Valtion liiketoiminnan ”edistämisiä” kannattaa toisinaan pelätä yhtä paljon kuin valtion vihamielisyyttä. Tämä niin kutsuttu edistäminen tapahtuu usein suoran tuen muodossa valtion luottona tai yksityisten lainojen takauksena.
Kysymys valtion luotosta voi monesti olla monimutkainen, koska siihen sisältyy inflaation mahdollisuus. Erilaisten inflaation muotojen vaikutuksien analyysiin keskitytään myöhemmin. Tässä luvussa oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi, että luotot ovat ei-inflatorisia. Kuten myöhemmin tulee ilmi, inflaatio, vaikkakin se monimutkaistaa analyysiä, ei pohjimmiltaan muuta keskustelun kohteena olevien toimintamallien seurauksia.
Kaikkein yleisin tämän tyyppinen ehdotus kongressissa koskee viljelijöiden lisäluototusta. Useimpien kongressin jäsenten silmissä viljelijät eivät yksinkertaisesti voi saada liikaa luottoa. Yksityisten kiinnitysluottolaitoksien, vakuutusyhtiöiden ja maakuntapankkien tarjoama luotto ei ole koskaan ”riittävää”. Kongressi löytää aina uusia aukkoja, joita olemassa olevat luottolaitokset eivät täytä, huolimatta siitä, kuinka monet niistä se itse on aikanaan synnyttänyt. Viljelijöillä saattaa olla riittävästi pitkäaikaista luottoa tai lyhytaikaista luottoa, mutta ilmenee, että heillä ei ole tarpeeksi ”väliajan” luottoa; tai korkotaso on liian korkea; tai valituksen aiheena on, että yksityiset lainat myönnetään ainoastaan rikkaille ja hyvin toimeentuleville viljelijöille. Joten lainsäätäjä kasaa uusia luottolaitoksia ja uuden tyyppisiä viljelylainoja toinen toisensa päälle.
Usko näihin kaikkiin toimintamalleihin kumpuaa kahdentyyppisestä lyhytnäköisyydestä. Toisaalta asiat nähdään ainoastaan lainaavan viljelijän näkökulmasta, ja toisaalta ajatellaan ainoastaan ensimmäistä puolikasta maksutapahtumasta.
Rehellisten lainaajien näkökulmasta kaikki lainat tulee lopulta maksaa takaisin. Kaikki luotot ovat lainaa. Ehdotukset luottovolyymin lisäämisestä ovat ainoastaan toinen nimi ehdotuksille velkataakan kasvattamisesta. Ne vaikuttaisivat merkittävästi vähemmän houkuttelevilta, jos niihin viitattaisiin jälkimmäisellä nimellä ensimmäisen sijaan.
Tässä yhteydessä ei ole tarvetta käsitellä tavallisia lainoja, joita yksityiset lähteet myöntävät viljelijöille. Ne koostuvat kiinnelainoista – osamaksuluotoista autojen, jääkaappien, radioiden, traktorien ja muiden maatalouskoneiden ostoon – ja pankkilainoista maanviljelijän välirahoitukseen siihen asti, kunnes hän pystyy korjaamaan sadon, myymään sen ja saamaan rahansa siitä. Keskustelun kohteena ovat nyt ainoastaan lainat viljelijöille joko suoraan tai takauksena joltain valtion viranomaiselta.
Näitä lainoja on kahdenlaisia. Ensimmäinen mahdollistaa, että viljelijä voi pitää viljansa pois markkinoilta. Tämän on erityisen vahingollinen tyyppi, mutta siihen on sopivampaa keskittyä käsiteltäessä hyödykkeiden sääntelyä valtion toimesta. Toinen on laina pääoman hankkimiseksi – yleensä maatilan perustamista varten maan, eläinten tai traktorin tai niiden kaikkien hankintaan.
