Erityisintressit, kuten tullimaksujen historia hyvin muistuttaa, tuottavat mitä nerokkaimpia syitä, miksi jonkin ryhmän edustajien tulisi olla erityisen huolenpidon kohteina. Heidän puhemiehensä esittää heille suosiollisen suunnitelman; ja aluksi se vaikuttaa niin naurettavalta, että puolueettomat kirjoittajat eivät vaivaudu sitä paljastamaan. Mutta erityisintressit jatkavat suunnitelmansa jankkaamista. Sen läpimenolla on niin suuri vaikutus heidän välittömään hyvinvointiinsa, että heillä on varaa palkata taloustieteen ammattilaisia ja ”viestintäkonsultteja” sen edistämiseen. Yleisö kuulee perustelujen toistuvan niin usein ja yhdessä rikkaan tilastotiedon, kaavioiden, käyrien ja prosenttilukujen kanssa, että lopulta se hyväksytään. Silloin kun puolueettomat kirjoittajat tunnistavat vaaran hankkeen lainsäädännöllisestä läpimenosta olevan todellinen, he ovat yleensä jo liian myöhässä. He eivät pysty muutamassa viikossa perehtymään aiheeseen yhtä läpikotaisin kuin palkatut konsultit, jotka ovat omistautuneet sille vuosikausia; heitä syytetään tietämättömyydestä ja heitä pidetään henkilöinä, jotka tohtivat kinastella perusolettamuksista.
Seuraava tausta toimikoon maataloustuotteiden pariteettihintojen ajatuksen historiana. Olen unohtanut ensipäivän, jolloin se ilmaantui lakiehdotukseksi; mutta New Dealin adventtina vuonna 1933 siitä oli tullut ehdottoman vakiintunut periaate, laiksi hyväksytty; ja kun vuodet toistensa jälkeen vierivät ja sen naurettavat jatkoesitykset ilmaantuivat, ne myös hyväksyttiin.
Perustelu pariteettihinnoille meni jotakuinkin seuraavasti. Maatalous on kaikkein perustavin ja kaikkein tärkein toimiala. Siitä täytyy pitää huolta hinnalla millä hyvänsä. Lisäksi kaikkien muiden vauraus on riippuvainen viljelijän vauraudesta. Jos hänellä ei ole ostovoimaa ostaa toimialan tuotteita, toimiala riutuu. Tämä oli syynä vuoden 1929 romahdukseen tai vähintäänkin epäonnistumiseen toipua siitä. Sillä maataloustuotteiden hinnat laskivat jyrkästi, kun taas teolliset tuotteet halpenivat hyvin vähän. Seurauksena viljelijät eivät pystyneet ostamaan teollisia tuotteita; kaupunkien työntekijät irtisanottiin, eivätkä he pystyneet ostamaan maataloustuotteita, ja lama levisi yhä laajenevin ja voimistuvin kehin. Oli olemassa vain yksi parannuskeino, ja se oli yksinkertainen. Palauttaa maataloustuotteiden hinnat yhdenmukaisiksi niiden tuotteiden hintojen kanssa, joita viljelijät ostivat. Tämä pariteetti oli voimassa ajanjakson vuodesta 1909 vuoteen 1914, jolloin viljelijät olivat vauraita. Tämä hintasuhde pitää palauttaa ja pitää yllä pysyvästi.
Vaatisi liian pitkän selityksen ja veisi liian kauaksi aiheesta käydä läpi jokaista järjettömyyttä tämän uskottavalta kuulostavan lausunnon tarkastelemiseksi. Ei ole olemassa mitään vakaata perustetta ottaa tiettyjä hintasuhteita, jotka vallitsivat jonain vuonna tai ajanjaksona, ja pitää niitä pyhinä tai edes välttämättä ”tavallisempina” kuin minkään muunkaan ajanjakson hintasuhteita. Jopa jos ne olisivat ”tavanomaisia” kyseisenä aikana, mitä syitä on olettaa, että nämä suhteet tulisi säilyttää sukupolvi myöhemmin huolimatta väliaikana tapahtuneista valtavista muutoksista tuotanto- ja kysyntäolosuhteissa? Ajanjaksoa 1909–1914 ”pariteetin” perustaksi ei valittu sattumalta. Suhteellisten hintojen suhteen se oli yksi kaikkein suosiollisimmista ajanjakoista koko historiassa maanviljellylle.
