Kaikkein näkyvimpien taloudellisten harhojen joukossa on uskomus, että koneet nettovaikutukseltaan luovat työttömyyttä. Tuhat kertaa kumottuna tämä harha silti nousee yhtä uskaliaasti ja elinvoimaisesti omasta tuhkastaan. Pitkäaikaisen massatyöttömyyden aikana koneista tehdään aina uudestaan syntipukki. Tämä harhakäsitys on edelleen perusta monille ay-liikkeiden toimintamalleille. Yleisö hyväksyy nämä käytännöt, koska se joko pohjimmiltaan uskoo liittojen olevan oikeassa tai se on liian hämillään nähdäkseen, missä ne ovat väärässä.
Uskomus, että koneet aiheuttavat työttömyyttä, johtaa järjettömiin lopputuloksiin. Tämä paljastuu, kun sitä käsitellään vähäiselläkin loogisella johdonmukaisuudella. Emme pelkästään aiheuta työttömyyttä kaikille nykypäivän teknologisilla parannuksilla, vaan myös alkukantaisen ihmisen on täytynyt laittaa työttömyyden kehitys alulle pyrkiessään säästämään itseään tarpeettomalta raadannalta.
Menemättä liikaa ajassa taaksepäin voimme keskittyä Adam Smithin Kansojen varallisuuteen, joka on julkaistu vuonna 1776. Tämän merkittävän kirjan ensimmäinen luku on nimeltään ”Työnjaosta”, ja ensimmäisen luvun toisella sivulla kirjoittaja kertoo, että ilman neulojen valmistamiseen käytettyä konetta työntekijä ”pystyy hädin tuskin valmistamaan yhden neulan päivässä, ei missään nimessä ainakaan kahtakymmentä” mutta tämän koneen avulla hän voi valmistaa niitä 4 800 päivässä. Joten jo Adam Smithin aikana koneet tekivät 240–4 800 neulantekijää työttömiksi jokaista työllistettyä kohden. Jo pelkästään neulateollisuudessa, jos ainoastaan koneet syrjäyttivät ihmisiä työpaikoistaan, vallitsee 99,98 prosentin työttömyys. Voivatko asiat olla synkemmin?
Synkempääkin voisi olla, sillä teollinen vallankumous oli vasta lähdössä käyntiin. Tarkastelkaamme eräitä tämän vallankumouksen tapahtumia ja puolia. Tutkitaanpa esimerkiksi, mitä tapahtui sukkateollisuudessa. Käsityöläiset (yli 1 000 työläistä yhdessä mellakassa) tuhosivat juuri uutena esitellyt kudontakoneet, polttivat taloja, uhkailivat keksijöitä, jotka pakotettiin pakenemaan henkensä edestä. Järjestystä ei saatu palautettua ennen kuin armeija oli kutsuttu apuun ja johtavat mellakoitsijat oli joko kuljetettu pois tai hirtetty.
On tärkeää pitää mielessä, että mellakoitsijoiden näkemys omasta välittömästä tai kaukaisemmasta tulevaisuudestaan suhteessa vastustamiinsa koneisiin oli rationaalinen. William Felkin kertoo teoksessaan History of the Machine – Wrought Hosiery Manufactures (1867), että suuri osa 50 000 Englannin sukankutojasta ja heidän perheistään ei täysin toipunut koneiden esittelyn aiheuttamasta nälästä ja kurjuudesta seuraavana 40 vuotena. Mutta mitä tulee mellakoitsijoiden vakaumukseen, mihin useimmat heistä epäilemättä uskoivatkin, että koneet pysyvästi syrjäyttävät ihmiset, he erehtyivät. Sillä ennen 1800-luvun loppua sukkateollisuus työllisti vähintään sata ihmistä jokaista vuosisadan alussa työllistämäänsä työntekijää kohden.
