Rikotun ikkunan tapaus on nyt käyty läpi. Perustavanlaatuinen virhekäsitys. Saatettaisiin helposti ajatella, että kuka tahansa olisi kykenevä välttämään sen pysähtymällä hetkeksi pohtimaan asiaa. Silti rikotun ikkunan virhekäsitys, sadoissa valeasuissaan, on taloustieteen historiassa kaikkein itsepintaisin. Se on nykyään valloillaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Sen nimeen vannovat juhlavasti joka päivä suuren teollisuuden kapteenit, kauppakamarit, ay-liikkeiden johtajat, sanomalehtien pääkirjoittajat ja lehtien kolumnistit sekä radiotoimittajat, oppineet tilastotieteilijät hienostunein menetelminensä ja taloustieteen professorit parhaista yliopistoista. Moninaisilla tavoillaan he kaikki laajentavat tuhon hyötyjä.
Vaikka osa heistä välttää sanomasta, että pienissä tuhon teoissa olisi nettohyötyjä, he näkevät lähes loputtomia hyötyjä valtavissa tuhon toimenpiteissä. He kertovat meille, kuinka paljon paremmassa taloudellisessa tilanteessa olemme sodassa kuin rauhassa. He näkevät ”tuotantoihmeitä”, joiden saavuttaminen vaatii sotaa. Ja he näkevät sodanjälkeisen maailman vaurauden syntyvän valtavasta ”kumuloituneesta” tai ”kasaantuneesta” kysynnästä. Euroopassa he laskevat hilpeästi taloja, kokonaisia kaupunkeja, jotka on hajotettu maan tasalle ja joiden ”täytyy tulla korvatuiksi uusilla”. Amerikassa he laskevat taloja, joita ei voitu sodan takia rakentaa, sukkahousuja, joita ei voitu toimittaa, kuluneita autoja ja renkaita, aikansa eläneitä radioita ja jääkaappeja. He laskevat yhteen vaikuttavia kokonaismääriä.
Kyseessä on ainoastaan vanha ystävämme, rikotun ikkunan virhekäsitys, uusissa vaatteissa ja tunnistamattomaksi turvonneena. Tällä kertaa sitä tukee kokonainen joukko siihen liittyneitä harhakäsityksiä. Se sekoittaa tarpeen kysyntään. Mitä enemmän sota tuhoaa, mitä enemmän se köyhdyttää, sitä suurempia ovat sodan jälkeiset tarpeet. Epäilyksettä. Mutta tarve ei ole kysyntää. Tuloksellinen taloudellinen kysyntä vaatii tarpeen lisäksi myös vastaavan ostovoiman. Kiinan tarpeet nykyään ovat monin kerroin suuremmat kuin Amerikan tarpeet. Mutta sen ostovoima, ja siten ”uusi liiketoiminta”, jota se voi edistää, on olennaisesti pienempi.
Mutta jos tästä harhakäsityksestä päästään eteenpäin, on olemassa mahdollisuus toiseen erheeseen, johon ”rikkottuikkunalaiset” yleensä tarttuvat. He ajattelevat ”ostovoimaa” pelkästään rahana. Nykyään rahaa voidaan tehdä painokoneilla. Itse asiassa tätä kirjoitettaessa rahan painaminen on suurin teollisuudenala – jos tuotetta mitataan rahallisin mittarein. Mutta mitä enemmän rahaa syydetään tällä tavoin, sitä enemmän jokaisen rahayksikön arvo laskee. Tätä laskevaa arvoa voidaan mitata hyödykkeiden nousevina hintoina. Mutta koska useimmat ihmiset ovat niin tiukasti tottuneet tapaan ajatella varallisuuttaan ja tulojaan rahassa, he pitävät itseään varakkaampina rahallisen kokonaissumman noustessa, huolimatta tosiasiasta, että tavaroissa mitattuna heillä saattaa olla vähemmän ja he ostavat vähemmän. Suurin osa ”hyvistä” taloudellisista tuloksista, jotka ihmiset liittävät sotaan, ovat todellisuudessa sodanajan inflaation aikaansaamaa. Sama pystyttäisiin yhtä lailla saavuttamaan rauhanajan inflaatiolla. Tähän rahan harhaan palataan myöhemmin.
”Kasaantuneeseen” kysyntää sisältyy puolitotuus, aivan samoin kuin rikotun ikkunan harhakäsitykseen. Rikkinäinen ikkuna tarkoitti lisää liiketoimintaa lasittajalle. Sodan tuho tuottaa lisää liiketoimintaa tiettyjen tavaroiden valmistajille. Talojen ja kaupunkien tuho tarkoittaa lisää liiketoimintaa rakennusteollisuudelle. Kyvyttömyys tuottaa autoja, radioita ja jääkaappeja sodan aikana saa aikaan kumulatiivisen sodan jälkeisen kysynnän näille tietyille tuotteille.
Pääosalle ihmisiä tämä näyttäytyy kokonaiskysynnän lisäyksenä, kuten se hyvinkin voi olla alhaisemman ostovoiman dollareissa. Mutta todellisuudessa tapahtuu kysynnän jakautuminen muista tuotteista näihin tiettyihin tuotteisiin. Euroopassa ihmiset rakentavat enemmän uusia taloja kuin muutoin, koska heidän täytyy. Mutta heidän rakentaessaan enemmän taloja, heillä on juuri sen verran vähemmän henkilöstöä ja tuottavaa kapasiteettia jäljellä kaikkeen muuhun. Kun he ostavat taloja, heille on juuri sen verran vähemmän ostovoimaa kaikkeen muuhun. Liiketoiminnan kasvaessa mihin tahansa suuntaan yhtäällä, sen tulee (paitsi siinä määrin kuin tuottavia energioita voidaan yleisesti edistää tarpeella ja kiireellisyydellä) vastaavasti vähentyä toisaalla.
