsijoiden ja alamaisten taloudelliset kannustimet hoitaa julkista velkaa laskevat nopeasti. Ne saattavat jopa hävitä kokonaan.

”Miksi jatkamme velan maksamista, jonka muut ihmiset ovat saaneet aikaan?” veronmaksajat kysyvät itseltään. ”Miksi jatkaa rahan kuluttamista johonkin, josta emme enää hyödy?”

Ja hallitsijat kysyvät itseltään, ”Miksi ryhtyä poliittisesti epäsuosittuun toimintaan verottaa ihmisiä, kun me eikä alamaiset eivät pysty laskemaan liikkeelle lisää uutta velkaa?”

Luonnollisesti jos valtion velka on merkittävältä osaltaan äänestäjäkunnan hallussa, valtiolla ja hallitulla luokalla on vahva intressi pitää yllä valtion velan hoitoa, ainakin periaatteellisesti.

Jos valtion velka on kuitenkin saavuttanut tason, joka hillitsee taloudellista laajentumista ja alentaa verotuloja, ja jos valtion muita kuluja ei voida hillitä poliittisista syistä, velan hoito täytyy maksaa uusilla annoksilla valtion velkaa – tilanne, joka johtaa ennemmin tai myöhemmin valtion luottolaadun romahdukseen.

Jos valtion velka on pääosin ryhmien hallussa, joilla ei ole suoraa sananvaltaa valtion toimintapolitiikkaan (kuten esimerkiksi ulkomaisilla tai kotimaisilla äänestäjien vähemmistöön kuuluvilla velkakirjan haltijoilla), hallitsijoiden ja alamaisten enemmistön kannustimet vetäytyä valtion velasta tulevat melko korkeiksi.

Nykyään pääosa valtion velkakirjoihin sijoittavista ei odota valtion todellisuudessa maksavan takaisin velkaansa. He odottavat velan uudistamista sen erääntyessä. Tämä tarkoittaa, että nykyinen sijoittaja odottaa, että tulevaisuudessa on sijoittaja, joka on valmis lainaamaan rahaa valtiolle.

Samaa järkeilyä soveltaen tulevien sijoittajien täytyy myös odottaa, että kun heidän valtion velkakirjansa erääntyvät, löytyy muita sijoittajia vielä pidemmällä tulevaisuudessa, jotka ovat valmiita lainaamaan rahaa valtiolle.

Joten jos tämän päivän sijoittajat menettävät luottamuksensa, että tulevaisuudessa löytyy sijoittajia valmiina uudistamaan erääntyvää valtion velkaa – koska he (oikein tai väärin) pelkäävät, että hallitsijalla eikä hallituilla ole kannustimia hoitaa valtion velkaa, alkavat ongelmat.

Tällöin sijoittajat alkavat paeta pois valtion velkakirjoista. Velkakirjojen hinta tippuu ja käänteisesti valtion rahoituskustannukset nousevat.

Ei vaadi paljoakaan nähdäkseen, että sijoittaminen velkakirjoihin, jotka ovat laskeneet liikkeelle kansakunnat, joilla ei ole kykyä, halukkuudesta puhumattakaan, maksaa velkaansa takaisin, on melko riskialtista toimintaa, lievästi ilmaistuna.

III. Kannustimet inflaatiolle

Viime aikoina finanssimarkkinoiden lähettämien hintasignaalien perusteella sijoittajien huolet ovat alkaneet nousta sille, että valtiot eivät hoida velkojaan. Esimerkiksi luottoriskinvaihtojen (CDS) marginaalit ovat nousseet jyrkästi kautta kaikkien merkittävien valtion velkakirjamarkkinoiden.

Yksinkertaisesti ilmaistuna CDS marginaali voidaan tulkita hintana vakuuttaa velkakirjan haltija luoton maksuhäiriöltä. Tässä merkityksessä mitä korkeampi CDS:n marginaali on, sitä korkeampi on todennäköisyys sijoittajan näkökulmasta, että lainaajaa saattaa ajautua maksuhäiriöön velastaan.

Viimeisin nouseva suunta CDS marginaaleissa – jotka pysyvät alle nähtyjen myöhäisen 2008/aikaisen 2009 tasojen – on aiheutunut kasvavista huolista Kreikan luottojen laadusta: sen hallitsijoiden ja alamaisten kyvystä ja halukkuudesta jatkaa julkisen sektorin velan hoitamista.

Kaavio 1: CDS marginaalit, viiden vuoden maturiteetti, basis points

Tämä tapahtuma on selkeästi toiminut muistutuksena monille: sijoittajat ovat tulleet lisääntyvissä määrin tietoiseksi monien valtioiden ylivenytetystä rahoituksellisesta tilanteesta, tosiasiasta, jota on ylenkatsottu pitkän aikaa.

Kuitenkin kasvavat huolet valtion velkakirjojen maksuhäiriöistä saattavat olla liioiteltuja. Sijoittajien tulisi muistuttaa mieliinsä, että valtion velan maksaminen uutta rahaa painamalla on, ainakin valtion näkökulmasta, taloudellisesta houkuttelevampaa kuin julkisen velan maksukyvyttömyys.

Ei pitäisi olla mikään yllätys, jos lopulta ilmenee, että todellinen vaara on, kuten niin monta kertaa menneisyydessä, inflaatio, maksukyvyttömyyden sijaan. Kuten Ludwig von Mises totesi:

”Jos valtio ei pysty neuvottelemaan lainojaan ja ei uskalla lisätä verorasitusta pelossa, että rahoitukselliset ja yleiset taloudelliset vaikutukset paljastuvat liian selkeästi ja liian pikaisesti valtion menettäessä tukensa toimintatavoilleen, se harkitsee aina välttämättömäksi ryhtyä inflatorisiin menettelyihin.”[1]

[1] Mises, Ludwig von (2006 [1923]), “Stabilization of the Monetary Unit — From the Viewpoint of Theory,” teoksessa The Causes of Economic Crisis and Other Essays Before and After the Great Depression, toim. Greaves, Percy L. Jr., s. 39.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Beware of Government Bonds

Tämä suuri taloustieteilijä ja modernin vapaiden markkinoiden teorian isä esitteli virheen, joka on jahdannut meitä siitä lähtien.

Smithin ”työnarvoteoria” oli virheellinen. David Ricardo kuitenkin hyväksyi sen ja täsmensi sitä. Ricardon täydennyksillä työnarvoteoriaa jatkokehitti edelleen Karl Marx. Näin meillä on sosialistinen taloudellisen arvon teoria seurauksena kaksin verroin koostetusta virheestä. Tästä virheestä on tullut moraalinen tukipiste, johon poliittisen sosialistin vipuvarsi nojaa.

Se, mitä Smith tavoitteli ja johon useimmat individualistit yhtyisivät, oli moraalinen varmuus, että työntekijä on oikeutettu oman työnsä täyteen tulokseen. Aikaisemmin tässä esseessä tämä on tosiaankin mainittu jokaisen ihmisolennon perusoikeudeksi.

Kaiken ansaitun saaminen

Marxin ”lisäarvoteoria” on johdettu Smithin ja Ricardon ”työnarvoteoriasta”. Lyhyesti teoria voidaan selittää seuraavasti: On ilmeistä, että luonnonvarat eivät valmista itseään ihmisen käyttöön. Resursseihin joudutaan soveltamaan ihmisenergiaa ja työkaluja, ennen kuin ne voidaan muuntaa käyttökelpoiseen muotoon ja kuljettaa paikkoihin, joissa niille on kysyntää.

Luonnonvaroille ei makseta rahaa. Työkaluille ei myöskään makseta rahaa. Saattaa olla tarpeellista maksaa henkilölle, joka omistaa resurssit tai työkalut. Mutta olennaista on, että kaikki raha siirtyy yhdeltä ihmiseltä toiselle. Ja siirtyminen on jokaisessa tapauksessa suhteessa ihmisenergian suorittamaan työmäärään.

Siten rakentamista varten ei osteta tukkeja tai lautoja; sen sijaan ostetaan työmäärä, joka on mennyt puiden kaatamiseen ja lautojen työstämiseen. Mikä on tukkien arvo niiden ollessa vielä puussa? Perustavanlaatuisesti ne ovat sen arvoisia kuin niiden muuntaminen maksaa. Ja tässä on Marx: Jos ostohintaan sisällytetään enemmän kuin peruskustannus työstä, ilmenee voiton tai ”lisäarvon” elementti. Jos metsurille täytyy maksaa viisi dollaria puun kaatamisesta, karsimisesta, sen sahaamisesta sopivaan paksuuteen ja pituuteen ja lopuksi sen toimittamisesta, puu on viiden dollarin arvoinen – ei enempää, ei vähempää.

Pintapuolisesti tämä vaikuttaa järkevältä – järkevältä, tarkoittaen, että jos tämä olisi maailma, jossa käsityökalut olisivat kaikki mitä koskaan voitaisiin työllistää, maata ei voitaisi koskaan yksityisesti omistaa ja tarpeemme olisivat niin yksinkertaisia kuin hirsitalot. Olemme kaukana tällaisesta maailmasta. Tällainen maailma on vastakkainen ihmisen perusoikeuksien luonteelle; tällaiselle maailmalle ei ole pyydettä. ”Työnarvoteoria” on paikkansapitämätön ja siihen perustuva käsite ”lisäarvosta” on yhtälailla virheellinen.

Se, mitä Smith, Ricardo ja Marx tekivät, ja jälkimmäisten kahden seuraajat jatkavat yhä tekemästä, on sekoittaa kahden tärkeän sanan merkitykset: kustannus ja arvo. Vaikka saattaa pitää paikkansa, että yllä olevassa tapauksessa sahatavaran tuottaminen kyseistä puusta maksaa viisi dollaria, kyseisen puun sahatavaran arvolla ei ole suoraa suhdetta kustannuksien kanssa.

Arvo, kuten Eugen Ritter von Böhm-Bawerk, Ludwig von Mises ja muut osoittavat, on väistämättä tulosta subjektiivisesta arviosta. Sahatavara saattaa maksaa viisi dollaria, mutta ostajan kiinnostuksen voimakkuus sitä kohtaan määrittää onko se hänelle yhden vai 20 dollarin arvoinen. Jos se on hänelle ainoastaan yhden dollarin arvoinen, hän ei osta sitä, jos se on hinnoiteltu tuon summan ylitse, huolimatta siihen käytetyistä kustannuksista. Vastaavasti, jos ostaja maksaisi tyytyväisesti siitä niinkin paljon kuin 20 dollaria, hän pitäisi sitä edullisena, jos se on hinnoiteltu kymmeneksi dollariksi, vaikka kustannus sen tuottamiseksi oli viisi dollaria ja toinen viisi dollaria edustaa voittoa tuottajalle.

Lyhyesti, ostaja ei ota huomioon muiden kustannuksia tai voittoja. Hän huolehtii arvosta, joka liittyy hänen omaan haluunsa ja kykyynsä maksaa. Juuri tällä alueella Smith ja kumppanit menivät metsään. He vetivät johtopäätöksen, että kustannus ja arvo ovat yksi ja sama asia.

Kahdenlaisia piiraita

Havainnollinen esimerkki saattaa tarjota parhaan todistuksen. Tämä kuvaus on alkujaan Foundation of Economic Educationin Leonard E. Readin. Oletetaan, että A:lla on leipomo. Hän palkkaa joukon työntekijöitä, ostaa parhaat raaka-aineet ja tuottaa kaupungin parhaat piiraat. Hänen kustannukset, sisältäen koron hänen lainaamastaan rahasta, vuokran käyttämästään maasta ja kaikki muut mukaan liittyvät tekijät otettuna huomioon, mahdollistaa hänelle tuottaa ja toimittaa näitä täytettyjä piiraita 40 sentillä. Hän pyytää 50 senttiä.

Marx vaatisi, että hänen täytyisi myydä hinnalla, jossa korko ei ole mukana. Mutta hän voi maksaa itselleen palkan vaivoistaan. Vastoin yleistä uskomusta Marx teoksessaan ”Pääoma” tunnistaa johtajallisen työn oikeutuksen ja toivoo sen tulevan maksetuksi vähäisissä määrin. Marx ei tunnista voittoa oikeutettuna osana taloudellista sykliä.

Joten yllä olevassa tapauksessa hän katsoisi, että henkilön, joka on ottanut riskin, lainannut rahat, kantaa vastuun, johtaa yritystä ja omistaa työvälineet, tulisi saada pelkkä palkka eikä muuta. Palaamme tähän ajatukseen kohta. Keskitytään nyt 50 sentin piirakkaan. Tällä hinnalla omistaja ja johtaja voi maksaa itselleen palkan ja lisäksi kerätä voittoa, jos liiketoiminta kukoistaa.

Oletetaan nyt B. Hänellä on myös leipomo. Hän palkkaa saman määrän työntekijöitä kuin A, ostaa parhaat raaka-aineet ja tuottaa parhaat mutapiiraat kaupungissa. Hänen kustannuksensa, lainaamansa rahan korot, käyttämänsä maan vuokra ja kaikki muut asiaan liittyvät kustannukset mahdollistavat hänelle valmistaa ja toimittaa näitä piiraita tismalleen samalla hinnalla kuin hänen kilpailijansa A. Riippumatta siitä vaatiiko B voittoa vai ei tosiasia on, että on lähes mahdotonta kuvitella toimivaa liiketoimintaa mutapiiraaille.

Mutta jos Smith, Ricardo ja Marx ovat oikeassa, silloin A:n tehtaan tuote, jonka tuottaminen maksaa 40 senttiä, tulee arvostaa tarkalleen samaksi B:n tehtaan tuotteen arvon kanssa, koska tämän tuotteen valmistaminen maksaa myös 40 senttiä. Jos kustannukset määrittävät arvon, muta- ja täytetyt piiraat ovat arvoltaan yhtäläiset, jos niiden tuottamiseen käytetty summa on yhtäläinen.

Tämä on varmasti naurettavaa. Mutta tämä on työnarvoteoria, eli: Kustannus ihmisenergian käytöstä minkä tahansa hyödykkeen tuotannossa on hyödykkeen arvo.

Tarvitsee vain kuvitella tämän kaltainen tilanne: Joku yritteliäs nero keksii tavan valmistaa huvipurren suulakepuristusprosessilla, joka tiputtaa kustannuksen purresta niin pieneksi, että sellaisen voi ostaa suuremmissa erissä 100 taalalla kappaleelta. Toinen yksilö löytää tavan valmistaa lumesta ja jäästä taidokkaita igluja varusteltuina ilmastoinnin kanssa, jotka maksavat 1000 taalaa kappale kaiken sen rakentamisessa vaatiman käsityön takia. Marxilaisessa katalogissa iglu olisi kymmenen kertaa arvokkaampi kuin huvipursi, huolimatta tosiasiasta, että ihmiset haluaisivat ostaa pursia ja igluille ei käytännössä ole ottajia.

Mutta marxilaisessa tai fabianilaisessa sosialismissa molemmat toimialat olisivat valtion omistuksessa ja pyörittämiä; veronmaksaja kattaisi molempien kustannukset ja siten jokainen henkilö avustaisi iglujen maksamisessa, joita harvat, jos kukaan, haluavat.

On käsittämätöntä, että rationaaliset ihmiset pystyisivät ylistämään tällaista tyhmyyttä, mutta sosialistisen harhakäsityksen tulokset on peitetty heiltä niin nerokkaasti ja he ovat niin läpikotoisesti kyllästettyjä tasa-arvon Graalin maljalla, että he sulkevat silmänsä tietyiltä lopputuloksilta ja tukevat oppia sokeasti.

Kysymys voitoista

Tarkastellaan nyt lähemmin ”lisäarvon” käsitettä, kun ”työnarvoteorian” on saatu paljastettua siksi, mikä se on.  Se, mitä Marx ja muut sosialistit näkivät mielissään, oli kaikkien voittojen, koron ja vuokrien hävittäminen. Meidän tulee välittömästi tarkastella yritystoiminnan luonnetta selvittääksemme, josko yritystoimintaa on mahdollista olla olemassa ilman niin kutsuttua lisäarvon elementtiä tai voittoa.

Tässä sosialistit tuovat oman panoksensa tappioonsa. Sillä käytännössä ilman poikkeusta sosialisti tahtoo nähdä kaikkien tuotantokustannusten tulla maksetuiksi. Mihin hän pyrkii, hänen mukaansa, ei ole kenenkään ihmisolennon huijaamiseen, vaan paremminkin huijaamisen poistamiseen. Hän haluaa työntekijälle maksetuksi arvonsa mukaisesti eikä senttiäkään vähemmän.

Hyvä niin, mitkä ovat kustannuksia yritystoiminnasta? Jälleen kerran olemme kiitollisuudenvelassa American Economic Foundationille. On olemassa vain viisi kustannuserää. Valitaan mikä liiketoiminta tahansa, viisi kustannuserää kattavat kaikki toimintaan liittyvät kustannukset. Nämä viisi kustannuserää ovat:

1. Hyödykkeet ja palvelut muilta

Sosialistilla ei ole mitään vastaväitteitä näitä kustannuksia kohtaan. Hän odottaa korvattavan hyödykkeitä ja palveluita toimittaneelle. Hän haluaa vain varmistaa, että voitot on poistettu. Mutta hänellä ei ole mitään vastaväitteitä hyödykkeitä tai palveluita tilaamaansa henkilöä kohtaan. Sosialisti itse asiassa vaatii, että nämä maksetaan.

2. Ihmisenergia

Tässä asiassa sosialisti loistaa tyylikkäästi. Tästä on juuri kyse, hän tuo esiin. Hän haluaa, että ihmisenergiasta maksetaan sen täysi kustannusarvo. Joten hänellä ei ole vastaväitteitä kohtaan kaksi.

3. Verot

Jälleen kerran tähän kohtaan ei löydy vastaväitteitä pesunkestävältä varallisuuden jakajalta. Koska hän on todennäköisesti hyvin vihkiytynyt tosiasiaan, että sosialistinen liike pyrkii siirtämän kaikki hyödykkeet ja kaiken varallisuuden yksityisistä käsistä valtion haltuun, sosialisti tukee vahvasti veroja, jopa korkeita veroja, joita muut joutuvat maksamaan.

4. Työvälineiden ylläpito

Tämä kohta aiheuttaa sosialistille hienoista näkemyksen uudelleenarviota. Mutta jos tosiasiat esittää huolella, kollektivistin pystyy yleensä saamaan vakuuttuneeksi, että laitteet todellakin kuluvat ja ne täytyy korvata uusilla. Lisäksi laitteita voidaan parantaa ja tällaiset parannukset tai korjaukset maksavat rahaa.

Tarkan harkinnan jälkeen sosialisti myöntyy, tosin harmissaan, sillä hän harvoin ajattelee sellaisia arkipäiväisiä asioita kuten korjauksia, tutkimusta ja ylläpitoa, jotka ovat olennaisia kohdalle neljä. Jos työkaluja ei korvata, ne rikkoutuvat tai kuluvat puhki ja työtä ei voida jatkaa. Ei ole olemassa työtä, joka ei vaadi jonkinasteista työkalujen käyttöä, aina teräsmiehestä valtavan sulattonsa kanssa ovelta ovelle harjakauppiaaseen asti.

5. Työvälineiden käyttö

Jälleen muistutamme sosialistia siitä, etteivät työvälineet kasva puissa tai työnny esiin Homo sapiensin ranteesta. Työvälineet tulee valmistaa. Niistä täytyy myös maksaa. Ja jostain täytyy löytyä rahat tuotantovälineisiin.

Jos pystyt välittämään ajatuksen työvälineiden käytöstä maksamisesta yhtä lailla hyödykkeiden ja palveluiden ostamisen kanssa, sosialisti on lyöty. Tämä on kaikkein vaikein kohta saada selvitetyksi. Mutta ei-sosialistit näkevät lopulta, että työvälineet omistava henkilö ei salli muiden käyttää niitä, ellei hänelle makseta siitä. Miksi hänen tulisi? Miksi kenenkään tulisi jakaa mitä hänellä on jonkun toisen kanssa, ellei hän saa jotain vastineeksi?

Joten työvälineiden omistaja haluaa tulla maksetuksi hyödykkeistään ja palveluistaan samoin kuin kauppias haluaa tulla maksetuksi tavaroistaan ja työntekijä työstään. Jos et maksa hyödykkeistä, et ole oikeutettu niihin. Jos et maksa työstä, et ole oikeutettu siihen. Jos et maksa työvälineiden käytöstä, et ole oikeutettu käyttämään niitä.

Jos tähän myönnytään, olemme käsitelleet voiton. Voitto on maksu työvälineen omistajalle sen käytöstä. Työvälineen omistaja voi olla kuka tahansa. Työvälineitä voivat omistaa yksilöt, kumppanuudet tai yhtiöt. Jälkimmäisessä tapauksessa ja erityisesti, kun vaaditaan suuria ja kalliita työvälineitä, osakkeenomistajat ovat todellisia omistajia. Mutta käyttävät omistajat työvälineitä itse tai sallivat muiden käyttää niitä, maksu tästä käytöstä on olennaista ja kunniallista.

Emme ole missään nimessä läpikäyneet aihetta. Mutta jos tähän viiteen tuotannon kuluerään käytetään vähän aikaa, on helppo osoittaa, että ei ole olemassa mitään ”lisäarvoa” ja että ”työnarvoteoria” on liiallinen yksinkertaistus.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: This Bread Is Mine

Tällainen voimakeinojen käyttö aiheuttaa moraalista ja älyllistä rappeutumista sekä valtiossa että kansalaisissa. Voimakeinojen soveltajista tulee ylimielisempiä ja välinpitämättömämpiä yksilönvapauksia kohtaan. Kansalainen menettää kannustimet ja otteen henkilökohtaisesta vastuusta. Käsityskyky antaa periksi vastakkaisuudelle ja molemminpuolinen vihamielisyys tuhoaa sekä tahdon että kyvyn yhteistyöhön.

Useimmat henkilöt myöntävät, että nämä ovat seurauksia orjuuden tai ulkomaisen diktatuurin tapauksissa. Mikseivät he odota samojen seurauksien tapahtuvan jokaisesta pyrkimyksestä järjestää yhteistyötä pakottamista käyttäen?

Yksi tapa, jolla voimankäyttö voi auttaa vähentämään tai lisäämään ihmisenergiaa, on voimankäyttöä vastaan puolustautuminen. Puolustava voimankäyttö neutraloi pakottamisen – jättäen rauhanomaiset yksilöt vapaiksi. Vapaudessa yksilöt oppivat hankkimaan tarvitsemansa tuottamalla sen itse tai hankkimalla sen toisilta vapaaehtoisella vaihdannalla tai lahjana. Tuloksena on ihmiskunnan kehitys.

Sen sijaan, kun ihmiset käyttävät voimaa ottaakseen toisilta haluamansa tai hallitakseen heitä, he aiheuttavat vastakkainasettelua ja tuhoavat yhteistoiminnan. Seurauksena on konflikteja ja turvattomuutta, johtaen lopulta apatiaan, välinpitämättömyyteen, pysähtyneisyyteen ja taantumiseen.

Kuinka byrokratia luo ”suunniteltua kaaosta”

Professori Ludwig von Mises osoittaa tieteellisissä, mutta helppolukuisissa pienissä kirjoissaan, Bureaucracy ja Planned Chaos ehkä paremmin kuin kukaan muu nykyajan kirjailijoista, miksi valtion sekaantuminen vapaisiin markkinoihin johtaa kriiseihin, totalitaarisuuteen ja sotaan. Jokaisesta interventionistisesta toimenpiteestä seuraa olosuhteet, jotka ovat vähemmän tyydyttävät kuin sitä edeltäneet – hintakontrolleista ollessa seurauksena niukkuutta ja säännöstelystä pimeät markkinat. Silti ne, jotka suosivat tällaisia väliintuloja, syyttävät heidän toimiensa huonoista seurauksista itsekkyyttä, tyhmyyttä tai yksilöiden kieroutuneisuutta. Tällöin he kehottavat pakottamisen lisäämistä uusien ongelmien ratkaisemiseksi.

Siten esimerkiksi Samuelson pelkää, että tuottajat saattavat ”reagoida kieroutuneesti” valtion kulutukseen ja tukiin niin, että hinnat ja palkat saattavat nousta ennen täystyöllisyyden saavuttamista. Hän antaa ymmärtää, että tässä tapauksessa valtion saattaa täytyä soveltaa hinta- ja palkkakontrolleja inflaation pysäyttämiseksi.

Tämän vuoksi keynesiläisten taloustieteilijöiden puolesta puhuma ”sekatalous” on erittäin epävakaa. Se siirtyy kriisistä kriisiin, hätätilasta toiseen, samaan aikaan kun valuutan arvo laskee, tuottajat ovat epämotivoituneita, demagogia lisääntyy, valtiosta tulee despoottisempi ja kansainvälinen kitka kasvaa. Tämä spiraali totalitaarisuutta ja sotaa kohden pysyy yllä niin kauan kuin usko pakottamiseen ja valtiolliseen suunnitteluun vallitsee mieltymyksenä vapaan yrittäjyyden ja vapaaehtoisuuden sijaan. Mises toteaa:

Kohtaamme aikanamme suuria taloudellisia ongelmia. Mutta tämä ei ole kapitalismin kriisi. Se on interventionsimin kriisi, kapitalismia parantamaan suunniteltujen toimintamallien…

Valtionhallinto on pakosta byrokraattista

Mistä johtuu, että valtion interventiot epäonnistuvat saavuttamasta ”suunnittelijoiden” toivomia tuloksia?

Misesin mukaan vastaus löytyy nimenomaisesti valtion luonteesta. Teoksessaan Bureucracy hän pyrkii osoittamaan, että valtio ei pysty toimimaan taloudellisilla periaatteilla, koska sen toimintaa ei voida saattaa talouslaskennan arvioiden tai tarkistuksien alaiseksi. Perusluonteeltaan pakottavana toimijana sen toimintaa täytyy rajata säännöillä, jotka vähentävät sen viranomaisten aloitteellisuutta ja päätäntävaltaa. Toisin sanoen, sen täytyy olla byrokraattinen; se ei voi toimia yritysmäisesti.

Yksityisissä yrityksissä, Mises tuo esiin, liiketoiminnan omistajalla tai osastonjohtajalla voi olla hyvin laaja päätäntävalta hänelle uskotuista varoista ja hänen liiketoimintansa tai osastonsa tulojen käytöstä. Kuitenkin hänen täytyy pystyä osoittamaan tulosta tai hän menettää asemansa, ja hän ansaitsee nämä tulot vapaaehtoisella vaihdannalla – kilpaillen jokaisen tuottajan kanssa jokaisella alueella. Hän kilpailee tarjotakseen suurempaa edullisuutta (”enemmän vähemmällä”) asiakkaille, sijoittajille ja palkansaajille. Liike-elämän organisaatio, Mises sanoo, ei voi tulla byrokraattisesti niin kauan kuin sen toimintaa ohjaa pyrkimys voittoihin ja siihen ei puututa joko valtion tai yksityisen väkivallan toimesta.

Valtion pyrkimyksestä voittoihin seuraa kuitenkin sietämätöntä tyrannia ja ristiriita. Näin on, koska valtio on pakottava. Sen perustehtävä on voimaa käyttäen suojella kansalaisiaan joko toisten kansalaisten tai ulkomaisen vihollisen väkivallalta. Perustuslain, lakien ja ”byrokratian” rajoituksien täytyy soveltua myös valtion käyttämään pakottamiseen, yhtä lailla kuin yksityisen kansalaisten käyttämään voimankäyttöön. Muutoin valtio on yhtä vaarallinen kuin rikolliset tai ulkomainen vihollinen.

Jopa käsitellessään epäiltyjä tai tuomittuja rikollisia valtion viranomaisten täytyy seurata sääntöjä, jotka on luotu suojelemaan epäiltyjä ja rikollisia (yhtä lailla kuin viattomia henkilöitä) perusteetonta väkivaltaa vastaan. Lakien tulee kertoa, mikä on rikosta ja sen tulee kuvata tapa, jolla epäiltyjä ja rikollisia kohdellaan.

Totalitaaristen valtioiden täytyy myös toimia byrokraattisesti, koska ilman niitä ohjaavia sääntöjä, kunnianhimoiset viranomaiset saattavat luoda keinot julistaa itsenäisyytensä keskushallinnosta tai sodan sitä vastaan. Totalitaarisen hallinnon valta alamaisiaan kohtaan riippuu lakien ja sääntöjen kontrollin ankaruudesta, vaikkakin lait ja määräykset saattavat muuttua pikaisesti ylhäältä käsin.

Toisin sanoen, kaikki valtiolliset osastot, joko liberaalisissa tai totalitaarisessa valtiossa, joutuvat toimimaan byrokraattisesti, eivät liiketoiminnan periaatteiden mukaisesti.

Jokainen valtion virasto käyttää pakottamista

Mutta entäpä taloudellinen laitos, kuten valtion omistama voimalaitos? Eikö se toimi liiketoiminnan periaatteiden mukaan byrokratian sijaan?

Jos se toimisi täysin liiketoiminnan periaatteilla, miksi joku haluaisi silti tehdä siitä valtiollisen hankkeen? Kukaan ei tue valtion astumista energian tuotantoon tai rautatieliiketoimintaan tai mihin tahansa muuhun liiketoimintaan, ellei hän halua saattaa jossain muodossa toimintoja pois liiketoimintaperiaatteiden kontrollin alaisuudesta.