Arkwright keksi puuvillan kehruukoneensa vuonna 1760. Tuolloin arvioitiin, että Englannissa oli 5 200 rukkia käyttävää kehrääjää ja 2 700 kutojaa – yhteensä 7 900 henkilöä keskittyneenä puuvillatekstiilien tuotantoon. Arkwrightin keksintöä vastustettiin sillä perusteella, että se uhkasi työntekijöiden elantoa, ja vastustus täytyi taltuttaa voimakeinoin. Kuitenkin vuonna 1787 – 27 vuotta keksinnön ilmestymisen jälkeen – parlamentaarinen tutkimus paljasti, että kehräämiseen ja kutomiseen keskittyneiden henkilöiden lukumäärä oli noussut 7 900:sta 320 000:een, 4 400 prosentin nousu.
Jos lukija perehtyy teoksiin kuten David A. Wellsin Recent Economic Changes (vuodelta 1889), niistä löytyy lauseita, jotka päivämääriä ja absoluuttisia summia lukuun ottamatta voisivat hyvinkin olla tämän päivän teknokammoisten kirjoittamia. Alla muutamia lainauksia:
”Kymmenen vuoden aikana vuodesta 1870 vuoteen 1880 brittiläinen kauppalaivasto lisäsi toimintaansa pelkästään ulkomaisina saapumisina ja lähtöinä 22 000 000 tonnin laajuuteen saakka – – kuitenkin miehistön lukumäärä, jotka olivat työllistettynä tämän suuren liikkuvuuden tuottamiseksi, oli laskenut vuonna 1880 verrattuna vuoteen 1870 kolmella tuhannella (tarkalleen 2 990). Mikä tämän sai aikaan? Höyrynostinlaitteiden ja viljasiilojen saapuminen satamiin ja telakoille, höyryvoiman hyödyntäminen jne. ”
”Vuonna 1873 Bessemer-teräksen hinta oli 80 dollaria tonnilta Englannissa, jossa sen hintaa ei pönkitetty suojatulleilla; vuonna 1886 sitä valmistettiin ja myytiin kannattavasti samassa maassa vähemmällä kuin 20 dollarilla tonnilta. Samassa ajanjaksossa Bessemer-konvertterin vuosituotantokapasiteetti oli nelinkertaistunut, työvoiman kasvamisen sijaan vähentyessä – –.”
”Vuonna 1887 maailmassa olevien ja käytettyjen höyrykoneiden jo käytössä olevan voimakapasiteetin on arvioitu Berliinin tilastokeskuksen mukaan vastaavan 200 miljoonaa hevosta edustaen noin miljardia ihmistä; tai vähintään kolminkertaisesti maailmalaajuista työväestöä.”
Olettaisi, että viimeinen luku saisi Wellsin pysähtymään ja ihmettelemään, miksi mitään työllisyyttä oli lainkaan jäljellä vuonna 1889, mutta hän vai totesi hillityllä pessimismillä, että ”tällaisissa olosuhteissa teollisesta ylituotannosta – – saattaa tulla pysyvää”.
Vuoden 1932 lamassa koneiden syyttely työttömyydestä alkoi uudelleen. Muutamassa kuukaudessa teknokraateiksi itseään kutsuvan ryhmän opit olivat levinneet metsäpalon lailla ympäri maata. En pitkästytä lukijaa toistamalla tämän ryhmän tarjoamia verrattomia lukuja tai esittämällä korjauksia, jotka osoittavat asian todellisen laidan. Riittää, kun todetaan, että teknokraatit esittivät virheensä sen koko alkuperäisessä asussa väittämällä, että koneet syrjäyttävät ihmiset pysyvästi. Tosin tietämättömyydessään he esittivät virheen omana uutena ja vallankumouksellisena löytönään. Tämä on vain yksi käytännön esimerkki lisää Santayanan aforismille, että ne, jotka eivät tunne menneisyyttään, ovat tuomitut sitä toistamaan.
Lopulta teknokraatit naurettiin ulos, mutta heitä edeltänyt oppi vaeltaa eteenpäin. Se näkyy sadoissa työllistämissäännöissä ja ay-liikkeen jäsenien suojelukäytännöissä; ja näitä sääntöjä ja käytäntöjä siedetään ja ne jopa hyväksytään juuri sen takia, että yleisö on tietämätön tässä asiassa.