Lyhyesti ilmaistuna sota muuttaa sodan jälkeisen toimeliaisuuden suuntaa; se muuttaa teollisuudenalojen tasapainoa; se muuttaa teollisuuden rakennetta. Ja tällä on aikanaan myös omat seurauksensa. Toinen kysynnän jakaantuminen tapahtuu, kun asuntojen ja muiden kulutushyödykkeiden kumuloitunut kysyntä on tyydyttynyt. Silloin nämä tilapäisesti suositut teollisuudenalat joutuvat taas suhteellisesti supistumaan salliakseen muiden alojen kasvaa täyttämään muita tarpeita.
Loppujen lopuksi on kuitenkin tärkeää pitää mielessä, ettei ero ole pelkästään sodanjälkeisen kysynnän muodossa sotaa edeltäneeseen verrattuna: Kysyntä ei ole vain ohjautunut yhdestä hyödykkeestä toiseen. Useimmissa maissa sen kokonaismäärä kutistuu.
Tämä on väistämätöntä, kun huomioidaan, että kysyntä ja tarjonta ovat ainoastaan saman kolikon kaksi eri puolta. Ne ovat sama asia katsottuna eri suunnista. Tarjonta luo kysyntää, koska pohjimmiltaan se on kysyntä. Valmistetun tuotteen tarjonta on kaikki, mitä ihmisillä itse asiassa on tarjottavanaan vaihdannassa asioihin, joita he haluavat. Tässä merkityksessä viljelijöiden vehnän tarjonta käsittää heidän kysyntänsä autoihin ja muihin tuotteisiin. Autojen tarjonta käsittää autoteollisuuden ihmisten vehnän ja muiden tuotteiden kysynnän. Kaikki tämä on sisäsyntyistä nykyaikaisessa työnjaossa ja vaihdantataloudessa.
Pitää paikkansa, että tämä perustavanlaatuinen tosiasia hämärtyy monille ihmisille (mukaan lukien eräät väitetysti erinomaiset taloustieteilijät) palkanmaksujen ja muiden mutkistuksien kautta kuten epäsuorasta tavasta, jolla käytännössä kaikki nykyaikaiset vaihdannat toteutetaan rahan välityksellä. John Stuart Mill ja muut klassiset kirjoittajat, vaikkakaan he toisinaan eivät onnistuneet ottamaan riittävästi huomioon monimutkaisia rahan käytöstä johtuvia seurauksia, näkivät sentään rahallisen kerroksen läpi alla oleviin tosiseikkoihin. Siinä suhteessa he olivat edellä monia nykypäivän kriitikoitaan, joita raha hämmentää ennemmin kuin ohjaa. Puhdas inflaatio – tarkoittaen puhdasta lisärahan liikkeelle laskemista seurauksella, että palkat ja hinnat nousevat – saattaa näyttää lisäkysynnän luomiselta. Mutta se ei ole sitä oikeiden tuotteiden todellisena tuotantona ja vaihdantana. Kuitenkin sodan jälkeisen kysynnän lasku voidaan peittää monilta ihmisiltä harhalla korkeammista rahallisista palkoista, jotka enemmän kuin kompensoituvat korkeammilla hinnoilla.
Pääosassa maista sodanjälkeinen kysyntä siis laskee absoluuttisina määrinä verrattuna sotaa edeltävään kysyntään, koska sodanjälkeinen tarjonta on supistunut. Tämän pitäisi olla riittävän ilmiselvää Saksassa ja Japanissa, missä suuria kaupunkeja tuhottiin maan tasalle. Asia ydin tulee tarpeeksi selväksi, kun sitä riittävästi kärjistää. Oletetaan, että todellisten sotaan osallistumisen seurauksien asemesta Englannin kaikki suuret kaupungit olisivat tuhoutuneet, tehtaat pommitettu toimintakyvyttömiksi ja lähes kaikki karttunut pääoma ja kulutushyödykkeet olisi menetetty siten, että ihmisten elintaso olisi laskenut samalle tasolle kuin se on Kiinassa. Siinä tilanteessa harva ihminen puhuisi sodan aiheuttamasta suuresta kumuloituneesta ja kasaantuneesta kysynnästä. Olisi ilmiselvää, että ostovoimaa olisi pyyhkiytynyt pois samassa mitassa kuin tuotannollista voimaa olisi hävinnyt. Käsistä karannut rahallinen inflaatio nostaa hintoja tuhatkertaisesti, ja rahallisesti ”kansantuotteen” luvut saattavat siitä huolimatta nousta korkeammalle kuin ennen sotaa. Tämän harhauttamina itseään ennen sodan aikaista tasoa rikkaampina pitävät olisivat joka tapauksessa järkevien argumenttien ulottumattomissa. Silti samat periaatteet soveltuvat yhtä lailla pieneen kuin valtavaankin sodan tuhoon.
Pitää paikkansa, että saattaa olla tasapainottavia tekijöitä. Esimerkiksi teknologiset löydöt ja edistykset sodan aikana saattavat lisätä yksilöllistä tai kansallista tuottavuutta tässä tai tuossa asiassa. On totta, että sodan tuho suuntaa sodanjälkeistä kysyntää joistain kanavista toisiin. Ja tietty määrä ihmisiä saattaa pitää loputtomiin yllä harhaluuloaan todellisesta taloudellisesta hyvinvoinnistaan nousevien palkkojen ja hintojen takia, joita yletön rahan painaminen saa aikaan. Mutta uskomus, että aitoa vaurautta voidaan luoda ”korvaavalla kysynnällä” tuhoutuneiden tai tekemättömien tuotteiden tilalle, on yhtä kaikki selvä virhekäsitys.