Pyrkimykset nostaa pysyvästi tiettyjen hyödykkeiden hintoja niiden luonnollisten markkinatasojen yläpuolelle ovat epäonnistuneet niin usein, niin katastrofaalisesti ja niin pahamaineisesti, että hienostuneet painostusryhmät ja byrokraatit, joihin nämä paineet kohdistavat, myöntävät harvoin avoimesti päämääräänsä. Julkilausutut päämäärät, erityisesti silloin, kun valtion väliintuloa aletaan ehdotella, ovat usein vaatimattomampia ja vakuuttavampia.
Heillä ei ole toivetta, he julistavat, korottaa hyödykkeen X hintaa pysyvästi sen luonnollisen tason yläpuolelle. Se olisi heidän mukaansa epäreilua kuluttajaa kohtaan. Mutta se on nyt ilmiselvästi reilusti alle luontaisen tasonsa. Tuottajat eivät pysty ansaitsemaan elantoansa. Jollei toimita pikaisesti, heidän liiketoimintansa häviää. Silloin olisi kyseessä todellinen niukkuus ja kuluttajat joutuisivat maksamaan ylettömiä hintoja hyödykkeestä. Ilmeiset tarjoushinnat, joita kuluttajat nyt maksavat, tulevat heille lopulta kalliiksi. Sillä nykyiset ”tilapäiset” alhaiset hinnat eivät voi kestää loputtomiin. Mutta ei ole varaa odottaa niin kutsuttuja luonnollisia markkinavoimia tai ”sokeaa” kysynnän ja tarjonnan lakia tilanteen korjaamiseksi. Tuolloin tuottajat ovat jo tuhon omat ja suuri niukkuus on toteutunut. Valtion tulee toimia. He haluavat ainoastaan korjata nämä rajut, tolkuttomat hintojen heilahtelut. He eivät pyri edistämään hintoja; he pyrkivät ainoastaan vakauttamaan ne.
Tämän toteuttamiseksi löytyy useita yleisesti esitettyjä menetelmiä. Eräs kaikkein yleisimmistä on valtion laina viljelijöille, jotta he voivat pitää viljansa pois markkinoilta.
Tällaisia lainoja patistetaan kongressissa syistä, jotka useimmille kuulijoille kuulostavat erittäin järkeenkäyviltä. Kerrotaan, että kaikki viljelijöiden viljat myydään markkinoille yhdellä kertaa sadonkorjuun aikaan; että tämä on juuri se hetki, jolloin hinnat ovat alhaisimmat ja että keinottelijat hyödyntävät sitä ostaakseen viljat itselleen ja pitävät niitä hintojen nousuun saakka, jolloin ruoka käy jälleen niukemmaksi. Näin painotetaan, että viljelijät kärsivät ja että heidän tulisi keinottelijoiden sijaan saada hyöty korkeammista keskimääräisistä hinnoista.
Tätä perustelua ei tue teoria eikä myöskään käytännön kokemus. Paljon parjatut keinottelijat eivät ole viljelijän vihollisia; he ovat välttämättömiä hänen hyvinvoinnilleen. Jonkun täytyy kantaa heilahtelevien maataloustuotteiden hintojen riskit; nykyaikana itse asiassa ne kantavat pääosin ammattimaiset keinottelijat. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että mitä taitavammin jälkimmäiset toimivat oman etunsa mukaisesti keinottelijoina, sitä enemmän he auttavat viljelijöitä. Sillä keinottelijat palvelevat omaa etuaan tarkalleen siinä suhteessa kuin he pystyvät ennakoimaan tulevia hintoja. Ja mitä tarkemmin he ennakoivat tulevia hintoja, sitä vähemmän rajuja tai äärimmäisiä ovat hintojen vaihtelut.
Vaikka viljelijät joutuisivat myymään koko vehnäsatonsa markkinoille vuoden yhden kuukauden aikana, hinta tuolloin ei siten välttämättä olisi alle minkään muun kuukauden hintaa (lukuun ottamatta varausta säilytyskustannuksille). Sillä keinottelijat voitonteon toiveissaan tekisivät tuolloin suurimman osan ostoistaan. He ostaisivat kunnes hinta nousisi tasolle, jolla he eivät enää näkisi mahdollisuuksia tehdä tulevia voittoja. He myisivät aina kun he uskoisivat tulevien tappioiden mahdollisuuteen. Seurauksena on maataloustuotteiden hintojen ympärivuotinen vakaus.