Todistaessaan Yhdysvaltain oikeusministeriön ja tilapäisen kansallisen talouskomitean (paremmin tunnettu lyhenteellä TNEC) puolesta maaliskuussa 1941 Corwin Edwards toi esiin lukemattomia esimerkkejä tällaisista käytännöistä. Sähköliittoa New Yorkissa syytettiin kieltäytymisestä asentaa sähkölaitteita, jotka oli valmistettu New York osavaltion ulkopuolelle, jollei niitä purettu ja koottu uudestaan työkohteessa. Houstonissa Texasin osavaltiossa putkimiehet ja heidän liittonsa sopivat, että muualla asennusvalmiiksi valmistetut putket asennetaan ainoastaan, jos putkessa on kierteet vain toisessa päässä ja toisen pään kierteet työstetään asennuspaikalla. Maalarien liiton useat paikallisosastot asettivat rajoituksia maaliruiskun käytölle, ja monissa tapauksissa rajoituksien tarkoituksena oli lisätyöllistää edellyttämällä hitaampaa menetelmää, jossa maali levitettiin pensselillä. Kuorma-autonkuljettajien ammattiliiton paikallisosasto vaati, että jokaisessa New Yorkin metropolialueelle saapuvassa rekassa tulee olla paikallinen kuljettaja jo työllistetyn kuljettajan lisäksi. Monissa kaupungeissa sähköliitot edellyttivät, että jos rakennustyömaalla käytetään mitään tilapäistä valaistusta tai sähköä, sinne täytyy palkata kokopäiväinen sähköasentaja, joka ei saa tehdä mitään sähkötöitä rakennuskohteessa. Edwardsin mukaan tämä sääntö ”usein tarkoittaa sellaisen henkilön palkkaamista, joka kuluttaa päivänsä lukien tai pasianssia pelaten ja ei tee muuta kuin kääntää katkaisimesta aamulla ja illalla”.
Vastaavia esimerkkejä työllistämiskäytännöistä löytyy monilta muiltakin aloilta. Rautatiesektorilla liitot edellyttävät, että palomiehiä työllistetään veturityypeille, jotka eivät niitä tarvitse. Teatterien ammattiliitto vaatii lavasteiden vaihtajien käyttämistä jopa näytelmissä, joissa ei ole lavasteita. Muusikkojen liitto edellyttää niin kutsuttujen ”sijaismuusikkojen” tai kokonaisten orkesterien palkkaamista monissa tapauksissa, joissa tarvittaisiin ainoastaan nauhoitetta.
2.
Sen osoittamiseksi, kuinka väärässä menneisyyden teknokammoiset ovat olleet, voitaisiin kasata lukuja pino toisensa perään. Mutta niistä ei olisi mitään hyötyä, ellei ymmärretä selkeästi, miksi he olivat väärässä. Tilastot ja historia ovat kelvottomia taloudessa, jollei niiden mukana seuraa perustavaa päättelyllistä tosiasioiden ymmärrystä – mikä tässä tapauksessa tarkoittaa ymmärrystä siitä, miksi koneiden ja työvoimaa säästävien laitteiden esittelyn seurauksien täytyi tapahtua. Muutoin teknokammoiset tulevat vakuuttamaan (mitä he itse asiassa vakuuttavat, kun heille tuodaan esiin, että heidän edeltäjiensä ennustukset ovat paljastuneet naurettaviksi), että niin on hyvinkin saattanut olla aikaisemmin, ”mutta nykyään olosuhteet ovat perustavanlaatuisesti erilaiset, eikä meillä yksinkertaisesti ole varaa kehittää lisää työtä säästäviä laitteita”. Eleanor Roosevelt kirjoitti lehtikolumnissaan syyskuun 19. päivänä 1945: ”Olemme saavuttaneet nyt pisteen, jossa työtä säästävät laitteet ovat hyviä ainoastaan, kun ne eivät tee työntekijöistä työttömiä.”