Ensi silmäyksellä peruste tällaiselle lainatyypille näyttää vahvalta. Tässä on köyhä perhe, kerrotaan, ilman toimeentuloa. On julmaa ja tuhlausta laittaa heidät sosiaaliturvan varaan. Ostakaa heille maatila; laittakaa heidän liiketoimintansa alulle; tehkää heistä tuottavia ja itseään kunnioittavia kansalaisia; antakaa heidän tuoda oma lisänsä kansantuloon ja maksaa lainansa pois tuotoksistaan. Tai, tässä on viljelijä kamppaillen alkukantaisten tuotantomenetelmien kanssa, koska hänellä ei ole pääomia ostaa traktoria. Lainatkaa hänelle rahat siihen; antakaa hänen lisätä tuottavuuttaan; hän voi maksaa lainansa pois kasvaneesta viljasadosta. Tällä tavoin hän ei pelkästään vaurastu ja pääse jaloillensa; koko yhteisö rikastuu lisääntyneen tuotannon määrällä. Perustelut loppuvat toteamukseen, että laina maksaa valtiolle ja veronmaksajille vähemmän kuin ei mitään, koska se on ”itsensä rahoittava”.
Itse asiassa näinähän tapahtuu joka päivä yksityisillä luottomarkkinoilla. Jos henkilö haluaa ostaa maatilan ja hänellä on ainoastaan kolmasosa tai puolet maatilan hinnasta, naapuri tai säästöpankki lainaa hänelle loput tilan kiinnityslainan muodossa. Jos hän haluaa ostaa traktorin, traktori- tai rahoitusfirma antaa hänen ostaa sen yhdellä kolmasosalla ostohinnasta loppumaksujen hoituessa osamaksulla tuloista, joissa traktori osaltaan avustaa.
Mutta yksittäisten lainoittajien ja julkisen vallan toimijan tarjoamien lainojen välillä on merkittävä ero. Jokainen yksityinen lainaaja laittaa omat rahansa alttiiksi. (Pitää paikkansa, että pankkiiri altistaa muiden rahat, jotka on uskottu hänen haltuunsa, mutta jos rahat häviävät, hän joutuu joko hyvittämään omista varoistaan tai joutuu lopettamaan liiketoimintansa.) Kun ihmiset laittavat omat varansa alttiiksi, he ovat yleensä huolellisia tutkiessaan vakuutena olevien varojen riittävyyttä ja lainaajan rehellisyyttä ja liiketoimintakykyä.
Jos valtio toimisi vastaavilla tiukoilla standardeilla, sen mukaantulolle toimialalle ei olisi lainkaan hyviä perusteita. Miksi tehdä tarkalleen samaa kuin yksityiset yritykset jo tekevät? Mutta valtio lähes poikkeuksetta toimii eri standardeilla. Itse asiassa koko peruste sen mukaantulolle lainaustoimintaan perustuu sille, että se myöntäisi lainoja ihmisille, jotka eivät niitä saa yksityisiltä lainaajilta. Tämä on ainoastaan toinen tapa ilmaista, että valtion luotottajat ottavat riskejä toisten ihmisten rahoilla (veronmaksajien), joita yksityiset luotottajat eivät ota omilla rahoillaan. Toisinaan valtion toiminnan puolestapuhujat myöntävät avoimesti, että luottotappioprosentti tulee olemaan korkeampi kuin yksityisillä lainoilla. Mutta he vetoavat, että tämä enemmän kuin kompensoituu lisääntyvällä tuotannolla, jonka takaisin maksavat lainaajat ja jopa pääosa takaisin maksamattomista lainaajista saavat aikaiseksi.
Tämä perustelu kuulostaa vakuuttavalta ainoastaan niin kauan kuin keskitytään lainaajiin, joille valtio tarjoaa varoja, ja ylenkatsotaan ihmisiä, joilta sen suunnitelma riistää varat. Sillä todellisuudessa ei lainata rahaa, joka on pelkästään vaihdon väline, vaan pääomaa. (Olenkin jo tuonut ilmi lukijalle, että inflatorisen luottolaajennuksen aikaansaamat hankaluudet käsitellään myöhemmin.) Oikeasti lainauksen kohteena on esimerkiksi itse tila tai traktori. Olemassa olevien tilojen lukumäärä on rajallinen, samoin kuin traktorien tuotanto (olettaen erityisesti, että traktorien taloudellista ylijäämää ei tuoteta pelkästään muiden asioiden kustannuksella). A:lle lainattua maatilaa tai traktoria ei voida lainata B:lle. Siten todellinen kysymys onkin, kumman, A:n vai B:n, tulisi saada maatila.