Juuri sen takia, että ammattimainen keinottelijoiden luokka kantaa nämä riskit, maanviljelijöiden ja myllärien ei tarvitse niitä kantaa. Jälkimmäiset voivat suojata itsensä markkinoiden avulla. Siten normaaleissa olosuhteissa keinottelijoiden hoitaessa tehtävänsä hyvin viljelijöiden ja mylläreiden voitot riippuvat pääosin heidän kyvyistään ja ahkeruudestaan maanviljelyssä ja jauhannassa eivätkä markkinoiden heilahteluista.
Käytännön kokemus osoittaa, että vehnän ja muiden ei-helposti pilaantuvien viljojen hinnat pysyvät keskimäärin samoina vuoden ympäri lukuun ottamatta varausta säilytykselle ja vakuutusmaksuille. Tosiasiallisesti eräät tarkat tutkimukset ovat osoittaneet, että keskimääräinen kuukausittainen nousu sadonkorjuun jälkeen ei ole ollut aivan riittävä maksamaan tällaisia säilytysmaksuja, joten keinottelijat ovat itse asiassa tukeneet maanviljelijöitä. Tietenkään tämä ei ole ollut heidän pyrkimyksensä: se on yksinkertaisesti ollut vain seurausta keinottelijoiden itsepintaisesta taipumuksesta ylioptimismiin.
(Tämä taipumus näyttää vaikuttavan yrittäjiin pääosassa kilpailtuja pyrkimyksiä: luokkana he jatkuvasti, pyrkimyksiensä vastaisesti, tukevat kuluttajia. Tämä pitää erityisesti paikkansa silloin kun on kyseessä mahdollisuus suuriin spekulatiivisiin voittoihin. Aivan kuten lottoajat ryhmänä häviävät rahaa, koska jokainen on perusteettoman toiveikas omasta menestyksestään muutamaa spekulatiivista voittoa kohtaan, vastaavasti on laskettu, että kokonaistyömäärä ja pääoma, joka on käytetty kullan ja öljyn etsintään, on ylittänyt löydetyn öljyn ja kullan kokonaismäärän.)
2.
Tilanne on kuitenkin erilainen, kun valtio tulee mukaan ja joko ostaa viljelijöiden viljat itselleen tai lainaa heille rahat viljojen pitämiseksi poissa markkinoilta. Toisinaan toimenpidettä kutsutaan vakuuttavasti ”normaalin puskurivaraston”[1] ylläpitämiseksi. Mutta hintahistoria ja vuosittainen viljojen ylijäämä osoittavat, että tästä tehtävästä edellä kerrotun mukaisesti suoriutuvat jo hyvin yksityisesti järjestäytyneet vapaat markkinat. Kun valtio astuu kuvaan mukaan, ”normaalista puskurivarastosta” tulee todellisuudessa ikipoliittinen viljavarasto. Viljelijää rohkaistaan veronmaksajien varoilla pidättelemään ylenpalttisesti viljojaan. Koska poliitikot haluavat varmistua viljelijöiden äänten saannista, toimintamallin esittäneet poliitikot tai sitä toteuttavat byrokraatit asettavat viljelijöiden tuotteille aina niin kutsutun ”reilun” hinnan ylittämään hinnan, johon kysynnän ja tarjonnan olosuhteet kyseisellä ajanhetkellä oikeuttaisivat. Tästä seuraa ostajien karsiutuminen. ”Normaalista puskurivarastosta” on siten taipumus tulla perin epänormaali viljavarasto. Ylettömiä varastoja viljaa pidetään poissa markkinoilta. Tästä on vaikutuksena taattu tilapäinen korkeampi hinta kuin muutoin, mutta ainoastaan myöhemmällä paljon alhaisemmalla hinnalla kuin muutoin. Siksi että tänä vuonna keinotekoisesti luotu vaje (pitämällä osa viljasadosta pois markkinoilta) tarkoittaa keinotekoista ylijäämää seuraavana vuonna.
Siirryttäisiin liian kauaksi aiheesta, jos käytäisiin läpi yksityiskohtaisesti, mitä todellisuudessa tapahtui, kun tämä ohjelma toteutettiin esimerkiksi amerikkalaisen puuvillan osalta. Kokonaisen vuoden sato kasattiin varastoon. Kotimaisen puuvillan markkinat ulkomaille tuhottiin. Amerikka kannusti suunnattomasti puuvillan kasvattamista muissa maissa. Vaikka rajoitusten ja lainatoimenpiteiden vastustajat ennustivat nämä seuraukset, niiden tapahduttua seurauksista vastuulliset byrokraatit vastasivat ainoastaan, että ne olisivat ilmenneet joka tapauksessa.