Jos ajatuksessa olisi ollut mitään vilpittömyyttä tai logiikkaa, sitä olisi yleisesti laajennettu. Jos maataloustuotteiden ja teollisten tuotteiden välistä hintasuhdetta, joka vallitsi vuoden 1909 elokuusta heinäkuuhun 1914, tulisi ylläpitää loputtomasti, miksei säilyttää loputtomasti hintasuhdetta tuolta ajalta kaikkien muidenkin hyödykkeiden osalta niiden suhteessa toisiinsa? Kuusisylinterinen Chevrolet Touring -auto maksoi 2 150 dollaria vuonna 1912; ylivoimaisesti kehittyneempi kuusisylinterinen Chevrolet Sedan maksoi 907 dollaria vuonna 1942; mukautettuna ”pariteettiin” samalla perusteella kuin maataloustuotteet se olisi kuitenkin vuonna 1942 maksanut 3 270 dollaria. Pauna alumiinia vuodesta 1909 vuoteen 1913 maksoi keskimäärin 22,5 senttiä; sen hinta vuoden 1946 alussa oli 14 senttiä, mutta ”pariteetissa” se olisi maksanut sen sijaan 41 senttiä.
Kuulen heti valituksia, että tällaiset vertailut ovat naurettavia: kaikki tietävät, että nykypäivän auto on kaikilla tavoin ylivoimaisesti parempi kuin vuoden 1912 auto ja sen valmistaminen maksaa vain murto-osan entisestä, ja sama pätee alumiiniin. Tarkalleen. Mutta miksei kukaan nosta esiin uskomatonta tuottavuuden lisäystä eekkeriä kohden maataloudessa? Viisivuotisjaksona 1939–1943 Yhdysvalloissa kasvatettiin keskimäärin 260 paunaa puuvillaa eekkeriä kohden verrattuna keskimääräiseen 188 paunaan eekkeriä kohden viisivuotiskaudella 1909–1913. Maataloustuotteiden tuotantokustannukset ovat merkittävästi alentuneet parempien kemiallisten lannoitteiden, siementen paremman suodattamisen ja lisääntyneen koneistuksen ansiosta – bensiinitraktorin, maissinkuorimen, puuvillanpoimijan. ”Joillakin suurilla maatiloilla, jotka ovat täysin koneistetut ja toimivat massatuotantolinjojen tapaan, tarvitaan ainoastaan yhden kolmasosan tai viidesosan verran työvoimaa saman sadon tuottamiseen kuin viisi vuotta sitten.”[1] Silti ”pariteettihintojen” apostolit sivuuttavat tämän kaiken.
Kieltäytyminen periaatteen yleistämisestä ei ole ainoa todiste siitä, että kyseessä ei ole yleisen edun mukainen taloudellinen suunnitelma, vaan pelkästään väline erityisintressien tukemiseen. Toinen todiste on, että kun maataloushinnat ylittävät ”pariteetin” tai ovat sinne pakotetut valtion toimintatapojen perusteella, viljelijöiden ryhmittymän puolelta kongressissa ei ilmaannu vaateita tällaisten hintojen ajamisesta alas pariteettiin tai että tukiaiset tulisi siinä mitassa maksaa takaisin. Kyseessä on sääntö, joka toimii vain yhteen suuntaan.
2.
Sivuuttaen kaikki nämä huomiot palataan keskeiseen virheeseen, joka on tarkastelun kohteena. Se on perustelu, että jos viljelijä saa korkeampia hintoja tuotteistaan, hän voi ostaa enemmän tuotteita teollisuudelta ja siten tehdä teollisuuden vauraaksi ja luoda työllisyyttä. Tämän perustelun kannalta ei ole luonnollisesti olennaista, saako viljelijä juuri niin kutsutut ”pariteettihinnat”.