Jos todella pitäisi paikkansa, että työtä säästävien laitteiden esittely aiheuttaisi jatkuvasti kasvavan työttömyyden ja kurjuuden, tästä seuraava looginen johtopäätös ei olisi mullistava ainoastaan tekniselle alalle vaan koko sivilisaation käsitteellemme. Meidän ei tulisi ainoastaan pitää kaikkea lisäteknologista kehitystä turmiollisena, vaan meidän tulisi pitää kaikkea aikaisempaa teknologista kehitystä yhtä lailla kauhistuttavana. Joka päivä jokainen meistä omalta osaltaan pyrkii vähentämään vaivan määrää tietyn lopputuloksen saavuttamiseksi. Jokainen pyrkii säästämään omaa työmääräänsä, tehostamaan keinoja tulosten saavuttamiseksi. Jokainen työnantaja, pieni yhtä lailla suuren kanssa, etsii jatkuvasti tapoja saavuttaa tuloksensa taloudellisemmin ja tehokkaammin – toisin sanoen työvoimaa säästäen. Jokainen älykäs työntekijä pyrkii vähentämään vaivojaan samaan tulokseen pääsemisessä. Kaikkein kunnianhimoisimmat pyrkivät väsymättä lisäämään tuloksien määrää, joita voidaan saavuttaa tietyissä aikarajoissa. Teknokammoisten, jos he ovat loogisia ja johdonmukaisia, täytyisi hylätä kaikki tämä kehitys ja älykkyys paitsi hyödyttömänä myös paheellisena. Miksi rahtia New Yorkista Chicagoon tulisi hoitaa rautateitse, kun valtavasti enemmän ihmisiä voitaisiin työllistää esimerkiksi sen kaiken kantamisella heidän selässään?
Näin virheellisiä teorioita ei koskaan puolusteta loogisella johdonmukaisuudella, mutta ne saavat aikaan suurta vahinkoa pelkällä olemassaolollaan. Pyrkikäämme sen vuoksi näkemään tarkalleen, mitä tapahtuu, kun teknisiä parannuksia ja työtä säästäviä laitteita esitellään. Yksityiskohdat vaihtelevat tapauksen mukaan riippuen erityisistä olosuhteista kyseisellä toimialueella tai aikajaksolla. Mutta otetaanpa esimerkki, joka pitää sisällään tärkeimmät mahdollisuudet.
Oletetaan, että vaatteiden valmistaja tulee tietoiseksi laitteesta, joka tekee miesten ja naisten päällystakkeja puolta vähemmällä työvoimalla. Hän asentaa koneen ja pudottaa työvoimansa määrän puoleen.
Ensi silmäyksellä tämä vaikuttaa selkeältä työllisyyden häviämiseltä. Mutta koneen valmistaminen itsessään vaati työvoimaa, joten yhtenä kompensoivana vaikutuksena ovat työpaikat, joita muutoin ei olisi olemassa. Valmistaja puolestaan on omaksunut laitteen ainoastaan, jos se tekee joko parempia vaatteita puolta pienemmällä työmäärällä tai samanlaisia vaatteita alhaisemmin kustannuksin. Jos oletetaan jälkimmäinen, ei voida olettaa, että koneen valmistamiseen käytetty työvoima on yhtä suuri kuin työllisyys, jonka vaatteiden valmistaja toivoo pitkällä aikavälillä konetta käyttämällä säästävänsä. Muutoin ei olisi syntynyt säästöjä ja hän ei olisi ottanut sitä käyttöön.
Selitettävänä on siis edelleen työllisyyden nettotappio. Mutta on hyvä pitää mielessä varteenotettava mahdollisuus, että jopa ensimmäinen vaikutus työtä säästävien laitteiden lanseerauksessa saattaa lisätä työllisyyttä nettomäärältään, koska yleensä ainoastaan pitkällä aikavälillä vaatteiden valmistaja odottaa konetta käyttämällä säästävänsä rahaa: saattaa kestää useita vuosia ennen kuin laite ”maksaa itsensä”.
Sen jälkeen kun laite on tuottanut riittävästi säästöjä kattamaan sen kulut, vaatteiden valmistajalla on enemmän tuottoja kuin ennen. (Oletetaan, että hän myy takkinsa samalla hinnalla kuin kilpailijansa ja ei pyri kilpailemaan hinnalla.) Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että työllisyys on kärsinyt nettotappion ja ainoastaan valmistaja, kapitalisti, on saanut hyötyä. Mutta nimenomaan juuri näistä lisätuotoista muodostuu yhteiskunnalle seuraavat hyödyt. Valmistajan tulee käyttää nämä lisätuotot vähintään yhdellä kolmesta tavasta, ja mahdollisesti hän osittain käyttää kaikkia kolmea: (1) hän käyttää lisätuotot toimintansa laajentamiseen ostamalla lisää koneita tehdäkseen enemmän takkeja; tai (2) hän sijoittaa lisätuotot johonkin toiseen toimialaan; tai (3) hän kuluttaa lisätuotot lisäämällä omaa kulutustaan. Valitsemalla minkä tahansa kolmesta vaihtoehdosta hän lisää työllisyyttä.
