Maailmassa ei ole tällä hetkellä pontevampaa ja vaikutusvaltaisempaa uskoa kuin usko valtion kulutukseen. Valtion kulutus esitellään kaikkialla yleislääkkeenä kaikkiin taloudellisiin sairauksiin. Onko yksityinen sektori osittain lamaannuksessa? Se voidaan korjata kokonaan valtion kulutuksella. Löytyykö työttömyyttä? Se on selvästi seurausta ”riittämättömästä yksityisestä ostovoimasta”. Korjauskeino on yhtä ilmeinen. Valtion tulee vain kuluttaa riittävästi korvatakseen ”vajauksen”.
Tähän harhakäsitykseen perustuu valtava määrä kirjallisuutta, ja kuten usein tapahtuu tällaisten opinkappaleiden tapauksessa, siitä on tullut osa vaikeaselkoista ja itseään tukevaa virhekäsitysten verkostoa. Koko verkostoa ei ole tässä mahdollista käydä läpi; sen muihin haaroihin palataan myöhemmin. Päävirhe on kuitenkin synnyttänyt liudan jälkikasvua, verkoston pääosan.
Kaikki mitä saamme, luonnon ilmaisia lahjoja lukuun ottamatta, tulee maksaa jollain tavalla. Maailma on täynnä niin sanottuja taloustieteilijöitä, joilla on olevinaan paljon keinoja jonkin saamiseksi ilmaiseksi. He kertovat, että valtio voi kuluttaa ja kuluttaa verottamatta lainkaan; että se voi jatkaa velan kerryttämistä maksamatta sitä koskaan takaisin, koska ”olemme sen velkaa itsellemme”. Näihin epätavallisiin opinkappaleisiin palataan myöhemmin. Pelkäänpä, että nyt on tarvetta olla tiukka ja tuoda esiin, että menneisyydessä tällaiset miellyttävät unelmat ovat aina särkyneet kansalliseen vararikkoon tai hyperinflaatioon. Tässä täytyy vain todeta yksinkertaisesti, että kaikki valtion menot tulee lopulta maksaa verotuksen tuloilla, pahan päivän siirtäminen ainoastaan kasvattaa ongelmaa ja että inflaatio on pelkästään verotuksen muoto – ja vielä erittäin viheliäinen muoto.
Siirrän syrjään myöhempää käsittelyä varten sarjan harhakäsityksiä, jotka nojaavat krooniseen valtion lainanottoon ja inflaatioon, ja pidän tässä luvussa oletuksena sitä, että joko välittömästi tai loppujen lopuksi jokainen valtion kuluttama dollari täytyy hankkia keräämällä se verotuksella. Kun asiaa tarkastellaan tällä tavoin, oletetut valtion kulutuksen ihmeet näyttäytyvät toisessa valossa.
Osa julkisesta kulutuksesta on välttämätöntä tärkeiden valtiollisten toimintojen suorittamiseksi. Tietyt julkiset hankkeet – kadut, tiet, sillat ja tunnelit, asevarastot ja telakat, rakennukset lainsäätäjille, poliisille ja palokunnalle – ovat tärkeitä olennaisten julkisten palveluiden tarjoamiseksi. Tällaiset julkiset toiminnot ovat sellaisinaan tarpeellisia ja puolustettavissa, enkä ole niistä tässä huolissani. Kohteenani ovat julkiset toimet, joita pidetään keinoina ”tarjota työllisyyttä” tai lisätä yhteisöön vaurautta, jota sillä ei muutoin olisi.
Rakennetaan silta. Jos se rakennetaan kohtaamaan hellittämätöntä julkista kysyntää, jos se ratkaisee liikenneongelman tai muutoin ylitsepääsemättömän kuljetusongelman, jos se lyhyesti sanottuna on tarpeellisempi kuin asiat, joihin veronmaksajat olisivat käyttäneet rahansa, jos niitä ei olisi heiltä verotettu, rakentamiseen ei voi olla vastaansanomista. Mutta sillan rakentaminen pelkästään ”työllisyyden tarjoamiseksi” on toisenlainen silta. Kun työllisyyden tarjoamisesta tulee tavoite, tarpeista tulee toissijainen tekijä. ”Hankkeita” täytyy keksiä. Sen sijaan, että ajateltaisiin, mihin siltoja täytyy rakentaa, valtion tuhlarit alkavat kysyä itseltään, mihin siltoja voidaan rakentaa. Voivatko he keksiä järkeenkäypiä syitä, miksi toisen sillan tulisi yhdistää Itäpuoli ja Länsipuoli? Pian siitä tulee ehdottoman välttämätön. Välttämättömyyttä epäilevät sivuutetaan jarruina tai taantumuksellisina.
Sillan puolesta esitetään kaksi perustelua, joista yhtä kuullaan pääosin ennen sen rakentamista ja toista pääosin sen valmistumisen jälkeen. Ensimmäinen peruste on, että silta tarjoaa työllisyyttä, esimerkiksi 500 työpaikkaa vuodeksi. Seurauksena siis on työtä, jota muutoin ei olisi ollut.