Lainapolitiikkaa seuraa yleensä, tai siitä yleensä väistämättä seuraa, tuotannon rajoittaminen – toisin sanoen niukkuuden toimintamalli. Lähes kaikissa pyrkimyksissä ”vakauttaa” hyödykkeen hintaa tuottajien edut on asetettu ensimmäiseksi. Todellinen tarkoitus on välitön hintojen kohottaminen. Tämän toteuttamiseksi kaikkien kontrollin alaisten tuottajien tuotantoa yleensä suhteellisesti rajoitetaan, millä on monia välittömiä huonoja vaikutuksia. Olettaen, että kontrolli voidaan toteuttaa kansainvälisellä tasolla, se tarkoittaa, että maailman kokonaistuotantoa leikataan. Maailman kuluttajat pystyvät nauttimaan vähemmän kyseistä tuotetta kuin he olisivat pystyneet ilman rajoitusta. Maailma on juuri sen verran köyhempi. Koska kuluttajat pakotetaan maksamaan kyseisestä tuotteesta korkeampia hintoja kuin muutoin, heillä on juuri sen verran vähemmän kulutettavanaan muihin tuotteisiin.
3.
Rajoitusten kannattajat vastaavat yleensä, että tämä pudotus tuotannossa tapahtuisi markkinataloudessa joka tapauksessa. Mutta kyseessä on perustavanlaatuinen ero, kuten edellisestä luvusta on käynyt ilmi. Kilpaillussa markkinataloudessa korkeiden kustannusten tuottajat, tehottomat tuottajat, karsiutuvat pois hintojen pudotessa. Maataloushyödykkeen tapauksessa kaikkein kyvyttömimmät viljelijät tai ne, joilla on heikoimmat laitteet, tai ne, jotka työskentelevät köyhimmällä maalla, putoavat pois. Kyvykkäimpien viljelijöiden parhaimmilla mailla ei tarvitse rajoittaa tuotantoaan. Jos hinnan alentuminen on oireilua alhaisemmista keskimääräisistä tuotantokustannuksista, joka siis heijastuu lisääntyneenä tarjontana, silloin marginaalisten huonon maan viljelijöiden pois putoaminen päinvastoin mahdollistaa hyvien viljelijöiden tuotannon laajentamisen. Joten pitkällä aikavälillä kyseisen hyödykkeen tuotanto ei ehkä vähene lainkaan. Ja tuotetta tuotetaan ja myydään silloin pysyvästi alemmalla hinnalla.
Jos tämä on lopputulema, kyseisen tuotteen kuluttajat saavat yhtä paljon tuotetta kuin aikaisemmin. Mutta alhaisemman hinnan seurauksena heille jää rahaa, jota heillä ei ollut aiemmin, kulutettavaksi muihin tuotteisiin. Siten kuluttajat ovat selvästi paremmassa asemassa. Mutta heidän lisääntynyt kulutuksensa muissa asioissa kasvattaa työllisyyttä muilla toimialoilla. Nämä puolestaan ottavat vastaan aikaisemmat marginaaliset viljelijät ammatteihin, joissa heidän panoksensa ovat tuottavampia ja tehokkaampia.
Yhtenäinen suhteellinen rajoitus (palataksemme valtion väliintulon ohjelmaan) tarkoittaa yhtäältä, että tehokkaiden alhaisten kustannusten tuottajien ei sallita laskea markkinoille kaikkea tuotantoaan alhaisemmalla hinnalla. Toisaalta se tarkoittaa, että tehottomat korkeiden kustannusten tuottajat pidetään keinotekoisesti liiketoiminnassa. Tämä kasvattaa tuotteen keskimääräistä tuotantokustannusta. Sitä valmistetaan tehottomammin kuin muussa tapauksessa. Keinotekoisesti toimialallaan pidetty marginaalinen tuottaja jatkaa maan, työvoiman ja pääoman sitomista, vaikka ne voitaisiin kohdistaa paljon tuottavammin ja tehokkaammin muihin käyttöihin.
