Olemme jo nähneet joitain seurauksia valtiollisista pyrkimyksistä, joilla hyödykkeiden hinnat on pyritty sitomaan vapaiden markkinahintojen yläpuolelle. Keskitytäänpä nyt joihinkin valtiollisiin aikeisiin pitää hyödykkeiden hintoja luonnollisten markkinahintojen alapuolella.
Jälkimmäistä pyrkimystä ovat aikanamme kokeilleet lähes kaikki valtiot sodan aikana. Tarkoituksena ei ole käydä läpi viisautta säännöstellä hintoja sodan aikana. Totalitaarisessa sodassa koko talous on eittämättä valtion hallitsema, ja välttämättä huomioon otettavat monimutkaisuudet ajaisivat keskustelun liian kauaksi tämän kirjan pääteemasta. Mutta sodanaikaista hintasäännöstelyä, oli se sitten viisasta tai ei, on jatkettu lähes kaikissa maissa vähintäänkin pitkiä aikoja sodan loputtua, jolloin alkuperäinen syy säännöstelyn aloittamiselle on kadonnut.
Tarkastellaan aluksi mitä tapahtuu, kun valtio pyrkii pitämään yksittäisen hyödykkeen tai muutamien hyödykkeiden hinnan alle sen, mihin hinnat asettuisivat vapailla kilpailluilla markkinoilla.
Kun valtio pyrkii sanelemaan enimmäishinnat vain muutamille hyödykkeille, se pyrkii yleensä valitsemaan tietyt perushyödykkeet, koska pidetään välttämättömänä, että köyhät pystyvät hankkimaan ne ”järkevin” kustannuksin. Oletetaan, että kyseistä tarkoitusta varten tuotteiksi valitaan leipä, maito ja liha.
Perustelut näiden hyödykkeiden hintojen alhaalla pitämiseksi menevät kutakuinkin seuraavasti: Jos pihviliha (esimerkiksi) jätetään vapaiden markkinoiden armoille, vapaa kilpailu nostaa hinnat ja liha on ainoastaan rikkaiden ulottuvilla. Ihmiset eivät saa pihvilihaa suhteessa tarpeisiinsa, vaan pelkästään suhteessa ostovoimaansa. Jos hinnat pidetään alhaalla, jokainen saa oman osansa.
Ensimmäinen huomioitava asia tässä perustelussa on, että jos se on paikkansa pitävä, valittu toimintamalli on epäjohdonmukainen ja arka. Sillä jos pihvilihan hinta määräytyy tarpeen sijasta ostovoiman perusteella 65 sentiksi puolelta kilolta, ostovoima yhtä lailla, vaikkakin ehkä aavistuksen vähäisemmässä määrin, määrittää lihan menekin silloinkin, kun sen laillinen ”kattohinta” on vaikkapa 50 senttiä puolelta kilolta. ”Ostovoima tarpeen sijaan” -perustelu toimii itse asiassa niin kauan kuin pihvilihasta veloitetaan jotain. Sen kelpaavuus loppuisi ainoastaan silloin, jos pihviliha annettaisiin pois.
Järjestelyt enimmäishintojen katoille alkavat yleensä pyrkimyksistä ”estää elinkustannuksia nousemasta”. Ja siten niiden tukijat tahattomasti olettavat, että aloitushetken markkinahinnassa, josta kontrollit alkavat, on jotain erityisen ”tavanomaista” tai pyhää. Kyseistä aloitushintaa pidetään ”kohtuullisena” ja jokaista hintaa sen yläpuolella ”kohtuuttomana” piittaamatta muutoksista tuotannon tai kysynnän olosuhteissa sen jälkeen, kun aloitushinta on ensi kerran määritetty.
2.
Tästä aiheesta keskusteltaessa ei ole syytä olettaa hintakontrollin kiinnittävän hintoja tarkalleen tasolle, johon vapaat markkinat ne asettaisivat. Silloin tilanne olisi sama kuin ilman hintasäännöstelyä. Täytyy olettaa, että yleisön ostovoima on suurempi kuin saatavilla olevien tuotteiden tarjonta ja että valtio pitää hintoja alemmalla tasolla kuin mihin vapaat markkinat ne asettaisivat.