Tästä päästäänkin molempien, sekä A:n että B:n, ansioihin ja siihen, mitä kumpikin tuottaa tai millaiseen tuotannolliseen panokseen he ovat kykeneviä. Sanotaan esimerkiksi, että A saisi maatilan, jos valtio ei sekaantuisi asiaan. Paikallinen pankkiiri tai hänen naapurinsa tuntee hänet ja hänen taustansa. He haluavat löytää sijoituskohteen varoillensa. He tietävät hänen olevan hyvä viljelijä ja rehellinen sanansa pitävä henkilö. He arvioivat hänet riskin arvoiseksi. Hänellä on jo ehkäpä ahkeruuden, säästäväisyyden ja kaukonäköisyyden kautta kerättynä riittävästi käteistä neljäsosaan maatilan hinnasta. He lainaavat hänelle loput kolme neljäsosaa, ja hän saa maatilan.
Vallalla on outo ajatus, jota rahatalouden puoskarit ylläpitävät, että luotto on jotain, mitä pankkiiri myöntää henkilölle. Päinvastaisesti luotto on jotain, mitä henkilöllä jo on. Hänellä on sitä, koska hänellä saattaa olla myyntikelpoista varallisuutta, jonka käteisarvo ylittää hänen pyytämänsä lainan määrän. Tai hänellä on sitä, koska hänen luonteensa ja aikaisemmat tekonsa ovat luoneet sen. Hän tuo sen mukanaan pankkiin. Sen takia pankkiiri myöntää hänelle lainan. Pankkiiri ei anna hänelle jotain vastineena tyhjästä. Hän on vakuuttunut takaisinmaksusta. Hän ainoastaan vaihtaa enemmän likvidin varallisuusluokan tai luoton vähemmän likvidiin muotoon. Toisinaan hän tekee virheen, ja silloin kärsijänä ei ole ainoastaan pankkiiri, vaan koko yhteisö: arvoa, jonka lainanottajan oletettiin tuottavan, ei tuoteta ja resursseja on tuhlattu.
Sanotaan, että pankkiiri myöntäisi lainan A:lle, jolla on luottoa. Mutta valtio tulee mukaan luototustoimintaan hyväntekeväisyysmielessä, koska, kuten tuli ilmeiseksi, se on huolissaan B:stä. B ei voi saada kiinne- tai muuta lainaa yksityisiltä luotottajilta, koska hänellä ei ole luottoa. Hänellä ei ole säästöjä; hänellä ei ole vakuuttavaa kokemusta hyvänä viljelijänä; hän on ehkä tällä hetkellä sosiaaliturvan varassa. Miksei, sanovat valtion luoton puolestapuhujat, tehdä hänestä hyödyllistä ja tuottavaa yhteisön jäsentä lainaamalla hänelle riittävästi maatilaan ja eläimiin tai traktoriin ja liiketoiminnan käynnistämiseen?
Yksittäisessä tapauksessa tämä saattaa toimia aivan hyvin. Mutta on ilmiselvää, että yleisesti valtion standardien mukaisesti valitut ihmiset kuuluvat korkeampaan riskiluokkaan kuin yksityisillä kriteereillä valitut. Rahaa häviää enemmän heidän lainoihinsa. Takaisin maksamattomien lainojen prosenttiosuus on paljon korkeampi heidän kohdallaan. He tulevat olemaan vähemmän tehokkaita. He kuluttavat enemmän resursseja. Silti valtion luottojen vastaanottajat saavat maatilansa ja traktorinsa niiden kustannuksella, jotka muutoin olisivat yksityisten luottojen vastaanottajia. Koska B:llä on maatila, A:lta on riistetty maatila. A voi tulla syrjäytetyksi joko sen vuoksi, että korkotaso on noussut tai maatilojen hinnat ovat kohonneet valtion toiminnan seurauksena tai siksi, että lähistöllä ei ole jäljellä muuta maatilaa. Joka tapauksessa valtion luoton nettovaikutus ei ole yhteisön tuottaman vaurauden lisäys, vaan sen väheneminen, koska saatavilla oleva todellinen pääoma (koostuen oikeista maatiloista, traktoreista jne.) on asetettu vähemmän tehokkaiden lainaajien käsiin tehokkaampien ja luotettavimpien sijaan.