Kaikki kuitenkin riippuu siitä, kuinka nämä korkeammat hinnat saadaan aikaiseksi. Jos ne ovat tulosta yleisestä elpymisestä, jos ne seuraavat lisääntyneestä liiketoiminnan vaurastumisesta, kasvaneesta teollisesta tuotannosta ja lisääntyneestä kaupunkilaisten ostovoimasta (ei inflaation aiheuttamana), silloin ne tosiaan voivat tarkoittaa kasvanutta vaurautta ja tuotantoa ei pelkästään viljelijöille vaan kaikille. Mutta keskustelun alaisena on maataloustuotteiden hintojen nousu valtion väliintulon aiheuttamana. Tämä voidaan toteuttaa monella tavalla. Korkeammat hinnat voidaan pakottaa pelkällä lailla, joka on vähiten toimiva menetelmä. Se voidaan aikaansaada valtion valmiudella ostaa kaikki sille tarjotut maataloustuotteet ”pariteettihinnalla”. Se voidaan aikaansaada valtion riittävällä luototuksella viljelijöille viljoihin, jotta he voivat pitää viljan pois markkinoilta, kunnes ”pariteetti” tai korkeammat hinnat toteutuvat. Se voidaan aiheuttaa valtion asettamilla rajoituksilla sadon koosta. Se voidaan luoda, kuten käytännössä yleensä tapahtuu, näiden menetelmien yhdistelmällä. Oletetaan hetkeksi, että oli menetelmä mikä tahansa, asia joka tapauksessa toteutetaan.
Mikä on seuraus? Viljelijät saavat korkeammat hinnat viljastaan. Heidän ”ostovoimansa” on siten kasvanut. Tuolloin he ovat itse vauraampia ja ostavat enemmän tuotteita teollisuudelta. Kaikki tämä on niiden nähtävissä, jotka katsovat ainoastaan välittömiä toimintamallien seurauksia suoraan asianosaisille ryhmille.
Mutta on olemassa myös toinen seuraus, joka ei ole yhtään vähemmän vääjäämätön. Oletetaan, että vehnä, jota muutoin myytäisiin dollarilla vakka, on toimintamallin takia noussut 1,5 dollariin. Viljelijä saa vakkaa kohden 50 senttiä lisää vehnästä. Mutta työntekijä kaupungissa, täsmälleen saman muutoksen takia, maksaa vehnästä 50 senttiä enemmän vakalta leivän korottuneessa hinnassa. Sama pätee kaikkiin muihinkin maataloustuotteisiin. Jos viljelijällä on siis 50 senttiä enemmän ostovoimaa teollisten tuotteiden ostoon, työntekijällä kaupungissa on tarkalleen sen verran vähemmän ostovoimaa teollisten tuotteiden ostoon. Nettomäärältään teollisuus yleisesti ei ole hyötynyt mitään. Yritykset häviävät kaupunkien myynneissä tarkalleen yhtä paljon kuin ne hyötyvät maaseutujen myynneistä.
Myynnin esiintyvyydessä on luonnollisesti muutoksia. Epäilemättä maataloustyövälineiden valmistajat ja postimyyntiyritykset tekevät parempaa myyntiä. Mutta kaupunkien tavaratalot tekevät pienempää myyntiä.
Asia ei ole kuitenkaan vielä loppuun käsitelty. Toimintatavasta ei seuraa lainkaan nettohyötyjä, sen sijaan siitä seuraa nettotappioita. Sillä se ei tarkoita pelkästään ostovoiman siirtämistä kuluttajilta kaupungeissa tai veronmaksajilta yleisesti, tai molemmilta, viljelijöille. Se tarkoittaa myös pakotettua leikkausta maataloustuotteiden tuotannossa hinnan nostamiseksi. Tämä merkitsee vaurauden tuhoamista. Se tarkoittaa, että ruokaa on vähemmän kulutettavaksi. Kuinka tämä vaurauden tuhoaminen toteutetaan, riippuu hintojen nostoon valitusta menetelmästä. Se saattaa tarkoittaa fyysistä jo tuotetun tuhoamista, kuten kahvin polttamista Brasiliassa. Se saattaa tarkoittaa pakotettuja hehtaarirajoituksia, kuten Amerikan AAA-suunnitelmassa. Näiden menetelmien eräitä vaikutuksia tarkastellaan laajemman keskustelun yhteydessä valtion kontrollista hyödykkeisiin.
Mutta tässä voidaan mainita, että kun viljelijä vähentää vehnän tuotantoa saadakseen ”pariteetin”, hän saattaa tosiaankin saada korkeamman hinnan vakalta, mutta hän tuottaa ja myy vähemmän vakkoja. Seurauksena on, että hänen toimeentulonsa ei nouse hintojen nousun suhteessa. Eräät ”pariteettihintojen” puolestapuhujat jopa tunnistavat tämän ja käyttävät sitä perusteluna vaatimukselleen ”pariteettitoimeentulosta” viljelijöille. Mutta tämä voidaan saavuttaa ainoastaan tuella, joka on suoraan veronmaksajien kustantama. Toisin sanoen viljelijöiden auttaminen ainoastaan alentaa yhä lisää kaupungissa työskentelevien ja muiden ryhmien ostovoimaa.