Minkään hyödykkeen hintaa ei voida pitää alle sen markkinatason hinnan saamatta lopulta aikaan kahta vaikutusta. Ensimmäinen on kyseisen hyödykkeen kysynnän kasvaminen. Koska hyödyke on halvempi, ihmisiä sekä houkuttaa että heillä on varaa ostaa enemmän sitä. Toinen vaikutus on kyseisen hyödykkeen tarjonnan väheneminen. Koska ihmiset ostavat enemmän, hyödykkeen varastot tyhjenevät kauppiaiden hyllyiltä nopeammin. Mutta lisäksi hyödykkeen tuotanto on tukahdutettu. Voittomarginaaleja on vähennetty tai ne on hävitetty kokonaan. Marginaalituottajat on ajettu pois markkinoilta. Jopa kaikkein tehokkaimpien tuottajien vaaditaan tuottamaan tuotteitaan tappiolla. Näin tapahtui sodan aikana, kun hintahallinnon virasto edellytti teurastamoita teurastamaan ja prosessoimaan lihat vähemmällä kuin karjasta, teurastamisen työvoimasta ja prosessoinnista aiheutui kuluja.
Jos mitään muuta ei tehtäisi, tietyn tuotteen enimmäishinnan määräämisen seurauksena olisi siten pula kyseisestä tuotteesta. Mutta tämä on juuri päinvastaista kuin valtion sääntelijät alun perin halusivat. Sillä ennen muuta juuri enimmäishinnoitteluun valitut hyödykkeet sääntelijät halusivat pitää runsaassa tarjonnassa. Mutta kun he rajoittavat palkkoja ja hyödykkeiden tuottajien voittoja rajoittamatta ylellisyys- tai puoliylellisyystuotteiden valmistajien palkkoja ja voittoja, he tukahduttavat hintasäännösteltyjen välttämättömyystuotteiden tuotannon samaan aikaan kuin he suhteellisesti kannustavat vähemmän olennaisten hyödykkeiden tuotantoa.
Jotkut näistä seurauksista tulevat aikanaan ilmeisiksi sääntelijöille, jotka tuolloin omaksuvat erinäisiä muita keinoja ja rajoitteita seurauksien torjumiseksi. Näihin keinoihin kuuluvat muun muassa säännöstely, hintakontrollit, tuet ja yleinen hintasäännöstely. Tarkastellaan jokaista näistä vuorollaan.
Kun käy ilmeiseksi, että jonkin tuotteen vaje on kehittymässä siksi, että tuotteen hinta on sidottu markkinahintaa alhaisemmaksi, rikkaita kuluttajia syytetään ”enemmän kuin oman osansa” ottamisesta; tai, jos kyseessä on tuotantoon käytettävä raaka-aine, yksittäisiä yrityksiä syytetään sen ”hamstraamisesta”. Valtio ottaa tuolloin käyttöönsä joukon sääntöjä siitä, kenellä on etuoikeus hyödykkeen ostamiseen, tai kenelle ja missä määrin se allokoidaan tai kuinka sitä säännöstellään. Jos säännöstelyjärjestelmä otetaan käyttöön, se tarkoittaa, että jokainen kuluttaja voi saada ainoastaan tietyn enimmäismäärän tuotetta huolimatta siitä, kuinka paljon hän on valmis maksamaan siitä lisää.
Jos säännöstelyjärjestelmä otetaan käyttöön, se tarkoittaa lyhyesti, että valtio omaksuu kahden hinnan järjestelmän tai kahden valuutan järjestelmän, jossa jokaisella kuluttajalla tulee olla tietty määrä kuponkeja tai ”pisteitä” tietyn rahamäärän lisäksi. Toisin sanoen valtio yrittää säännöstelyn kautta tehdä osan työstä, jonka vapaat markkinat olisivat toteuttaneet hintojen avulla. Tarkoitan ainoastaan osan työstä, koska säännöstely ainoastaan rajoittaa kysyntää eikä samalla vahvista tarjontaa, kuten korkeammat hinnat olisivat tehneet.