Näin tapahtuu, koska hän haluaa korvata jossain kohtaa vapaaehtoisuuden pakottamisella, vapaiden markkinoiden voittojen tavoittelun byrokraattisella johdolla – sen vuoksi valtion omistajuutta kannatetaan. Hän saattaa haluta muuttaa pääoman hankintatavan, toivoen saavansa sen edullisemmin veroilla tai valtion valuutan manipuloinnilla. Hän saattaa haluta muuttaa johtajien palkkaustapaa, toivoen saavansa ne edullisemmin tai  paremmin poliittisilla tai virkamiesten nimittämisellä kuin sallimalla voittoihin pyrkivien omistajien kilpailuttaa ne avoimilla markkinoilla. Lisäksi, valtion omistajuuteen kuuluu yleensä voiman käyttäminen kilpailijoiden torjumiseksi.

Oli syy valtion omistajuuteen mikä tahansa, sen tarkoituksena on kuitenkin korvata toimintojen suuntaamisessa vapaiden markkinoiden ohjaus voimankäytöllä.

Juuri tämä voimankäyttö tekee välttämättömäksi korvata valtion toimintojen hallinnoimisessa voittojen tavoitteluun tähtäävän aloitteellisuuden byrokraattisilla säännöillä. Poliittisen keskusauktoriteetin (esimerkiksi eduskunnan) tulee määrittää toimintakenttä, asettaa rajat laajentumiselle ja luoda periaatteet, jotka valvovat toimeenpanovaltaa hallinnollisessa sääntöjen luomisessa. Kaikki tämä voiton tavoittelun rajoittaminen valtionhallinnossa on välttämätöntä estämään valtiollista laitosta heikentämästä keskushallintoa ja vallitsevaa puoluetta tai menemästä tietyn pisteen yli sekaantumisessaan kansalaisten vapauksiin.

Valtion markkinat eivät voi olla vapaita

Samuelson kuvaa tapaa kuinka hän ajattelee hintajärjestelmän saattavan toimia sosialistisessa yhteiskunnassa. Mutta kuinka valtion viranomaiset voivat päätyä maan ja laitteiden hintoihin, joita ainoastaan ”yhteiskunta” voi omistaa? Jos kukaan ei omista niitä, olisi tarpeetonta ja ajattelematonta tarjonta niistä jotain. Sen mitä valtion viranomainen voi tarjota toiselle jostain ei määrity liiketoimintaperiaatteilla, koska hänen ei oleteta työskentelevän kannattavasti ja häntä ei arvioida tai palkita hänen aikaansaamiensa voittojen mukaan.

”Sekataloudessa” keskusviranomaiset eivät voi tietenkään sallia virkamiesten asettaa hintoja, jotka ovat täysin mielivaltaisia tai merkityksettömiä. Sen vuoksi heidän täytyy luoda säännöt hintojen kiinnittämiseksi. Ilman voiton tavoittelun ohjaavaa vaikutusta he voivat käyttää ainoastaan poliittisia kriteerejä sääntöihin, jotka koskevat toimintatapoja hinnoista. Tämä tarkoittaa, että heidän täytyy asettaa toimintatapoja, jotka ovat kaikkein mieluisampia niille, jotka ovat poliittisessa vallassa tai niille, jotka pystyvät myöntämään poliittista valtaa. Mikä tahansa muu hinnoittelumenetelmä maksaisi väistämättä heidän työpaikkansa.

Täsmälleen sama koskee valtion kontrollia korkotasoista, rahan arvosta, luottopolitiikasta tai palkoista. Heti kun erkanemme vapaiden markkinoiden asettamista liiketoiminnan kriteereistä, jäljelle jää vain poliittiset kriteerit, jotka on luotu menetelmillä voittaa poliittinen kontrolli.

Valtion tilastot ovat poliittisia instrumentteja

Entäpä tilastot tuloista, työllisyydestä, säästöistä ja sijoituksista, hintatasoista ja palkkatasoista, joita keynesiläiset taloustieteilijät ehdottavat käytettäväksi kriteereinä ”täydentävälle vero- ja rahapolitiikalle”? Entäpä matemaattiset kaavat, joiden oletetaan kertovan meille kuinka paljon juuri yksityistä kulutusta tulee seuraamaan annetusta valtion kulutuksen lisäyksestä? Eivätkö nämä taloudelliset kriteerit, joita asiantuntijat saattavat käyttää tarjotaksee kokonaisvaltaista valtiollista hallintoa, ole taloudellisesti kestäviä?

[Osa vastauksesta näihin kysymyksiin löytyy myöhemmästä osioista, joka käsittelee oletettua keynesiläisen lähestymistavan hyödyllisyyttä liike-elämän ennustamisessa.] Tässä kohden keskitän huomion ainoastaan seuraaviin tosiasioihin, jotka jokainen pystyy itse tarkistamaan tutkimalla Yhdysvaltain hallinnon ”tasakurssihintojen” maatalousohjelmaa:

Ensinnäkin, tilastojen kasaaminen ja valtion indeksien rakentaminen ovat itsessään poliittisia toimintoja, joita kontrolloi poliittiset arvioit ja byrokraattiset säännöt. Ei ole olemassa yhtä ”oikeaa” indeksiä hinnoille, korkotasoille, voitoille tai palkkatasoille. On olemassa ainoastaan erilaisia arvioita, joihin poliittisen painostuksen ja byrokraattisen hallinnon alaiset virkamiehet päätyvät.

Sovelletun indeksin käyttö jokaisessa tapauksessa on mielipideasia ja ainoa tapa päättää, minkä mielipiteen tulisi määrittää valtion toimintapolitiikka, on poliittiset ja byrokraattiset menetelmät ja standardit. Uskollinen valtion virkamies kysyy: mitä laki tai määräys käskee minun tekemään? Siinä määrin kuin se ei ole täysin selvää tai yksityiskohtaista, hän kysyy: Mikä tämän käskyn tulkinnoista on kaikkein ”poliittisin”? Tämä tarkoittaa: Mikä tulkinta tulee pitämään minut ja esimieheni toimessani?

Toiseksi, valtion toimintamallit eivät vaikuta ihmisiin yleisesti tai yleiseen hintatasoon tai tuloihin. Ne vaikuttavat tiettyihin henkilöihin tiettyinä ajan hetkinä. Valinta siitä, minkä henkilön mistä toimista minä aikoina ”suunnittelijat” kontrolloivat, täytyy olla byrokraattisesti ja poliittisesti määritettyä. Tämä tarkoittaa, että ”suunnittelijat” joutuvat seuraaman tiettyjä sääntöjä päättäessään mitä veroja korotetaan tai alennetaan, kenen tuloja leikataan tai nostetaan, mitkä korkotasot nousevat tai laskevat. Ja nämä säännöt täytyy muiden viranomaisten asettaa, joiden täytyy myös toimia poliittisesti pitääkseen toimensa.

Kolmanneksi, jopa valtion ”asiantuntijoiden” argumenteissa ja raporteissa täytyy olla poliittinen vinouma. Niiden täytyy käsitellä asioita, joista poliitikot ovat kiinnostuneet ja niiden täytyy käsitellä niitä tavalla, joka auttaa poliitikkoja pitämään ja keskittämään valtaansa.

Valtiollinen suunnittelu ei voi olla taloudellista

Jos valtion ”suunnittelijat” ovat lyhyitä kausia viroissaan, silloin heidän päätöksiensä täytyy seurata lähiajan poliittisia muutoksia. Jos heidät nimitetään pitkiksi kausiksi, silloin heidän täytyy seurata pitemmän aikavälin poliittisia trendejä. Mutta heidän täytyy aina noudattaa sääntöjä, jotka poliittinen virkavalta asettaa, ja nämä säännöt on suunniteltu auttamaan vallitsevaa puoluetta pysymään vallassa.

Kuten mainitsin yllä, valtion indeksisien muodostaminen ja käyttö yhdessä Yhdysvaltojen maatalouden ”tasakurssihintaohjelman” kanssa kuvaavat hienosti, kuinka politiikka ja byrokratia päättävät asioista. Taloudelliselta näkökulmalta seurauksena voi olla ainoastaan, mitä Mises kutsuu ”suunnitelluksi kaaokseksi”. Valtio kuluttaa miljoonia lunastaakseen maata maatalouden tarpeisiin ja se käyttää miljardeja lisää rajoittaakseen maataloudellista tuotantoa tai ostaakseen viljan ”ylijäämiä” jätteeksi ja tuhottavaksi. Se antaa maanviljelijöille miljoonien dollarien arvosta neuvoja ja apua tuotannon lisäämiseksi ja sitten se maksaa heille miljoonia pitääkseen viljan pois markkinoilta.

Kaikki valtion toimet ovat poliittisia

Tällaiset toimintatavat ovat järkeenkäypiä ainoastaan poliittiselta ja byrokraattiselta näkökannalta. Byrokraatit noudattavat määräyksiä, joiden poliitikot uskovat auttavan heitä voittamaan ja pysymään poliittisessa vallassa.

Näin palaamme jälleen kysymykseen: Mikä on sovelias laajuus valtiolle? Tuleeko sen määrittää kuinka paljon yksilöt ansaitsevat, kuinka paljon he säästävät tai sijoittavat?

Jotta voimme vastata näihin kysymyksiin, meidän tulee oivaltaa, että valtio edustaa voimankäyttöä, ja meidän tulee ymmärtää, kuinka ihmiset reagoivat pakottamiseen tai pakottamisen puuttumiseen.

Toteaminen, että voimme määrittää valtion laajuuden ainoastaan kokemuksen kautta, kuten keynesiläiset väittävät, ei riitä. Ihmiskunnalla on jo tuhansien vuosien kokemus suuresta määrästä eri hallintoja ja valtiollisia toimintatapoja. Jos poliittinen taloustieteilijä vetoaa titteliin ”tutkija”, hänen tulisi tietää jo merkittävästi tällaisesta kokemuksesta ja hänen olisi jo tullut muodostaa joukko periaatteita poliittiselle voimankäytölle ihmisten asioihin. Jos emme ole oppineet menneestä kokemuksesta, miksi meidän tulisi odottaa oppivamme tulevasta kokemuksesta?

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Government Is Political

Molemmat osapuolet toteuttavat vaihdannan, koska molemmat odottavat hyötyvänsä siitä. Kumpikin myös toistaa vaihdannan seuraavan kerran (tai kieltäytyy siitä), koska hänen odotuksensa osoittautuivat oikeiksi (tai vääriksi) viime kerralla. Kauppaan tai vaihdantaan ryhdytään nimenomaisesti, koska molemmat osapuolet hyötyvät; jos he eivät odottaisi hyötyvänsä siitä, he eivät suostuisi vaihdantaan.

Tämä yksinkertainen järkeily torjuu argumentin vapaakauppaa vastaan, joka oli tyypillinen 1500- ja 1700-lukujen ”merkantilistisen” aikakauden Euroopalle ja jonka klassisesti esitti kuuluisa 1500-luvun ranskalainen esseisti Montaigne. Merkantilistit perustelivat, että kaikessa kaupassa yksi osapuoli hyötyy toisen kustannuksella, että jokaisessa maksutapahtumassa on voittaja ja häviäjä, ”hyväksikäyttäjä” ja hyväksikäytetty. Voimme nähdä välittömästi virheellisyyden tässä yhä suositussa näkökohdassa: halukkuus ja jopa innokkuus kauppaan tarkoittaa, että molemmat osapuolet hyötyvät. Nykyisessä peliteorian ammattikielessä kauppa on win-win -tilanne, ”positiivisen summan” eikä ”nollasumma-” tai ”negatiivisen summan” peli.

Kuinka molemmat osapuolet voivat hyötyä vaihdannasta?  Kumpikin arvostaa kahta tuotetta tai palvelua erilailla ja nämä erot muodostavat pohjan vaihdannalle. Minä esimerkiksi kävelen kadulla rahaa taskussani ilman sanomalehteä; kioskin pitäjällä taas on paljon sanomalehtiä, mutta hän on kärkäs saamaan rahaa. Joten löytäessämme toisemme, teemme kaupat.

Kaksi tekijää määrittävät kaupan ehdot: kuinka paljon jokainen osapuoli arvostaa jokaista kyseessä olevaa hyödykettä ja jokaisen osallistujan neuvottelutaidot. Kuinka monella sentillä yksi sanomalehti tai kuinka monella Mickey Mantle -baseball-kortilla saa Babe Ruthin riippuu kaikista osallistujista sanomalehtimarkkinoille tai baseball-korttimarkkinoille – siitä, kuinka paljon jokainen arvostaa kortteja verrattuna muihin hyödykkeisiin joita hän voisi ostaa. Nämä vaihdannan ehdot, ”hinnoiksi” kutsutut (sanomalehtien hinnat suhteessa rahaan tai Babe Ruth -kortit suhteessa Mickey Mantleseihin), määrittyvät viime kädessä siitä kuinka monta sanomalehteä tai baseball-korttia on markkinoilla saatavilla suhteessa siihen, kuinka suosiollisesti ostajat arvioivat näitä hyödykkeitä. Lyhyesti sanottuna niiden tarjonnan vuorovaikutuksella niiden kysynnän kanssa.

Annetulla hyödykkeen tarjonnalla lisäys ostajien mielissä sen arvosta nostaa hyödykkeen kysyntää, enemmän rahaa kilpailee siitä ja sen hinta nousee. Käänteinen tapahtuu, jos arvo ja siten sen hyödykkeen kysyntä laskevat. Toisaalta pitäen ostajien arvioita tai kysyntää hyödykkeelle annettuna tarjonnan kasvaessa jokaisen tarjonnan yksikön – jokaisen baseballkortin tai leipälimpun – arvo laskee ja siten tuotteen hinta laskee. Käänteinen ilmenee, jos tuotteen tarjonta laskee.

Siten markkinat eivät ole yksinkertaisesti vain järjestäytynyt valikoima, vaan äärimmäisen monimutkainen vuorovaikutteinen vaihdantojen matriisi. Alkukantaisissa yhteiskunnissa kaikki vaihdannat ovat joko vaihtokauppaa tai suoraa vaihdantaa. Kaksi ihmistä vaihtavat kahteen suoraan hyödylliseen hyödykkeeseen kuten hevoset lehmiin tai Mickey Mantlelit Babe Rutheihin. Mutta yhteiskunnan kehittyessä vähittäinen keskinäisten hyötyjen prosessi luo tilanteen, jossa yksi tai kaksi laajasti hyödyllistä ja arvokasta hyödykettä valitaan markkinoilla epäsuoran vaihdannan välineeksi. Tälle rahahyödykkeelle, yleensä muttei aina kulta tai hopea, on siten kysyntää ei ainoastaan sen itsensä tähden, vaan ennemminkin sen edistäessä uudelleenvaihdantaa toiseen haluttuun hyödykkeeseen. On paljon helpompaa maksaa terästyöläisille teräsharkkojen sijaan rahassa, joilla työläiset voivat ostaa mitä ikinä haluavatkaan. He ovat valmiit hyväksymään rahan, koska he tietävät kokemuksesta ja ymmärtävät, että myös kaikki muut yhteiskunnassa hyväksyvät tämän rahan maksuna.

Rahan käyttö mahdollistaa nykyaikaisen lähes äärettömän vaihdantojen matriisin, markkinat. Jokainen henkilö osallistuu erikoistumiseen tai työnjakoon tuottaen sitä missä hän on parhaimmillaan. Tuotanto alkaa luonnonvaroista ja sen jälkeen moninaisista laitteiden ja pääomahyödykkeiden muodoista, kunnes lopulta hyödykkeet myydään kuluttajalle. Jokaisessa tuotannon vaiheessa luonnonvaroista kuluttajahyödykkeeksi rahaa vaihdetaan vapaaehtoisesti pääomahyödykkeisiin, työhön ja maavaroihin. Joka askeleella kysyjien ja tarjoajien vapaaehtoiset vuorovaikutukset määrittävät vaihdantojen ehdot tai hinnat. Nämä markkinat ovat ”vapaat”, koska joka vaiheessa valinnat tehdään vapaasti ja vapaaehtoisesti.

Vapaat markkinat ja vapaiden hintojen järjestelmä tuo kuluttajien saataville hyödykkeet ympäri maailmaa. Vapaat markkinat tarjoavat myös kaikkein laajimmat ulottuvuudet yrittäjille, jotka riskeeraavat pääomaa kohdentaakseen resursseja mahdollisimman tehokkaasti kuluttajamassojen tulevien tarpeiden tyydyttämiseksi. Säästöt ja investoinnit voivat sen jälkeen kehittää pääomahyödykkeitä ja lisätä työntekijöiden tuottavuutta ja palkkoja, lisäten siten heidän elintasoaan. Vapaiden markkinoiden kilpailu palkitsee ja kannustaa teknisiin innovaatioihin, jotka antavat innovoijalle etumatkan kuluttajien tyydyttämisessä uusin ja luovin keinoin.

Investointeihin ei ainoastaan kannusteta, vaan ehkä vielä tärkeämpänä markkinoiden hintajärjestelmä ja  voittojen ja tappioiden kannustimet ohjaavat pääomasijoituksia ja tuotantoa oikeille poluille. Monimutkainen matriisi pystyy sovittamaan ja ”selvittämään” kaikki markkinat niin, ettei tuotantojärjestelmässä ole missään yllättäviä, odottamattomia ja selittämättömiä vajeita tai ylijäämiä.

Mutta vaihdannat eivät ole välttämättä vapaita. Monet ovat pakotettuja. Jos ryöstäjä uhkaa sinua ”rahat tai henki” –tyylisesti, maksusi hänelle on pakotettu ja ei- vapaaehtoinen ja ryöstäjä hyötyy kustannuksellasi. Ryöstäminen eikä vapaat markkinat noudattavat merkantilistista mallia: ryöstäjä hyötyy pakotetun kustannuksella. Hyväksikäyttöä ei tapahdu vapailla markkinoilla, vaan siellä missä pakottaja hyväksikäyttää uhriaan. Pitkällä aikavälillä pakottaminen on negatiivisen summan peliä, joka johtaa vähentyneeseen tuotantoon, säästöihin ja investointeihin, ehtyneeseen pääomavarantoon ja vähentyneeseen tuottavuuteen ja elintasoon kaikille, kenties jopa pakottajille itselleen.

Kaikissa yhteiskunnissa valtio on ainoa laillinen pakottamisen järjestelmä. Verotus on pakotettua vaihdantaa ja mitä raskaampi verotuksen taakka tuotannolle on, sitä todennäköisemmin talouskasvu haparoi ja laskee. Valtiollisen pakottamisen  muut muodot (esimerkiksi hintasääntelyt tai uusien kilpailijoiden markkinoille tuloa estävät rajoitukset) haittaavat ja rampauttavat markkinavaihdantoja, kun taas toiset (harhaanjohtavien käytäntöjen kiellot,  sopimuksien täytäntöönpano) edistävät vapaaehtoisia vaihdantoja.

Äärimmäisyyttä valtion pakottamisessa edustaa sosialismi. Sosialistisessa keskussuunnittelussa sosialistiselta suunnittelulautakunnalta puuttuu hintajärjestelmä maalle tai pääomahyödykkeille. Niin kuin jopa sosialistit, kuten Robert Heilbroner, nyt myöntävät, sosialistisella suunnittelulautakunnalle ei ole mitään keinoa laskea hintoja, kustannuksia tai investoida pääomaa niin, että tuotanntomatriisi pystyy sovittautuu ja selkiää. Nykyinen Neuvostoliittolainen kokemus, jossa runsas viljasato ei jostain syystä löydä tietään vähittäiskauppaan, on havainnollinen esimerkki mahdottomuudesta operoida nykyaikaista monimutkaista taloutta ilman vapaita markkinoita. Ei ole kannustimia eikä myöskään keinoja laskea hintoja ja kustannuksia rahtivaunujen saattamiselle viljan ääreen, viljamyllyille vastaanottaa ja käsitellä sitä ja niin edelleen läpi koko suuren määrän vaihteita saavuttaakseen lopulta kuluttajat Moskovassa tai Sverdlovskissa. Viljainvestointi turmeltiin lähes täysin.

Markkinasosialismi on itse asiassa ristiriita termistössä. Muodikas keskustelu markkinasosialismista jättää usein huomiotta erään olennaisen markkinoiden näkökohdan. Kun kahta hyödykettä vaihdetaan, tosiasiassa vaihdetaan näiden hyödykkeiden omistusoikeuksia. Kun ostan sanomalehden viidelläkymmenellä sentillä, myyjä ja minä vaihdamme omistusoikeuksia: luovun omistusoikeudesta viiteenkymmeneen senttiin ja myönnän sen kioskinpitäjälle ja hän luopuu sanomalehden omistajuudesta minulle. Tapahtuu tarkalleen sama prosessi kuin taloa ostettaessa, paitsi että sanomalehden tapauksessa asiat hoituvat paljon epämuodollisemmin ja voimme välttää monimutkaisen prosessin kauppakirjoja, notaarilla vahvistettuja sopimuksia, agentteja, asianajajia, kiinteistönvälittäjiä ja niin edelleen. Mutta näiden kahden maksutapahtuman taloudellinen luonne pysyy samana.

Tämä tarkoittaa, että vapaiden markkinoiden olemassaolon ja kukoistuksen avain on yhteiskunta, jossa yksityisomaisuuden oikeuksia ja omistusoikeutta kunnioitetaan, puolustetaan ja pidetään turvattuna. Toisaalta avain sosialismiin on tuotannontekijöiden, maan ja pääomahyödykkeiden valtion omistajuus. Silloin ei voi olla nimeksikään maan tai pääomahyödykkeiden markkinoita.

Eräät vapaiden markkinoiden kriitikot perustelevat, että omistusoikeudet ovat ristiriidassa ”ihmisoikeuksien” kanssa. Mutta kriitikot eivät näe, että vapaiden markkinoiden järjestelmässä jokaisella yksilöllä on omistusoikeus henkilöönsä ja työhönsä ja että hän voi solmia vapaita sopimuksia näistä palveluista. Orjuus rikkoo orjan perustavanlaatuista omistusoikeutta omaan kehoonsa ja henkilöönsä, oikeutta, joka on perusta mille tahansa henkilön omistusoikeudelle ei-humaaneille aineellisille objekteille. Lisäksi kaikki oikeudet ovat ihmisoikeuksia, oli sitten kyseessä jokaisen oikeus sananvapauteen tai yhden yksilön omistusoikeudesta omaan kotiinsa.

Yleinen syytös vapaiden markkinoiden yhteiskuntaa vastaan on, että se saattaa voimaan ”viidakon lait”, ”verissäpäisen kilpailun”, että se syrjäyttää kilpailulla ihmisten yhteistyön ja että se kohottaa aineellisen menestyksen henkisten arvojen, filosofian tai vapaa-ajan toimien sijalle. Juuri päinvastaisesti viidakko on pakottamisen, varkauden ja parasitismin yhteiskunta, joka tuhoaa elämää ja elintasoa. Rauhanomainen tuottajien  ja tarjoajien markkinakilpailu on perustavanlaatuisesti yhteistoiminnallinen prosessi, josta jokainen hyötyy ja jossa jokaisen elintaso kukoistaa (verrattuna siihen mitä se olisi ei-vapaassa yhteiskunnassa). Ja vapaiden yhteiskuntien kiistaton aineellinen menestys tarjoaa yleisen hyvinvoinnin, joka sallii nauttimisen suunnattomasta määrästä vapaa-aikaa sekä henkisiin asioihin perehtymisen muihin yhteiskuntiin verrattuna. Pakottavissa valtioissa vähäisin tai ei lainkaan markkinoiden toimintaa, kuten kommunismissa, arkipäiväisen elämän olemassaolon taakka ei ainoastaan köyhdytä ihmisiä aineellisesti vaan vaimentaa myös heidän elinvoimaansa.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: What Is the Free Market?

Taloudessa on kyse saatavilla olevien keinojen käyttämisestä parhaiden mahdollisten lopputulosten saavuttamiseksi. Päämäärään saavuttamista kutsutaan kulutukseksi ja keinojen soveltamista päämäärään kutsutaan tuotannoksi.

Keinojen yleisiä kategorioita tai tuotannontekijöitä on neljä, jotka ovat osallisina päämäärien saavuttamiselle. Ensimmäinen on työ, joka viittaa omiin ponnisteluihimme, joko älyllisiin tai fyysisiin. Toinen on maa, joka viittaa kaikkiin luonnonvaroihin sellaisina kuin ne esiintyvät luonnossa. Kolmas on aika. Vähintäänkin pientä osaa jokaisesta vaaditaan kaikkiin tuotantoprosesseihin.

Yhdessä näitä kolmea tekijää kutsutaan alkuperäisiksi tuotannontekijöiksi, koska niitä esiintyy luonnossa ennen mitään ihmisen tuotantoa. Neljäs tuotannon ryhmä koostuu siitä mitä valmistetaan, ei koska se tuottaa suoraan tyydytystä, vaan koska sitä voidaan käyttää toisenlaisessa tuotantoprosessissa. Neljättä tuotannontekijää kutsutaan pääomahyödykkeeksi.

Koska hyödykkeen tuottamiseen käytetty aika olisi voitu kuluttaa välittömästi vapaa-aikana, kaikki tuotanto edellyttää nykyisestä kulutuksesta luopumista tulevan kulutuksen hyväksi. Lisäksi vaaditaan jonkinlaisia riittäviä säästöjä toimeentuloksi, kunnes tuotanto saadaan päätökseen.

Esimerkiksi metsästäjä-keräilijä tuntiessaan nälän joutuu luopumaan välittömästi joutenolostaan, jos hän haluaa saada ruokaa. Kuitenkin jos hän on vitkutellut liian pitkään, hänelle ei saata olla kehossaan jäljellä enää riittävästi energiaa yhdenkään metsästyksen loppuunsaattamiseksi.

Valinnanmahdollisuuksia on olemassa tuottamisen ja tuottamatta jättämisen lisäksi myös siinä tapahtuuko tuottaminen lyhyemmällä vai pidemmällä prosessilla. Metsästäjä-keräilijä saattaa valita ympärillään olevien hedelmien keräämisen paljain käsin tai valmistaa aseita ja metsästää eläimiä tai viljellä maapalaa.

Koska sillä edellytyksellä että kaikki asiat pysyvät yhtäläisinä ihmiset suosivat nykyistä kulutusta tulevaisuuden kulutukseen nähden, on välttämätöntä, että pidemmästä tuotantoketjusta on tuloksena ylivoimaisemmat kulutushyödykkeet kuin lyhyemmästä tuotantoketjusta – ainakin riittävästi ihmisten houkuttelemiseksi odottamaan sen hyötyjen korjaamista. Metsästäjä-keräilijä valitsee metsästyksen keräilyn sijaan ainoastaan, jos hän kokee tulevaisuudessa hankkimansa lihan, valmistettuaan ensin nykyhetkessä keihään ja käyttämällä sitä, riittävästi paljon houkuttelevammaksi kuin vapaa-ajan, jota hän voisi viettää nykyhetkessä.

Pääoman väistämätön ominaisuus on, että se kuluu ja siten se joudutaan korvaamaan. Pääomaan luottava talous joutuu käyttämään työtä yksinkertaisesti ylläpitääkseen pääomaansa. Siten pääomasta riippuvaisessa taloudessa ihmisten täytyy jatkuvasti olla valmiita luopumaan nykyisestä kulutuksesta ylläpitääkseen elintasoaan.

Toisaalta ei ole välttämätöntä säästää uudelleen; tämä on tarpeen ainoastaan talouden kasvulle, ei sen paikallaan pysymiselle. Alkuperäiset säästöt ovat yhä olemassa pääomahyödykkeinä, joista talous on riippuvainen. Taloudella, jolla on runsaasti pääomahyödykkeitä, on takanaan pitkä säästämisen ja säästäväisyyden historia ja sen seurauksena sillä on tuotantoprosessi, joka on pitkä, moniasteinen ja erittäin tuottava.

Eräs tuotantoprosessin aspekti, jota en ole vielä maininnut, on riski. Koska päätös siitä mitä tuotetaan tehdään nykyisyydessä, kun taas kulutus ei ole mahdollista ennen kuin tulevaisuudessa, on aina mahdollista, että henkilö voi tehdä väärän valinnan ja huomata myöhemmin, että hänen tuotantopäätöksensä ei ollut parasta käyttöä hänen ajalleen ja resursseilleen.

Kuten on nähtävissä, tuotanto vaatii useiden käsitteellisesti erilaisten elementtien yhteensaattamista. Alusta täytyy olla säästöjä. Sitten vaaditaan tuotannontekijöitä (maata, työtä ja pääomaa), jotka yhdistetään ajan mittaan hyödykkeeksi, joka (toivottavasti) tyydyttää tarpeitamme. Kaikki nämä panokset on välttämättömiä huolimatta siitä onko talous kapitalistinen tai sosialistinen, ja jos yhdestä panoksesta ei palkita riittävästi, sitä ei tulla luovuttamaan.

Vaikkakin oikea henkilö pystyy tarjoamaan panoksiaan useammalla kuin yhdellä tavalla, voimme liittää nämä panokset erillisiin hypoteettisiin henkilöihin ymmärtääksemme paremmin jokaisen arvon:

Työntekijä tekee työtä palkkaa vastaan ja vuokraisäntä sallii maansa käytön vuokraa vastaan. Itävaltalaisessa taloustieteessä kapitalisti on se, joka omistaa pääomaa ja vuokraa sitä; hän ei omista liiketoimintaa eikä ansaitse voittoja, ainoastaan korkoja pääomahyödykkeidensä käytöstä. Rahanlainaaja on tekemisissä alkuperäisen säästämisen kanssa, joka mahdollistaa tuotannon. Hän joutuu työskentelemään nyt ja odottamaan palkkioitaan myöhemmin. Vuokraisännällä ja kapitalistilla on vastaavat tehtävät, joten viittaan heihin yhdessä omistajina.