Toisin sanoen valmistajalla on säästöjensä seurauksena tuottoja, joita hänellä ei ollut aiemmin. Jokaista dollarimäärä kohden, jonka hän on säästänyt suorissa palkkakustannuksissa entisille takkien tekijöille, hän joutuu nyt maksamaan epäsuorina palkkoina uuden laitteen tekijöille tai työntekijöille muilla toimialoilla tai uuden talonsa tai autonsa valmistajille tai vaimonsa korujen ja turkkien tekijöille. Kaikissa tapauksessa (jollei hän ole hyödytön hamstraaja) hän luo epäsuorasti yhtä paljon työpaikkoja kuin hän lopetti suoraan tarjoamasta.
Mutta asia ei ole eikä voikaan olla tällä selvä. Jos nämä yritteliään valmistajan toimet luovat säästöjä suhteessa hänen kilpailijoihinsa, hän joko alkaa laajentaa toimintaansa heidän kustannuksellaan tai he alkavat myös ostaa laitteita. Jälleen lisätyötä kohdistuu koneiden valmistajille. Mutta kilpailu ja tuotanto myös painavat alas takkien hintoja. Tuolloin uusien laitteiden käyttäjille ei kohdistu enää yhtä suuria tuottoja. Uusien koneiden hyödyntäjien tuottotaso alkaa laskea samaan aikaan kun valmistajat, jotka eivät edelleenkään ole ottaneet uusia laitteita käyttöön, eivät saata tehdä lainkaan voittoja. Toisin sanoen säästöt alkavat siirtyä takkien ostajille – kuluttajille.
Koska takit ovat nyt halvempia, useammat ihmiset ostavat niitä. Tämä tarkoittaa, että vaikka saman takkimäärän valmistamiseen tarvitaan vähemmän työntekijöitä kuin aiemmin, nyt valmistetaan enemmän takkeja kuin aikaisemmin. Jos takkien kysyntä on taloustieteilijöiden terminologialla ”joustavaa” – tarkoittaen, että jos takkien hinnan lasku aiheuttaa suuremman kokonaiskulutusmäärän takkeihin kuin aiemmin – tällöin saatetaan työllistää jopa enemmän ihmisiä takkien valmistamisessa kuin ennen työvoimaa säästävien laitteiden käyttöönottoa. Kuinka tämä todella tapahtui historiallisesti sukka- ja muussa vaateteollisuudessa, tulikin jo aikaisemmin esille.
Mutta uusi työllisyys ei ole riippuvainen tietyn tuotteen kysynnän joustavuudesta. Oletetaan, että vaikka takin hinta lähes puolittui – esimerkiksi aikaisemmasta 50 dollarista uuteen 30 dollarin hintaan – yhtään takkia ei myyty lisää. Seurauksena olisi, että samaan aikaan kun kuluttajilla olisi yhtä paljon takkeja kuin aikaisemminkin, jokaisella ostajalla olisi nyt 20 dollaria ylimääräistä jäljellä, jota hänellä ei olisi ollut aiemmin. Näin hän käyttää tämän 20 dollaria johonkin muuhun ja siten aiheuttaa lisääntynyttä työllisyyttä muilla toimialoilla.
Lyhyesti: nettomääräisesti koneet, teknologian kehitys, säästöt ja tehokkuus eivät aiheuta työttömyyttä.
3.
Luonnollisestikaan kaikki keksinnöt ja löydöt eivät ole ”työvoimaa säästäviä” koneita. Jotkut niistä kuten tarkkuusinstrumentit, nailon, akryyli, vaneri ja kaikenlaiset muovit yksinkertaisesti parantavat tuotteiden laatua. Toiset kuten puhelin tai lentokone suorittavat toimintoja, joita suora ihmisen työ ei pystyisi lainkaan toteuttamaan. Edelleen toiset aikaansaavat asioita ja palveluita kuten röntgenin, radion ja synteettisen kumin, joita ei muutoin olisi olemassa. Mutta aiemassa esimerkissä on käytetty juuri sen tyyppisiä laitteita, jotka ovat olleet tämän päivän teknokammoksujien erityisinä kohteina.