3.
Eräs perustelu ”pariteettihinnoille” on vielä hyvä käydä läpi ennen aiheen jättämistä. Sitä esittävät eräät hienostuneemmat puolustajat. ”Kyllä”, he avoimesti myöntävät, ”taloudelliset perusteet pariteettihinnoille eivät ole kestäviä. Tällaiset hinnat ovat erityisetuoikeuksia. Ne ovat rasite kuluttajalle. Mutta eikö tullimaksu ole rasite viljelijälle? Eikö hänen täydy maksaa korkeampia hintoja teollisista tuotteista niiden takia? Asiaa ei edistäisi kompensoivien tullien asettaminen maataloustuotteille, koska Amerikka on maataloustuotteiden nettoviejä. Pariteettihintajärjestelmä on tullia vastaava viljelijöille. Se on ainoastaan reilu tapa tasata tilanne.”
Viljelijöille, jotka pyysivät pariteettihintoja, oli oikeutettu syy valituksilleen. Suojatulli vahingoittaa heitä enemmän kuin he tiedostavatkaan. Vähentämällä teollista tuontia se myös vähentää kotimaista maatalousvientiä, koska se estää ulkomaisia maita saamasta vaadittua dollarivaluuttaa maataloustuotteiden hankkimiseen. Ja se provosoi muita maita vastaaviin kostotulleihin. Joka tapauksessa äsken esitetty perustelu ei kestä tarkempaa tutkiskelua. Se on väärin jopa tosiasioihin vihjaavassa toteamuksessaan. Ei ole olemassa yleistä tullia kaikille ”teollisille” tuotteille tai kaikille ei-maataloustuotteille. On olemassa suuri määrä kotimaisia tai vientitoimialoja, joilla ei ole lainkaan tullisuojelua. Jos työntekijä kaupungissa joutuu maksamaan korkeamman hinnan villahuovasta tai päällystakista tullin vuoksi, saako hän ”kompensaation” joutumalla maksamaan korkeamman hinnan myös puuvillavaatteista ja ruokatarvikkeista? Vai onko hänet pelkästään ryöstetty kahdesti?
Tasataan tilanne, sanovat eräät, antamalla kaikille tasapuolinen ”suojelu”. Mutta tämä on ratkaisematonta ja mahdotonta. Jopa tapauksessa, että oletetaan ongelman olevan ratkaistavissa teknisesti – tulli A:lle, tehtailijalle, joka altistuu ulkomaiselle kilpailulle; tuki B:lle, tehtailijalle, joka vie tuotteitaan ulkomaille – olisi mahdotonta suojella tai tukea jokaista ”reilusti” tai tasapuolisesti. Jokaiselle täytyisi antaa sama prosenttimäärä (vai olisiko se sama dollarimäärä?) tullisuojelua tai tukea, ja koskaan ei oltaisi varmoja milloin maksuja on suoritettu jollekin ryhmälle kahdesti tai jätetty maksamatta toisille.
Mutta oletetaan, että tämä mahtava ongelma voitaisiin ratkaista. Mikä olisi sen tarkoitus? Kuka hyötyy, kun jokainen tasapuolisesti tukee kaikkia muita? Mikä on hyöty, kun kaikki häviävät korotetuissa veroissa tarkalleen saman, mitä hän hyötyy tukiensa tai suojelunsa muodossa? Ainoastaan hyödytön byrokraattien armeija ohjelman toteuttamiseksi on lisänä, mikä kaikki on tappiota tuotannolle.
Asia voitaisiin toisaalta ratkaista yksinkertaisesti lopettamalla sekä pariteettihintajärjestelmä että suojatullijärjestelmä. Sillä välin ne eivät yhdistelmänä tasaa kaikkea. Yhteinen järjestelmä tarkoittaa ainoastaan, että viljelijä A ja tehtailija B molemmat hyötyvät unohdetun henkilön C kustannuksella.
Joten jälleen kerran yhden ohjelman väitetyt hyödyt haihtuvat heti, kun jäljitetään sen pitkäaikaiset vaikutukset kaikille – eikä ainoastaan tarkastella sen välittömiä vaikutuksia erityisryhmälle.
[1] New York Times, 2. tammikuuta 1946