Viimeisenä yrittäjä kantaa riskin, jos hanke epäonnistuu. Hän pitää sen, mikä jää jäljelle, jos mitään, kun työntekijälle, kapitalistille ja vuokraisännälle on maksettu ja hänen tuotteensa on myyty; ja hän maksaa velat, jos jäljelle ei jää riittävästi. Yrittäjä saa voittoja ja tappioita perustuen hänen menestykseensä arvioida kuluttajiensa tarpeita.

Vapailla markkinoilla hyödykkeitä voidaan arvostaa hinnoissa, jotka kertovat mihin rahamääriin ne voidaan vaihtaa. Hinnat pyrkivät tasoon, jolla kysyntä vastaa tarjontaa ja kaikki saatavissa oleva varasto on myyty. Jos hinta on tätä korkeampi, myyjällä on kannustin alentaa hintaa varmistaakseen varastonsa myymisen, ja jos se on matalampi, ostajalla on intressi korottaa hintaa varmistaakseen haluamiensa hyödykkeiden saannin.

Kulutushyödykkeet tyydyttävät tarpeemme suoraan, joten tosiasia, että niille on kysyntää, ei vaadi lisäselitystä. Niiden kysyntä ja saatavissa oleva tarjonta määrittää niiden hinnat.

Pääomahyödykkeet eivät pysty suoraan käytettyinä tyydyttämään tarpeitamme, joten niiden kysyntä markkinoilla määrittyy niillä tuotettavien kulutushyödykkeiden hinnoista. Aikaisemmin tuotannossa käytettävien pääomahyödykkeiden kysynnän määrittää myöhemmin tuotannossa käytettävien pääomahyödykkeiden hinnat ja niin edelleen.

Alkuperäiset tuotannontekijät (maa, työ ja aika) voidaan kuluttaa suoraan, koska ihmiset voivat asua maalla ja kuluttaa vapaa-aikaa (työnteon sijaan). Siten kysynnän alkuperäisille tekijöille saa aikaan sekä niiden välitön käyttö että niiden epäsuora käyttö tuotannossa.

Markkinoilla on myös hinta säästöille houkutellakseen ihmiset rahanlainaajiksi ja jotta he luopuisivat tietystä määrästä rahaa tietyksi ajanjaksoksi. Tämän hinnan määrittää ihmisten mieltymys nykyiseen kulutukseen tulevaan kulutukseen verrattuna, ja tätä kutsutaan korkotasoksi. Ihmisten aikamieltymys määrittää korkotason, tarkoittaen astetta, jossa he suosivat nykyistä kulutusta tulevaan verrattuna.

Maan ja pääomahyödykkeiden vuokrat määrittyvät korkotasoista sekä niiden hinnoista. Jos vuokra on liian alhainen ylläpitääkseen omaisuutta ja sen päälle vielä riittävää vuoraa omistajalle, hänellä on intressi myydä omaisuutensa ja ryhtyä rahanlainaajaksi tai siirtyä johonkin toiseen omaisuusluokkaan. Jos vuokra on liian korkea, muilla on intressi tulla myös omistajiksi, nostaen siten maan hintaa.

Yrittäjä pyrkii aina ansaitsemaan korkeimmat mahdolliset voitot ja siten hänellä on aina intressi tuottaa sitä, millä on kaikkein kiireellisin kysyntä. Koska yrittäjän tehtävänä on hyväksyä riski, hänen ei vastaanota mitään asetettua hintaa, vaan hän saa voittoja tai kärsii tappioita riippuen siitä, kuinka menestyksekäs hän on ennustamaan kysyntää.

Hän tarjoaa työläisille ja omistajille varmuutta vastineena toivosta, että hän on arvioinut oikein uutta kulutuskysyntää. Taloudessa on näiden mahdollisuuksien laajuudessa saatavilla voittoja, mutta yrittäjän muuttaessa taloutta tyydyttämään paremmin tiettyjä mieltymyksiä voitoista tulee yhä vaikeammin ansaittavia.

Siirrytään nyt vapaiden markkinoiden yleisen toiminnan esiintuomisen jälkeen keskustelemaan kuinka talous kasvaa ja supistuu. Talouden perimmäistä kokoa rajoittaa ihmisten aikamieltymys. Kun talous on saavuttanut maksimikokonsa, pisteen jossa yrittäjät ovat löytäneet saatavilla olevalle pääomalle kaikki parhaat käyttötarkoitukset, talous ei voi enää kasvaa.

Kuitenkin jos ihmisten aikamieltymys laskee ja ihmiset ovat valmiimpia sijoittamaan kuin kuluttamaan, useampi heistä tulee rahanlainaajaksi. Tämä kilpailu aiheuttaa korkotason laskun ja se puolestaan mahdollistaa yrittäjille ryhtyä uusiin kannattaviin tuotantoprosesseihin.

Ne tuotantoprosessit, jotka edellyttävät enemmän aikaa tai ovat riippuvaisempia pääomasta, tulevat silloin toteuttamiskelpoisiksi alempien lainakustannusten ansiosta. Taloudessa vaikuttaa olevan positiivisia kokonaisvoittoja, koska on olemassa paljon uusia hyödynnettäviä mahdollisuuksia.

Toisaalta jos aikamieltymys kasvaa, silloin harvempi ihminen tulee rahanlainaajaksi, korkotaso nousee ja taloudesta tulee kokonaisuutena vähemmän tuottava.

Entäpä edistyvän talouden vaikutus työntekijöille ja omistajille? Jos tuotannontekijästä tulee tuottavampi, yrittäjät ovat valmiimpia nostamaan sen hintaa. Itse asiassa jokainen joutuu tarjoamaan korkeampaa hintaa estääkseen muita yrittäjiä tuottamasta häntä enemmän.

Raskaasti pääomaan nojaavassa taloudessa tuotannontekijöillä on taipumus olla tuottavampia. Tekijät, joiden tarjontaa ei voida helposti lisätä, kuten maa tai työvoima, vaativat korkeampaa hintaa edistyneemmässä taloudessa. Toisaalta pääomahyödykkeet, vaikkakin ne voivat olla tuottavampia, saattavat tulla halvemmiksi niiden suuremman tuotantomäärän vuoksi.

Työntekijä erityisesti hyötyy edistyvästä taloudesta. Työ on erityisen ei-eriytynyt tekijä, joten jopa ne, jotka valitsivat erikoistua ammatteihin, joita ei enää tarvita kehittyneessä taloudessa, pystyvät yhä tekemään paljon ja oppimaan uusia taitoja.

Siten talouden edistyessä edistyy myös työn tuottavuus ja sen hinta. Tämä ei välttämättä tarkoita, että työn hinta nousee suhteessa kultaan, dollareihin tai käytössä olevaan rahaan; vaan ennemminkin, että työn hinta vaihtaa kehittyneessä taloudessa suurempaan määrään todellista vaurautta kuin alkukantaisessa.

Taloustieteessä on yleinen virhe uskoa päinvastaisesti, että tuottavammasta työstä seuraa alhaisempi hinta, koska sama määrä kulutushyödykkeitä voidaan tuottaa vähemmällä työvoimalla. Kuitenkaan ei ole olemassa tiettyjä määrättyjä asianmukaisia hyödykkeitä kaikille olosuhteille; kulutushyödykkeiden tuotanto on päätös, jota rajoittaa se, mikä on taloudellisesti toteuttamiskelpoista.

Sen vuoksi jos työstä tulee tuottavampaa, ihmiset eivät yksinkertaisesti jatka samojen hyödykkeiden tuottamista kuin aiemmin; he tuottavat enemmän hyödykkeitä ja suurempaa valikoimaa. Koska kehittyneemmässä taloudessa yrittäjän menettäessä yhden työntekijän hän menettää enemmän tuotantoa, hän on välttämättä halukkaampi maksamaan korkeampaa palkkaa työntekijän pitämiseksi.

Kapitalismin vastustajien joukossa työn panosta pidetään usein jotenkin oikeutetumpana kuin muita tekijöitä. Koska työntekijä fyysisesti rakentaa tuotetun hyödykkeen, hänen panoksensa usein nähdään harkitsemattomasti todellisempana, oikeutetumpana kuin muut; mutta olemme nähneet, ettei tuotantoa voi tapahtua ilman muiden panosta. Kaikki pyrkimykset antaa työntekijällä se, mikä on tarkoitettu mille tahansa muulle osallistujalle, tekee tuotannosta taloudellisesti vaikeampaa ja lopulta rajoittaa tai vähentää palkkoja työstä.

Työntekijöille maksetaan aina välttämättä välittömästi kaikissa hankkeissa, kun taas vuokraisäntä tai rahanlainaaja joutuu odottamaan. Työntekijät eivät myöskään ota mitään riskiä hankkeesta. Jokaisella palkkaperiodilla työntekijöille maksetaan sama määrä huolimatta siitä tekeekö hanke voittoa tai tappiota. Pyrkimykset antaa työntekijällä mikä muutoin olisi mennyt yrittäjälle tai rahanlainaajalle vähentävät ihmisen kannustimia tulla yrittäjäksi tai rahanlainaajiksi.

Siten ei ole mitään syytä, että työntekijöiden tulisi jakaa voitot tai tappiot hankkeesta, jolle he työskentelevät. Työntekijät ovat täysin kykeneviä ostamaan osakkeita yrityksistään, vaikkakaan yleisesti he eivät näin tee; tämä osoittaa, että he ovat kiinnostuneempia vastaanottamaan työstä palkkaa kuin osallistumaan riskiin.

Mutta entäpä kapitalisti ja vuokraisäntä? Miksi heidän pitäisi saada rahaa yksinkertaisesti jonkin omistamisesta? Kuitenkin nimenomainen tosiasia, että kapitalisti ja vuokraisäntä omistavat hyödykkeensä ja pyrkivät saamaan korkeimman mahdollisen vuokran itselleen varmistaa, että nämä hyödykkeet menevät kaikkein tuottavimpiin ja kaikkein kiireellisimpiin käyttötarkoituksiin.

On välttämätöntä, että omistaja hyötyy palvelustaan ”portinvartijana” näiden hyödykkeiden käytölle; ellei hän hyötyisi, hän käyttäisi ne mieluummin omaan kulutukseensa kuin tuottaviin käyttötarkoituksiin, jotka ovat taloudelle kokonaisuutena paljon kiireellisempiä.

Hyvä niin, mutta eikö tämän tehtävän pystyisi toteuttamaan kuka tahansa juntti tai idiootti, joka pystyy tunnistamaan korkeimman tarjouksen? Miksi hyötyjen tulisi mennä tällä henkilölle yksinkertaisesti joidenkin historiallisten olosuhteiden takia, jotka asettivat ne hänen haltuunsa, erityisesti koska hän on saattanut periä maansa tai pääomansa ansaitsemisensa sijaan?

Mutta kuten olemme nähneet, koko talous on rakentunut historiallisille olosuhteille; ilman historiallista säästämisen toimea, joka ilmenee nyt pääomahyödykkeinä, tai alkuperäistä haltuunoton tekoa, joka muunsi siihen asti käyttämättömän maan tuotannolliseen käyttöön, ei olisi lainkaan taloutta. Joten ei ole olemassa mitään erityistä syytä miksi jonkun tietyn henkilön ei tulisi hyötyä historian perusteella; me kaikki teemme niin joka päivä yksinkertaisesti osallistumalla talouteen.

Juuri tämä historia kiistetään jokaisella pyrkimyksillä estää laillista tekijän omistajaa saamasta vuokraansa. Pääomahyödykkeet voidaan kuluttaa ilman niiden korvaamista ja maa voidaan hylätä ja jättää tuottamattomaksi. Kun omistajaa estetään ansaitsemasta vuokraansa, hänellä on kannustin tehdä juuri näin. Miksi hänen tulisi rakentaa tai ylläpitää jotain mikä ei tuota hyötyä, kun hän voisi sen sijaan keskittyä välittömään kulutukseen?

Joku saattaa yrittää ottaa haltuunsa omaisuuden ja ammentaa siitä maksimaalisen vuokran; silloin hän suorittaisi alkuperäisen omistajan työn. Kuitenkin miksi muut omistajat ylläpitäisivät omaisuuttaan, jos he uskovat, että omaisuus voidaan ottaa heiltä pois?

Miksi haltuunottoja ylläpitäisi omaisuuttaan, jos hän voisi sen sijaan vallata vain lisää? Jos pääomahyödykkeistä ei ole mahdollista ammentaa vuokraa, ei ole mitään syytä säästää ja ostaa niitä, ja siten ei ole voittoa, jolla houkutella yrittäjää tuottamaan niitä. Vaikka saatamme olla kateellisia varakkaille omistajille, kukaan ei pysty allokoimaan paremmin tuotannontekijää kuin sen oikeutettu omistaja.

Pääoman tai maan omistamista (joko ostettuna tai perittynä) ja elämistä sen vuokrilla ei pitäisi nähdä epäreiluna tai laittomana; kun kunnioitamme henkilön omaisuutta, joka on perinyt kaiken varallisuutensa, emme kunnioita hänen oikeuttaan elää etuoikeutettua elämää ikään kuin kuninkaana, vaan kunnioitamme alkuperäistä säästäjää, joka testamenttasi tämän omaisuuden. Näin tekemällä osoitamme muille säästäjille, ettei heidän säästäväisyytensä valu hukkaan.

Pääomasta eläminen voidaan nähdä vastaavana kuin lahjakkuudesta eläminen. Tekivätkö omistajat koskaan mitään ”ansaitakseen” pääomansa on epäolennaista.

Heidän omaisuutensa auttaa tekemään meidät kaikki tuottavammiksi. Meidän tulisi arvostaa, että he ovat ottaneet vastuulleen sen omistamisen ja ylläpitämisen. Meidän ei tule kateellisina nähdä omistajia jonain perusteettomina tai epäreiluina; sillä kun loukkaamme heidän omaisuuttaan, vahingoitamme lopulta itseämme.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: How the Free Market Works

…yksilöllisyyden ja kapitalismin toimintaperiaatteet ja niiden soveltaminen taloudellisiin asioihin eivät tarvitse puolestapuhujaa tai propagandistia. Saavutukset puhuvat puolestaan.

— Ludwig von Mises

I

Viitteet

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Liberty and Property

Jos aiomme lainkaan pitäytyä termissä ”kapitalismi”, silloin meidän täytyy tehdä ero ”vapaiden markkinoiden kapitalismin” ja ”valtion kapitalismin” välillä. Nämä kaksi ovat luonteeltaan ja seurauksiltaan yhtä kaukana toisistaan kuin yö ja päivä. Vapaiden markkinoiden kapitalismi on vapaiden ja vapaaehtoisten vaihdantojen verkosto, jossa tuottajat työskentelevät, tuottavat ja vaihtavat tuotteitaan muiden tuotteisiin vapaaehtoisesti määritetyillä hinnoilla. Valtion kapitalismi koostuu yhdestä tai useammasta ryhmästä, jotka käyttävät valtion pakottavaa koneistoa kerätäkseen pääomaa itselleen pakkolunastamalla muiden tuotantoa voimankäytöllä ja väkivallalla.

Läpi historian valtiot ovat olleet järjestäytyneen saalistuksen ja hyväksikäytön välineitä. Ei ole paljoakaan väliä mikä ihmisryhmä sattuu pitämään kulloinkin valtiota hallussaan olivat ne sitten despootteja, kuninkaita, maanomistajia, etuoikeutettuja kauppiaita, armeijan upseereja tai kommunistisia puolueita. Seurauksena on aina ja kaikkialla tuottajien massojen kiristäminen veroilla ja sanktioilla – luonnollisesti useimpina vuosisatoina pääosin talonpoikien – vallassa olevan hallitsevan luokan ja sen palkkaamien ammattibyrokraattien toimesta. Pääasiallisesti valtiot saavat alkunsa rosvoilusta ja valloituksista, jonka jälkeen valloittajat asettuvat aloilleen alamaistensa joukkoon velkoakseen pysyviä ja jatkuvia suosionosoituksia ”verotuksen” muodossa ja lohkoakseen talonpoikien maat valtaviksi alueiksi valloittaville sotapäälliköille, jotka sitten jatkavat ”vuokrien” velkomista. Nykyisenä paradigmana on espanjalaisten Latinalaisen Amerikan valloitus, jossa paikallisen intiaaniväestön sotilasvalloituksesta seurasi intiaanien maiden lohkominen espanjalaisille perheille ja espanjalaisten asettuminen aloilleen pysyväksi hallitsevaksi luokaksi alkuperäisasukkaille.

Saadakseen hallintansa pysyväksi valtion hallitsijoiden täytyy saada vähintäänkin aikaan heidän hallintonsa oikeutuksen hyväksyminen alistetuissa massoissa. Tätä tarkoitusta varten valtio on aina valjastanut puolustuspuheenvuoroihin joukon älykköjä olemassa olevan järjestelmän viisaudesta ja välttämättömyydestä. Puolustuspuheet vaihtelevat vuosisadoittain; joskus ne käsittävät papiston mysteerejä ja rituaaleja käyttäen kertoakseen kansalle, että kuningas on jumalallinen ja hänelle tulee olla kuuliainen; toisinaan ne käsittävät keynesiläiset liberaalit heidän omalla mysteeriensä muodolla kertomaan yleisölle, että valtion kulutus, kuinka tuottamattomalta se vaikuttaakaan, auttaa kaikkia nostamalla bruttokansantuotetta ja antamalla voimaa keynesiläiselle ”kertoimelle”. Mutta tarkoitus on kaikkialla sama: vallitsevan järjestelmän hallinnon ja hyväksikäytön oikeutus alamaisväestölle; ja keinot ovat kaikkialla samat: valtion hallitsijat jakavat valtansa ja osan saalistaan älymystön kanssa. 1800-luvulla älymystö, Berliinin yliopiston ”monarkkiset sosialistit”, julistivat ylpeinä, että heidän päätehtävänsä oli palvella ”Hohenzollern hallitsijasuvun älyllisinä henkivartijoina”. Tämä on aina ollut tuomioistuinten tehtävä, menneisyydessä ja nykyään – palvella älyllisinä henkivartijoina kulloisellekin hallitsevalle luokalle.

Vapaat markkinat ovat syvällisessä merkityksessään luonnollinen menetelmä ja yhteiskunta ihmiskunnalle – sen vuoksi se pystyy ja ilmenee ”luonnollisesti” ilman taidokasta älyllistä järjestelmää sen selittämiseksi tai suojelemiseksi. Oppimaton talonpoika tietää sydämessään eron yhtäältään kovan työn ja tuotannon ja toisaalta saalistuksen ja haltuunoton välillä. Siten ahdistelemattomalla yhteiskunnalla on taipumus kasvaa maatalouteen ja kauppaan tavalla, jossa jokainen ihminen työskentelee tehtävissä, jotka soveltuvat kulloistenkin olosuhteiden mukaan hänelle parhaiten ja suorittaa tuotteillaan vaihdantaa muiden tuotteisiin. Talonpoika kasvattaa vehnää ja vaihtaa sen muiden tuottamaan suolaan tai paikallisen käsityöläisen tekemiin kenkiin. Jos omaisuudesta tai sopimuksesta syntyy riitaa, talonpojat ja kyläläiset vievät ongelmansa alueen viisaiden miesten ratkaistavaksi, toisinaan heimon vanhimmille ristiriitojensa sovittelemiseksi.

Historia tarjoaa lukuisia esimerkkejä tällaisten täysin vapaiden markkinoiden yhteiskuntien kasvamisesta ja kehittymisestä. Mainitsen tässä kahdesta. Eräs on Champagnen messut, jotka satoja vuosia keskiajalla olivat Euroopan kansainvälisen kaupan merkittävä keskus. Kuninkaat ja paronit ymmärsivät messujen tärkeyden ja jättivät ne rauhaan, verottamatta, säännöstelemättä ja kaikki messuilla nousseet riidat ratkaistiin yhdessä monista kilpailevista vapaaehtoisista tuomioistumista, joita kirkot, aateliset ja kauppiaat itse ylläpitivät. Laajempi ja vähemmän tunnettu esimerkki tulee kelttiläisestä Irlannista, joka ylläpiti tuhansia vuosia kukoistavaa vapaiden markkinoiden yhteiskuntaa ilman valtiota. Lopulta englannin valtio valloitti Irlannin 1600-luvulla, vaikkakin Irlannin valtiottomuus, valtiollisten kanavien puuttuminen välittää ja toimeenpanna valloittajien käskyjä ja määräyksiä viivästytti valloittamista vuosisatoja.2

Amerikan siirtokuntia siunasi yksilöllisen libertaristisen ajattelun kosketus, joka onnistui syrjäyttämään kalvinistisen autoritaarisuuden – ajattelun suuntauksen, joka periytyi 1600-luvun Englannin vallankumouksen radikaaleilta libertaareilta ja valtion vastustajilta. Nämä libertaariset ajatukset onnistuivat kiinnittymään syvemmin Yhdysvalloissa kuin kotimaassaan, koska Amerikan siirtokunnat olivat pääosin vapaita Britanniaa hallinneelta feodaaliselta maamonopolilta.3 Mutta ajatusmaailman lisäksi tehokkaan keskitetyn keskushallinnon puute mahdollisti synnyttämään ”luonnollisen” ja tiedostamattoman vapaiden markkinoiden yhteiskunnan, josta puuttui kaikenlainen poliittinen hallinto. Tämä piti erityisesti paikkansa kolmessa siirtokunnassa. Yksi niistä oli Albermarle, josta myöhemmin tuli koillinen Pohjois-Carolina ja jossa ei ollut vuosikymmeniin keskushallintoa kunnes Englannin kruunu myönsi jättimäisen Carolinan maaluovutuksen vuonna 1663. Toinen paljon merkittävämpi esimerkki oli Rhode Island, jonne alkujaan Massachusetts Bayn yksinvaltiuden pakolaisryhmät perustivat sarjan anarkistisia asutuksia. Viimeisenä erikoinen olosuhteiden tapahtumasarja sai aikaan vaikuttavaa anarkismia noin vuosikymmeneksi 1680- ja 1690 luvuilla Pennylvaniaan.4

Vaikka täysin vapaa ja laissez-faire yhteiskunta syntyy tiedostamatta sinne missä ihmisille annetaan vapaus toteuttaa luovia voimiaan, valtiojohtoisuus on ollut johtava periaate läpi historian. Siellä missä valtion despotismi on vallalla, vapaus voi nousta esiin ainoastaan tietoisella ideologisella liikkeellä, joka ryhtyy pitkään kamppailuun valtiojohtoisuutta vastaan ja osoittaa massojen enemmistölle sen hallitsevien luokkien hyväksymisen vakavan virheen. Tämän ”vallankumouksellisen” liikkeen roolina on panna liikkeelle sorrettujen massojen eri luokat ja poistaa heidän silmistään valtion pyhyys ja sen oikeutus.

Läntiselle sivilisaatiolle on kunniaksi, että juuri Länsi-Euroopassa 1600- ja 1700 luvuilla syntyi ensimmäisen kerran historiassa laajamittainen, päättäväinen ja vähintäänkin osittain onnistunut tietoinen liike vapauttaa ihmiset valtiojohtoisuuden rajoittavista kahleista. Länsi-Euroopan kietoutuessa yhä enemmän feodaalisten ja kiltojen rajoituksien ja valtion monopolien ja etuoikeuksien pakottavaan verkkoon, joissa kuningas toimi feodaalisena hallitsijana, vapauttava liike syntyi tietoisena pyrkimyksenään vapauttaa yksilöiden luovat voimat ja mahdollistaa vapaiden ihmisten yhteiskunnan korvata vanhan järjestelmän paikalleen pysähtynyt alistaminen. Englannissa Levellers ja Commonwealthmen sekä John Locke, Ranskassa philosophesja fysiokraatit vihkivät ajattelun ja toiminnan modernin vallankumouksen, joka lopulta kulminoitui Amerikan ja Ranskan vallankumouksina 1700-luvun loppupuolella.

Tämä vallankumous oli liikehdintää yksilönvapauksien puolesta ja kaikki sen vaiheet olivat pohjimmiltaan muunnelmia tästä perusoletuksesta. Uskonnon alueella tämä liike painotti valtion ja kirkon erottamista, toisin sanoen teokraattisen tyrannian lopettamista ja uskonnonvapauden adventtia. Ulkopolitiikassa tämä oli vallankumous kansainväliseen rauhaan ja valtioiden valloituksien ja eliitin kunnian puolesta käytyjen yhtämittaisten sotien lopettamiseksi. Poliittisesti se oli liike hallitsevien luokkien absoluuttisen vallan riistämiseksi ja valtion ulottuvuuden vähentämiseksi ja jäljelle jääneen hallinnon asettamiseksi demokraattisten valintojen ja säännöllisten vaalien kontrollin alaiseksi. Taloudellisesti liike painotti ihmisten tuottavien voimavarojen vapauttamista valtion kahleista, jotta ihmiset voisivat työskennellä, sijoittaa ja harjoittaa vaihdantaa missä he haluavat. Kuuluisa huudahdus voimaan oli laissez faire: anna meidän olla, anna meidän työskennellä, tuottaa, harjoittaa vaihdantaa, liikkua maasta tai tuomiopiiristä toiseen. Anna meidän elää ja työskennellä ja tuottaa verojen, kontrollien, säännösten tai monopolioikeuksien häiritsemättä. Adam Smith ja klassiset taloustieteilijät olivat ainoastaan tämän laajan vapauttavan liikkeen merkittävimmin talouteen keskittynyt ryhmä.

Tämän liikkeen osittainen onnistuminen vapautti markkinatalouden ja synnytti siten teollisen vallankumouksen, joka on todennäköisesti kaikkein ratkaisevin ja vapauttavin tapahtuma nykyaikana. Ei ollut mikään sattuma, että teollinen vallankumous ilmeni Englannissa kiltojen ja valtion kontrollin alaisen Lontoon sijaan uusissa teollisissa kaupungeissa ja alueilla, jotka nousivat aikaisempaan maalais- ja siten sääntelemättömään Pohjois-Englantiin. Ranskaan teollinen vallankumous ei voinut astua ennen kuin Ranskan vallankumous vapautti talouden feodaaliomistuksen ja lukemattomien kaupan ja tuotannon rajoitusten kahleista. Teollinen vallankumous vapautti ihmisten enemmistön viheliäisestä köyhyydestä ja toivottomuudesta – köyhyyden, jota pahensi kasvava väestö, joka ei pystynyt löytämään työllisyyttä esiteollisen Euroopan pysähtyneessä taloudessa. Teollinen vallankumous, vapaiden markkinoiden kapitalismin saavutus, tarkoitti vakaata ja nopeata parannusta elinoloihin ja elämänlaatuun laajoille ihmismassoille, yhtälailla työläisille ja kuluttajille, kaikkialla mihin markkinoiden vaikutus ulottui.

Alikehittyneenä ja alunperin harvaan asuttuna alueena Amerikka ei alkanut johtavana kapitalistisena valtiona. Mutta vuosisadan itsenäisyyden jälkeen se saavutti ylivoimaisuutensa ja miksei? Ei kuitenkaan yleisen myytin mukaisesti, koska sillä oli ylivoimaiset luonnonvarat. Brasilian, Afrikan ja Aasian resurssit ovat vähintäänkin yhtä suuret. Ero syntyi Yhdysvaltain suhteellisen vapauden takia, koska vapaiden markkinoiden talouden annettiin kukoistaa täällä paremmin kuin missään muualla. Aloitimme vapaina feodaali- tai monopolisoivista omistavista luokista ja aloitimme vahvan yksilöllisen ajatusmaailman kanssa, joka levittäytyi pääosaan väestöä. Ilmiselvästi Yhdysvaltain markkinat eivät koskaan olleet täysin vapaat tai esteettömät, mutta sen suhteellisesta vapaudesta (verrattuna muihin valtioihin tai vuosisatoihin) seurasi suunnaton vapautuminen tuottavissa voimavaroissa, valtavissa pääomavaltaisissa tuotantolaitteistoissa ja ennennäkemättömän korkea elintaso, josta amerikkalaisten pääosa ei pelkästään nauti vaan pitää sitä itsestään selvyytenä. Eläen suuren mukavuuden ja elintason olosuhteissa, joista menneisyydessä varakkainkaan hallitsija ei olisi voinut edes kuvitella, olemme alkaneet yhä enenevissä määrin käyttäytyä kuin henkilö, joka tappoi kultamunia munivan hanhensa.

Ja siten meillä on älykköjen joukko, jotka tavanmukaisesti irvailevat ”materialismille” ja ”materiaalisille arvoille”, jotka julistavat hullunkurisesti, että elämme ”niukkuuden jälkeisessä ajassa”, joka sallii tuotannon rajoittamattoman runsaudensarven ilman kenenkään tarvetta työskennellä tai tuottaa, jotka hyökkäävät meidän sopimatonta vaurauttamme kohtaan jonain synnillisenä puritanismin uuden muodon kieroutuneena huvituksena. Ajatus siitä, että kapitalistinen koneistomme olisi automaattinen ja ikiliikkuja, että mitä tahansa sille tehdään tai ollaan tekemättä on merkityksetöntä, koska se tulee liikkumaan loputtomasti – juuri tämä on se maanviljelijä, joka sokeasti tappaa kultaisen hanhensa. Olemme jo alkaneet kärsimään tuotantokoneiston rappeutumisesta, rajoituksista, veroista ja erityisetuoikeuksista, joita on lisääntyvissä määrin asetettu teollisille laitteistoille viime vuosikymmeninä.