On tietenkin mahdollista viedä liian pitkälle argumentti, etteivät laitteet nettomäärältään aiheuta työttömyyttä. Esimerkiksi toisinaan väitetään, että koneet luovat enemmän työpaikkoja kuin muutoin olisi olemassa. Tietyissä olosuhteissa tämä saattaa pitää paikkansa. Ne voivat varmasti luoda valtavasti enemmän työpaikkoja tiettyihin ammatteihin. Tekstiiliteollisuuden luvut 1700-luvulta ovat esimerkki tästä. Niiden nykyajan vastineet eivät varmasti ole vähemmän sykähdyttäviä. Yhdysvalloissa 140 000 ihmistä työllistyi vuonna 1910 vasta syntyneellä autoteollisuuden toimialalla. Vuonna 1920 tuotteen parantuessa ja kulujen alentuessa toimiala työllisti 250 000 ihmistä. Vuonna 1930 tuotteiden kehityksen ja kulujen vähennyksien jatkuessa työllisyys toimialalla oli 380 000. Vuonna 1940 se oli noussut 450 000:een. Vuonna 1940 jääkaappien valmistuksessa työllistyi 35 000 ihmistä ja 60 000 radioiden valmistuksessa. Tämä on ollut asioiden laita uudesta syntyneestä toimialasta toiseen keksinnön parantuessa ja kustannusten vähentyessä.
Koneiden voidaan sanoa myös absoluuttisessa merkityksessä lisänneen valtavasti työpaikkojen määrää. Maailman väestömäärä on nyt kolminkertainen 1700-luvun puoliväliin verrattuna, aikaan ennen teollisen vallankumouksen käynnistymistä. Koneiden voidaan sanoa synnyttäneen tämän valtavan väestön, sillä ilman laitteita maailma ei olisi pystynyt tukemaan sitä. Näin kahden kolmesta meistä voidaan sanoa olevan ei ainoastaan työpaikastamme vaan myös elämästämme kiitollisuudenvelassa koneille.
Kuitenkin on virhekäsitys ajatella koneiden pääasiallisen tehtävän tai tarkoituksen olevan luoda työpaikkoja. Koneiden todellinen tarkoitus on lisätä tuottavuutta, nostaa elintasoa, lisätä taloudellista hyvinvointia. Ei ole mikään temppu työllistää kaikkia, jopa (tai erityisesti) kaikkein alkukantaisimmissa talouksissa. Täystyöllisyys – todellinen täystyöllisyys; pitkä, kuluttava, selän rikkova työllisyys – on nimenomaisesti tyypillistä kansakunnille, jotka ovat teollisesti kaikkein jälkeenjääneimpiä. Siellä missä on olemassa jo täystyöllisyys, uudet koneet, keksinnöt ja löydöt eivät pysty luomaan lisää työllisyyttä ennen kuin väestömäärä on lisääntynyt. Niillä on taipumuksena tuoda työttömyyttä (mutta tällä kertaa kyseessä on vapaaehtoinen eikä vastentahtoinen työttömyys), koska ihmisillä on nyt varaa työskennellä vähemmän tunteja samaan aikaan kun lasten ja vanhusten ei tarvitse tehdä työtä.
Toistetaan: laitteet aikaansaavat kasvun tuotannossa ja lisäyksen elintasossa. Ne voivat tehdä sen kahdella tavalla. Ne aikaansaavat sen joko tekemällä tuotteista kuluttajille edullisempia (kuten takkien valmistajan esimerkissä) tai lisäämällä palkkoja, koska ne lisäävät työntekijöiden tuottavuutta. Toisin sanoen ne joko lisäävät rahapalkkoja tai samalla rahapalkalla ostettavia tuotteita ja palveluita hintoja laskemalla. Toisinaan ne aikaansaavat molempia. Mitä todellisuudessa tapahtuu, riippuu suuressa määrin kyseisen valtion rahapolitiikasta. Mutta joka tapauksessa koneet, keksinnöt ja löydöt lisäävät reaalipalkkoja.