2.
Asia tulee vielä selvemmin esiin, jos siirrytään maanviljelystä muihin liiketoiminnan muotoihin. Monesti esitetään, että valtion tulisi ottaa riskejä, jotka ovat ”liian suuria yksityisille toimijoille”. Tämä tarkoittaa, että byrokraateille tulisi sallia veronmaksajien rahojen laittaminen riskialttiiksi silloin, kun kukaan ei ole valmis kantamaan riskejä omilla rahoillaan.
Tällainen toimintamalli johtaa monenlaisiin epäkohtiin. Se johtaa suosimiseen: lainojen myöntämiseen ystäville tai vastineena lahjuksista. Se johtaa väistämättä skandaaleihin. Se johtaa syytöksiin aina, kun veronmaksajien rahoja on syydetty epäonnistuneisiin hankkeisiin. Se johtaa lisävaateisiin sosialismista, sillä asiaankuuluvasti kysyttäisiin, mikseivät myös voitot kuuluisi valtiolle, jos se kantaa riskit. Mitä mahdollisia oikeutuksia voisikaan olla vaatia veronmaksajia kantamaan riskit ja sallia yksityisten kapitalistien pitää voitot? (Juuri tätä tarkalleen, kuten myöhemmin tulee ilmi, tehdään jo viljelijöiden ”takautumisoikeudettomien” valtion lainojen kohdalla.)
Mutta nämä epäkohdat saavat jäädä hetkeksi syrjään. Keskittykäämme vain yhteen tällaisten lainojen seuraukseen. Nimittäin siihen, että ne tuhlaavat pääomaa ja vähentävät tuotantoa. Ne jakavat käytettävissä olevaa pääomaa huonoihin tai parhaimmillaankin epämääräisiin hankkeisiin. Ne jaetaan vähemmän kyvykkäille tai vähemmän luottamuksen arvoisille ihmisille kuin ne, jotka saisivat ne muuten. Sillä todellisen pääoman määrä on jokaisena hetkenä (erotuksena rahallisista poleteista, joita painetaan painokoneella) aina rajallinen. Sitä, mitä laitetaan B:n käsiin, ei voida laittaa A:n käsiin.
Ihmiset haluavat sijoittaa omaa pääomaansa. Mutta he ovat varovaisia. He haluavat saada sen takaisin. Sen vuoksi useimmat luotottajat tutkivat tarkkaan jokaisen ehdotuksen ennen kuin he altistavat omat rahansa sille. He punnitsevat voittojen mahdollisuutta suhteessa tappioiden riskiin. He saattavat tehdä toisinaan virheitä. Mutta monesta syystä he ovat taipuvaisia tekemään vähemmän virheitä kuin valtion luotottajat. Ensinnäkin raha on heidän omaansa tai se on vapaaehtoisesti uskottu heille. Valtiollisen luototuksen tapauksessa rahat ovat muiden ihmisten ja ne on otettu heiltä verotuksella välittämättä heidän henkilökohtaisesta tahdostaan. Yksityistä rahaa sijoitetaan ainoastaan silloin, kun takaisinmaksu koron kanssa tai voitolla on varmasti odotettavissa. Tämä on merkki siitä, että henkilöiltä, joille rahat on lainattu, odotetaan tuottavuutta: sitä, että he tuovat markkinoille asioita, joita ihmiset todella haluavat. Valtion rahoja ollaan sen sijaan taipuvaisia lainaamaan epämääräisiin yleisiin tarkoitusperiin kuten ”työllisyyden luomiseen”; ja mitä tehottomampaa työnteko on – tarkoittaen, että mitä suuremman työvoiman määrän se vaatii suhteessa tuotteen arvoon – sitä parempana sijoitusta todennäköisesti pidetään.