Olemme valitettavasti tekemässä yhä ajankohtaisemmaksi espanjalaisen filosofi Ortega y Gassetin vakavat varoitukset hänen analysoidessaan nykyajan ihmisen

löytävän itsensä niin teknisesti ja yhteiskunnallisesti erinomaisesti maailmasta, että hän uskoo luonnon tuottaneen sen, ja hän ei koskaan ajattele erittäin lahjakkaiden yksilöiden henkilökohtaisia ponnisteluja, joita tämän uuden maailman luominen edellyttää. Vielä vähemmän hän myöntää, että nämä laitteistot vaativat yhä tiettyjä vaativia hyveitä ihmisissä, joissa vähäisinkin epäonnistuminen aiheuttaisi koko suurenmoisen rakennelman pikaisen katoamisen.

Ortegan mukaan ”massaihmisellä” on yksi perustavanlaatuinen piirre: ”hänen perusteellinen kiittämättömyys kaikkea sitä kohtaan, joka on mahdollistanut hänen olemassaolonsa helppouden”. Tämä kiittämättömyys on perusosanen ”hemmotellun lapsen psykologiassa”. Kuten Ortega vakuuttaa:

Ylenpalttisen ja avokätisen menneisyyden perijänä … ympäröivä maailma on hemmotellut yhteisen piirteen … uudet massat löytävät itsensä mahdollisuuksia täynnä olevien näkymien läsnäolosta ja lisäksi melko turvattuina kaiken ollessa heidän ulottuvillaan riippumattomina kaikista aikaisemmista ponnisteluista heidän osaltaan, samoin kuin löydämme auringon taivaalta … Ja nämä hemmotellut massat ovat riittävän järjettömiä uskoakseen, että aineelliset ja yhteiskunnalliset järjestelyt saatettuina heidän käytettävikseen kuin ilma ovat peräisin samasta alkuperästä, koska ilmeisesti se ei koskaan petä heitä ja on lähes yhtä täydellinen kuin asioiden luonnollinen kulku …

Koska he eivät näe sivilisaation hyötyjä pidemmälle, että innovaatioiden ja rakennelmien ihmeitä voidaan ylläpitää ainoastaan suurella vaivalla ja kauaskatseisuudella, he kuvittelevat heidän roolinsa rajoittuvan näiden etujen ehdottomaan vaatimiseen ikään kuin ne olisivat luonnollisia oikeuksia. Ruokapulan aiheuttamissa häiriöissä ihmisjoukko lähtee etsimään leipää ja sen yleisesti käyttämä keino on hajottaa leipomot. Edustakoon tämä esimerkkinä paljon laajemmasta ja monimutkaisemmasta tasosta millaisen asenteen nykypäivän massat ovat omaksuneet heitä ylläpitävää sivilisaatiota kohtaan.5

Aikakautena jolloin lukemattomien vastuuttomien älykköjen joukot vaativat teknologian tuhoamista ja paluuta alkukantaiseen ”luontoon”, josta voi ainoastaan seurata nälkäkuolema ylivoimaisesta suurimmalle osalle maailman väestöä, on opettavaista palauttaa mieliin Ortegan johtopäätös:

Sivilisaatio ei ”vain ole”, se ei ole itseään ylläpitävä. Se on keinotekoinen ja vaatii artistin tai artesaanin. Jos haluat käyttää sivilisaation etuja hyväksesi, mutta et ole valmis huolehtimaan sivilisaation ylläpitämisestä – olet mennyttä. Hyvin pian löydät itsesi ilman sivilisaatiota… Alkukantainen metsä ilmestyy luonnontilassa kuin aitoa luontoa peittänyt verho olisi vedetty sivuun.6

Sivilisaatiomme perustan vakaa alamäki alkoi 1800-luvun lopulla ja kiihtyi maailmansotien aikana ja 1930-luvulla. Pudotus koostui kiihtyvästä vetäytymisestä vallankumouksesta ja siirtymisestä takaisin vanhaan merkantilismin, valtiojohtoisuuden ja kansainvälisten sotien järjestykseen. Englannissa Price ja Priestlyn, radikaalien ja Cobden ja Brighten ja Manchester-koulukunnan laissez-faire kapitalismi korvaantui Toryjen valtiojohtoisuudella, joka pyrki kohden aggressiivista imperiumia ja sotaa muita maailmanvaltoja kohtaan. Yhdysvalloissa tilanne oli sama liikemiesten kääntyessä valtion puoleen kasvavissa määrin kartellien, monopolien, tukien ja erityisetuoikeuksien määrittämiseksi. Täällä samoin kuin Länsi-Euroopassa ensimmäisen maailmansodan aatto oli merkittävä käännekohta – kärjistämässä asettumista militarismiin ja valtioyritysten taloudelliseen suunnitteluun kotimaassa ja imperialistiseen laajentumiseen ja interventioihin ulkomailla. Keskiaikaiset killat tulivat takaisin uudessa muodossa – työväenliikkeinä rajoitusten verkkoineen ja valtion ja teollisuuden nuorempien partnerien roolissa uudessa merkantilismissa. Kaikki vanhan järjestyksen itsevaltiuden keinot ovat palanneet takaisin uudessa muodossa. Absoluuttisen monarkian sijaan meillä on Yhdysvaltain presidentti, joka pitää hallussaan enemmän valtaa kuin kukaan monarkki menneisyydessä. Nimetyn aateliston sijaan meillä on vallan ja vaurauden ryhmittymä, joka jatkaa meidän hallitsemistaan riippumatta siitä mikä poliittinen puolue on teknisesti vallassa. Kaksipuolueisen siviilihallinnon ja kaksipuolueisen kotimaan ja ulkomaanpolitiikan kasvu ja jäätävien vallan teknikoiden saapuminen, jotka vaikuttavat istuvan vallan kahvoissa kiinni huolimatta siitä kuinka äänestämme (Achesonsit, Bundys, Baruchs, McCloys, J. Edgar Hoovers) – kaikki alleviivaavat lisääntyvää eliitin ylivaltaa, joka kasvaa yhä lihavammaksi ja etuoikeutetummaksi veroilla, joita he kykenevät kiskomaan julkisesta piilostaan.

Kärjistyneestä verkostosta merkantilistisia taakkojen ja rajoituksia on seurannut taloutemme asettuminen yhä suuremman kuormituksen alaiseksi. Korkeat verot rasittavat kaikkia ja sotateollinen kompleksi merkitsee suunnatonta resurssien, pääoman, teknologian, tieteentekijöiden ja insinöörien suuntautumista pois tuottavista käytöistä sotakoneiston liioiteltuun haaskaukseen. Toimiala toisensa jälkeen on säännöstelty ja kartellisoitu taantumaan: rautatiet, sähkövoima, luonnonkaasu ja televiestintätoimiala ollen kaikkein ilmeisempiä esimerkkejä. Asuminen ja rakennusteollisuus on valjastettu korkeiden kiinteistöverojen, kaavoitusmääräysten, rakennusmääräysten, vuokrasäännöstelyn ja liittojen suojelemisen vitsauksille. Vapaiden markkinoiden kapitalismin korvautuessa valtion kapitalismilla yhä suurempi osa taloudestamme on alkanut rappeutua ja vapautemme vähentyä.

Huomioidaan seuraavat:

• Ulkomaanpolitiikka ja sodat: Yksinomaan valtion.

• Asevelvollisuus: Yksinomaan valtion.

• Katurikollisuus: Poliisi ja tuomioistuimet ovat valtion monopoli, samoin kadut.

• Hyvinvointijärjestelmä: Ongelmat ovat valtiollisessa hyvinvoinnissa; yksityisillä hyvinvointiedustajilla ei ole erityistä ongelmaa.

• Vesistön saastuminen: Kunnallisjätettä lasketaan valtion omistamiin jokiin ja vesistöihin.

• Posti: Puutteet ovat valtion omistamassa postilaitoksessa, eivät esimerkiksi erittäin menestyneiden yksityisten kilpailijoiden parissa kuten matkahuolloissa ja Independent Postal System of Americassa kolmannen luokan postin osalta.

• Sotateollinen kompleksi: Täysin valtion sopimuksien varassa.

• Rautatiet: Jo yli vuosisadan valtion raskaan tukemisen ja säännöstelyn kohteena.

• Puhelin: Valtion myöntämä monopoli.

• Kaasu ja sähkö: Valtion myöntämä monopoli.

• Asuminen: Vuokrasäännöstelyjen, kiinteistöverojen, kaavoituslakien ja taajama-alueiden kehittämisohjelmien häiritsemä (kaikki valtiota).

• Liialliset valtatiet: kaikki valtion omistamia ja rakentamia.

• Liittojen rajoitukset ja lakot: Seurausta valtiollisista etuoikeuksista, erityisesti vuoden 1935 Wagner lainsäädäntö.

• Korkea verotus: Yksinomaan valtion.

• Koulut: Lähes kaikki valtion tai elleivät suoranaisesti, niin valtion raskaasti tukemia ja säätelemiä.

• Telekuuntelu ja kansalaisoikeuksien loukkaukset: Lähes kaikki valtion.

• Raha ja inflaatio: Raha ja pankkijärjestelmä ovat täysin valtion kontrollissa ja manipulaation kohteena.

Ongelma-alueita tarkasteltaessa löytyy kaikkialta punaisen langan kaltainen valtion omahyväinen häpeäpilkku. Tarkastellaan vertailukohtana frisbee-toimialaa. Frisbeetä tuotetaan, myydään ja ostetaan ilman päänsärkyjä ilman mullistuksia ilman massaromahduksia tai protesteja. Suhteellisen vapaana toimialana rauhanomainen ja tuottava frisbee-liiketoiminta on malliesimerkki siitä millainen Amerikan talous kerran oli ja voi olla uudestaan – jos se vapautetaan suuren valtion ahdistavista kahleista.

John Kenneth Galbraithin 1950-luvun lopussa kirjoittama The Affluent Society toi esiin tosiasian, että ongelma-alueitamme ovat valtiolliset osa-alueet. Mutta hänen selityksenään oli, että olemme ”näännyttäneet” julkisen sektorin ja siksi meitä tulisi verottaa raskaammin laajentaaksemme yhä lisää julkista sektoria yksityissektorin kustannuksella. Galbraith kuitenkin ylenkatsoin silmiinpistävää tosiasiaa, että valtiolle omistettu osuus kansallisista tuloista ja resursseista on laajentunut valtavasti vuosisadan vaihteen jälkeen. Jos ongelmaa ei ole esiintynyt aiemmin ja se on ilmaantunut nimenomaisesti laajentuneelle valtion sektorille, arvostelukykyinen päättelisi ongelman ehkä johtuvan julkisesta sektorista itsestään. Ja tämä on juuri vapaiden markkinoiden libertaarien väite. Ongelmat ja romahdukset ovat sisäsyntyisiä julkiselle sektorille ja valtion toiminnalle yleisesti. Riistettyinä voittojen ja tappioiden testiltä tuottavuuden ja tehokkuuden mittaamiseksi valtion vaikutuspiiri siirtää päätäntävallan pois jokaiselta yksilöltä ja yhteistoiminnalliselta ryhmältä ja asettaa vallan valtion kokonaiskoneistolle. Tämä koneisto ei ole ainoastaan pakottava ja tehoton: se on väistämättömästi itsevaltainen, koska kaikki sen tekemät päätökset hylkäävät aina vähemmistöjen tai enemmistöjen toiveita ja valintoja. Julkisen koulun täytyy tehdä yksi päätös joka alueella: sen täytyy päättää onko se kurinalainen vai edistyksellinen tai sekoitus molemmista; kapitalismia vai sosialismia tukeva vai neutraali; integroiva vai eriyttävä; elitistinen vai tasa-arvoinen ja niin edelleen. Minkä tahansa päätöksen se tekeekään, löytyy kansalaisia joita se on riistänyt. Vapailla markkinoilla taas vanhemmilla on vapaus valita haluamansa yksityinen tai vapaaehtoinen koulu ja eri vanhempainryhmät pystyvät toteuttamaan valintojaan esteettömästi. Vapaat markkinat mahdollistavat jokaisen yksilön ja ryhmän maksimoida valintojen määrän, tehdä omat päätöksensä ja valintansa ja toteuttaa ne.

Ironisesti professori Galbraith ei vaikuta olevan kovin tyytyväinen julkisen sektorin nykyiseen ilmiasuun: sotateolliseen kompleksiin, Vietnamin sotaan ja mitä Galbraith sopivasti kutsui presidentti Nixonin ”isojen yritysten sosialismiksi”. Mutta jos loistokas julkinen sektori, jos laajentunut valtio on saanut meidät tähän huonoon jamaan, ehkä vastauksena on supistaa valtiota, palata takaisin todella vallankumoukselliselle polulle ison valtion hajottamiseksi.

Amerikan liberaalit7 – jotka vuosikymmeniä ovat olleet pääasiallisia airuita ja ison valtionhallinnon ja hyvinvointivaltion puolestapuhujia – ovat tosiaankin kasvavissa määrin tulleet tyytymättömiksi omien saavutustensa tuloksiin. Sillä samoin kuin itämaisen yksinvallan päivinä, valtiollinen hallinto ei voi kestä pitkään ilman älykköjen joukon puolestapuhumista argumenttien ja perustelujen muodossa oikeutuksen ja tuen saavuttamiseksi suurelta yleisöltä. Liberaalit (ylivoimainen enemmistö Amerikan älymystöstä) ovat New Dealin ajoista saakka palvelleet hyvin ison valtionhallinnon ja hyvinvointivaltion julistajina. Mutta monet liberaalit ovat alkaneet oivaltaa, että he ovat olleet vallassa ja rakentaneet amerikkalaista yhteiskuntaa jo neljä vuosikymmentä, ja selvästi jokin on mennyt radikaalisti pieleen. Neljän vuosikymmenen jälkeen hyvinvointivaltiota kotona ja ”kollektiivista turvallisuutta” ulkomailla New Deal liberalismin seuraukset ovat selkeästi tuoneet esiin kärjistyneitä romahduksia ja konflikteja kotona ja jatkuvaa sotaa ja interventioita ulkomailla. Lyndon Jonhson, jota kohtaan liberaalit tulivat erittäin tyytymättömiksi, viittasi täsmällisesti Franklin Rooseveltiin hänen ”isona isänään” – ja vanhemmuus kaikilla kotimaisilla ja ulkomaisilla rintamilla oli melko selvä. Richard Nixon on vaivoin erotettavissa edeltäjistään. Jos monet liberaalit ovat vieraantuneet ja pelkäävät maailmassa, jonka he ovat luoneet, silloin ehkä vika löytyy juuri itse liberalismista.

Jos siis valtiojohtoisuudesta palataan takaisin, täytyy ilmaantua toinen ideologinen vallankumous, joka vastaa 1600- ja 1700-lukujen klassisten radikaalien nousua. Älyköt joutuvat pääosin siirtymään takaisin heidän roolistaan valtion puolustajana jatkamaan heidän tehtäväänsä totuuden ja järjen standardien edustajina vallitsevaa tilaa vastaan. Useana viime vuonna on ilmennyt merkkejä älykköjen harhakuvitelmistaan heräämiselle, mutta siirtymä ei ole pääosin ollut viisas. Seurauksena nykyinen intellektuellien jakaantuminen liberaaleihin ja radikaaleihin ei tarjoa kummaltaan puolelta välttämättömiä edellytyksiä sivilisaatiolle, edellytyksiä ylläpitää vaurasta ja vapaata teollista järjestystä. Liberaalit ovat tarjonneet meille teknokraattisen palvelun tekopyhää rationaalisuutta leviathan valtiolle, jossa roolimme on sopeutua manipuloitaviksi hammaspyöriksi byrokraattiseen valtio-teolliseen koneistoon. Liberaalien ratkaisu kaikkiin ulkomaisiin kriiseihin on ”lähettää merijalkaväki” (liitettyinä luonnollisesti poliittistaloudellisilla suunnittelijoilla lieventämään merijalkaväen aiheuttamaa tuhoa). Varmasti emme voi jatkaa liberalismin tarjoaman ratkaisun hyväksymistä, joka on ilmeisen epäonnistunut. Mutta traagisesti radikaalit ovat hyväksyneet liberaalit lähtökohtaisesti: tunnistaen järkeilyn, teknologian ja teollisuuden nykyiseksi liberaalis-merkantilistiseksi järjestykseksi radikaalit hylätäkseen nykyisen järjestelmän ovat kääntäneet selkänsä myös aikaisemmille välttämättömille hyveille.

Lyhyesti sanottuna radikaalit kokien itsensä pakotetuiksi syvälliseen liberalistisen maailman, Vietnamin sodan ja julkisen koulujärjestelmän hylkäämiseen ovat omaksuneet liberaalien oman samaistumisen heidän järjestelmäänsä järkeilyineen, teollisuuksineen ja teknologioineen. Siten radikaalit vaativat järkeilyn hylkäämistä tunteiden ja epämääräisen mystiikan puolesta, rationaalisuuden sekavan ja arvaamattoman spontaanisuuden puolesta, työnteon ja kauaskatseisuuden hedonismin ja poispudottautumisen puolesta, teknologian ja teollisuuden paluulla ”luontoon” ja alkukantaisiin heimoihin puolesta. Tehdessään näin, omaksuessaan tämän läpitunkevan nihilismin, radikaalit tarjoavat meille vielä vähemmän toteuttamiskelpoista ratkaisua kuin heidän liberaalit vihollisensa. Sillä käytännössä he korvaisivat miljoonien ihmisten Vietnamissa murhaamisen valtaosan maailman väestöstä näännyttämisellä nälkäkuolemaan. Tervejärkiset ihmiset eivät voi hyväksyä radikaalien näkemystä, ja pääosa amerikkalaisista heidän muutoin tietämättömyydessään ja virheissään ovat riittävän viisaasti tunnistaneet tämän tosiasian ja tehneet selkeän ja kovaäänisen ja toisinaan brutaalin radikaalien ja heidän vaihtoehtoisen etiikkansa, yhteiskuntansa ja elämäntapansa hylkäämisen.

Tämän esseen sanoma on, että yleisöä ei tule pakottaa valitsemaan yhtäältään ahdasmielisen ja tunkkaisen hyvinvointi-sodankäynti valtion monopoli liberalismin ja toisaalta järjenvastaisen ja nihilistisen paluun heimoalkukantaisuuden väliltä. Radikaali vaihtoehto ei ole selvästi yhteensopiva vauraan elämän ja teollistuneen sivilisaation kanssa – tämä on ainakin tullut täysin selväksi. Mutta vähemmän selvää on tosiasia, että korporaatio valtio liberalismi ei ole myöskään pidemmällä aikavälillä yhteensopiva teollisen sivilisaation kanssa. Ensimmäinen tarjoaa yhteiskunnallemme nopeaa itsemurhaa ja toinen hidasta ja pitkäkestoista murhaa.

On kuitenkin kolmas vaihtoehto – eräs joka on jäänyt täysin huomiotta liberaalien ja radikaalien suuren väittelyn keskellä. Tämä vaihtoehto tarjoaa paluun ideaaleihin ja rakenteisiin, jotka loivat teollisen järjestyksemme ja joka tarvitaan tämän järjestyksen pitkäaikaiselle selviytymiselle – paluu järjestelmään joka tarjoaa meille teollisuuden, teknologian ja nopeasti edistyvän vaurauden ilman sotaa, militarismia tai jäykistävää valtion byrokratiaa. Tämä järjestelmä on laissez-faire kapitalismi, jota Adam Smith kutsui ”vapauden luonnolliseksi järjestelmäksi”, järjestelmä joka perustuu etiikkaan, joka kannustaa yksilöllistä viisautta, tarkoitusta ja saavutuksia. 1800-luvun libertaariset teoreetikot – kuten restauraation aikakauden ranskalaiset Charles Comte ja Charles Dunoyer ja englantilainen Herbert Spencer – näkivät selvästi, että militarismi ja valtiojohtoisuus ovat jäänteitä ja muistoja menneestä ja että ne eivät ole yhteensopivia teollisen sivilisaation toiminnalle. Tästä syystä Spencer ja muut vertasivat ”armeijaa” ”teollisen” periaatteeseen, ja tuomitsivat toisen niistä tulevan vallitsevaksi.

Lyhyesti sanottuna ehdotan yliyksinkertaistettujen kategorioiden avulla, jotka Charles Reich teki tunnetuiksi, paluuta ”Tietoisuuteen I” – tietoisuuteen jonka Reich ja hänen lukijansa töykeästi hylkäävät jatkaakseen valitsemaan puoltaan suuressa keskustelussa Tietoisuuksien II ja III väliltä. Reichille Tietoisuus I:en teki tarpeettomaksi nykyaikaisen teknologian ja massatuotannon kasvu, joka teki siirtymisen korporaatio valtioon väistämättömäksi. Mutta tässä Reich ei ole riittävän radikaali; hän yksinkertaisesti omaksuu tavanomaisen liberaalin historiankirjoituksen, että suuri valtio tuli välttämättömäksi suurtuotantoisen teollisuuden myötä. Jos hän olisi tuntenut taloustiedettä, Reich olisi oivaltanut, että juuri edistyneet teolliset taloudet edellyttävät vapaita markkinoita selviytyäkseen ja kukoistaakseen; päinvastaisesti maatalousyhteiskunta pystyy laahustamaan loputtomasti yksivaltiudessa olettaen, että talonpojille jätetään riittävästi heidän tuotteitaan henkensä pitimiksi. Viime vuosina Itä-Euroopan kommunistiset valtiot ovat oivaltaneet tämän tosiasian – siten mitä enemmän ne teollistuvat sitä suurempi ja vääjäämättömämpi on niiden siirtyminen pois sosialismista ja keskussuunnittelusta vapaiden markkinoiden taloutta kohti. Itä-Euroopan maiden nopea muutos vapaita markkinoita kohti on eräs kahden viimevuosikymmenen toiveikkaimmista ja dramaattisimmista kehityksistä. Kuitenkin tämä suuntaus on jäänyt lähes täysin huomiotta, sillä vasemmisto pitää Jugoslavian ja muiden Itä-Euroopan maiden siirtymistä pois valtiojohtoisuudesta ja tasa-arvoisuudesta erittäin nolona, kun taas konservatiivit epäröivät myöntää, että kommunistissa maissa on ylipäätänsä mitään toiveikasta.

Lisäksi Reich on selkeästi tietämätön Gabriel Kolkon ja muiden viimeajan historioitsijoiden löydöistä, jotka muuttavat täysin näkemystämme nykyisen hyvinvointi-sodankäynti valtion alkuperästä. Kaukana suurtuotantoteollisuuden pakottamasta ymmärryksestä, että sääntely ja iso valtio olivat väistämättömiä, kyseessä oli juuri vapaiden markkinoiden kilpailun tehokkuus, joka sai isot monopoleja hakevat liikemiehet kääntymään valtion puoleen saadakseen tällaisia etuoikeuksia. Taloudessa ei objektiivisesti ollut mitään, joka olisi edellyttänyt siirtymää Tietoisuudesta I Tietoisuuteen II: ainoastaan ihmisen ikuinen pyrkimys tukiin ja erityisetuoikeuksiin loi valtiojohtoisuuden ”vastavallankumouksen”. Itse asiassa kuten olemme nähneet, tämä kehitys ainoastaan rampauttaa ja haittaa nykyaikaisen teollisuuden toimintaa – objektiivinen todellisuus vaatisi paluuta Tietoisuuteen I. Tässä yllättävän nopeiden arvojen ja ideologioiden muutoksien maailmassa tällaista muutosta tietoisuudessa ei voida sulkea pois – paljon merkillisempiä asioita on tapahtunut.

Eräässä merkityksessä libertarististen arvojen ja instituutioiden omaksuminen olisi paluuta; toisessa merkityksessä se olisi perustavanlaatuista ja radikaalia edistystä. Sillä hetken aikaa vanhemmat libertaarit olivat pohjimmiltaan vallankumouksellisia, tosin he antoivat osittaisen menestyksen muuntaa heidät strategisesti ja taktisesti oletetun vallitsevan tilan puolustajiksi – pelkiksi muutoksen vastustajiksi. Tästä näkökulmasta aikaisemmat libertaarit kadottivat radikaalin perspektiivinsä, sillä libertarianismi ei ole koskaan täysin toteutunut. Heidän täytyy tulla jälleen ”radikaaleiksi” kuten Jefferson, Price, Cobden ja Thoreau olivat ennen heitä. Tehdäkseen tämän heidän täytyy pitää korkealla ilmassa lopullista päämääräänsä, lopullista ikivanhan vapaiden markkinoiden käsitteiden logiikan ja yksityisomistuksen oikeuksien riemuvoittoa. Tämä lopullinen päämäärä on valtion hajottaminen yhteiskunnalliseksi organismiksi, julkisen sektorin yksityistäminen.

Tämä päämäärä verrattuna uuden vasemmiston toimimattomaan visioon on täysin yhteensopiva teollisen yhteiskunnan toiminnan kanssa – sekä myös rauhan ja vapauden kanssa. Liian monilta vanhemmista libertaareista puuttui älyllistä rohkeutta jatkaa eteenpäin – vaatia täyttä voittoa osittaisen onnistumisen sijaan – soveltaa heidän periaatteitaan rahan, poliisin, tuomioistuinten ja itse valtion osa-aluille. He epäonnistuivat huomioimasta William Lloyd Garrisonin varoitusta, että ”asteittaisuus teoriassa on pysyvyyttä käytännössä”. Sillä jos teoriaa ei koskaan pidetä korkealla ilmassa, kuinka sitä voidaan koskaan saavuttaa?”

(Tämä artikkeli julkaistiin alunperin teoksessa Outside Looking In: Critiques of American Policies and Institutions, Left and Right. New York: Harper and Row, 1972, s. 60-74 ja julkaistiin uudelleen teoksessa The Logic of Action Two: Applications and Criticism from the Austrian School. Glos, UK: Edward Elgar Publishing Ltd., 1997, s. 185-199)

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Capitalism versus Statism

Joseph Schumpeter kirjoitti: ”taloustiede on suuri linja-auto, joka pitää sisällään monia matkustajia yhteensovittamattomine intresseineen ja kykyineen”. Toisin sanoen taloustiede on hajanainen ja tulokseton joukko, ja heidän maineensa heijastelee sitä. Kuitenkaan näin ei tarvitse olla, sillä taloustieteilijät pyrkivät löytämään vastauksia materiaalisen maailman kaikkein perinpohjaisimpiin kysymyksiin.

Kuvittele ettet tiedä mitään markkinoista ja kysy itseltäsi seuraava kysymys: kuinka yhteiskunnan kaikki niukat fyysiset ja älylliset resurssit voidaan kasata kustannukset minimoiden; hyödyntää jokaisen yksilön kykyjä; täyttää jokaisen kuluttajan tarpeet ja maut; kannustaa teknisiä innovaatioita, luovuutta ja yhteiskunnallista kehitystä; ja tehdä nämä kaikki kestävällä tavalla?

Tämä kysymys on tieteellisen tutkimuksen arvoinen ja ne jotka kamppailevat vastauksen parissa ansaitsevat varmasti kunnioitusta. Ongelmana on kuitenkin tämä: valtavirran taloustieteilijöiden käyttämillä menetelmillä on hyvin vähän tekemistä toimivien ihmisten kanssa ja siten nämä menetelmät eivät tuota tuloksia, jotka kuulostavat oikeilta. Asioiden ei tarvitse olla näin.

Taloustieteen keskeiset kysymykset ovat askarruttaneet suurimpia ajattelijoita muinaisesta Kreikasta lähtien. Ja nykyään taloustieteellinen ajattelu on hajautunut useisiin koulukuntiin: keynesiläiset, jälkikeynesiläiset, uuskeynesiläiset, klassiset, uusklassiset (tai rationaalisten odotusten koulukunta), monetaristit, julkisen valinnan chigacolaiset, julkisen valinnan virginialaiset, eksperimentalistit, peliteoreetikot, tarjonta puolen monet haarat, ja lista vain jatkuu.

Itävaltalainen koulukunta

Itävaltalainen koulukunta on osa tätä sekoitusta, mutta monilla tavoin siitä erillään ja sen yläpuolella. Se ei ole taloustieteen osa-alue, vaan vaihtoehtoinen näkemys koko tieteeseen. Siinä missä muut koulukunnat nojaavat pääosin idealisoituihin matemaattisiin malleihin taloudesta ja ehdottavat valtiolle tapoja saada maailma sopeutumaan, itävaltalainen teoria on realistisempi ja siten yhteiskunnallisesti enemmän tieteellisempi.

Itävaltalaiset näkevät taloustieteen työkaluna ymmärtää kuinka ihmiset sekä toimivat yhteistyössä että kilpailevat prosessissa kattaa tarpeet, allokoida resurssit ja löytää keinot rakentaa vauras yhteiskuntajärjestys. Itävaltalaiset näkevät yrittäjyyden kriittisenä voimana taloudellisessa kehityksessä, yksityisomistuksen olennaisena resurssien tehokkaalle käytölle ja valtiollisen intervention markkinaprosessiin tuhoisana aina ja kaikkialla.