Valtio saattaa yrittää varmentaa tarjontaa laajentamalla kontrollinsa hyödykkeen tuotannon kustannuksiin. Pitääkseen pihvilihan kuluttajahinnan alhaalla se sitoo esimerkiksi pihvilihan tukkuhinnan, teurastushinnan, elävän karjan hinnan, rehun hinnan ja maataloustyön palkat. Pitääkseen toimitetun maidon hinnan alhaalla se voi yrittää kiinnittää maidon kuljettajien palkat, säiliöiden hinnat, maidon tuottajahinnan ja rehun hinnan. Sitoakseen leivän hinnan se saattaa määrätä leipomoiden palkat, jauhojen hinnat, myllyjen voitot, vehnän hinnan ja niin edelleen.
Samalla kun valtio jatkaa hintojen kiinnittämistä tuotantoketjussa taaksepäin, se laajentaa seurauksia, jotka alun perin ajoivat sen tälle tielle. Olettaen, että sillä on rohkeutta sitoa nämä kustannukset ja se myös pystyy siihen, se vuorostaan luo vajeita erinäisistä osatekijöistä – työstä, rehusta, viljasta tai mistä tahansa – joita tarvitaan osana lopputuotteen valmistusta. Näin valtio ajautuu kontrolleihin yhä laajenevissa kehissä, ja lopputulos vastaa samaa kuin yleinen hintojen säännöstely.
Valtio voi pyrkiä kohtaaman tämän haasteen tukien avulla. Se tunnistaa esimerkiksi, että kun se pitää maidon tai voin hinnan markkinoiden hintaa tai muiden tuotteiden suhteellista vertailuhintaa alempana, seurauksena toimista saattaa olla vaje, koska maidon tai voin tuotannon palkat tai voittomarginaalit ovat alhaisemmat muihin hyödykkeisiin verrattuna. Sen vuoksi valtio pyrkii tasoittamaan tätä maksamalla tukea maidon ja voin tuottajille. Puuttumatta tähän liittyviin hallinnollisiin vaikeuksiin ja olettaen, että tukimäärä on juuri riittävä varmistamaan halutun suhteellisen maidon ja voin tuotannon, on selvää, että vaikka tuki maksetaan tuottajille, kuluttajat ovat todellisia tuettuja. Sillä nettomääräisesti tuottajat eivät saa maidostaan ja voistaan enempää kuin jos heidän olisi sallittu alkujaan veloittaa vapaiden markkinoiden hinta; mutta kuluttajat saavat maitonsa ja voinsa merkittävästi alle vapaiden markkinoiden hinnan. Heitä tuetaan erotuksen suuruuteen eli tuottajille maksetun tuen määrään saakka.
Jollei tuettua hyödykettä myös säännöstellä, ne, joilla on suurin ostovoima, voivat ostaa sitä eniten. Tämä tarkoittaa, että heitä tuetaan enemmän kuin niitä, joilla on vähemmän ostovoimaa. Verotuksesta riippuu, kuka kuluttajia tukee. Mutta kansa veronmaksajan roolissaan tukee itseään kuluttajan roolissaan. Tässä labyrintissä tulee hiukan vaivalloiseksi jäljittää tarkalleen, kuka ketäkin tukee. Unohdetaan, että joku maksaa tuet ja että ei ole löydetty menetelmää, jolla yhteisö saa jotain ilmaiseksi.
3.