Ei ole mitään syytä perustella, että rajoitusohjelman seurauksena vähintäänkin maataloustuotteiden hintaa on nostettu ja että ”viljelijöillä on enemmän ostovoimaa”. He ovat saaneet sen ainoastaan ottamalla vastaavan määrän ostovoimaa pois ostajilta kaupungeissa. (Tätä on jo käsitelty perusteellisesti aikaisemmin analyysissä ”pariteettihinnoista”.) Viljelijöille rahan antaminen tuotannon rajoittamiseksi tai heille saman rahamäärän antaminen keinotekoisesti rajoitettuun tuotantoon ei eroa kuluttajien tai veronmaksajien pakottamisesta maksamaan ihmisille ei minkään tekemisestä. Kaikissa näissä tapauksissa toimintamallin hyödynsaajat vastaanottavat ”ostovoimaa”. Mutta jokaisessa tapauksessa joku toinen menettää tarkalleen vastaavan määrän. Yhteisön nettotappio on tuotantotappio, koska ihmisiä tuetaan siitä, etteivät he tuota. Koska jokaiselle on vähemmän, koska hyödykettä on vähemmän, reaalipalkkojen ja reaalitulojen täytyy laskea joko rahallisten arvojen alenemisen tai korkeampien elinkustannusten kautta.
Mutta jos maataloustuotteen hintaa pyritään pitämään ylhäällä eikä keinotekoista tuotantorajoitetta aseteta, ylihinnoitellun hyödykkeen myymätön ylijäämä kasaantuu, kunnes tuotteen markkinat lopulta romahtavat suuremmissa määrin kuin jos kontrolliohjelmaa ei olisi koskaan toteutettu. Tai kontrolliohjelman ulkopuoliset tuottajat keinotekoisen hinnannousun kannustamina laajentavat valtavasti omaa tuotantoaan. Näin kävi sekä brittiläiselle kumin että amerikkalaiselle puuvillan rajoittamisohjelmalle. Kummassakin tapauksessa ajaudutaan tuhoisaan ja pitkäaikaiseen hintojen romahdukseen, jollaista ei koskaan saavutettaisi ilman rajoitusohjelmaa. Suunnitelma, jonka vakavana tarkoituksena oli hintojen ja olosuhteiden ”vakiinnuttaminen”, saakin aikaan ylivoimaisesti suuremman epävakauden kuin markkinoiden vapaat voimat olisivat koskaan aiheuttaneet.
Luonnollisesti kansainväliset hyödykkeiden rajoitteet, joita nyt esitetään, tulevat välttämään kaikki nämä virheet, näin meille kerrotaan. Tällä kertaa kiinnitetään hinnat, jotka ovat ”reilut” eivät ainoastaan tuottajille vaan myös kuluttajille. Tuottavat ja kuluttavat valtiot sopivat siitä, millaiset nämä reilut hinnat ovat, koska kukaan ei ole kohtuuton. Kiinteät hinnat pitävät väistämättä sisällään ”oikeudenmukaiset” kiintiöt ja allokaatiot tuotannolle ja kulutukselle valtioiden kesken, mutta ainoastaan kyynikot tulevat ounastelemaan mitään sopimattomia kansainvälisiä kiistoja aiheesta. Lopuksi, kaikkein suurimpana ihmeenä, tämä ylikansallisten kontrollien ja pakottamisen sodanjälkeinen maailma tulee myös olemaan ”vapaan” kansainvälisen kaupan maailma!
Mitä tarkalleen valtion suunnittelijat tässä yhteydessä tarkoittavat vapaalla kaupalla, jää minulle epäselväksi, mutta voidaan olla varmoja eräistä asioista, joita he eivät tarkoita. He eivät tarkoita tavallisten ihmisten vapautta ostaa ja myydä, antaa ja ottaa lainaksi millä tahansa hinnalla tai korolla he haluavat ja missä tahansa he löytävät sen kaikkein tuottavimmaksi. He eivät tarkoita tavallisen kansalaisen vapautta kasvattaa tiettyä viljalajia haluamallaan tavalla, tulla ja mennä oman tahdon mukaisesti, asettua aloilleen mielensä mukaisesti, ottaa pääomaansa ja muuta omaisuuttaan mukaansa. Epäilen, että he tarkoittavat byrokraattien vapautta päättää näistä asioista hänen puolestaan. Ja he kertovat hänelle, että jos hän kuuliaisesti tottelee byrokraatteja, hänet palkitaan elintason kasvulla. Mutta jos suunnittelijat onnistuvat liittämään kansainvälisen yhteistyön ja lisääntyneen valtion taloudellisen säätelyn ajatukset toisiinsa, tulevaisuuden kansainvälinen kontrolli mitä varmimmin seuraa menneisyyden malleja, jolloin tavallisen ihmisen elintaso laskee samalla kun hänen vapauttansa rajoitetaan.
[1] Suom.huom. englanninkielinen termi “ever-normal granary”.