Tällä hetkellä itävaltalainen koulukunta on merkittävässä nousussa. Akateemisessa maailmassa tämä on seurausta vastaiskusta matematisointia kohtaan, sanallisen logiikan uudesta tulemisesta metodologisena työkaluna ja pyrkimyksestä löytää teoreettisesti vakaa perinne makrotalouden teorioinnin hullujenhuoneesta. Menettelytapojensa osalta itävaltalainen koulukunta näyttää yhä houkuttelevammalta suhdannevaihtelujen jatkuvien mysteerien, sosialismin romahduksen, hyvinvointi-sodankäynti säännöstelytalouden kustannuksien ja epäonnistumisen ja julkisen isoon valtioon turhautumisen valossa.

Merkkipaaluja itävaltalaisessa perinteessä

Itävaltalainen koulukunta on kokenut kahdessatoista vuosikymmenessä merkittävyyden eri asteita. Se oli keskeinen hintateorialle ennen 1900-luvun vaihdetta, rahataloudelliselle taloustieteelle vuosisadan ensimmäiselle vuosikymmenellä ja erimielisyydelle sosialismin käyttökelpoisuudesta ja suhdannevaihtelujen alkuperästä 1920- ja 1930-luvuilla. Koulukunta vajosi 1940-luvulta 1970-luvun puoliväliin saakka taustalle ja siihen yleensä viitattiin ainoastaan teksteissä taloustieteellisen ajattelun historiasta.

Esi-itävaltalainen perinne ajoittuu 1400-luvun espanjalaisiin skolastikkoihin, jotka ensimmäisinä esittivät yksilöllisen ja subjektiivisen käsityksen hinnoista ja palkoista. Mutta koulukunnan virallinen syntymä ajoittuu Carl Mengerin teoksen Grundsätze der Volkswirtschaftslehre julkaisemiseen vuonna 1871, joka muutti taloustieteilijöiden käsityksen resurssien arvostamisesta, säästämisestä ja hinnoittelusta, kumoten sekä klassisen että marxilaisen näkemyksen ”marginaalisesta vallankumouksesta”.

Menger loi myös uuden teorian rahasta markkinoiden instituutiona ja perusti taloustieteet yhteiskuntatieteiden menetelmillä löydettäviin deduktiivisiin lakeihin. Ludwig von Mises kertoi Mengerin teoksen tehneen hänestä taloustieteilijän, ja teoksesta on edelleen merkittävää hyötyä.

Seuraava tärkeä hahmo itävaltalaisessa koulukunnassa oli Eugen von Böhm-Bawerk. Hän osoitti, että korkotasot, silloin kun keskuspankki ei niitä manipuloi, määrittyvät yleisön aikahorisonteista ja että sijoituksen tuotto pyrkii yhtäsuuruuteen aikapreferenssin arvon kanssa. Hän jakoi myös kuolettavan iskun Marxin pääoman ja hyväksikäytön teorialle ja oli yksi teoreettisen taloustieteen pääpuolustajista aikakautena, jolloin historioitsijat kaikista suuntauksista yrittivät tuhota sitä.

Böhm-Bawerkin merkittävin oppilas oli Ludwig von Mises, jonka ensimmäinen tärkeä hanke oli uuden rahateorian kehittäminen. Vuonna 1912 julkaistu teos Theorie des Geldes und der Umlaufsmittel tarkensi Mengeriä osoittaen markkinat rahan alkuperäksi sekä myös ettei ole mitään muuta tapaa jolla raha olisi voinut saada alkunsa. Mises argumentoi myös, että raha ja pankkitoiminta tulisi jättää markkinoille ja että valtion interventiosta seuraa ainoastaan harmia.

Tässä kirjassa, joka on edelleen perusteoksen asemassa, Mises pohjusti myös hänen suhdannevaihteluteoriaansa. Hän esitti, että kun keskuspankki keinotekoisesti alentaa korkotasoja, se aiheuttaa vääristymiä tuotannonrakenteessa pääomahyödykkeiden osa-alueella. Virheinvestointien tapahtuessa taloudellinen laskukausi on välttämätön huonojen sijoituksien poistamiseksi.

Mises perusti Wieniin suhdannevaihtelututkimuksen instituutin yhdessä oppilaansa F. A. Hayekin kanssa ja yhdessä he osoittivat keskuspankin suhdannevaihtelujen alkulähteeksi. Heidän työnsä osoittautui lopulta kaikkein tehokkaimmaksi taistelussa keynesiläisiä kokeiluja vastaan hienosäätää taloutta veropolitiikalla ja keskuspankin avulla.

Euroopassa Mises-Hayek teoria oli vallitseva kunnes Keynes voitti esittämällä, että markkinat itsessään ovat vastuussa suhdannevaihteluista. Ei myöskään haitannut, että Keynesin lisäkulutusta, inflaatiota ja budjettivajeita suosiva teoria oli jo ympäri maailmaa valtioiden käytännössä harjoittamaa toimintaa.

Sosialistinen talouslaskenta

Keskustelun suhdannevaihtelusta ollessa käynnissä Mises ja Hayek olivat myös mukana kiistassa sosialismista. Vuonna 1920 Mises oli kirjoittanut erään vuosisadan tärkeimmistä artikkeleista: ”Die Wirtschaftsrechnung im Sozialistischen Gemeinwesen1”, jota seurasi hänen kirjansa Die Gemeinwirtschaft: Untersuchungen über den Sozialismus. Tätä ennen sosialismille oli ollut monta kriitikkoa, mutta kukaan ei ollut haastanut sosialisteja selittämään kuinka heidän talousjärjestelmänsä todellisuudessa toimisi ilman vapaita hintoja ja yksityisomaisuutta.

Mises perusteli, että rationaalinen talouslaskenta vaatii voittojen ja tappioiden testiä. Jos yritys tekee voittoja, se käyttää resursseja tehokkaasti; jos se tekee tappiota, se ei käytä. Ilman tällaisia signaaleja taloudellisella toimijalla ei ole mitään keinoa tarkastaa päätöksiensä soveltuvuutta. Hän ei pysty arvioimaan tämän tai tuon tuotantopäätöksen vaihtoehtokustannuksia. Hinnat ja voittojen ja tappioiden seuraus ovat välttämättömiä. Mises osoitti myös, että näiden hintojen luomiseksi yksityisomistus on välttämätöntä tuotantotoimenpiteissä.

Sosialismin mukaan tuotantomenetelmät tulisivat olla kollektiivisessa omistuksessa. Tämä tarkoittaa, ettei ole pääomahyödykkeiden myyntiä ja ostamista ja siten niille hintoja. Ilman hintoja ei ole voittojen ja tappioiden testiä. Ilman kirjanpitoa voitoista ja tappioista todellista taloutta ei voi olla olemassa. Tulisiko rakentaa uusi tehdas? Sosialismissa ei ole mitään tapaa kertoa. Kaikesta tulee arvailua.

Misesin essee käynnisti keskustelun kautta Euroopan ja Amerikan. Yksi pääsosialisteista, Oskar Lange, myönsi, että hinnat ovat välttämättömiä talouslaskennalle, mutta hän kertoi keskussuunnittelijoiden voivan keksiä hinnat omasta päästään, katsoa kaupoissa jonojen pituuksia kuluttajakysynnän määrittämiseksi tai antaa tuotantosignaalit itse. Mises vastasi, että myöskään ”markkinoiden leikkiminen” ei toimisi; sosialismi tulisi epäonnistumaan omiin sisäisiin ristiriitoihinsa.

Hayek käytti talouslaskentakeskustelun tilaisuutta hyväkseen täsmentääkseen ja laajentaakseen Misesin argumenttia omaksi teoriakseen tiedon käytöstä yhteiskunnassa. Hänen esitti, että markkinoiden prosessin luoma tietous oli saavuttamatonta yksittäiselle ihmismielelle, erityisesti keskussuunnittelijoille. Vauraan talouden edellyttämät miljoonat päätökset ovat liian monimutkaisia käsitettäväksi yhdellekään ihmiselle. Tästä teoriasta tuli perusta täydemmälle teorialle yhteiskunnallisesta järjestyksestä, joka työllisti Hayekia hänen akateemisen uransa loppuun saakka.

Paettuaan natseja Mises saapui Yhdysvaltoihin ja hänet otti vastaan kourallinen vapaiden markkinoiden liikemiehiä, erityisesti Lawrence Fertig. Hän auttoi muodostamaan liikkeen Misesin ajatusten pohjalta, ja useimmat vapaiden markkinoiden taloustieteilijät antavat tunnustuksensa hänelle tästä. Milton Friedmanin sanojen mukaisesti kukaan ei ole tehnyt yhtä paljon vapaiden markkinoiden eteen Yhdysvalloissa kuin Mises. Mutta ne olivat synkkiä aikoja. Hänen oli vaikea löytää ansaitsemaansa yliopistovirkaa ja hänen näkemyksilleen oli vaikeaa löytää laajempaa yleisöä.

Ensimmäisinä vuosinaan Amerikassa Mises työskenteli kirjoittaakseen uudelleen juuri valmistuneen saksankielisen teoksensa teokseksi Human Action, laaja-alaiseksi työksi englanninkieliselle yleisölle. Siinä hän työsti huolellisesti uudestaan yhteiskuntatieteiden filosofisen perustan yleisesti ja taloustieteen erityisesti. Tämä osoittautui merkittäväksi panokseksi – pitkälti sen jälkeen kun empirismin naiivit opit ovat epäonnistuneet, Misesin ”prakseologia” tai ihmisen toiminnan logiikka jatkaa tutkijoiden ja oppilaiden inspirointia. Tämä suurteos pyyhki pois keynesiläiset epäkohdat ja historistiset oikeutukset ja teki lopulta mahdolliseksi itävaltalaisen koulukunnan uudelleentulemisen.

Paluu

Kuitenkin 1970-luvulle asti oli vaikea löytää merkittävää taloustieteilijää, joka ei olisi jakanut keynesiläisiä periaatteita: että hintajärjestelmä on vääristynyt, että vapaat markkinat ovat epärationaaliset, että osakemarkkinoita ohjaa eläimelliset vaistot, ettei yksityiseen sektoriin ole luottamista, että valtio on kykenevä suunnittelemaan taloutta niin ettei se vajoa taantumaan ja että inflaatio ja työttömyys ovat käänteisesti kytköksissä.

Eräs poikkeus oli Murray N. Rothbard, Misesin erinomainen oppilas, joka kirjoitti 1960-luvun alussa massiivisen taloudellisen teoksen Man, Economy and State. Kirjassaan Rothbard lisäsi oman panoksensa itävaltalaiseen ajatteluun. Vastaavasti kaksi tärkeää Misesin oppilasta, Hans F. Sennholz ja Israel Kirzner, jatkoivat perinnettä. Henry Hazlitt edisti yhtälailla kirjoittamillaan viikoittaisilla Newsweekin kolumneilla ja lisäsi myös panoksensa itävaltalaiseen koulukuntaan.

1970-luvun stagflaatio heikensi keynesiläistä näkemystä osoittamalla, että korkea inflaatio ja korkea työttömyys olivat mahdollisia samanaikaisesti. Hayekin vastaanottama Nobel-palkinto vuonna 1974 hänen suhdannevaihteluteoriastaan Misesin kanssa aiheutti räjähdyksen akateemisessa mielenkiinnossa itävaltalaista koulukuntaa ja yleisesti vapaiden markkinoiden taloustiedettä kohtaan. Uusi jatko-opiskelijoiden sukupolvi alkoi opiskella Misesin ja Hayekin töitä ja tämä tutkimusohjelma jatkaa yhä kasvamistaan. Nykyään itävaltalainen koulukunta on parhaiten edustettuna Mises instituutin työssä.

Itävaltalaisen teorian ydin

Niukkuuden ja valinnan käsitteet sijaitsevat itävaltalaisen taloustieteen sydämessä. Ihmiset kohtaavat jatkuvasti suuren määrän valintoja. Jokainen teko tarkoittaa hylättyjä vaihtoehtoja tai kustannuksia. Ja jokainen teko sisimmiltään on suunniteltu parantamaan toimijan tilannetta hänen näkökulmastaan. Lisäksi jokaisella taloudessa toimijalla on erilainen joukko arvoja ja mieltymyksiä, erilaisia tarpeita ja toiveita ja erilaisia aikatauluja tavoittelemiinsa päämääriin.

Eri ihmisten tarpeita, toiveita ja aikatauluja ei voida lisätä yhteen tai vähentää toisten ihmisten vastaavista. Ei ole mahdollista supistaa makuja tai aikatauluja yhteen käyrään ja kutsua sitä kuluttajamieltymykseksi. Miksi? Koska taloudellinen arvo on yksilölle subjektiivista.

Vastaavasti ei ole mahdollista supistaa markkinoiden järjestelyjen monimutkaisuutta valtaviksi kokonaissuureiksi. Emme voi esimerkiksi sanoa, että talouden pääomavaranto on yksi iso K-kirjaimeksi tiivistettynä möykky ja asettaa sitä yhtälöön ja odottaa saavamme hyödyllistä tietoa. Pääomavaranto on heterogeeninen. Osa pääomasta saatetaan käyttää huomenna myytäviin hyödykkeisiin ja osaa kymmenen vuoden päästää myytäviin hyödykkeisiin. Pääoman käytön aikataulut vaihtelevat yhtä paljon kuin itse pääomavarantokin. Itävaltalainen teoria näkee kilpailun prosessina löytää uusia ja parempia tapoja organisoida resursseja, toki ollen täynnä virheitä, mutta jota jatkuvasti parannetaan.

Tämä tapa katsoa markkinoita on selvästi erilainen verrattuna kaikkiin muihin koulukuntiin. Keynesistä lähtien taloustieteilijät ovat ottaneet tavaksi luoda rinnakkaisia maailmankaikkeuksia, joilla ei ole mitään tekemistä todellisen maailman kanssa. Näissä maailmoissa pääoma on homogeenista ja kilpailu on staattinen lopputila. Niissä on oikea määrä myyjiä, hinnat heijastelevat tuotantokustannuksia ja ylimääräisiä voittoja ei ole olemassa. Taloudellinen hyvinvointi määrittyy lisäämällä yhteen kaikkien yksilöiden hyödyt. Ajan kulumista huomioidaan harvoin, paitsi siirryttäessä staattisesta tilasta toiseen. Tuottajien ja kuluttajien erilaisia aikatauluja ei yksinkertaisesti ole olemassa. Sen sijaan meillä on kokonaissuureita, jotka antavat arvokasta pientä tietoa kaikesta.

Perinteinen taloustieteilijä myöntää pikaisesti, että nämä mallit ovat epärealistisia ideaalityyppejä joita käytetään pelkästään analyysityökaluina. Muta tämä on vilpillistä, sillä nämä samat taloustieteilijät käyttävät näitä malleja suosituksiinsa toimintamalleista.

Eräs ilmeinen esimerkki toimintapolitiikasta, joka perustuu luotuihin malleihin taloudesta on oikeusministeriön antritrust-osasto. Siellä byrokraatit ovat tietävinään toimialan oikean rakenteen, millaiset fuusiot ja yrityskaupat vahingoittavat taloutta, kellä on liian paljon tai liian vähän markkinaosuutta ja mitkä ovat asiaankuuluvat markkinat. Tämä edustaa sitä mitä Hayek kutsui väitetyksi tiedoksi.2

Oikea kilpailijoiden välinen suhde voidaan määrittää ainoastaan ostamalla ja myymällä, ei byrokraattisella määräyksellä. Itävaltalaiset taloustieteilijät ja erityisesti Rothbard toivat esiin, että valtio luo ainoat todelliset monopolit. Markkinat ovat liian kilpailulliset salliakseen minkään monopolin pysyvän yllä.

Toinen esimerkki on ajatus siitä, että talouskasvua voidaan tehtailla manipuloimalla kokonaiskysyntäkäyriä suuremmalla ja nopeammalla valtion kulutuksella, jota pidetään kysynnän lisääjänä tarjonnan vähentäjän tai kuluttavan yleisön valtiollisen alistamisen sijasta.

Jos tavanomaiselle taloustieteelle on tunnusomaista epärealistiset mallit, niin itävaltalaiselle taloustieteelle on tunnusomaista hintajärjestelmän perusteellinen arvostaminen. Hinnat tarjoavat talouden toimijoille kriittistä informaatiota tuotteiden ja palveluiden suhteellisesta niukkuudesta. Kuluttajille ei ole esimerkiksi välttämätöntä tietää, että kanakanta on sairauden vuoksi romahtanut jotta he voivat olla taloudellisia kananmunien käytössä. Hintajärjestelmä tiedottaa yleisölle sopivasta käytöksestä kalliimpien kanamunien hintojen muodossa.

Hintajärjestelmä kertoo tuottajille milloin tulla tai poistua markkinoilta välittämällä tietoa kuluttajien mieltymyksistä. Ja se kertoo tuottajille kaikkein tehokkaimman, tarkoittaen vähiten kalliin tavan luoda tuotteita muista resursseista. Hintajärjestelmää lukuun ottamatta ei ole mitään muuta tapaa tietää näitä asioita.

Mutta hintojen tulee muodostua vapailla markkinoilla. Niitä ei voida muodostaa samalla tavoin kuin valtion painolaitos keksii hinnat julkaisuilleen. Niitä ei voida perustaa tuotantokustannuksiin postilaitoksen tavoin. Tällaiset käytännöt luovat vääristymiä ja tehottomuutta. Hintojen tulee muodostua yksilöiden vapaista toiminnoista juridisessa ympäristössä joka kunnioittaa yksityisomaisuutta.

Uusklassinen hintateoria kattaa pääosan tästä alueesta, kuten on todettavissa monista yliopistoasteen oppikirjoista. Mutta se pitää hintojen paikkansapitävyyttä yleensä itsestään selvänä huolimatta niiden perustumisesta yksityisomaisuudelle. Tämän seurauksena lähes kaikki suunnitelmat uudistaa sosialismin jälkeisiä talouksia puhuvat tarpeesta paremmalla hallinnolle, lainoille lännestä, sääntelyn uusista ja eri muodoista ja hintakontrollien poistamisesta, muttei yksityisomaisuudesta. Lopputulos oli verrattavissa junaonnettomuuteen taloudessa.

Vapaasti kelluvat hinnat eivät pysty tekemään työtään erillään yksityisomaisuudesta ja siihen liittyvästä sopimusvapaudesta. Itävaltalainen teoria pitää yksityisomaisuutta kestävän talouden ensimmäisenä periaatteena. Yleensä taloustieteilijät laiminlyövät aihetta ja sen mainitessaan he pyrkivät löytämään filosofisen perusteen sen loukkaamiselle.

Itävaltalaisen ajattelun koulukunnan ulkopuolella ”markkinoiden epäonnistumisen” analyysin logiikka ja oikeutus yhdessä sen julkisten hyödykkeiden seurauksen kanssa ovat laajasti hyväksyttyjä. Käsitys julkisesta hyödykkeestä on, että markkinat eivät pysty tarjoamaan niitä ja sen sijaan valtion tulee ne tarjota ja rahoittaa verotuksellaan. Klassisena esimerkkinä pidetään majakkaa, vaikkakin Ronald Coase on osoittanut, että yksityisiä majakkoja on ollut olemassa vuosisatojen ajan. Eräät julkisten hyödykkeiden määritelmät ovat niin laajoja, että jos maalaisjärki sivuutetaan, arkiset kulutushyödykkeet sopivat määritelmään.

Itävaltalaiset tuovat esiin, että on mahdotonta tietää epäonnistuvatko markkinat ilman riippumatonta testiä, jollaista ei ole olemassa yksilöiden toiminnan ulkopuolella. Markkinat itsessään ovat ainoa käytettävissä oleva kriteeri sille, kuinka resursseja tulisi käyttää.

Sanotaan esimerkiksi että pidän monien yhteiskunnallisten syiden takia välttämättömänä, että jokaista sataa henkeä kohden on yksi parturi ja katsoessani ympärilleni huomaan, ettei näin ole. Siten ehdotan kansallisen tuen luomista partureille partureiden tarjonnan lisäämiseksi. Mutta ainoa tapa tietää kuinka monta parturia tulisi olla, ovat markkinat itsessään. Jos heitä on vähemmän kuin yksi sataa henkeä kohden, niin meidän tulee olettaa, että suuremman lukumäärän ei ole tarkoitus esiintyä tehokkaiden markkinoiden kohtuullisen tason perusteella. Taloudellisesti ei ole soveliasta kehittää toivelistaa työpaikoista ja instituutioista, jotka ovat irrallaan markkinoista.

Ulkoisvaikutukset

Tavanomainen taloustiede opettaa, että jos hyödyt tai kustannukset yhden henkilön taloudellisista päätöksistä läikkyvät muille, syntyy ulkoisvaikutuksia, ja valtion tulee ne korjata uudelleenjakamisella. Mutta laajemmin määriteltynä ulkoisvaikutukset ovat sisäsyntyisiä kaikille taloudellisille tapahtumille, koska kustannukset ja hyödyt ovat lopulta subjektiivisia. Saatan olla hyvilläni kun tehtaat tupruttavat savua, koska pidän teollisuudesta. Mutta tämä ei tarkoita, että minua pitäisi verottaa oikeudesta katsella niitä. Vastaavasti saatan loukkaantua siitä, ettei suurimmalla osalla miehistä ole partaa, mutta tämä ei tarkoita että parrattomia tulisi verottaa minun mielipahani hyvittämiseksi.

Itävaltalainen koulukunta määrittää uudelleen ulkoisvaikutuksia tapahtuvaksi ainoastaan omaisuuden fyysisessä loukkaamisessa, kuten esimerkiksi naapurin heittäessä roskapussin pihalleni. Tällöin asiasta tulee rikos. Ei voi olla olemassa arvovapaata hyötyjen yhteenlaskua taloudellisen toiminnan subjektiivisten kulujen tai hyötyjen määrittämiseksi. Sen sijaan relevantin kriteerin tulisi koostua siitä tapahtuvatko taloudelliset toimet rauhanomaisesti.

Toinen alue jossa itävaltalaiset eroavat muista on siinä, kuinka valtion tulee toimia käytännöllisen markkinoiden epäonnistumisen ongelman korjaamisessa. Oletetaan että valtio on jotenkin huomannut markkinoiden epäonnistumisen. Tällöin todistustaakka on edelleen valtiolla osoittaa, että se pystyy suorittamaan tehtävän markkinoita tehokkaammin. Itävaltalaiset suuntaisivat markkinoiden epäonnistumisien löytämiseen käytetyn energian suurempaan ymmärrykseen valtion epäonnistumisista.

Mutta valtion epäonnistuminen tehdä, mitä valtavirran teoria sanoo sen pystyvän tekemään, ei ole suosittu aihe. Julkisen valinnan koulukuntien ulkopuolella oletetaan yleensä, että valtio on kykenevä tekemään mitä tahansa se haluaakin tehdä ja tekemään sen hyvin. Unohdetaan valtion luonne instituutiona, jolla on sen omat yhteiskunnalle vahingolliset muotonsa. Eräs Rothbardin panoksista oli suunnata itävaltalaisten mielenkiinto tähän asiaan ja vastaaviin interventioiden ottamiin muotoihin. Hän kehitti interventionismin tyyppiopin ja esitti yksityiskohtaista kritiikkiä useista interventioiden ja niiden seurausten eri muodoista.

Ennustajat

Usein kysytään kysymys James Buchanan kuuluisan lauseen mukaisesti: ”Mitä taloustieteilijöiden tulisi tehdä?” Valtavirran edustajat vastaavat, osittain: ennustaa tulevaisuutta. Tämä päämäärä on oikeutettu luonnontieteissä, koska kivet ja ääniaallot eivät tee valintoja. Mutta taloustiede on yhteiskuntatiede, joka käsittelee ihmisiä, jotka tekevät päätöksiä, vastaavat kannustimiin, muuttavat mielensä ja toimivat jopa irrationaalisesti.

Itävaltalaiset taloustieteilijät käsittävät, että tulevaisuus on aina epävarma, ei radikaalisti mutta pääosin. Alkujaankin taloudellisen ongelman aiheuttaa ihmisen toiminta epävarmassa maailmassa jatkuvassa niukkuudessa. Tarvitsemme yrittäjiä ja hintoja avuksemme selviytyäksemme epävarmuudesta, vaikkakaan tätä ei voida tehdä koskaan täysin.

Yrittäjien, ei taloustieteilijöiden, tehtävänä on ennustaa tulevaa. Tämä ei tarkoita, etteikö itävaltalaiset taloustieteilijät pysty odottamaan tiettyjä seurauksia tietyille valtion poliitikoille. He tietävät esimerkiksi, että hintakatot luovat aina ja kaikkialla puutetta ja että rahan tarjonnan laajennukset aiheuttavat yleistä hintojen nousua ja suhdannevaihteluja, vaikkakaan he eivät voi tietää tarkkaa aikaa tai näiden ennakoitujen tapahtumien luonnetta.

Valtion numerot

Viimeinen osa-alue teoriassa, jossa itävaltalaiset eroavat valtavirrasta, on taloudelliset tilastot. Itävaltalaiset ovat kriittisiä useimpien olemassa olevien talouden tilastollisten toimenpiteiden sisällölle. He ovat myös kriittisiä niiden käyttökohteille. Käytetään esimerkkinä kysymystä hintojen joustavuudesta, joka otaksuttavasti mittaa kuluttajien vastaanottavuutta hintojen muutoksille. Ongelman ydin on kielikuvassa ja sen sovelluksissa. Se olettaa, että joustavuutta ilmenee ihmisen toiminnasta riippumattomasti ja että ne voidaan tietää ennen kokemusta. Mutta historialliset kulutuskäyttäytymisen mittaukset eivät muodosta taloudellista teoriaa.

Toinen esimerkki kyseenalaisista tilastollisista tekniikoista on indeksinumero, pääasiallinen keino, jolla valtio laskee inflaation. Indeksinumeroiden ongelmana on, että ne peittävät suhteelliset hintamuutokset hyödykkeiden ja toimialojen välillä ja suhteelliset hintamuutokset ovat ensisijaisen tärkeitä. Tämä ei tarkoita, että kuluttajahintaindeksi olisi tarpeeton, vaan ainoastaan että se ei ole luotettava indikaattori, että se on altis laajalle väärinkäytölle ja että se naamio erittäin monimutkaiset hintamuutokset toimialojen välillä.

Myös bruttokansantuotteen tilastot ovat täynnä keynesiläisen mallin sisäsyntyisiä rakenteellisia epäkohtia. Valtion kulutusta pidetään osana kokonaiskysyntää ilman mitään pyrkimystä ottaa huomioon verotuksen säännöstelyn ja uudelleenjakamisen hävittäviä kustannuksia. Jos asia olisi itävaltalaisista kiinni, niin valtio ei keräisi yhtään taloudellista tilastoa. Tällaista informaatiota käytetään pääosin talouden suunnitteluun.

Julkinen politiikka

Itävaltalaisille talouden säännöstely on aina tuhoisaa vauraudelle, koska se kohdentaa resursseja väärin ja on erittäin vahingollista pienille yrityksille ja yrittäjyydelle.

Viime vuosina ympäristölainsäädäntö on ollut yksi pahimmista pahantekijöistä. Kukaan ei pysty laskemaan lakiin puhtaasta ilmasta tai kosteikkoihin ja uhanalaisten lajien politiikkoihin liittyviä ainutlaatuisia tappioita.

Ympäristöpolitiikka kuitenkin kykenee nimenomaisesti siihen mihin se pyrkii: alentamaan elintasoa. Mutta antitrust-politiikka ei tuota kilpailukykyä sen julistetun toimintapolitiikkansa vastaisesti. Sellaiset möröt kuin saalistushinnoittelu pelottelee yhä byrokraatteja oikeusministeriössä, kun taas yksinkertainen taloudellinen analyysi kykenee kumoamaan ajatukset siitä, että kilpailija pystyy myymään alla tuotantokustannuksiensa valloittaakseen maailman ja myöhemmin veloittamaan monopolihintoja. Yritys joka pyrkii myymään alle tuotantokustannuksiensa kärsii tappioista loputtomasti. Sillä hetkellä kun se pyrkii nostamaan hintojaan, se kutsuu kilpailijat takaisin markkinoille.

Kansalaisoikeuslainsäädäntö edustaa erästä kaikkein häiritsevintä sääntelyn interventioita työmarkkinoilla. Kun työnantajat eivät voi palkata, erottaa tai ylentää ansiokriteeriensä perusteella, tapahtuu sijoittumisen vääristymiä yrityksessä ja yleisesti työmarkkinoilla. Lisäksi luomalla tietyille ryhmille laillisia etuoikeuksia kansalaisoikeuslainsäädäntö heikentää yleisön tajua oikeudenmukaisuudesta, joka on markkinoiden tunnusmerkki.

Tässä on yksi kustannus lisää talouden sääntelystä: se estää yrittäjällistä innovoinnin prosessia. Tämä prosessi perustuu pääoman laajoille vaihtoehtoisille käyttötavoille. Valtion sääntely kuitenkin rajoittaa yrittäjien vaihtoehtoja ja asettaa esteitä yrittäjällisten kykyjen harjoittamiselle. Esimerkiksi turvallisuus-, terveys- ja työlainsäädäntö eivät pelkästään estä tuotantoa, vaan ne haittaavat myös parempien tuotantomenetelmien kehittämistä.