Hintojen sitominen saattaa usein lyhyen aikaa vaikuttaa onnistuneelta. Se saattaa näyttää toimivan hetken hyvin, erityisesti sodan aikana, kun tukena ovat isänmaallisuus ja kriisitietoisuus. Mutta mitä kauemmin se on voimassa, sitä suuremmaksi vaikeudet kasvavat. Kun hintoja pidetään keinotekoisesti alhaalla valtion voimankäytön avulla, kysyntä ylittää tarjonnan pitkäaikaisesti. Olemme nähneet, että jos valtio pyrkii ehkäisemään hyödykkeen vajetta alentamalla myös työn, raaka-aineiden ja muiden tuotannon kustannuksiin kuuluvien osatekijöiden hintoja, se luo puolestaan vajeen näistä osatekijöistä. Mutta valtio, valitessaan tämä tien, ei ainoastaan huomaa välttämättömäksi laajentaa hintakontrolleja yhä kauemmaksi alaspäin tai ”pystysuorasti”; se tulee huomaamaan yhtä tärkeäksi laajentaa hintakontrolleja ”vaakasuorasti”. Jos yhtä hyödykettä säännöstellään ja yleisö ei saa sitä riittävästi vaikka sillä on vielä ylimääräistä ostovoimaa, se siirtyy johonkin korvikkeeseen. Toisin sanoen jokaisen niukkenevan hyödykkeen säännöstely asettaa yhä enemmän painetta jäljelle jääneitä sääntelemättömiä hyödykkeitä kohtaan. Jos oletetaan, että valtio on menestyksekäs pyrkimyksissään ehkäistä pimeitä markkinoita (tai pystyy vähintäänkin estämään niiden kehittymisen mitätöimään lailliset hinnat), jatkuvat hintojen kontrollit ajavat sen yhä uusien tuotteiden säännöstelyyn. Tämä säännöstely ei voi pysähtyä kuluttajiin. Sodassa se ei päättynyt kuluttajiin. Itse asiassa sitä sovellettiin ensiksi raaka-aineiden allokointiin tuottajille.
Luonnollisen seurauksen kaikenkattavasta ja läpikäyvästä hintakontrollista, joka pyrkii ylläpitämään tiettyä historiallista hintatasoa, täytyy lopulta olla täydellisesti kontrolloitu talous. Palkkoja jouduttaisiin pitämään yhtä jäykästi alhaalla kuin hintoja. Työtä täytyisi säännöstellä yhtä säälimättömästi kuin raaka-aineita. Lopputuloksena olisi, että valtio ei pelkästään kertoisi jokaiselle kuluttajalle tarkalleen, kuinka paljon jokaista tuotetta hän saisi; se kertoisi jokaiselle valmistajalle tarkalleen, minkä määrän jokaista raaka-ainetta ja työvoimaa hän saisi. Kilpailevia työmarkkinoita ei sallittaisi sen enempää kuin kilpailua raaka-aineista. Tuloksena olisi jähmettynyt totalitaarinen talous, jossa jokainen työntekijä ja yritys olisivat valtion armoilla, ja kaikkien tuntemiemme perinteisten vapauden arvojen lopullinen hylkääminen. Kuten Alexander Hamilton mainitsi Federalist papers -teoksessaan muutama vuosisata sitten: ”Valta henkilön toimeentulosta vastaa valtaa hänen tahdostaan.”
4.
Nämä ovat seurauksia siitä, mitä voidaan kutsua ”täydelliseksi”, pitkään jatkuneeksi ja ”ei-poliittiseksi” hintasäännöstelyksi. Kuten maassa toisensa jälkeen, erityisesti Euroopassa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen niin seikkaperäisesti tuli todistetuksi, eräät byrokraattien eriskummallisimmista virheistä lievenivät pimeiden markkinoiden ansioista. Monissa Euroopan maissa kansa sai riittävästi syödäkseen ainoastaan hyödyntämällä pimeitä markkinoita. Joissakin maissa pimeät markkinat jatkoivat kasvamistaan laillisten säännösteltyjen markkinoiden kustannuksella kunnes niistä käytännössä tuli oikeat markkinat. Pitämällä virallisesti yllä hintakattoja valtaapitävät poliitikot kuitenkin yrittivät osoittaa, että heidän sydämensä, jolleivät heidän toimeenpanojoukkonsa, olivat oikeassa paikassa.