Yksityiset luotottajat ovat lisäksi valikoituneet raadollisen markkinatestin kautta. Jos he tekevät pahoja virheitä, he menettävät rahansa eikä heillä ole enää sitä jäljellä lainattavaksi. Ainoastaan jos he ovat olleet menestyksekkäitä aikaisemmin, heillä on enemmän rahaa lainattavanaan tulevaisuudessa. Siten yksityiset luotottajat (lukuun ottamatta suhteellisen pientä osaa, joka on saanut varansa perinnön kautta) ovat tiukasti valikoituneet luonnonvalinnan kautta. Sen sijaan valtion lainaajat ovat joko läpäisseet virastojen valintakriteerit ja tietävät kuinka hypoteettisiin kysymyksiin vastataan hypoteettisesti tai kuuluvat niihin, jotka pystyvät antamaan vakuuttavimmat perustelut lainojen myöntämiselle ja vakuuttavimmat selitykset sille, etteivät epäonnistuneet lainat olleet heidän syytänsä. Mutta nettovaikutukset pysyvät silti ennallaan: yksityiset lainat hyödyntävät olemassa olevia resursseja ja pääomia paljon paremmin kuin valtion lainat. Valtion lainat tuhlaavat merkittävästi enemmän pääomaa ja resursseja kuin yksityiset lainat. Lyhyesti: valtion lainat verrattuna yksityisiin lainoihin alentavat tuotantoa, eivät lisää sitä.
Ehdotus valtion lainasta yksityisille henkilöille tai hankkeille näkee B:n ja unohtaa A:n. Se näkee ihmiset, joiden käsiin pääoma laitetaan; se unohtaa ne, jotka olisivat saaneet sen muussa tapauksessa. Se näkee hankkeen, jolle pääoma myönnetään; se unohtaa hankkeet, joista pääomat vedetään pois. Se näkee välittömät hyödyt yhdelle ryhmälle; se ylenkatsoo muiden ryhmien tappioita ja nettotappiota yhteisölle kokonaisuutena.
Tämä on yksi esimerkki lisää virhepäätelmästä, jossa nähdään ainoastaan lyhyen aikavälin erityisintressi ja unohdetaan yleinen etu pitkällä aikavälillä.
3.
Tämän luvun alussa mainittiin, että valtion ”apua” liiketoiminnalle kannattaa toisinaan pelätä yhtä paljoin kuin valtion vihamielisyyttä. Tämä soveltuu yhtä lailla valtoin tukiin kuin valtion lainoihinkin. Valtio ei koskaan lainaa tai anna mitään liike-elämälle, jota se ei ota pois liike-elämältä. New Dealin ja muiden valtiojohtoisuuden kannattajien kuullaan usein kehuvan tapaa, jolla valtio ”pelasti liike-elämän” jälleenrakennusrahoituksella, kodin omistajien lainoituksella ja muilla valtion toimilla ja virastoilla vuonna 1932 ja myöhemmin. Mutta valtio ei voi antaa mitään sellaista rahallista apua liike-elämälle, jota se ei ensin tai lopulta ota liike-elämältä. Valtion kaikki varat tulevat veroista. Jopa paljon kehuttu ”valtion luotto” nojaa oletukseen, että sen lainat lopulta maksetaan takaisin verojen tuotoista. Kun valtio myöntää lainoja tai tukia liike-elämälle, se verottaa menestyviä yksityisiä yrityksiä tukeakseen ei-menestyviä yksityisiä yrityksiä. Tietyissä hätätilanteissa tälle saattaa olla vakuuttavat perusteet, joiden ansioita tässä ei ole tarvetta käydä läpi. Mutta pitkällä aikavälillä tämä ei kuullosta kestävältä perusteelta koko kansakunnan näkökulmasta. Ja kokemus on osoittanut, ettei se ole sitä.