Itävaltalaiset ovat myös kehittäneet vakuuttavaa kritiikkiä uudelleenjakamisesta. Tavanomainen hyvinvointiteoria esittää, että jos vähenevän rajahyödyn laki pitää paikkansa, silloin kokonaishyötyä voidaan helposti lisätä. Jos rikkaalta mieheltä otetaan dollari, hänen hyvinvointinsa vähenee hiukan, mutta tämä dollarin arvon on hänelle vähemmän kuin köyhälle. Siten dollarin jakaminen uudelleen rikkaalta köyhälle lisää kokonaishyötyä näiden kahden välillä. Seurauksena on, että hyvinvointi voidaan maksimoida tulojen täyden tasa-arvoisuuden avulla. Itävaltalaisten mukaan tässä on se ongelmana, että hyötyjä ei voida laskea yhteen tai vähentää, koska ne ovat subjektiivisia.

Uudelleenjakaminen ottaa omistajilta ja tuottajilta ja antaa sisimmiltään ei-omistajille ja ei-tuottajille. Tämä vähentää uudelleenjaetun omaisuuden arvoa. Kokonaishyvinvoinnin lisäämisen sijaan uudelleenjakaminen alentaa sitä. Tekemällä omaisuuden ja sen arvon vähemmän turvalliseksi tulonsiirrot heikentävät etuja omistajuudesta ja tuotannosta ja alentavat siten kannustimia molempiin.

Itävaltalaiset torjuvat uudelleenjakamisen käytön talouden elvyttämiseksi tai taloudellisen aktiviteetin rakenteen manipuloimiseksi muunlaiseksi. Esimerkiksi verojen korotuksista on ainoastaan vahinkoa. Verojen toinen nimi on vaurauden tuhoaminen. Ne konfiskoivat pakkovaltaisesti omaisuutta, joka muutoin voitaisiin säästää tai sijoittaa, rajoittaen siten mahdollisia kulutusvaihtoehtoja. Ei ole myöskään olemassa pelkästään kuluttajiin kohdistuvaa verotusta. Kaikki verot vähentävät tuotantoa.

Itävaltalaiset eivät yhdy näkemykseen, ettei budjetin alijäämillä ole merkitystä. Itse asiassa vaatimus julkisten tai ulkomaisten velkakirjanhaltijoiden alijäämien rahoittamisesta ajaa korkotasoja ylös ja syrjäyttää varteenotettavia yksityisiä investointeja. Alijäämät luovat myös vaaran, että ne rahoitetaan keskuspankin inflaatiolla. Vastaus alijäämiin ei kuitenkaan ole lisätä verotusta, joka on alijäämiä tuhoisampaa, vaan tasapainottaa budjetti välttämättömillä kulujen leikkauksilla. Mistä leikata? Kaikkialta.

Yksinomaan tasapainoinen budjetti ei ole ihannetilanne. Ali- tai ylijäämistä huolimatta valtion kulutuksen itsessään tulisi olla mahdollisimman pientä. Miksi? Koska tällainen kulutus poikkeuttaa resursseja niiden paremmasta käytöstä yksityisillä markkinoilla.

Puhutaan ”valtion investoinneista” tänne tai tuonne. Itävaltalaiset torjuvat tämän ristiriitaisena terminä. Oikeat investoinnit tapahtuvat kapitalistien laittaessa omat rahansa riskille alttiiksi pyrkiessään tyydyttämään tulevaa kulutuskysyntää. Valtio rajoittaa kulutuskysynnän tyydyttymistä haittaamalla yksityisen sektorin tuotantoa. Lisäksi valtion investoinnit ovat pahamaineista rahan tuhlausta ja ne ovat itse asiassa poliitikkojen ja byrokraattien kulutusta.

Raha ja pankkitoiminta

Valtavirran taloustieteilijät katsovat, että valtion tulee kontrolloida rahapolitiikkaa ja pankkitoiminnan rakennetta kartelleilla, talletusvakuutuksilla ja joustavalla fiat-valuutalla. Itävaltalaiset hylkäävät koko tämän paradigman ja väittävät vapaiden markkinoiden kontrolloivan kaikkia paremmin. Itse asiassa siinä laajuudessa kuin meillä on nykyään vakavia ja radikaaleja ehdotuksia markkinoiden suuremmasta roolista pankkitoiminnassa ja rahatalouspolitiikassa, nämä ovat itävaltalaisen koulukunnan ansiota.

Talletusturva on ollut yleisön mielissä säästöpankkitoimialan romahduksesta lähtien. Valtio takaa veronmaksajien rahoilla talletukset ja lainat, ja tämä tekee rahoituslaitoksista vähemmän huolellisia. Tosiasiallisesti valtio tekee rahoituslaitoksille mitä salliva vanhempi tekee lapselle: rohkaisee huonoon käytökseen poistamalla rangaistuksen uhan.

Itävaltalaiset poistaisivat talletusturvan ja eivät pelkästään antaisi talletuspakojen tapahtua, vaan arvostaisivat sen mahdollisuutta välttämättömänä rajoittimena. Itävaltalaisessa rahajärjestyksessä vararikkoisia ja maksukyvyttömiä instituutioita ei pelastettaisi viimekäden rahoittajalla eli veronmaksajien rahoilla.

Suurin osa itävaltalaista keskitetyn pankkitoiminnan kritiikkiä keskittyy Mises-Hayek suhdannevaihteluteoriaan. Molemmat esittivät, että keskuspankki markkinoiden sijaan on vastuussa liiketoiminnan kausittaisesta käytöksestä. Todistaakseen teoriaansa itävaltalaiset ovat tehneet laajoja tutkimuksia monista historiallisista taantumien ja elpymisten ajanjaksoista osoittaakseen, että niitä jokaista edelsi keskuspankin masinointi.

Teorian mukaan keskuspankin pyrkimykset alentaa korkotasoja alle niiden luonnollisten tasojen saa lainaajat pääomahyödyketeollisuudessa yli-investoimaan hankkeisiinsa. Alhaisempi korkotaso on tavallisesti merkki siitä, että kuluttajien säästöjä on saatavilla tukemaan uutta tuotantoa. Toisin sanoen jos tuottaja lainaa rakentaakseen uuden rakennuksen, tällöin on olemassa riittävästi säästöjä kuluttajien rakennuksessa valmistettujen tuotteiden ja palveluiden ostamiseksi. Aloitetut hankkeet voidaan ylläpitää. Mutta keinotekoisesti alennetut korkotasot johdattavat liiketoiminnot ryhtymään tarpeettomiin hankkeisiin. Tämä saa aikaan keinotekoisen noususuhdanteen, jota seuraa laskukausi kun ilmenee ettei säästöjä ole riittävästi perustelemaan laajentumisen astetta.

Itävaltalaiset tuovat esiin, että monetaristien kasvusääntö jättää huomiotta jopa kaikkein pienimpien rahan ja luottojen ”injektiovaikutukset”. Tällaiset lisäykset luovat aina suhdannevaihteluilmiön, vaikka se työskentelisi ylläpitääkseen suhteellisen vakaata indeksinumeroa kuten 1920- ja 1980-luvuilla.

Mitä päättäjien tulisi tehdä talouden astuessa taantumaan? Pääosin ei mitään. Luottojen noususuhdanteen aikana luotujen virheinvestointien poispyyhkiminen kestää aikansa. Käynnistettyjen hankkeiden täytyy mennä konkurssiin, virheellisesti palkattujen työntekijöiden täytyy menettää työnsä ja palkkojen tulee laskea. Sen jälkeen kun talous on siivottu keskuspankin aiheuttamista huonoista investoinneista, uusi kasvu voi alkaa pohjautuen realistiseen arvioon kuluttajien tulevasta käyttäytymisestä.

Jos valtio haluaa nopeuttaa elpymisprosessia esimerkiksi tulevien vaalien takia, se pystyy tekemään jotain. Se voi leikata veroja asettaen lisää vaurautta yksityisiin käsiin elpymisen nopeuttamiseksi. Se voi poistaa säännöstelyä, joka rajoittaa yksityissektorin kasvua. Se voi leikata kulutusta ja vähentää luottomarkkinoiden kysyntää. Se voi kumota polkumyynnin vastaiset lait ja leikata tariffeja ja kiintiöitä salliakseen kuluttajille ostaa tuontitavaroita halvemmilla hinnoilla.

Keskitetty pankkitoiminta luo myös kannustimia inflatorisille rahapolitiikoille. Ei ole sattumaa, että Federal Reserve Systemin luomisen jälkeen dollarin arvo on laskenut 98 prosenttia. Markkinat eivät saaneet tätä aikaan. Syyllinen on keskuspankki, jonka institutionaalinen logiikka ajaa sitä inflatorista politiikkaa kohden samoin kuin väärentäjää pitämään painokoneensa käynnissä.

Itävaltalaiset uudistaisivat tätä perustavanlaatuisilla tavoilla. Misesiläiset kannattavat paluuta sadan prosentin kultakolikkokantaan, osittaisen kassavarantovelvoitteisen liikepankkitoiminnan päättämistä ja keskuspankin lopettamista, kun taas hayekilaiset kannattavat järjestelmää, jossa kuluttajat valitsevat useista vaihtoehtoisista valuutoista.

Itävaltalaisen koulukunnan tulevaisuus

Itävaltalainen taloustiede on nykyään nousussa. Misesin töitä luetaan ja niistä keskustellaan kaikkialla Länsi- ja Itä-Euroopassa, entisessä Neuvostoliitossa yhtä lailla kuin Latinalaisessa Amerikassa ja Pohjois-Aasiassa. Mutta erityisen rohkaisevaa on uusi mielenkiinto Amerikassa, jossa itävaltalaisen koulukunnan näkemyksiä kaivataan erityisen kipeästi.

Ludwig von Mises instituutin menestys on todistus tästä uudesta mielenkiinnosta. Instituutin pääasiallinen tehtävä on varmistaa, että itävaltalainen koulukunta on merkittävä voima talouskeskusteluissa. Tätä päämäärää varten olemme tukeneet ja organisoineet satoja akateemisia taloustieteilijöitä, tarjonneet akateemisia ja julkisia myyntipisteitä heidän töilleen, opettaneet tuhansia yliopisto-opiskelijoita itävaltalaiseen teoriaan, jakaneet miljoonia julkaisuja ja muodostanut älyllisiä yhteisöjä, kaikkein merkittävimpinä Auburn yliopisto ja Nevadan yliopisto Las Vegeasissa, joissa nämä ajatukset kukoistavat.

Järjestämme joka kesä Mises yliopistoksi kutsutun opetuksellisen seminaarin itävaltalaisesta koulukunnasta yli 25 hengen tiedekunnan voimalla ja huippuopiskelijoiden kanssa ympäri maata. Meillä on myös akateemisia konferensseja teoreettisista ja historiallisista aiheista ja instituutin akateemikot ovat säännöllisiä osallistujia moniin akateemisiin tapaamisiin.

Transaction Publishers on tukijana instituutin akateemiselle julkaisulle Quarterly Journal of Austrian Economics, ainoalle neljännesvuosittaiselle ainoastaan itävaltalaiselle koulukunnalle omistetulle julkaisulle englanninkielisessä maailmassa. Transaction julkaisee myös eräitä kirjojamme. The Austrian Economics uutiskirjeen kirjoittaa ja toimittaa Itävaltalaisen koulun jatko-opiskelijat. The Free Market julkaisu soveltaa itävaltalaisia käsityksiä valtiollisen politiikan aiheisiin.

Mises instituutti tukee satojen oppilaitosten ja yliopistojen oppilaita ja henkilökuntaa. Meillä on ohjelma vieraileville tutkijoille väitöskirjan loppuunsaattamiseksi ja vieraileville tutkijoille uuteen tutkimukseen ryhtymiseksi yhtä lailla meidän pääkeskuksemme kanssa jatko-opiskelijoille. Auburnissa instituutin itävaltalaisen taloustieteen työpaja tutkii uusia historian, teorian ja politiikan alueita ja viikoittainen keskustelu kerää oppilaita ja henkilöstöä yhteen soveltamaan itävaltalaista ajattelua poikkitieteellisessä asiayhteydessä.

Uusia kirjoja itävaltalaisesta koulukunnasta ilmestyy muutaman kuukauden välein ja itävaltalaiset kirjoittavat myös kaikkiin merkittäviin akateemisiin julkaisuihin. Misesiläisiä näkemyksiä esitetään sadoissa taloustieteen luokkahuoneissa ympäri maata (siinä missä niitä 20 vuotta sitten esitettiin vähemmässä kuin tusinassa luokkahuoneita). Itävaltalaiset ovat tässä ammattikunnassa nousevia tähtiä, taloustieteilijöitä uusina ajatuksineen jotka vetoavat oppilaisiin, niitä jotka ovat markkinoiden puolella ja valtiojohtoisuuden vastaisen suuntauksen eturintamassa.

Monia näistä akateemikoista Mises instituutti on tukenut akateemisilla konferensseillaan, julkaisuillaan ja opetusohjelmillaan. Instituutin tuella itävaltalainen koulukunta, perinne ja rakentava radikalismi yhdistyvät luomaan vetoavan ja älyllisesti elinvoimaisen vaihtoehdon tavanomaiselle ajattelulle.

Itävaltalaisen taloustieteen tulevaisuus on kirkas, joka enteilee hyvää itse vapauden tulevaisuudelle. Sillä jos käännämme tällä vuosisadalla valtiojohtoisuuden suuntauksen ympäri ja luomme uudestaan vapaat markkinat, tällöin älyllisen perustan tulee olla itävaltalainen koulukunta. Tämä on itävaltalaisen koulukunnan merkitys.

Viitteet

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli:Why Austrian Economics Matters

Ensimmäiseksi, Rothbard on viimeisin valtavirran edustaja itävaltalaisessa taloustieteessä.[1] Samoin kuin muissa älyllisissä traditioissa, itävaltalaisen taloustieteen koulukunnassa voidaan tunnistaa monia yhteenliittyneitä haaroja. Rothbard on viimeisin rationalismin päähaaran edustaja itävaltalaisessa koulukunnassa, joka alkoi koulukunnan perustajasta Carl Mengeristä ja jatkui Eugen von Böhm-Bawerkiin ja Ludwig von Misesiin. Samoin kuin Menger, Böhm-Bawerk ja Mises Rothbard on suorapuheinen rationalisti ja kriitikko kaikille yhteiskunnallisen relativismin eri varianteille: historismille, empirismille, positivismille, falsifikationismille ja skeptismille. Hänen tunnustettujen edeltäjiensä mukaisesti Rothbard puolustaa näkemystä, että ei ole olemassa pelkästään taloudellisia lakeja vaan tarkemmin ilmaistuna, että ne ovat ”täsmällisiä”(Menger) tai ”apriorisia” (Mises) lakeja. Päinvastaisena (empiiristen) luonnontieteiden väitelauseille, joita täytyy jatkuvasti tarkastaa kaikkea uutta tietoa vasten ja siten ne eivät voi koskaan saavuttaa muuta kuin hypoteettisen validiteetin, taloustieteen väitteet koskevat välttämättömiä ei-hypoteettisia suhteita ja omaksuvat varman validiteetin. Itävaltalaisen valtavirran mukaan kaikki taloustieteen lait voidaan johtaa deduktiivisesti muutamasta perustavasta luonnon ja ihmisen (Menger) tosiasiasta tai yhdestä aksioomasta (Mises), tarkoittaen väitettä ”ihmiset toimivat”, jota ei voida kiistää joutumatta suoritukselliseen ristiriitaan ja joka siten on kiistämättömästi tosi, ja muutamasta empiirisestä – ja empiirisesti todennettavista – oletuksista. Samoin kuin hänen edeltäjänsä, Rothbard ei pidä välttämättömänä tai edes mahdollisena testata taloustieteen väitteitä tutkimalla kokemuksellista tietoa. Kokemus voi kuvata taloudellisen teoreeman validiteettia, mutta kokemus ei voi koskaan kumota tai osoittaa sitä vääräksi, koska sen validiteetti lepää lopulta yksinomaan toiminnan aksiooman kiistämättömässä validiteetissa ja deduktiivisen järkeilyn sääntöjen (oikeassa käytössä) ja loogisen päättelyn validiteetissa. Itse asiassa pyrkimys taloudellisen lain ”testaamiseen empiirisesti” sisältää kategorisen virheen ja on osoitus sekaannuksesta. Lisäksi kuten Menger, Böhm-Bawerk ja Mises ennen häntä, Rothbard pitää tiukasti kiinni tietoteoriallisesta ja menetelmällisestä individualismista. Ainoastaan yksilöt toimivat; siispä kaikki yhteiskunnalliset ilmiöt tulee selittyä – loogisesti rekonstruoituna – tarkoituksellisten yksilöllisten toimien seurauksena. Jokainen ”holistinen” tai ”organistinen” selitys tulee kategorisesti hylätä epätieteellisenä näennäisselityksenä. Vastaavasti jokainen yhteiskunnallisten ilmiöiden mekaaninen selitys tulee hylätä epätieteellisenä. Ihmiset toimivat epävarmuuden olosuhteiden alaisuudessa. Ajatus yhteiskunnallisesta mekaniikasta ja tasapainosta on hyödyllinen ainoastaan siinä määrin kuin se mahdollistaa meille käsittää, mitä teot eivät ole ja missä suhteessa ne ovat perustavanlaatuisesti erilaisia ja kategorisesti erillisiä laitteiden ja automaation toiminnasta.

Toiseksi, Rothbard on itävaltalaisen taloustieteen viimeisin ja kaikkein perusteellisin järjestelmän rakentaja. Ainoastaan rationalistien keskuudessa on olemassa jatkuva pyrkimys järjestelmään ja kokonaisvaltaisuuteen. Vaikka heidän panoksensa oli merkittävä sen perustaan, niin Menger tai Böhm-Bawerk eivät saavuttaneet tätä lopullista älyllistä päämäärää. Tähän saavutukseen ylsi ainoastaan Mises mahtavalla Human Action teoksellaan.[2] Rothbard kirjoitti Human Action –teoksesta: ”Tässä on lopultakin taloustiede jälleen kerran kokonaisena, jälleen kerran rakenteellisena kokonaisuutena. Vielä lisäksi tässä on monia professori Misesin panoksen tuomia uusia komponentteja taloustieteen rakenteeseen”. Tämän jälkeen ainoastaan Rothbard on yltänyt vastaavaan saavutukseen teoksellaan Man, Economy and State ja sen rinnakkaisteoksella Power and Market.[3] Mallinnettuna Misesin pääteoksen mukaan ja ollen jopa vielä kattavampi ja täydellisempi, se mitä Rothbard totesi Misesistä ja Human Action –teoksesta voidaan sanoa myös hänestä ja Man, Economy and State –teoksesta. Itse asiassa ei vähäisempi auktoriteetti kuin Mises itse teki näin kirja-arviossaan New Individualist Review –julkaisulle. Mises ylisti Rothbardin teosta

mullistavana panoksena yleiselle ihmisen toiminnan tieteellä, prakseologialle, ja sen käytännössä kaikkein tärkeimmälle ja tähän mennessä parhaiten käsitellylle osalle, taloustieteelle. Tästä lähtien kaikkien olennaisten tutkimuksien näissä tietämyksen haaroissa tulee ottaa täysin huomioon tohtori Rotbardin esittämät teoriat ja kritiikki.[4]

Nykyisin Misesin Human Action ja Rothbardin Man, Economy and State ovat itävaltalaisen koulukunnan kaksi korkealla kohoavaa ja määrittävää saavutusta. Ketään ei voida ottaa vakavasti, joko itävaltalaisen taloustieteen opiskelijana tai sen kriitikkona, joka ei ole lukenut ja tutkinut Human Action ja Man, Economy and State –teoksia.

Kolmanneksi, Rothbard on viimeisin ja kaikkein järjestelmällisesti poliittisin itävaltalainen taloustieteilijä. Yhtä lailla kuin rationalismi sisältää pyrkimyksen järjestelmään ja kokonaisvaltaisuuteen, se sisältää myös poliittisen aktivismin. Rationalisteille ihmiset ovat ennen kaikkea rationaalisia eläimiä. Heidän tekonsa, ihmiskunnan historian suunnan, määrittävät käsitteet (sokeiden evolutionististen spontaanin evoluution ja luonnollisen valinnan voimien sijasta). Käsitteet voivat pitää paikkansa tai olla vääriä, mutta ainoastaan oikeat käsitteet ”toimivat” ja niistä seuraa menestystä ja kehitystä, kun taas väärät käsitteet johtavat epäonnistumiseen ja taantumiseen. Oikeiden käsitteiden löytäjänä ja väärien hävittäjänä tieteentekijä omaksuu ratkaisevan rooliin ihmiskunnan historiassa. Ihmiskunnan kehitys on seurausta totuuden löytämisestä ja oikeiden käsitteiden nopeasta lisäämisestä – valaistumisesta –  ja siten se on täysin tieteentekijän käsissä. Totuus on luonnostaan käytännöllistä ja tunnistaessaan käsitteet totuutena (tai virheellisenä) tieteentekijä ei voi muuta kuin tahtoa sen välitöntä toimeenpanoa (tai hylkäämistä). Tästä syystä Menger palveli, sen lisäksi että hän toteutti tieteellisiä tavoitteitaan, henkilökohtaisena ohjaajana Itävallan kruununprinssi Rudolfille ja eliniäksi nimettynä jäsenenä Itävallan parlamentin ylähuoneelle (Herrenhaus). Vastaavasti Mises oli kansallisesti merkittävän Wienin kauppakamarin pääekonomisti ja neuvonantaja monille merkittäville henkilöille Itävallan ensimmäisen tasavallan aikana, ja myöhemmin Yhdysvalloissa hän palveli neuvonantajana kansalliselle valmistajien yhdistykselle ja lukuisille muille organisaatioille. Paitsi että Mises meni vielä pidemmälle. Samoin kuin hän oli ensimmäinen taloustieteen järjestelmänrakentaja, hän antoi myös ensimmäisenä itävaltalaiselle aktivismille ilmaisun liittämällä itävaltalaisen taloustieteen radikaalis-liberaaliin-libertariseen-poliittiseen reformiin (kuten se on esitetty hänen vuoden 1927 teoksessaan Liberalism). Ainoastaan Rothbard, joka myös palveli monissa neuvonantajan rooleissa ja useiden opetuksellisten organisaatioiden perustajana ja akateemisena johtajana, saavutti jotain vastaavaa. Järjestelmällisesti mennen jopa Misesiä pidemmälle, Rothbard sai yhdistettyä teoksellaan Ethics of LIberty[5] (yksityisomaisuuden käsitteen avulla) arvovapaan itävaltalaisen taloustieteen ja libertaarisen poliittisen filosofian (etiikan) kahdeksi täydentäväksi haaraksi suurta yhdistettyä yhteiskunnallista teoriaan, luoden siten radikaalin – itävaltalaislibertaarisen – filosofisen liikkeen.

Teoreettisen taloustieteen alueella Rothbardin panoksena oli kaksi merkittävää edistystä ylittäen Misesin Human Action –teoksen asettamat standardit. Ensiksi Rothbard selvensi järjestelmällisesti rajahyödyn teoriaa ja edisti uuden hyvinvointitaloustieteen uudelleenrakentamista ja, täysin puuttuen Misesin järjestelmästä, taloudellista teoriaa valtiosta.

Rakentaen Misesin jo vuonna 1912 teoksessaan Theory of Money and Credit luomille perusteille rajahyödyn hyvin tiukalle ordinaaliselle tulkinnalle[6] Rothbard selitti, että rajahyödyssä sana ”raja-” ei viittaa hyödyn inkrementteihin (jotka viittaisivat mitallisuuteen), vaan hyödykkein hyödyn inkrementteihin (ja siten niillä ei ole mitään tekemistä mitattavuuden kanssa). Hyödyke, johon hyöty on liittyneenä ja inkrementit sen koossa, voidaan kuvata fyysisin termein. Hyödyke ja sen inkrementti laajenevat tilassa ja ne voidaan siten mitata ja laskea unitaarisena kvantitatiivisena lisäyksenä. Fyysiseen tuotteeseen ja sen unitaarisiin fyysisiin inkrementteihin liitetty hyöty on selvästi päinvastaisena puhtaasti voimallinen suuruus. Se ei laajene tilassa ja siten se on mittaamaton ja taipumaton unitaariselle laskennalle ja aritmetiikan säännöille. Kaikki pyrkimykset rakentaa hyödystä kardinaalista mittausta ovat turhia. Hyödyn ollessa voimallinen suuruus sitä voidaan käsitellä ainoastaan ordinaalisesti; toisin sanoen paremmuusjärjestyksessä yksilön yksiulotteisessa mieltymysasteikossa (ja jokaisen taloudellisen ilmiön, erityisesti rahataloudellisen laskennon ja ”objektiivisen” kustannuskirjanpidon täytyy lopulta pelkistyä ja selittyä yksinkertaisena lopputuloksena ordinaalisista yksilöllisistä paremmuusjärjestyksien arvioista). Lukuun ottamatta niiden sijaintia yksiulotteisissa yksilöllisissä mieltymysasteikoissa, eri hyödykkeiden ja saman hyödykkeen eri määrien välillä ei ole olemassa mitään kvantitatiivista suhdetta. Erityisesti ei ole olemassa sellaista kuin kokonaishyöty – koostuen rajahyötyjen yhteenlaskusta tai integraaleista. Sen sijaan ”kokonaishyöty” on rajahyöty hyödykkeen suurempikokoisesta määrästä ja Rothbard selittää, että

siten on olemassa kaksi hyödyn lakia, jotka molemmat ovat seurausta ihmisen toiminnan väistämättömistä olosuhteista: ensiksi, että hyödykkeen yksikön koon olleessa annettuna, jokaisen yksikön (raja-)hyöty vähenee yksiköiden tarjonnan kasvaessa; toiseksi, että suurempikokoisen yksikön (raja-)hyöty on suurempi kuin pienempikokoisen yksikön (raja-)hyöty. Ensimmäinen on vähenevän rajahyödyn laki. Toista on kutsuttu lisääntyvän kokonaishyödyn laiksi. Näiden kahden lain välinen ja kyseisten kappaleiden välinen suhde ovat molemmat pelkästään järjestyksellisiä, ts. ordinaaleja.[7]

Rothbard havainnollisti suhdetta seuraavasti:[8]

Arvojärjestys

- 3 munaa

- 2 munaa

- 1 muna

- 2. muna

- 3. muna

Mitä korkeampi sijajärjestys tässä yksilöllisessä arvoasteikossa kananmunilla on, sitä korkeampi on niiden arvo. Toisen lain mukaan kolmea munaa arvostetaan korkeammalle kuin kahta munaa ja kahta munaa korkeammalle kuin yhtä. Ensimmäisen lain perusteella toisen munan sijajärjestys on arvoasteikolla ensimmäisen alapuolella, ja kolmannen toisen alapuolella. Ei ole olemassa mitään matemaattista suhdetta esimerkiksi kolmen munan rajahyödyn ja kolmannen munan rajahyödyn välillä paitsi, että ensin mainittu on suurempi kuin jälkimmäinen.

Kuten Lionel Robbins sai valtavirran taloustieteilijät ensimmäisen kerran oivaltamaan Wickseedin ja Misesin vaikutuksesta, että hyödyn ordinaalisesta luonteesta seuraa loogisesti että jokaista henkilöiden välistä yhtä lailla kuin jokaista henkilön sisäistä hyödyn vertaamista tulee pitää mahdottomana (epätieteellisenä), ja siten jokainen yhteiskunnallinen hyvinvointiesitys joka sisältää tällaisia vertailuja on mielivaltainen.[9] Samaan aikaan kuin hyvinvointitaloustieteilijät joutuivat sekasorron valtaan oivallettuaan tämän johtopäätöksen täyden merkityksen, Rothbard tarjosi radikaalisti uuden tiukasti ordinalistisen hyvinvointitalouden rekonstruktion, joka perustuu yksilön itsensä omistamisen ja osoitetun preferenssin kaksoiskäsitteisiin.[10]

Itsensä omistaminen tarkoittaa yksinkertaisesti seuraavaa: jokainen yksilö omistaa (kontrolloi) omaa fyysistä kehoaan. Rothbard selittää: ”Ihmisen luonto on ’hengen’ ja aineen fuusio.”[11] Jokaista ihmisen elävää kehoa pitää hallussaan ja kontrolloi yksittäinen itsenäinen (autonominen) tietoinen mieli ja tahto – minuus tai ego. Vastaavasti niin kauan kuin se on elossa, viittaamme ihmisen kehoon persoonana (ruumiin sijaan). (Myös valtavirran taloustiede hyväksyy itsensä omistamisen käsitteen, vaikkakin ainoastaan implisiittisesti sen puhuessa erillisistä yksilöllisistä hyödyn maksimoijista.) Osoitetun preferenssin käsite sisältyy itsensä omistamiseen. Se tarkoittaa yksinkertaisesti, ”että todellinen valinta paljastaa tai osoittaa henkilön mieltymykset tai preferenssit; tarkoittaen, että hänen mieltymyksensä ovat johdettavissa siitä mitä hän on valinnut toimintana”.[12] Jokainen toiminta sisältää ihmisen tietoista hänen kehonsa käyttöä ja siten se osoittaa, että hän arvostaa tätä kehoa hyödykkeenä. Lisäksi käyttäessään sitä yhdellä tavalla toisen sijasta hän osoittaa samanaikaisesti jokaisella teollaan mitä hän pitää tämän hyödykkeen kaikkein arvokkaimpana käyttönä hänen toimintansa aikana. Teot paljastavat hyödyn ordinaalisen luoteen mukaisesti ainoastaan eksistentiaalisen tosiasian mieltymysten arvoasemasta ja sijajärjestyksestä. Ne eivät paljasta mitään ”eroista” tai sijajärjestyksien ”etäisyyksistä” tai mieltymysten ”voimallisuudesta” eivätkä ne myöskään koskaan osoita ”yhdentekevyyttä” (indifferenssiä). Tosiaankin molemmat sekä sijajärjestyksen ”ero” että ”yhdentekevyys”, toisin sanoen arvollinen yhtäsuuruus, edellyttää kardinaalista hyötyä.

