Jokaisen valtion, yhtä lailla kuin jokaisen henkilön, taloudellinen tavoite on saavuttaa suurimmat tulokset vähimmällä vaivalla. Ihmiskunnan koko taloudellinen kehitys on koostunut lisätuotannon hankkimisesta samalla työvoimalla. Tästä syystä ihmiset alkoivat laittaa taakkoja muulien selkään omiensa sijasta; siksi he keksivät pyörän ja vankkurit, rautatiet ja kuorma-autot. Tästä syystä ihmiset ovat käyttäneet kekseliäisyyttään kehittääkseen satojatuhansia työtä säästäviä keksintöjä.
Kaikki tämä on niin perustavanlaatuista, että sen esittämisestä punastuisi, jollei sitä jatkuvasti unohdettaisi niiden toimesta, jotka keksivät ja laseeraavat uusia iskulauseita. Kansallisiksi termeiksi käännettynä ensimmäinen periaate tarkoittaa, että todellinen tavoite on tuottavuuden maksimointi. Tämän myötä täystyöllisyydestä – tarkoittaen tahattoman joutenolon puuttumista – tulee väistämätön sivutuote. Mutta tuotanto on tavoite, työllisyys pelkästään keino. Ei ole mahdollista pitää täysimääräistä tuotantoa ilman täystyöllisyyttä. Mutta on hyvin helppo järjestää täystyöllisyys ilman täyttä tuotantoa.
Alkukantaiset heimot ovat alastomia ja kehnosti ruokittuja ja majoitettuja, mutta ne eivät kärsi työttömyydestä. Kiina ja Intia ovat monin verroin meitä köyhempiä, mutta niiden pääongelma ovat alkukantaiset tuotantomenetelmät (jotka ovat sekä syy että seuraus pääoman puuttumiselle) eikä työttömyys. Mikään ei ole helpompaa kuin täystyöllisyyden järjestäminen silloin kun sen irrotetaan täydestä tuotannosta ja siitä tulee itsetarkoitus. Hitler tarjosi täystyöllisyyden valtavalla aseohjelmallaan. Sota tarjosi täystyöllisyyden kaikille siihen osallistuneille maille. Orjatyövoimalla Saksassa oli täystyöllisyys. Vangeilla ja pakkotyöllistetyillä on täystyöllisyys. Pakottaminen tarjoaa aina täystyöllisyyden.
Silti lainsäätäjämme eivät esitä täyden tuotannon lakiehdotuksia kongressissa vaan täystyöllisyyden lainsäädäntöjä. Jopa liikemiesten komiteat suosittavat ’presidentin komiteaa täystyöllisyydelle’ eikä täydelle tuotannolle tai edes täydelle työllisyydelle ja täydelle tuotannolle. Kaikkialla keinot on nostettu päämääräksi ja itse tarkoitus on unohdettu.
Palkoista ja työllisyydestä keskustellaan ikään kuin niillä ei olisi mitään suhdetta tuottavuuteen ja tuotantoon. Oletuksen perusteella, että työtä on tehtävänä vain kiinteä määrä, päästään johtopäätökseen, että 30 tunnin työviikko tarjoaa enemmän työpaikkoja ja on siten parempi vaihtoehto kuin 40 tunnin työviikko. Ammattiliittojen satoja työn keksimisen käytäntöjä suvaitaan tietämättömyydestä. Kun ammattiliiton johtaja uhkaa ajaa radioaseman nurin, jollei se työllistä tuplasti niin paljon muusikkoja kuin se tarvitsee, osa kansasta tukee häntä, koska loppujen lopuksi hän ainoastaan pyrkii luomaan työpaikkoja. Kun saimme oman Työn edistämisen viraston (WPA), hankkeiden löytämistä, jotka työllistävät suurimman mahdollisen määrän ihmisiä suhteessa suoritetun työn arvoon nähden, pidettiin osoituksena virkamiesten nerokkuudesta – toisin sanoen hankkeita, joissa työvoima oli vähiten tehokkaassa käytössä.
Olisi paljon parempi, jos vaihtoehtona olisi – mitä se ei ole – maksimoida tuotanto tukemalla osan väestön joutilaisuutta avoimilla tuilla kuin tarjota ”täyttä työllisyyttä” niin monilla verhotuilla työn keksimisillä, että tuotannosta tulee epäjärjestynyttä. Sivilisaation kehitys on tarkoittanut työllisyyden vähenemistä, ei sen lisäystä. Koska meistä on kansakuntana tullut yhä vauraampi, olemme pystyneet käytännössä hävittämään lapsityövoiman käytön, poistamaan välttämättömyyden vanhoilta ihmisiltä työskennellä ja tekemään tarpeettomaksi miljoonille naisille mennä töihin. Amerikan väestöstä suhteellisesti paljon pienemmän määrän täytyy työskennellä kuin esimerkiksi Kiinassa tai Venäjällä. Todellinen kysymys ei ole, onko vuonna 1950 Amerikassa 50 vai 60 miljoonaa työpaikkaa, vaan kuinka paljon tulemme tuottamaan ja mikä sen seurauksena tulee olemaan elintasomme. Jakamisen ongelma, johon kaikki painotus nykyään laitetaan, on lopulta sitä helpommin ratkaistavissa, mitä enemmän on jaettavaa.
Ajatukset kirkastuvat, jos pääpaino asetetaan sinne, mihin se kuuluu – toimintamalleihin, jotka maksimoivat tuotannon.