Tämä nähdäänkin välittömästi. Mutta jos olemme harjaantuneet näkemään toissijaiset vaikutukset ja tarkastelemme hankkeesta suoraan hyötyvien asemesta niitä, joihin vaikutukset ovat epäsuoria, esiin piirtyy toisenlainen kuva. Pitää paikkansa, että tietty sillanrakentajajoukko saattaa saada enemmän työtä kuin muutoin. Mutta silta täytyy maksaa verovaroilla. Jokaisen siltaan käytetyn dollarin maksaa veronmaksaja. Jos silta maksaa miljoona dollaria, veronmaksajilta häviää miljoona; heiltä on otettu pois tämänsuuruinen summa. Sen he muutoin olisivat käyttäneet heille tarpeellisimpiin asioihin.
Sen vuoksi jokaista siltahankkeen julkisesti luotua työpaikkaa kohden on tuhottu yksityinen työpaikka muualla. Miehet siltatyömaalla ovat nähtävissä. Heitä voidaan tarkastella työn touhussa. Valtion työllistämisargumentti muuttuu eloisaksi ja todennäköisesti pääosalle ihmisistä myös vakuuttavaksi. Sen sijaan se, minkä ei ole annettu tapahtua, ei valitettavasti ole nähtävissä, millä tarkoitan veronmaksajilta otetun miljoonan dollarin tuhoamia työpaikkoja. Kaikki, mitä parhaimmillaan on tapahtunut, on työpaikkojen siirtymistä hankkeen takia. Enemmän sillan rakentajia; vähemmän automekaanikkoja, radioteknikkoja, vaatettajia, viljelijöitä.
Nyt tullaan toiseen perusteluun. Silta on olemassa. Oletetaan sen olevan kaunis eikä ruma silta. Se on syntynyt valtion kulutuksen taikomana. Missä se olisi ollut, jos jarruttajat ja taantumukselliset olisivat saaneet pitää päänsä? Ei olisi mitään siltaa. Maa olisi juuri tämän verran köyhempi.
Jälleen kerran valtion tuhlaajat voittavat perustelullaan puolelleen kaikki ne, jotka eivät pysty näkemään välittömän näkökenttänsä ulkopuolelle vaan näkevät vain sillan. Ne, jotka ovat oppineet etsimään epäsuoria vaikutuksia, voivat jälleen mielikuvituksensa avulla oivaltaa toteutumatta jääneet mahdollisuudet. He voivat nähdä rakentamattomat kodit, valmistamattomat autot ja radiot, mekot ja ulkotakit, ehkäpä myymättömät ja kasvattamattomat ruokatarvikkeet. Näiden ei-luotujen asioiden näkeminen edellyttää mielikuvitusta, jollaista ei ole monilla. Voimme ajatella näitä olemattomia asioita ehkäpä kerran, mutta emme voi pitää niitä mielessämme kuten siltaa, jonka ohitamme jokaisena työpäivänä. On tapahtunut ainoastaan yhden asian luominen toisten sijaan.
2.
Sama järkeily soveltuu luonnollisesti kaikkiin muihin julkisen toiminnan muotoihin. Se soveltuu yhtä lailla esimerkiksi julkisin varoin pienituloisille henkilöille pystytettäviin taloihin. Kaikki mitä tapahtuu, on ainoastaan se, että rahaa otetaan pois verotuksen kautta suurituloisemmilta perheiltä (ja ehkäpä vähän jopa pienituloisiltakin) ja pakotetaan nämä tukemaan valittuja vähävaraisia perheitä ja mahdollistamaan niille parempi asumisen laatu samalla tai alhaisemmalla vuokratasolla kuin aiemmin.
Tarkoitukseni ei ole tässä käydä läpi julkisen asumisen hyviä ja huonoja puolia. Olen kiinnostunut vain tuomaan esiin virheen kahdessa kaikkein yleisimmässä perustelussa julkisen rakentamisen puolesta. Ensimmäinen perustelu on ”luoda työllisyyttä”; toinen, että se luo vaurautta, jota ei muutoin olisi tuotettu. Molemmat perustelut ovat virheellisiä, koska ne ylenkatsovat sen, mitä on menetetty verotuksella. Verottaminen julkisen rakentamisen vuoksi tuhoaa yhtä monta työpaikkaa muilla aloilla kuin se luo rakennusalalle. Siitä seuraa myös rakentamattomia yksityisiä koteja, valmistamattomia pesukoneita ja jääkaappeja ja puutetta lukemattomista muista hyödykkeistä ja palveluista.
Ja mihinkään tästä ei vastata sellaisella vastineella, joka osoittaa esimerkiksi, että julkista asuinrakentamista ei tarvitse rahoittaa kertapääomarahoituksella, vaan ainoastaan vuosittaisilla vuokratuilla. Se yksinkertaisesti tarkoittaa, että kustannukset jaetaan monen vuoden osalle sen sijaan, että ne keskittyisivät yhdelle. Se tarkoittaa myös, että se, mikä on otettu veronmaksajilta, jaetaan monelle vuodelle sen sijaan, että se keskittyisi yhteen. Tällaiset tekniset yksityiskohdat eivät vaikuta itse asiaan.