Perustuen käsitteisiin itsensä omistamisesta ja osoitetusta preferenssistä, ja yhtäpitävästi Pareton rajoitteiden kanssa mahdollisuudesta merkityksellisiin ordinalisiin hyvinvointilausekkeisiin, Rothbard johti seuraavat väitelauseet: jos ihminen käyttää kehoaan (”työtä”) laajentaakseen kontrolliaan (haltuunottoa) muihin luonnon tarjoamiin asioihin (omistamattomaan ”maahan”), kuten hänen täytyy jos ei muuta niin seisoakseen, tämä toiminta osoittaa, että nämä asiat ovat hänelle myös hyödykkeitä. Siten hänen on täytynyt saavuttaa hyötyä ottamalla ne haltuunsa. Samaan aikaan hänen toimintansa ei huononna kenenkään toisen tilannetta, koska mitään ei oteta pois muilta ottamalla haltuun aikaisemmin omistamattomia resursseja. Muut olisivat myös voineet ottaa nämä resurssit haltuunsa, jos he olisivat pitäneet niitä arvokkaina. Silti he osoitetusti eivät tehneet niin. Heidän haltuunottonsa epäonnistuminen osoittaa tosiaankin heidän mieltymyksensä olla ottamatta niitä haltuunsa. Siten heidän ei voida sanoa toisen haltuunoton perusteella hävinneen yhtään hyötyä. Tästä alkuperäisen haltuunoton tekojen perustasta eteenpäin, kaikki seuraavat toimet olivat ne sitten tuotantoa tai kulutusta ovat yhtälailla Pareto-ylivoimaisia osoitetun preferenssin perusteella olettaen, ettei niillä ole vaikutusta  muiden haltuunottamien tai haltuunottamisen keinoilla tuotettujen resurssien fyysiseen integriteettiin. Tuottaja-kuluttaja on paremmassa tilanteessa, kaikille muille jääden heidän kontrolliinsa sama määrä hyödykkeitä kuin aiemmin. Tämän seurauksena kenenkään ei voida sanoa olevan huonommassa tilanteessa. Viimeiseksi, jokainen hyödykkeiden vapaaehtoinen vaihdanta tästä perustasta eteenpäin on myös Pareto-ylivoimainen, koska näin tapahtuu ainoastaan, jos molemmat vaihdannan osapuolet odottavat hyötyvänsä siitä, samaan aikaan kun muiden toiminnallaan kontrolloivien (omistamien) hyödykkeiden tarjonta pysyy muuttumattomana.

Näihin väitelauseisiin perustuen Rothbard ryhtyi tekemään täysin uutta itävaltalaista teoriaa valtiosta. Vaikka jokainen alkuperäisen haltuunoton, tuotanto-kulutuksen ja vaihdannan (vapaiden markkinoiden) teko aina ja välttämättä lisää yhteiskunnallista hyötyä, niin ei mikään pakkolunastuksen (ei vapaamuotoinen-yksipuolinen hyödykkeiden ottaminen niiden alkuperäiseltä haltuunottajalta ja tuottaja-kuluttajalta) teko voi mahdollisesti tehdä niin. Tämä pitää tietysti paikkansa kaikille rikollisina pidetyille teoilla kuten fyysiselle aggressiolle, tunkeutumiselle, ryöstölle, varkaudelle ja petokselle. Vaikka rikollinen kontrolloi laajempaa hyödykkeiden määrää ja on siten paremmassa tilanteessa, niin hänen uhrinsa kontrolloi vastaavasti pienempää hyödykkeiden määrää ja on huonomassa tilanteessa; siten mikään rikollinen teko ei täytä Pareto rajoitetta ja sen ei voida sanoa koskaan lisäävän yhteiskunnallista hyötyä. Vaikka rikollisia tekoja pidetään yleisesti laittomina ja ihmisille sallitaan puolustautua niitä vastaan, niin sama johtopäätös hyödystä pitää paikkansa kaikkiin valtion edustajien toimiin: ”mikään valtion teko ei voi lisätä yhteiskunnallista hyötyä.”[13] Silti niitä pidetään laillisena ja niitä vastaan ei ole sallittua puolustautua.

Rothbardin johtopäätös valtion instituutioiden hylkäämiselle hyvinvointitalouden perusteilla pohjautuu tavanomaiseen ja ristiriidattomaan valtion määritelmään

organisaationa, joka käsittää joko toisen tai molemmat (todellisuudessa lähes aina molemmat) seuraavista tuntomerkeistä: (a) se hankkii tulonsa fyysisellä pakottamisella (verotus); ja (b) sillä on  pakottava monopoli voimankäyttöön ja ylimmäinen päätösvalta tietyllä alueella.[14]

Mitä tulee ensimmäiseen tukipilariin, niin on selvää että valtion edustajat hyötyvät verotuksen toimista; muutoin he pidättyisivät niistä. Yhtä selkeästi verotuksen kohteiden – alkuperäisten haltuunottajien, verotettujen hyödykkeiden tuottajien – ei voida sanoa hyötyvän näistä teoista; muutoin he maksaisivat saman hyödykkeiden määrän vapaaehtoisesti ja mitään pakottamista ei vaadittaisi.

Vastaavasti on selvää, että valtion edustajat saavuttavat hyötyä ylimmästä alueellisesta monopolista päätöksentekoon (tuomiovalta). Kaikkein tärkeimpänä, tehdessään niin kysymys verojen oikeutuksesta tulee merkityksettömäksi ja päätetään alusta lähtien valtion hyväksi. Kuitenkin yhtä selvästi jokainen valtion ylimmän päätöksentekovallan alainen on siten huonommassa tilanteessa. Hänen alkuperäisen haltuunottonsa ja tuotantonsa tekojen ansioilla hän osoittaa yksinomaisen kontrollin (tuomiovallan) preferenssinsä harjoittamista haltuunsa ottamia ja tuottamiaan hyödykkeitä kohtaan. Ellei hän hylkää, myy tai vapaaehtoisesti luovuta niitä jollekin toiselle (missä tapauksessa tämä henkilö osoittaisi hänen yksinomaisen kontrollinsa niitä kohtaan saavuttamisen preferenssiä), hänen ei voida sanoa mahdollisesti muuttaneen tätä arviota. Jos, päinvastaisesti hänen osoittamalleen preferenssille olla luopumatta hänen yksityisesti haltuunsa ottamista ja tuottamista hyödykkeistä, valtio saavuttaa ylimmän päätösvallan (tuomiovallan) alueellisen monopolin, tämä on mahdollista ainoastaan pakkolunastuksen teon seurauksena. Jos valtio on ylimmäinen päätöksentekijä, siitä seuraa vaikutuksiltaan ettei kellään ihmisellä ole yksinomaista oikeutta hänen omiin haltuunottamiinsa ja tuottamiinsa hyödykkeisiin. Valtio on käytännössä ottanut haltuunsa omistusoikeuden ”sen” asukkaiden kaikkiin haltuunottamiin ja tuottamiin hyödykkeisiin ja alentanut heidät vuokralaisen asemaan. Siinä missä valtion kontrollin laajuus on lisääntynyt, jokaisen yksityisomistajan kontrollin laajuus suhteessa hänen omiin haltuunottoihinsa ja tuotteisiinsa ja niiden arvoon on vastaavasti vähentynyt. Kaikkein tärkeimpänä, vuokralaisena kukaan ei voi estää valtiota pääsyä hänen yksityisesti haltuunottamiinsa ja tuottamiinsa hyödykkeisiin; tämä tarkoittaa, että jokainen on jätetty ilman fyysisen puolustuksen keinoja suhteessa mahdollisia valtion interventioita tai tunkeutumisia vastaan.

Näin ollen Rothbard teki johtopäätöksen, että jos kaikki valtion toiminta nojaa pakkolunastukseen ja minkään pakkolunastuksen ei voida katsoa lisäävän yhteiskunnallista hyötyä, silloin hyvinvointitaloustieteen tulee vaatia valtion lakkauttamista. Suuri määrä poliittisia filosofeja ja taloustieteilijöitä Thomas Hobbesta James Buchananiin ja nykyisiin julkisen valinnan taloustieteilijöihin saakka ovat pyrkineet pakenemaan tästä johtopäätöksestä kuvaamalla valtiota sopimuksellisena lopputuloksena ja siten vapaaehtoisena ja hyvinvointia lisäävänä instituutiona. Vastauksena tällaisille pyrkimyksille Rothbard yhtyi Joseph Schumpeterin näkemykseen, että ”teoria, joka selittää verot analogialla kerhon jäsenmaksusta tai palveluiden ostamisella esimerkiksi lääkäriltä, todistaa ainoastaan kuinka kaukana tämä yhteiskuntatieteiden osa-alue on mielen tieteellisistä tavoista.” [15] Hobbesta Buchanaan saakka valtiojohtoiset ovat yrittäneet voittaa ilmeisen ristiriidan ajatuksessa ”vapaaehtoisesta” valtiosta pakollisella tuomivaltaisella monopolilla ja verotusvallalla varustettuna turvautumalla älylliseen tilapäisratkaisuun ”implisiittisistä” tai ”käsitteellisistä” sitoumuksista, sopimuksista tai perustuslaista. Rothbardin selitti, että kaikki nämä tyypillisesti mutkikkaat pyrkimykset johtavat lopulta ainoastaan samaan vääjäämättömään lopputulokseen: ”implisiittiset” tai ”käsitteelliset” sopimukset ovat juuri päinvastaisia kuin sopimukset, ts. ei sopimuksia. Siten on mahdotonta johtaa hyvinvointitaloudellista oikeutusta valtiolle. Kukaan ei voi oletettavasti – osoitettavasti – suostua luovuttamaan pysyvästi hänen persoonansa ja yksityisomaisuutensa tuomiovaltaa jollekin toiselle ellei hän ole myynyt tai muutoin antanut pois kaikkia nykyisiä omistuksiaan ja sittemmin tehnyt itsemurhaa; vastaavasti kukaan elossa oleva ei voi mahdollisesti – osoitettavasti – ryhtyä sopimukseen, joka sallii jonkun toisen – hänen suojelijansa – yksipuolisesti määrittämään ikuisesti ilman suojellun jatkuvaa hyväksyntää suojelurahasta, jota suojellun tulee maksaa suojelustaan.

Rothbard hyljeksi erityisesti ajastusta ”rajoitetusta” suojelevasta valtiosta sisäisenä ristiriitana ja yhteensopimattomana yhteiskunnallisen hyödyn edistämisen kanssa. Rajoitetulla valtiolla on aina sisäsyntyinen pyrkimys tulla rajoittamattomaksi (totalitaariseksi) valtioksi. Pitäytyen valtion periaatteessa – tuomiovaltaisessa monopolissa ja vallassa verottaa – kaikki ajatukset valtion vallan rajoittamisesta ja yksilön elämän ja omaisuuden suojelemisesta ovat pettäviä. Monopolistisen suojelun alaisena oikeuden ja suojelun hinta tulevat nousemaan ja oikeuden ja suojelun laatu laskemaan. Verovaroin rahoitettu suojelulaitos on termien ristiriita – pakkolunastava omaisuuden suojelija – ja tulee johtamaan lisäveroihin ja vähempään suojeluun. Vaikka valtio rajoittaisi toimintansa suojelemaan yksinomaan ennalta olleita omistusoikeuksia, nousisi esiin kysymys kuinka paljon turvallisuutta tuotettaisiin. Oman edun (kaikkien muiden tavoin) ja työnteon haittavaikutusten motivoimana, mutta ainutlaatuisella verotusvallalla, valtion laitoksen vastaus on väistämättä sama: maksimoida kulutut suojelusta – ja lähes kaikki kansakunnan varallisuus voidaan mahdollisesti kuluttaa kuluina suojelusta – ja samaan aikaan minimoiden suojelun tuottaminen. Lisäksi monopoli tuomiovallassa johtaa oikeuden ja suojelun laadun huonontumiseen. Jos oikeudessa on mahdollista vedota ainoastaan valtioon, oikeus ja suojelu vääristyvät valtion eduksi perustuslaeista ja korkeimmista oikeuksista huolimatta. Perustuslait ja korkeimmat oikeudet ovat valtion perustuslakeja ja oikeusistuimia ja kaikki rajoitteet mitä ne löytävät tai sisällyttävät valtion toiminnalle ovat samaisen instituution edustajien määrittämiä. Ennustettavasti omaisuuden ja suojelun määritelmä muuttuu ja tuomiovallan ulottuvuus laajenee valtion eduksi.

Toisaalta yhtäpitävästi ”eettisen käsityksen kanssa” että, ”jopa kaikkein perusteellisimmat wertfrei taloustieteilijät ovat olleet taipuvaisia sallimaan itselleen . . . (tuntea) vapautta suositella mitä tahansa muutosta tai prosessia, joka lisää yhteiskunnallista hyvinvointia yksimielisyyssäännön alaisuudessa,”[16] Rothbard päätyi samaan anarkistiseen johtopäätökseen kuin ranskalaisbelgialainen taloustieteilijä Gustave de Molinari ennen häntä: puolutus, suojelu ja tuomiovaltaiset palvelut

tulee siten täytyä tarjota ihmisten tai yritysten toimesta, jotka (a) saavat tulonsa vapaaehtoisesti pakottamisen sijaan, ja (b) eivät – kuten valtio tekee – anasta itselleen pakollista monopolia poliisin ja tuomiovallan suojelusta . . . . Puolustusyritysten tulee olla yhtä vapaasti kilpailevia ja yhtä ei-pakottavia ei-tunkeilijoita kohtaan kuin kaikki muutkin hyödykkeiden ja palveluiden toimittajat vapailla markkinoilla. Puolustuspalvelut, kuten kaikki muutkin palvelut, olisivat myytävissä ja ainoastaan myytävissä.[17]

Jokainen yksityisomaisuuden omistaja pystyisi osallistumaan työnjaon etuihin ja etsimään omaisuudelleen itsepuolustuksen tarjoamaa parempaa suojelua yhteistyössä muiden omistajien ja heidän omaisuutensa kanssa. Toisin sanoen jokainen voisi ostaa, myydä tai muuten sopia kenen tahansa kanssa suojelullisista ja tuomiovallallisista palveluista, ja hän voisi milloin tahansa yksipuolisesti päättää minkä tahansa tällaisen yhteistyön muiden kanssa ja palata takaisin omavaraiseen puolustukseen tai muuttaa liittymisiään suojelussa.

Rothbardin toinen merkittävä edistysaskel oli monopolin ja kilpailun teoriassa. Myös tässä Rothbard palauttaa mieliin ranskalaisen perinteen radikaalista Jean-Babtiste Sayn ja hänen seuraajiensa (joihin Molinari kuului) laissez-faire taloustieteestä. Rothbardin kilpailun ja monopolin positiviinen teoria on selkeä ja yksinkertainen (kuten teorian tuleekin olla). Kilpailu on määritelty menettelyksi Pareto-ylivoimaiseksi kuvattujen sääntöjen reunaehtojen mukaiseksi toiminnaksi: alkuperäiseksi haltuunotoksi, tuotanto-kulutukseksi ja vapaaehtoiseksi vaihdannaksi ja sopimiseksi. Sovellettuna erityisesti yrittäjälliseen toimintaan kilpailu tarkoittaa rajoittamattoman ”vapaan pääsyn” olemassaoloa. Kaikilla yksilöillä on vapaus käyttää omaa omaisuuttaan parhaaksi katsomallaan tavalla ja ryhtyä mihin tahansa kannattavaksi katsomaansa tuotantoon. Rothbard totesi, että niin kauan kuin tämä vapaan pääsyn ehto täyttyy kaikki tuotteiden hinnat ja tuotantokustannukset pyrkivät olemaan minimihintoja ja minimikustannuksia. Toisaalta taas monopoli ja monopolistinen kilpailu määrittyvät vapaan pääsyn puuttumisena, tarkoittaen yksinomaisten etuoikeuksien esiintymisenä. Valtio, määriteltynä pakollisena alueellisen tuomiovallan ja suojelun monopolistina, on siten monopolin prototyyppi. Jokaista yksilöä – valtion edustajia lukuun ottamatta – on kielletty käyttämästä omaisuuttaan itsepuolustukseen ja oikeuden tuottamiseen, ja siten kilpailemasta valtion kanssa. Kaikki muut monopolit palaavat takaisin tähän alkuperäiseen tuomiovallan (lainsäädäntö ja sääntely) valtiomonopoliin niiden perimmäisenä alkuperänä. Kaikki muut monopolit sisältävät ”valtion myöntämän erityisetuoikeuden varaten tietyn tuotannon alueen yhdellä yksilölle tai ryhmälle”.[18] Muiden todellisten tai mahdollisten tuottajien pääsy tälle alueelle on estetty laillisesti ja tätä rajoitusta valvoo valtion poliisi. Rothbard totesi, että niin kauan kuin vapaata pääsyä rajoitetaan tai se puuttuu oikeuden ja turvallisuuden tai minkä tahansa muun hyödykkeen tai palvelun tuotannossa, tuotteiden hinnat ja tuotantokustannukset ovat korkeampi kuin muutoin, ts. liian korkeita. (Siten Rothbardille käsite valtion anti-monopoli tai antitrusti -politiikka oli contradictio in adjecto. Kilpailu vaati nimenomaisesti valtion oman alueellisen tuomiovallan monopolin lakkauttamista.)

Lisäksi Rothbard osoitti kaikki vaihtoehtoiset teoriat vääriksi palturina, toimimattomina tai väärinä. Esimerkiksi on palturia määrittää monopolistiksi henkilöä, joka kontrolloi omaa hintaansa (”hinnan etsijää”). Jokaisella liikemiehellä on täysi kontrolli hänen hinnastaan (eikä mitään kontrollia kuluttajien tällä hinnalla ostamasta määrästä). Siten tämän määritelmän mukaisesti ei ole ketään kuka ei olisi monopolisti. Vastaavasti on palturia määrittää monopolistiksi ”ainoa myyjä mille tahansa tuotteelle”, sillä objektiivisessa mielessä jokaisen tuotteen jokainen myyjä on aina hänen oman uniikin tuotteensa (brandin) ainoa myyjä. Siten jokainen on monopolisti oman tuotteensa sadan prosentin markkinaosuudella. Silti tämä seikka ei vähäisimmässäkään määrin vaikuta siihen, että jokaisen yrittäjän täytyy kilpailla aina kaikkien muiden yrittäjien kanssa kuluttajien rahoista huolimatta siitä kuinka uniikki tai erilainen hänen hyödykkeensä saattaa olla. Toisaalta taas subjektiivisessa merkityksessä minkä tahansa myyjää ei voida koskaan osoittaa varmasti monopolistiksi. Tämän tulkinnan mukaisesti termi ”annettu hyödyke (given good)” tarkoittaa ”hyödykettä kuluttajan määrittämänä”. Näin määritelmä siitä onko jonkin myyjä sen ainoa myyjä tai kuinka suuri hänen markkinaosuutensa on, riippuu kuluttajan tämän hyödykkeen määritelmästä; toisin sanoen heidän tiettyjen fyysisten objektien luokittelusta eri homogeenisten hyödykkeiden ryhmiin. Tällaiset luokitukset eivät pelkästään voi jatkuvasti  muuttua vaan eri kuluttajat voivat luokitella samat fyysiset objektit erilailla. Siten tässä merkityksessä monopolisti-termistä tulee käytännössä hyödytön ja toimimaton, ja kaikki pyrkimyksiä mitata tuotteen markkinaosuutta tulee pitää tuloksettomina.

Viimeiseksi, Misesin teoria monopolihinnoista on paikkansapitämätön. Mises argumentoi, että

monopoli on ennakkoehto monopolihintojen esiintymiselle, mutta se ei ole ainoa ennakkoehto. Vaaditaan lisäehtoa, nimittäin tietyn muotoista kysyntäkäyrää. Tässä suhteessa pelkän monopolin olemassaolo ei merkitse mitään . . . .Kaikki hinnat joilla monopolisti myy monopolisoitua hyödykettä eivät ole monopolihintoja. Monopolihinnat ovat ainoastaan hintoja, joilla monopolistille on edullisempaa rajoittaa kokonaismyyntimäärää kuin lisätä myyntiä siihen rajaan saakka kuin kilpailulliset markkinat sallisivat.[19]

Rothbard toi esiin tämän argumentin virheellisyyden. Aluksi tulee huomata, että jokaisella rajoittavalla toimella täytyy lähtökohtaisesti olla täydentävä laajeneva puoli. Tuotannontekijät, jotka monopolisti poistaa käytöstä jostakin tuotantolinjasta A, eivät yksinkertaisesti katoa. Niitä käytetään muulla tavoin: joko toisen vaihdettavan hyödykkeen B valmistukseen tai vapaa-aika kulutushyödykkeen tuotannon laajennukseen sen omistajalle. Siten vaikka olisi olemassa monopolihintoja, näillä ei ole negatiivisia hyvinvointiyhteiskunnallisia hyötyseurauksia. Monopolistien teosta olla myymättä seuraa, että hän katsoo hyötyvänsä olemalla myymättä kuin myymällä tuotteitaan ja kenenkään muun tilanne ei tämän teon seurauksena huonone (koska kaikki muut yhä kontrolloivat samaa määrä hyödykkeitä kuin aiemmin). Näin Misesin monopolistin monopolihintaa ja kysyntäkäyrän muotoa ei voida toimivasti tai käsitteellisesti erottaa mistään muusta hinnasta tai kysyntäkäyrästä, jonka kuka tahansa muu myyjä kohtaa.

Rothbard mainitsee, että tuotanto edeltää lopputuotteiden myyntiä, ja tuotantokustannusten on täytynyt aiheutua ennen kuin kuluttajat voivat osoittaa mieltymystään tuotteille. Siten on esimerkiksi palturia määrittää monopolihinta rajakustannukset ylittäväksi hinnaksi (tai rajakustannuksia korkeammasta rajatulosta), koska toisaalta kustannuskäyrät ja toisaalta kysyntä ja tulokäyrät eivät esiinny samanaikaisesti. Yrittäjällisesti arvioidut tulevat kysyntä- ja tuottokäyrät ovat ainoat kustannuskäyrien kanssa samanaikaisesti esiintyvät käyrät. Kuitenkin jokainen tuottaja päättäessään tuottamiensa hyödykkeiden määrää asettaa aina tuotantonsa niin ceteris paribus, että se maksimoi hänen odottamansa rahalliset tuotot. Tarkoittaen, että rahallisissa laskennoissa, jotka johtavat hänen tuotantopäätökseensä, odotettu hinta ja rajatuotot eivät koskaan vastaa rajakustannuksia. Kukaan ei valmista mitään ellei hän odota sen hinnan ylittävän kustannuksia; ja kukaan ei laajenna tuotantoaan ellei hän odota rajatuottojen olevan rajakustannuksia korkeampia. Siten jokainen yrittäjä olettaa laskelmissaan kohtaavansa tulevaisuudessa alaspäin laskevan kysyntäkäyrän joustavilla ja joustamattomilla osuuksilla. Samoin myöhemmässä kohtaa myyntiä, kun tuottaja on kattanut kaikki kustannukset ja ainoa relevantti kuluttajien kysyntä kohdistuu varastossa oleviin tuotteisiin, jokainen yrittäjä olettaa alaspäin laskevan kysyntäkäyrän. Toisin sanoen jokainen yrittäjä asettaa hintansa korkeudelle, jolla valittua hintaa korkeampi hinta kohtaisi joustavan kysynnän ja johtaisi siten alhaisempiin myyntituottoihin.

Yrittäjällinen ennuste on ollut oikea, jos valittu hinta vastaa alkuperäistä arvioita ja markkinat selviävät tällä hinnalla. Toisaalta todellinen kysyntä voi erota alkuperäisestä ennusteesta ja yhden tai toisen tyyppinen yrittäjällinen ennustevirhe saattaa paljastua. Myydessään yrittäjä voi tulla johtopäätökseen, että hän on erehdyksissä tuottanut joko ”liian vähän” tai ”liian paljon”. Ensimmäisessä tapauksessa todellinen kysyntä (hinnat ja tulot) on odotettua korkeampi ja voitot olisivat voineet olla vielä suuremmat, jos tuotantoa olisi vielä lisätty. Yrittäjä arvioi alunperin kysynnän tietyn tuotantomäärän jälkeen joustamattomaksi (siten, että suurempi tuotantomäärä johtaisi alempiin kokonaistuloihin), vaikka se on paljastunut joustavaksi tämän tuotantomäärän jälkeenkin. Toisessa tapauksessa todellinen kysyntä (hinnat ja tulot) on odotettua alhaisempi. Tappiot olisi voitu välttää vähäisemmällä tuotannolla. Yrittäjä arvioi kysynnän alunperin tietyn tuotantomäärän jälkeen joustavaksi siten, että suurempi määrä voitaisiin myydä korkeammalla kokonaistulolla vaikka se on nyt paljastunut joustamattomaksi.

Oli hänen alkuperäinen ennusteensa oikein tai väärin, niin jokaisen yrittäjän täytyy sittemmin tehdä tuotantomäärästä uusi päätös. Sillä oletuksella, että he pitävät mennyttä kokemustaan (nykyistä kysyntää) tulevan kokemuksen (kysynnän) viitteenä, on olemassa kolme mahdollista päätöstä. Yrittäjät joiden alkuperäinen arvio oli oikea, tuottavat saman määrän kuin aiemmin. Yrittäjät jotka alkuperäisesti tuottivat ”liian vähän”, tuottavat nyt suuremman määrän, ja yrittäjät jotka aikaisemmin tuottivat ”liian paljon”, rajoittavat nykyistä myyntiä ja tulevaa tuotantoa. Rothbard kysyy: Kuinka tämä jälkimmäinen yrittäjällinen vastine aikaisempaan ylituotantoon voidaan erottaa Misesin väitetystä ”monopolihinnan” tilanteesta? Hän vastasi, ettei sitä voida.

Onko tällaisesta leikkauksesta saatu korkeampi hinta välttämättä ”monopolihinta”? Miksei se voi yhtä hyvin olla siirtymä alikilpaillusta hinnasta kilpailtuun hintaan? Kysyntäkäyrää ei todellisessa maailmassa ole vain ”annettu” tuottajalla vaan se täytyy arvioida ja löytää. Jos tuottaja on tuottanut liian paljon yhtenä ajanjaksona, ja ansaitakseen lisää tuloja tuottaa vähemmän seuraavassa ajanjaksossa, tässä on kaikki mitä tästä toiminnasta voidaan sanoa . . . .Siten emme voi käyttää ”tuotannon rajoittamista” monopoli vastaan kilpaillun hinnan testinä. Siirtyminen alikilpaillusta kilpailtuun hintaan sisältää myös tämän hyödykkeen tuotannon ”rajoituksen” kytkettynä tietysti muiden linjojen tuotannon laajenemiseen vapautuneilla tekijöillä. Ei ole mitään tapaa erottaa tällaista ”rajoitusta” ja sitä seuraavaa laajennusta väitetystä ”monopolihinnan” tilanteesta. . . .Mutta jos käsitteellä ei ole mitään mahdollista pohjaa todellisuuteen, silloin se on käsitteenä tyhjä, kuvitteellinen ja merkityksetön. Vapailla markkinoilla ei ole mitään tapaa erottaa ”monopolihintaa” ”kilpaillusta hinnasta” tai ”alikilpaillusta hinnasta” tai pitää mitään muutoksia siirtyminä yhdestä kategoriasta toiseen. Tällaisille eroille ei ole olemassa mitään kriteerejä. Siten käsite monopolihinnasta erillään kilpaillusta hinnasta on kestämätön. Voidaan puhua ainoastaan vapaiden markkinoiden hinnasta.[20]

Näiden merkittävien edistysaskelien lisäksi Rothbardin panoksena oli monet uudet teoreettiset oivallukset. Tässä on mahdollista tuoda esiin vain kaksi esimerkkiä. Ensiksi, Rothbard hyödynsi hyvin tunnettua misesiläistä argumenttia talouslaskennon (kustannuslaskennan) mahdottomuudesta sosialismissa osoittaakseen vielä yleisemmin yhden ison kartellin mahdottomuuden vapailla markkinoilla.[21]

Vapaat markkinat asettavat selkeitä rajoitteita yrityksen koolle, ts. rajoitteet laskettavuudelle markkinoilla. Laskeakseen jokaisen osaston voitot ja tappiot yrityksen täytyy pystyä viittaamaan sisäisissä toiminnoissaan ulkopuolisiin markkinoihin jokaisen eri osatekijän ja välituotteen osalta. Kun joku näistä ulkopuolisista markkinoista katoaa sen sulautuessa yhden firman sisälle, laskettavuus häviää ja yrityksellä ei ole mitään rationaalista tapaa allokoida tekijöitä tällä kyseisellä alueella. Mitä enemmän näiltä rajoitteilta vallataan alaa, sitä suurempi tulee olemaan irrationaalisuuden alue ja sitä vaikeammaksi tulee tappioiden välttäminen. Yksi iso kartelli ei pystyisi lainkaan allokoimaan rationaalisesti tuottajien hyödykkeitä ja siten välttämään vakavia tappioita. Tästä seuraa ettei sitä koskaan todella pystyttäisi perustamaan ja jos sitä yritettäisiin, se hajoaisi pikaisesti palasiksi.[22]

Toinen esimerkki on yhtä lailla Misesin innoittama ja tulee rahatalouden teorian alueelta. Mengerin töiden kannustama Mises puolestaan oli osoittanut, että rahan vaihdannan välineenä täytyy saada alkunsa hyödykerahasta (kuten kullasta). Rothbard täydensi Misesin rahan alkuperän teoriaa – hänen kuuluisaa ”regressioteoreemaa” – valtion rahan tuhoamisen tai rappeuttamisen teorialla tai mitä voidaan kutsua ”etenemisteoreemaksi (progression theorem)”. Hän osoitti kaikkein ytimekkäimmin teoksessaan Mitä valtio on tehnyt rahallemme?[23] prakseologisesti välttämättömien tekojen sarjan, jonka valtio joutuu läpikäymään saavuttaakseen – lopullisena päämääränään –täyden autonomian rahan väärentämiseen. Väistämättä joutuen aloittamaan markkinoiden tarjoamasta hyödykerahasta kuten kullasta valtio ensiksi monopolisoi rahapajan; seuraavaksi se monopolisoi rahan korvikkeiden liikkeellelaskun (omistusoikeudet rahaan, heti lunastettavissa oleviin seteleihin); seuraavaksi se ryhtyy osittaiskassavarantovelvoitteiseen pankkitoimintaan ja laskee liikkeelle rahan korvikkeita todellista rahamäärää enemmän; ja lopulta osittaiskassavarantovelvoitteisen pankkitoiminnan väistämättömästi tuomien pankkikriisien (talletuspakojen) seurauksena se pidättäytyy seteleidensä lunastamisesta, lopettaa paperin (omistuksen) ja rahan (kulta) välisen siteen, konfiskoi kaikki yksityisesti omistetut rahat ja saattaa voimaan pelkän fiat-rahan.