Vaikka pimeät markkinat lopulta korvasivat lailliset hintakatolliset markkinat, ei pidä olettaa, että mitään vahinkoa ei tapahtunut. Vahingot olivat sekä taloudellisia että moraalisia. Siirtymäaikana suurten vanhojen yritysten, joilla on raskaita pääomainvestointeja ja joille hyvän julkisen maineen säilyminen on tärkeätä, on pakko rajoittaa tai lopettaa tuotantoaan. Niiden paikan ottavat hämäräperäiset yritykset, joilla on vähän pääomaa ja kokemusta tuotannosta. Nämä uudet yritykset ovat tehottomia verrattuna niihin, jotka ne korvasivat; ne tuottavat heikkolaatuisempia ja vilpillisiä tuotteita paljon korkeammilla tuotantokustannuksilla kuin vanhemmat yritykset olisivat vaatineet aikaisempien tuotteidensa tuotannon jatkamiseksi. Epärehellisyydelle asetetaan palkinto. Uudet yritykset ovat olemassaolonsa tai kasvunsa velkaa tosiasialle, että ne ovat valmiita rikkomaan lakia; niiden asiakkaat yhtyvät salaliittoon; ja luonnollisena seurauksena turmelus leviää kaikkiin liike-elämän toimiin.
Lisäksi on harvinaista, että hintoja säätelevät viranomaiset osoittavat todellisia pyrkimyksiä ainoastaan ylläpitää toimiensa alussa vallinnutta hintatasoa. He julistavat, että heidän tarkoituksenaan on ”ylläpitää nykyistä tilannetta”. Pian he kuitenkin aloittavat ”epäoikeudenmukaisuuksien” tai ”yhteiskunnallisten vääryyksien” korjaamisen varjolla hintasäätelynsä, joka antaa eniten poliittisesti vahvoilla oleville ryhmille ja vähiten muille.
Koska poliittista valtaa mitataan nykyään yleisimmin äänien määrällä, ryhmiä, joita viranomaiset useimmin pyrkivät suosimaan, ovat työläiset ja viljelijät. Aluksi väitetään, että palkat ja elinkustannukset eivät ole kytköksissä; että palkkoja voidaan helposti nostaa ilman hintojen nostamisia. Pian käy ilmeiseksi, että palkkoja voidaan nostaa ainoastaan tuottojen kustannuksella. Silloin virkamiehet alkavat perustella, että tuotot olivat jo muutoinkin liian korkealla ja että palkkojen nostaminen ja hintojen kiinnipitäminen sallivat yhä ”reilut tuotot”. Koska ei ole olemassa mitään yhdenmukaista tuottotasoa kannattavuuden vaihdellessa yrityskohtaisesti, tämä toimintamalli hävittää vähiten kannattavat yritykset kokonaan ja tukahduttaa tai lopettaa tiettyjen tuotteiden valmistuksen. Tämä tarkoittaa työttömyyttä, supistumista tuotannossa ja laskua elintasossa.
5.