Julkisen asuinrakentamisen puolustajien merkittävänä psykologisena etuna on, että ihmisiä nähdään työmailla työn touhussa ja että talot ovat nähtävillä valmistuttuaan. Ihmiset asuvat niissä ja ylpeästi esittelevät huoneitaan ystävilleen. Asuinrakentamista varten veroilla tuhotut työpaikat eivät ole nähtävillä, eivät myöskään tuotteet ja palvelut, joita ei koskaan tehty. Vaatii keskittynyttä ajatuksellista ponnistelua – ja uutta ponnistelua aina kun talot ja niiden iloiset asukkaat tulevat näkyviin – kuvitella vaurautta, jota ei sen sijaan luotu. Onko näin ollen yllättävää, että julkisen asuinrakentamisen puolestapuhujat väheksyvät kaikkia vaihtoehtoisia ajatusmalleja mielikuvituksena ja puhtaana teoriana, kun heillä on osoittaa olemassa oleva asuinrakennus? Mitä vastaakaan hahmo Bernard Shaw’n Saint Joanissa, kun hänelle kerrotaan Pythagoraan teoriasta, että maa on pyöreä ja kiertää aurinkoa: ”Mikä höynä! Eikö hän käytä silmiään?”
Meidän täytyy jälleen kerran käyttää samaa järkeilyä suuriin hankkeisiin, kuten Tennesee Valley Authorityn julkiseen energiayhtiöön. Siinä pelkästään valtavan koon takia vaara optisesta harhasta on suurempi kuin koskaan. Tässä on mahtava pato, suunnaton teräksen ja betonin kaari, ”mahtavampi kuin mitään, jota yksityinen pääoma olisi voinut rakentaa”, valokuvaajien fetissi, sosialistien taivas, useimmin käytetty julkisen rakentamisen, omistamisen ja operoimisen ihmeen symboli. Siitä löytyvät mahtavat generaattorit ja voimalarakennukset. Siinä on kokonainen seutu nostettuna korkeamman taloudellisen toiminnan tasolle, vetäen puoleensa tehtaita ja toimialoja, joita muuten ei olisi olemassa. Ja tämä kaikki esitetään sen puolustajien ylistyspuheissa taloudellisena nettohyötynä ilman vastikkeita.
Tässä ei ole tarvetta käydä läpi TVA:n tai muiden julkisten hankkeiden ansioita. Mutta tällä kertaa vaaditaan erityistä ponnistelua mielikuvitukselta, jota harvalta tuntuu löytyvän, tilikirjan vastattavaa-puolen näkemiseksi. Jos veroja kerätään ihmisiltä ja yrityksiltä ja kulutetaan tietyssä osassa maata, miksi sen pitäisi olla yllätys, miksi sitä pitäisi pitää ihmeenä, jos kyseisestä alueesta tulee suhteellisesti rikkaampi? Muut osat maata, täytyy muistaa, ovat silloin suhteellisesti köyhempiä. Niin mahtava ”mitä yksityinen pääoma ei olisi voinut rakentaa” on itse asiassa yksityisen pääoman turvin rakennettu – pääomalla, joka on pakkolunastettu verotuksella (tai lopulta pakkolunastetaan veroilla, jos rahat on lainattu). Jälleen on nähtävä vaivaa mielikuvituksen avulla nähdäkseen yksityiset voimalaitokset, yksityiset kodit, kirjoituskoneet ja radiot, joita ei koskaan saatu. Siksi, että niihin olisi tarvittu rahoja, jotka otettiin koko maasta ihmisiltä valokuvauksellisen Norris Dam -padon rakentamiseksi.
Valitsin tarkoituksella edustavimmat esimerkit julkisen rahoituksen hankkeista – tarkoittaen niitä, joita valtion tuhlarit kaikkein eniten käyttävät suostutteluun ja joista yleisö pitää eniten. En ole maininnut sadoista siltarumpuhankkeista, joiden päätarkoituksena on poikkeuksetta ”tarjota työpaikkoja” ja ”laittaa ihmiset töihin”. Silloin hankkeen hyödyllisyys itsessään, kuten on tullut osoitettua, on alati toissijainen asia. Lisäksi mitä tuhlaavampi hanke, mitä suurempi se on työvoimaltaan, sitä paremmaksi se tulee tarkoituksessaan lisätä työllisyyttä. Tällaisissa olosuhteissa on erittäin epätodennäköistä, että byrokraattien löytämät hankkeet tarjoavat saman nettolisäyksen varallisuuteen ja hyvinvointiin jokaista käytettyä dollaria kohden kuin veronmaksajat olisivat itse toteuttaneet, jos heidän olisi sallittu yksilöllisesti ostaa tai tehdä mitä he halusivat tehdä sen sijaan, että heidät pakotetaan luovuttamaan osa ansioistaan valtiolle.