Rothbardin saavutukset menevät kuitenkin hänen taloustieteen innovaatioitaan paljon pidemmälle. Ne menevät jopa paljon pidemmälle hänen saavutustaan yhdistää nämä innovaatiot suureksi, kattavaksi ja yhdistetyksi itävaltalaisen taloustieteen järjestelmäksi. Vaikkakin taloustieteilijä ammatiltaan, Rothbardin työ käsittää myös poliittista filosofiaa (etiikka) ja historiaa.

Toisin kuin utilitaarinen Mises, joka kielsi mahdollisuuden rationaaliselle etiikalle, Rothbard tunnisti tarpeen eettiselle järjestelmälle, joka täydentää arvovapaata taloustiedettä ja tekee perustelut vapaille markkinoille todella vedenpitäviksi. Ammentaen luonnonoikeuksien teoriasta, ja erityisesti John Locken työstä ja Lysander Spoonerin ja Benjamin Tuckerin aidosti amerikkalaisesta anarkistisen ajattelun perinteestä Rothbard kehitti eettisen järjestelmän, joka perustuu periaatteille itsensä omistamisesta ja omistamattomien luonnonvarojen alkuperäisestä haltuunotosta tiloittamisella (homesteading). Hän osoitti, että kaikki muut ehdotukset eivät joko sovellu kaikille inhimilliseksi eettiseksi järjestelmäksi tai ne eivät ole käyttökelpoisia, sillä niiden seuraaminen edellyttäisi kirjaimellisesti kuolemaa vaikka ne vaativat eloonjäävän kannattajan, ja johtavat siten esiin tuleviin ristiriitoihin. Ensimmäinen koskee kaikkia tapauksia, jotka edellyttävät myöntämistä A:lle omistusoikeutta B:n ja B:n tiloittamiiin resursseihin ilman antamatta B:lle samoja oikeuksia A:sta. Jälkimmäinen koskee kaikkia tapauksia, jotka tukevat kaikkien yleistä (yhteisöllistä) yhteisomistajuutta kaikista ja kaikkeen, jolloin kenenkään ei sallittaisi tehdä millään mitään ennen kuin hän olisi saanut kaikkien muiden suostumuksen asiaan. Ja kuinka kukaan pystyy antamaan suostumustaan mihinkään, jos hän ei ole yksinomainen (yksityinen) omistaja omaan kehoonsa? Hänen toisessa suurteoksessaan The Ethics of Liberty Rothbard johti koko liberaali-libertaarisen lain rungon – sopimuslaista rangaistuksien teoriaan – näistä ensimmäisistä aksiomaattisista periaatteista; ja teoksessaan For a New Liberty[24] hän sovelsi tätä eettistä järjestelmää nykyajan diagnosointiin ja taloudellisen analyysiin ehdotuksella välttämättömistä poliittisista uudistuksista vapaan ja vauraan kansainyhteisön saavuttamiseksi.

Vaikkakin Rothbard oli ensin ja pääasiassa teoreetikko, hän oli myös taitava historioitsija ja hänen kirjoituksensa sisältävät runsaasti empiiristä tietoa tavalla johon kukaan empiristi tai historioitsija pystyy harvoin vastaamaan. Itse asiassa se, että Rothbard tunnistaa taloustieteen ja poliittisen filosofian (etiikan) aitoina aprioristisina teorioina ja teoreettisen järkeilyn loogisesti edeltäväksi ja rajoittavan kaikkea historiallista tutkimusta tekevät hänen empiirisistä akateemisista saavutuksistaan ylivoimaisia useimpiin tavanomaisiin historioitsijoihin verrattuna, ja on tehnyt hänestä yhden merkittävistä ”revisionistisista” historioitsijoista. Erityisen huomionarvoinen on hänen kirjansa America’s Great Depression[25] taloushistorian osa-alueella, joka soveltaa Mises-Hayek suhdannevaihteluteoriaa selittämään vuoden 1929 osakemarkkinoiden romahdusta ja sitä seuraavaa taloudellista lamaa. Taas poliittisen historian alueella huomionarvoinen on koloniaalisen Amerikan neljän niteen teos Conceived in Liberty[26] ja intellektuellin historian alueella hänen kuolemansa jälkeen julkaistu monumentaalinen joskin loppuunsaattamaton kahden volyymin teos taloudellisen, sosiaalisen ja poliittisen ajattelun historiasta Economic Thought Before Adam Smith ja Classical Economics.[27] Näissä ja muissa kirjoissa yhdessä lukemattoman määrän artikkeleita kanssa Rothbard tarjosi integroituja taloudellis-sosiologis-poliittisia analyysejä lähes kaikista Amerikan historian kriittisistä vaiheista: vuoden 1819 paniikista, jacksonilaisesta aikakaudesta, eteläisen itsenäisyyden sodasta, progressiivisesta aikakaudesta, ensimmäisestä maailmansodasta ja wilsonismista, Hooverista, FDR:sta ja toisesta maailmansodasta reagantalouteen ja clintonilaisuuteen saakka. Rothbard haastoi yhä uudelleen yleistä viisautta ja sovinnaista historian tulkintaa näkemyksellään historian sivupolkujen pienimpiinkin yksityiskohtiin ja tarjosi lukijoilleen näkymän historian prosessista jatkuvaa hyvän ja pahan välisenä kamppailuna: totuuden ja vääryyden välillä ja vapauden voimien ja valtaeliittien välillä, jotka hyväksikäyttävät ja rikastuttavat itseään muiden kustannuksella ja peittävät jälkensä valheilla ja petoksilla.

Huolimatta näistä uskomattomista akateemisista saavutuksista Rothbardin akateeminen ura, hyvin paljon Misesin tapaan, oli tuskin tavanomaisten mittarien mukaan menestys.  1900-luku on ollut sosialismin ja interventionismin aikakausi. Koulut ja yliopistot ovat valtion rahoittamia ja valtion kontrolloimia instituutioita; siten kaikkein huomattavimmat nimitykset menevät joko sosialisteille tai interventionisteille, kun taas ”tinkimättömät”, ”dogmaattiset” tai ”äärimmäiset” laissez-faire kapitalismin kannattajat syrjäytetään tai siirretään akatemian reuna-alueille. Rothbardilla ei ollut tässä suhteessa harhakäsityksiä ja hän ei koskaan valittanut tai vaikuttanut katkeralta akateemisesta kohtalostaan. Hänen vaikutusvaltansa ei nojannut institutionaalisiin voimiin, vaan hänen ajatustensa voimaan ja logiikan tehoon.

Murray Rothbard syntyi ja kasvoi New York Cityssä maahanmuuttajavanhempiensa ainoana lapsena. Hänen isänsä, kemisti, tuli Puolasta ja hänen äitinsä Venäjältä. Voitettuaan stipendin Rothbard kävi yksityisiä kouluja ja lähti opiskelemaan taloustiedettä Columbian yliopistoon, jossa hän vuonna 1956 väitteli tohtoriksi kirjoitettuaan väitöskirjansa taloushistorioitsija Joseph Dorfmanin ohjauksen alaisena. Yli vuosikymmenen ajan vuodesta 1949 alkaen Rothbard osallistui myös Misesin yksityisiin seminaareihin New York yliopistossa. Työskenneltyään useita vuosia eri säätiöissä, huomattavimpana William Volker säätiössä, Rothbard opetti vuodesta 1966 vuoteen 1986 teknisessä Brooklynin Polytechnic instituutissa. Vuodesta 1986 kuolemaansa saakka hän oli taloustieteiden tunnustettu S. J. Hall -professori Nevadan yliopistossa Las Vegasissa. Toisena Brooklyn Polytechnicin kahdesta taloustieteen professorista Rothbard oli yhteiskuntatieteiden osaston jäsen, joka palveli ainoastaan toissijaista tehtävää yliopistossa. Las Vegasissa taloustieteen osasto, joka sijaitsi yliopiston liikeopintojen laitoksessa, ei tarjonnut tohtoriopintoja. Siten koko akateemisen uransa aikana Rothbard ei voinut väittää yhtään väitöskirjaopiskelijaa omakseen.

Rothbardin olemassaolo akatemian reuna-alueilla ei kuitenkaan estänyt häntä saamasta älyllistä vaikutusvaltaa tai houkuttelemasta opiskelijoita ja seuraajia. Pelkällä hänen julkaisujensa tulvalla ja kirjoitustensa ainutlaatuisella selkeydellä H.L. Menckenin esikuvan mukaisesti Rothbardista tuli nykyisen libertaarisen liikkeen luoja ja pääasiallinen edustaja, josta kolmessa vuosikymmenessä on kasvanut kourallisesta kannattajia todellinen massaliike (mukaan lukien mutta ulottuen paljon sen nimeä kantavaa libertaarista puoluetta kauemmaksi laajaksi ja monimutkaiseksi ryhmien ja järjestöjen verkoksi Yhdysvaltin kongressiin ja moniin osavaltioiden lainsäädäntöelimiin). Luonnollisesti tämän kehityksen myötä Rothbard ja hänen teoreettinen asemansa eivät pysyneet haastamattomina tai kiistämättöminä. Hänen urallaan oli huippuja ja suvanteita institutionaalisissa suuntauksissa, koalitioissa, välirikoissa ja uudelleensuuntautumisissa.  Kuitenkin yhteyksissään Burton S. Blumertin Center for Libertarian Studies ja Llewellyn Rockwellin the Ludwig von Mises instituuttiin ja näiden akateemisten lippulaivajulkaisujen Journal of Libertarian Studies (1977) ja Review of Austrian Economics (1987)[28] perustaja-toimittajana Rothbard on säilynyt ilman epäilyksen häivääkään kuolemansa jälkeenkin kaikkein tärkeimpänä ja korkeimmin arvostettuna älyllisenä auktoriteettina koko libertaariselle liikkeelle ja hänen rationalistis-aksiomaattinen-deduktiivinen-itävaltalaislibertarianismi tarjoaa yhä älyllisen kiintopisteen, joka ei pelkästään määritä kaikkia ja kaikkea libertarismin sisällä vaan lisääntyvissä määrin kaikkea ja kaikkia Amerikan politiikassa.

Lukemistoa

Block, Walter, ja Llewellyn H. Rockwell, Jr. toim. 1988. Man, Economy, and Liberty: Essays in Honor of Murray N. Rothbard. Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute.

Rothbard, Murray N. 1998 [1982]. The Ethics of Liberty. New York: New York University Press.

——. 1997. The Logic of Action. 2 vols. Aldershot, England: Edward Elgar.

——. 1995. An Austrian Perspective on the History of Economic Thought. Vol. 1. Cheltenham, England: Edward Elgar.

——. 1995. Classical Economics. Vol. 2. Cheltenham, England: Edward Elgar.

——. 1995. Making Economic Sense. Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute.

——. 1990 [1963]. What Has Government Done to Our Money? Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute.

——.1983. America’s Great Depression. New York: Richardson and Snyder.

——. 1973. For a New Liberty. New York: Macmillan.

——. 1975. Conceived in Liberty. 4 vols. New Rochelle, N.Y.: Arlington House.

——. 1970. Power and Market. Menlo Park, Calif.: Institute for Humane Studies.

——. 1962. Man, Economy, and State: A Treatise on Economics. Princeton, N.J.: D. Van Nostrand; uusintapainos vuodelta 1993 the Ludwig von Mises Institute, Auburn, Ala. Vuonna 2004 Man, Economy, and State yhdistettiin Power and Marketin kanssa tutkijan laitokseksi  the Ludwig von Mises instituution julkaisemana.

Viitteet

[2] Ludwig von Mises, Human Action, 3. p. (Chicago: Contemporary Books, 1949); tutkijan laitos the Ludwig von Mises Institute julkaisemana vuonna 1998.

[3] Murray N. Rothbard, Man, Economy, and State: A Treatise on Economics (Princeton, N.J.: D. Van Nostrand, 1962); idem, Power and Market (Menlo Park, Calif.: Institute for Humane Studies, 1970). Man, Economy, and State with Power and Market, tutkijan laitos the Ludwig von Mises Institute julkaisemana vuonna 2004.

[4] Ludwig von Mises, “A New Treatise on Economics,” The New Individualist Review 2, no. 3 (1962): 39–42.

[5] Murray N. Rothbard, The Ethics of Liberty (Atlantic Highlands, N.J.: Humanities Press, 1982).

[6] Ludwig von Mises, The Theory of Money and Credit, H.E. Batson, trans. (Indianapolis: Liberty Fund, 1980 [1912]).

[7] Rothbard, Man, Economy, and State, s. 270–71; painotukset alkuperäisiä.

[8] Murray N. Rothbard, The Logic of Action (Cheltenham, U.K.: Edward Elgar, 1997), vol. 1, s. 222.

[9] Ks. Lionel Robbins The Nature and Significance of Economic Science (London: Macmillan, 1932), kappale 6. Luonnollisesti henkilöiden välisten tai henkilön sisäisen hyötyvertailujen mahdottomuus ei tarkoita, ettei kahta yksilöä tai kahta aikajaksoa voida verrata objektiivisesti keskenään. Itse asiassa jokainen yksilö voi määrittää objektiivisesti onko hänen kvantitatiivinen tietyn hyödykkeen tarjonta lisääntynyt, vähentynyt tai pysynyt samana. Ja jos hänen tuotteena tarjonta on kasvanut (vähentynyt) samaan aikaan kun hänen toisen tuotteen tarjontansa on pysynyt vakiona, voidaan varmasti sanoa objektiivisesti, että tämä yksilö on paremmassa (huonommassa) tilanteessa ja on saavuttanut korkeamman (alhaisemman) sijajärjestyksen yksilöllisessä arvoasteikossaan. Vastaavasti jokainen rahatalouteen osallistuva yksilö voi määrittää objektiivisesti onko hänen omaisuutensa rahallinen arvo lisääntynyt, vähentynyt vai pysynyt vakiona.

[10] Rothbardin panos hyvinvointitalouteen on siroteltunta kauttaaltaan läpi koko hänen tuotantonsa. Se alkaa hänen vuoden 1956 esseestään “Toward a Reconstruction of Utility and Welfare Economics,” ja saavuttaa päätöksensä vuonna 1982 hänen teoksessaan Ethics of Liberty. Ks myös Hans-Hermann Hoppe, “Book Review of Man, Economy, and Liberty,” Review of Austrian Economics 4 (1990): 257-58; idem, The Economics and Ethics of Private Property (Boston: Kluwer, 1993), s. 232-33; Jeffrey Herbener, “The Pareto Rule and Welfare Economics,” Review of Austrian Economics 10, no. 1 (1997): 70–106.

[11] Rothbard, Ethics of Liberty, s. 31.

[12] Rothbard, Logic of Action, vol. 1, s. 212.

[13] Ibid., s. 243.

[14] Rothbard, Ethics of Liberty, s. 171.

[15] Rothbard, Logic of Action, vol. 1, s. 247.

[16] Ibid., s. 244

[17] Rothbard, Power and Market, s 2

[18] Rothbard, Man, Economy, and State, s. 591

[19] Mises, Human Action, s. 359

[20] Rothbard, Man, Economy, and State, s. 607, 614; painotukset alkuperäisiä

[21] Ibid., s. 544–50.

[22] Ibid., s. 585.

[23] Murray N. Rothbard, What Has Government Done to Our Money? (Auburn, Ala.: Ludwig von Mises Institute, 1990).

[24] Murray N. Rothbard, For A New Liberty (New York: Macmillan, 1973)

[25] Murray N. Rothbard, America’s Great Depression (New York: Richardson and Snyder, 1983).

[26] Murray N. Rothbard, Conceived in Liberty, 4 nid. (New Rochelle, N.Y.: Arlington House, 1975).

[27] Murray N. Rothbard, An Austrian Perspective on the History of Economic Thought, 2 nid. (Cheltenham, England: Edward Elgar, 1995).

[28] Vuonna 1988 Rothbardin perustamasta julkaisusta tuli Transaction Publishersin julkaisemana the Quarterly Journal of Austrian Economics.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Murray N. Rothbard: Economics, Science, and Liberty

Perustelut kuuluvat seuraavasti: Fysiikka on ainoa todella menestynyt tiede. ”Yhteiskuntatieteet” ovat takapajuisia, koska ne eivät voi mitata, ennustaa täsmällisesti jne. Siksi niiden täytyy omaksua fysiikan menetelmä tullakseen menestyviksi. Ja luonnollisesti eräs fysiikan peruskivistä on matematiikan käyttö.

Positivisteilla on taipumuksena jakaa maailmaa yhtäältä fysiikan totuuksiin ja toisaalta ”runouteen”; tästä johtuu heidän matematiikan käyttönsä ja ivansa sanallista taloustiedettä kohtaan ”kirjallisuutena”.

Kuten professori Mises on tuonut esiin, fysiikan tutkiman luonnollisen maailman ja ihmisen toiminnan maailman välillä on ratkaiseva ero.

Fysiikassa luonnon tosiasiat ovat meille annettuja. Ne voidaan hajottaa laboratoriossa pienimpiin osasiinsa ja tutkia niiden liikkeitä. Sen sijaan emme tunne fyysisten partikkelien liikkeitä selittäviä lakeja; ne ovat ilman motiivia.

Sen vuoksi joudumme etsimään syitä olettamalla yleisiä teorioita ja johtamaan näistä perusolettamuksista, ei pelkästään alkuperäisiä tosiasioita, vaan myös muita teorioita, jotka voidaan todentaa suoraan tosiasioilla (kuuluisa ”toiminnallisen merkityksen” käsite). Huolimatta siitä kuinka paljon etenemme fysiikan lakien ymmärryksessämme, tietämyksemme ei ole koskaan absoluuttista, koska lakeja voidaan aina korjata vielä yleisemmillä laeilla ja empiirisellä lisätutkimuksella.

Taloustieteessä olosuhteet ovat kuitenkin lähes päinvastaiset. Tunnemme syyn ihmisen toiminnalle – toisin kuin kivien liikkeelle – se on motivoitunutta. Siksi voimme rakentaa taloustieteen perusolettamuksiin perustuvaksi – kuten ihmisen toiminnan olemassaoloon ja toiminnan loogisiin seurauksiin – jotka tiedetään alkujaan tosiksi.

Sen vuoksi voimme askel kerrallaan johtaa näistä perusolettamuksista lait, jotka ovat myös aina tosia. Ja tämä tietämys on suhteellisen sijaan absoluuttista nimenomaan, koska alkuperäiset perusolettamukset ovat jo tunnettuja. Toisaalta ihmisen toiminnassa ei ole olemassa mitään ”tosiasioiden” perusosasia; historian tapahtumat ovat monimutkainen ilmiö, jotka eivät voi ”testata” mitään. Ne itsessään voidaan selittää soveltamalla monia relevantteja teorioita monimutkaisen ”tosiasian” eri osapuoliin.

Miksi matematiikka on niin hyödyllistä fysiikassa? Koska perusolettamukset ja niistä johdetut lait ovat nimenomaisesti tuntemattomia ja tosiasiallisesti merkityksettömiä. Niiden merkitys on ainoastaan ”toiminnallista”, koska ne ovat merkityksellisiä siinä määrin kuin ne selittävät annettuja tosiasioita.

Sen vuoksi painovoimalain yhtälö itsessään on merkityksetön. Se on meille merkityksellinen ainoastaan suhteessa tosiasioihin, joita me ihmiset havainnoimme ja joita se laki voi selittää. Tämän seurauksena matematiikka, joka suorittaa deduktiivisia toimintoja merkityksettömille symboleille, soveltuu täydellisesti fysiikan menetelmille.

Sen sijaan taloustiede aloittaa perusolettamuksesta, joka on meille tunnettu ja merkityksellinen – ihmisen toiminnasta. Koska toiminta itsessään on merkityksellistä, kaikki askel kerrallaan siitä johdetut lait ovat myös merkityksellisiä. Tämä on vastaus niille kriitikoille (kuten Schuller, American Economics Review [maaliskuu 1951], s. 188), jotka vaativat professori Misesiä käyttämään matemaattisen logiikan menetelmiä sanallisen logiikan sijaan. Koska matemaattinen logiikka käsittelee merkityksettömiä symboleja, sen käyttö riisuisi kaiken merkityksen taloustieteeltä.

Toisaalta sanallinen logiikka sallii jokaisen johdettavana olevan lain olevan merkityksellinen. Taloustieteen lakien tiedetään jo valmiiksi olevan merkityksellisesti tosia; niiden ei tarvitse lainata merkitystään ”toiminnallisilta” testeiltä. Sen vuoksi se mitä matematiikka enimmillään mahdollisesti voisi tehdä on kääntää työläästi sanalliset symbolit merkityksettömiksi muodollisiksi symboleiksi ja sitten joka askeleella kääntää ne uudelleen sanoiksi.

Matemaattisten symbolien hedelmättömyyden takia tällainen toiminta todennäköisesti johtaisi vakaviin virheisiin.  Jos kuitenkin joku on tarpeeksi kovapäinen ryhtyäkseen tällaiseen hankkeeseen, voimme vain toivottaa hänelle onnea. Ja silti tällaiset käännökset ja uudelleenkäännökset putoavat yhdellä Occamin partaveitsen iskulla – kuuluisa tieteellinen periaate, jonka mukaan ei tulisi olla tarpeettomia kokonaisuuksien moninkertaistumia, toisin sanoen, että tiede on mahdollisimman yksinkertaista.[1]

Koska fysiikassa tieto ei ole koskaan varmaa ja absoluuttista, positivisti ei voi koskaan ymmärtää kuinka taloustieteilijä voi päätyä varmoihin totuuksiin; sen vuoksi he syyttävät taloustieteilijän olevan ”apriorinen” ja ”dogmaattinen”. Samoin syy-suhteella fysiikassa on taipumus olla hatara, ja positiivisteillä on ollut taipumus korvata syyn käsite ”keskinäisellä määrittymisellä”. Matemaattiset yhtälöt ovat soveliaita ainutlaatuisesti kuvaamaan tekijöiden keskinäistä määrittymistä erityisesti määrittyvien syy ja seuraus –suhteiden sijasta. Siten jälleen kerran matematiikka soveltuu fysiikkaan harvinaisen hyvin.

Minulla on syviä filosofisia epäilyksiä siitä, voidaanko syy-suhteen käsite todella poistaa fysiikasta. Mutta joka tapauksessa sitä ei varmasti voida poistaa taloustieteestä. Sillä taloustieteessä syy on tiedossa alusta alkaen – ihmisen toiminta käyttämällä keinoja päämääriin. Tästä voimme johtaa erityisesti määrittyvät vaikutukset, ei keskinäisesti määrittyvät yhtälöt. Tämä on toinen syy sille miksi matematiikka on ainutlaatuisen soveltumaton taloustieteeseen.

Positivistiset taloustieteilijät ovat sen vuoksi irvailleet prakseologisten taloustieteilijöiden olevan mielenkiintoisia, mutta toivottoman tietämättömiä matematiikassa. Näin Frank Knight kommentoi Carl Mengeriä:

 
George Stigler kirjoittaa Böhm-Bawerkin epäonnistumisesta ymmärtää ”keskinäisen määrittymisen ja tasapainon käsitteitä (kehitettynä yhtälöryhmän teorian avulla). Keskinäinen määrittyminen (gegenseitige Interdependenz) on torjuttu vanhemmalla syyn ja seuraussuhteen käsitteellä”. Ja Stigler lisää selittävän alaviitteen, ”Böhm-Bawerk ei ollut oppinut matematiikassa”[2], josta me kaikki voimme esittää hiljaisen kiitoksemme.

Ja viimeiseksi nykyisen taloustieteen todellinen keskushahmo – Paul Samuelson – tukee Alan Sweenyn kritiikkiä Misesistä ja Stiglerin lähestymistapaa hyötyyn ja toiminnan teoriaan sen ollen ”tautologinen” (suosittu positivistinen käsite) – ja huolettomasti väheksyy Misesin regressioteoreemaa vähämerkityksenä, koska se nojaa tyypillisiin  ”kirjallisuuden kirjoittajien pelkoihin” kehäpäätelmistä. Meidän täytyy olla huolissaan kehäpäätelmistä syyn ja seurauksen merkityksessä, koska Walras ja hänen seuraajansa kehittivät ”ajatuksen yleisestä tasapainosta, jossa kaikki suuruudet määrittyvät samanaikaisesti vahvasti toisistaan riippuvaisten suhteiden avulla.”[3]

Olen pyrkinyt tässä artikkelissa käsittelemään matemaattista taloustiedettä parhaassa mahdollisessa valossa. Tosiasiassa matemaattiset menetelmät tuovat välttämättä mukanaan monia virheitä ja typeryyksiä, jota ei tässä voida esittää tarkemmin.

Esimerkiksi laskennon käyttö, joka on ollut kotoperäistä matemaattiselle taloustieteelle, olettaa äärettömän pieniä askelmia. Äärettömän pienet askeleet saattavat sopia fysiikkaan, jossa partikkelit liikkuvat tiettyjä polkuja pitkin; mutta ne ovat täysin sopimattomia ihmisen toiminnan tieteeseen, jossa yksilöt harkitsevat asiaa juuri silloin kun siitä tulee riitävän iso nähtäväksi ja tärkeä. Ihmisen toiminta tapahtuu diskreetteinä askelina, ei äärettömän pieninä.

Esimerkkinä järjettömyyden määrästä tarjoan todisteena intialaisen taloustieteilijä S. S. Senguptan artikkelia Metroeconomica -julkaisussa: ”Complex Numbers: An Essay of Identification”, (joulukuu 1954, s. 129-34). Sengupta käsittelee vaihdannan transaktiota kompleksinumerona; siten jos kolme dollaria vaihdetaan kahteen yksikköön hyödykkeitä; tämä antaa hänelle kolmea ja kahta käyttäen kompleksinumeron. Jos neljä dollaria vaihdetaan kuuteen yksikkö hyödykettä, saamme toisen kompleksinumeron. Tämän jälkeen hän lisää, kertoo jne. kompleksinumerot ja luulee pääsevänsä suuriin taloustieteellisiin totuuksiin.

Paras lukijan opas matemaattisen taloustieteen viidakkoon on sivuuttaa hienostunut yhtälöiden sekasorto ja katsoa alla olevia oletuksia. Poikkeuksetta ne ovat lukumääräisesti harvoja, yksinkertaisia ja vääriä. Ne ovat vääriä nimenomaisesti, koska matemaattiset taloustieteilijät ovat positivisteja, jotka eivät tiedä että taloustiede nojaa tosiin aksioomiin.

Sen vuoksi matemaattiset taloustieteilijät muotoilevat oletuksia, jotka ovat varmasti vääriä tai osittain vääriä, mutta joiden he toivovat palvelevan hyödyllisinä likiarvoina niin kuin ne toimisivat fysiikassa. Olennaista on olla tulematta matemaattisesta olemuksesta pelotelluksi.

Viitteet:

1) Matemaattisen logiikan filosofian suosio verbaaliseen logiikkaan verrattuna voidaan katsoa aiheutuvan positivismin vaikutusvallasta filosofiassa. Oivalluksesta, että matemaattinen logiikka on alisteista sanalliselle, ks. Andreé Laelandesin ja Renée Poirierin huomautukset “logiikasta” ja “logistique” teoksessa (A. Laelande, ed.) Vocabulaire Technique et Critique de la Philosophie, 6 p. ( 6. eEd., (Pariisi, 1951). s. 574, 579.

2) Cf. George J Stigler, Production and Distribution Theories, (New York, 1946), s. 181

3) Cf. Saul Samuelson, Foundations of Economics, (Cambridge, 1947)

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: A Note On Mathematical Economics