Mihin enimmäishinta-ajattelu perustuu, mitä sen taustalla on? Ensinnäkin sieltä löytyy virhekäsitys siitä, mikä on saanut hinnat nousemaan. Todellinen syy on joko hyödykkeiden niukkuus tai rahan ylitarjonta. Oikeudellinen hintojen säätely ei pysty parantamaan kumpaakaan. Itse asiassa, kuten juuri on tullut nähtyä, se ainoastaan voimistaa pulaa hyödykkeistä. Myöhemmässä luvussa palataan siihen, mitä rahan ylitarjonnalle voidaan tehdä. Mutta eräs enimmäishintojen määrittelyyn ajavista virheistä on juuri tämän kirjan pääteema. Aivan kuten loputtomat suunnitelmat valittujen hyödykkeiden hintojen nostamiseksi ovat seurausta ajatella ainoastaan asiaan välittömästi liittyvien tuottajien etuja ja unohtaa kuluttajien etu, samoin suunnitelmat hintojen pitämiseksi alhaalla laillisella määräyksellä ovat seurausta ajattelusta pitää huolta ihmisistä ainoastaan kuluttajina ja heidän etujensa unohtamista tuottajina. Ja poliittinen tuki tällaisille toimintamalleille kumpuaa vastaavasta sekaannuksesta julkisessa mielipiteessä. Ihmiset eivät halua maksaa lisää maidosta, voista, kengistä, huonekaluista, vuokrasta, teatterilipuista tai timanteista. Milloin tahansa joidenkin näiden hinta nousee edeltävää tasoansa korkeammalle, kuluttaja närkästyy ja kokee tulleensa huijatuksi.
Ainoa poikkeus on tuote, jota hän valmistaa itse: sen kohdalla hän ymmärtää ja arvostaa perustetta korotukselle. Mutta hän on aina taipuvainen pitämään omaa liiketoimintaansa jollain tavalla poikkeuksena. ”Oma liiketoimintani”, hän sanoo, ”on omintakeista, ja yleisö ei sitä ymmärrä. Työvoimakustannukset ovat nousseet; raaka-aineiden hinnat ovat nousseet; tätä tai tuota raaka-ainetta ei enää tuoda maahan ja se joudutaan tuottamaan itse korkeammin kustannuksin. Lisäksi tuotteen kysyntä on kasvanut ja yrityksillä tulisi olla vapaus veloittaa tarvittavat hinnat kannustamaan liiketoiminnan laajentamiseen kysyntään vastaamiseksi.” Ja niin edelleen. Kuluttajana jokainen ostaa satoja eri tuotteita; tuottajana hän valmistaa yleensä vain yhtä. Hän voi nähdä epäoikeudenmukaisuuden sen hintojen alhaalla pitämisessä. Ja kuten jokainen valmistaja haluaa korkeamman hinnan tuotteestaan, samoin jokainen työntekijä haluaa korkeamman palkkion tai palkan. Jokainen voi nähdä tuottajana, että hintojen kontrollointi rajoittaa hänen alansa tuotantoa. Mutta lähes kaikki kieltäytyvät yleistämästä tätä havaintoa, sillä se tarkoittaa, että hän joutuisi maksamaan enemmän muiden tuotteista.
Lyhyesti: jokaisella meistä on monia taloudellisia olemuspuolia. Jokainen meistä on tuottaja, veronmaksaja ja kuluttaja. Toimintamalli, jota kannatetaan, riippuu siitä, missä roolissa henkilö kyseisenä hetkenä on. Toisinaan hän on tohtori Jekyll ja toisinaan herra Hyde. Tuottajana hän haluaa inflaatiota (ajatellen pääasiassa omia palveluitaan tai tuotettaan); kuluttajana hän haluaa hintakattoja (ajatellen pääasiassa, mitä joutuu maksamaan muiden tuotteista); kuluttajana hän saattaa kannattaa tukia tai myöntyä niihin; veronmaksajana hän paheksuu niiden maksamista. Jokainen ajattelee pystyvänsä hallitsemaan poliittisia voimia siten, että hän voi hyötyä tuesta enemmän kuin hän häviää veroissa tai hyötyä tuotteensa hinnankorotuksesta (kun hänen raaka-aineidensa kustannuksia pidetään laillisesti alhaalla) ja samaan aikaan hyötyä kuluttajana hintasäännöstelystä. Mutta ylivoimainen enemmistö pettää itseään. Ei riitä, että tästä poliittisesta hintojen manipulaatiosta täytyy seurata vähintäänkin yhtä paljon tappioita kuin hyötyjä, vaan tappioita täytyy olla paljon enemmän kuin hyötyjä, koska hintojen kiinnittäminen nujertaa ja häiritsee työllisyyttä ja tuotantoa.