4.
Ennen aiheesta eteenpäin siirtymistä on varoitus paikallaan. Klassisten taloustieteilijöiden nimenomainen suuri ansio oli, että he näkivät toissijaiset vaikutukset, että he huolehtivat tietyn talouspolitiikan tai kehityksen vaikutuksista pitkällä aikavälillä ja koko yhteisölle. Mutta se oli myös heidän heikkoutensa, sillä keskittyessään pitkään aikaväliin ja laajaan näkemykseen he toisinaan ylenkatsoivat lyhyen aikavälin ja kapeamman näkymän. Liian usein he olivat taipuvaisia minimoimaan tai kokonaan unohtamaan kehityksen välittömät vaikutukset tietyille ryhmille. Yllä on tullut esiin esimerkiksi, että Englannin sukankutojat kärsivät todellisista murhenäytelmistä uusien kehruukoneiden, yhden teollisen vallankumouksen varhaisimman keksinnön, lanseerauksen seurauksena.
Mutta tällaiset tosiasiat ja niiden nykyaikaiset vastineet ovat johtaneet jotkut kirjoittajat vastakkaiseen äärimmäisyyteen, ja he katsovat ainoastaan välittömiä vaikutuksia tietyille ryhmille. Matti Meikäläinen joutuu työttömäksi jonkin uuden koneen käyttöönoton myötä. ”Pidä silmäsi Matti Meikäläisessä”, nämä kirjoittajat vaativat. ”Älä koskaan kadota Matti Meikäläistä.” Mutta sen jälkeen he jatkavat pitämällä ainoastaan Matti Meikäläistä silmällä ja unohtavat Tiina Teikäläisen, joka on juuri saanut uuden työpaikan uuden koneen valmistamisessa, ja Pekka Virtasen, joka sai juuri työpaikan koneen operoimiseksi, ja Maija Möttösen, joka voi nyt ostaa takin puolella aikaisemmasta hinnasta. Ja koska he ajattelevat ainoastaan Matti Meikäläistä, he päätyvät edistämään taantumuksellisia ja tolkuttomia toimintamalleja.
Kyllä, meidän tulee pitää vähintään yksi silmä Matti Meikäläisessä. Uusi kone on tehnyt hänet työttömäksi. Ehkäpä hän saa pian uuden työpaikan, jopa paremman. Mutta ehkäpä hän on omistanut elämästään monta vuotta hankkiakseen ja kehittääkseen erityistaidon, jolle markkinoilla ei ole enää käyttöä. Hän on menettänyt tämän investoinnin itseensä, vanhan taitonsa. Ehkäpä entinen työnantaja on myös menettänyt hänen sijoituksensa vanhoihin koneisiin tai prosesseihin, jotka ovat yllättäen tulleet vanhanaikaisiksi. Matti Meikäläinen oli taitava työntekijä, ja hänelle maksettiin ammattityöstä. Nyt hänestä on tullut yhdessä yössä ammattitaidoton työntekijä, koska hänen ainoaa taitoaan ei enää tarvita. Matti Meikäläistä ei tule eikä saa unohtaa. Hänen tarinansa on yksi henkilökohtaisista tragedioista, jotka, kuten tullaan näkemään, lankeavat lähes kaikelle teolliselle ja taloudelliselle kehitykselle.
Kysymällä nimenomaisesti, mitä Matti Meikäläiselle tulisi tehdä – tulisiko hänen antaa tehdä omat ratkaisunsa, antaa hänelle erorahaa tai työttömyyskorvauksia, laittaa hänet sosiaaliturvan varaan tai kouluttaa hänet valtion kustannuksella uuteen työhön – päästään yli juuri siitä, mihin tällä esityksellä on pyritty. Keskeinen oppi on pyrkiä näkemään kaikki tärkeimmät seuraukset jokaisesta talouspolitiikasta tai kehittämisestä – välittömät vaikutukset erityisryhmille ja pitkän aikavälin vaikutukset kaikille ryhmille.
Tähän aiheeseen on tullut käytettyä merkittävä määrä tilaa, koska päätelmät uusien koneiden, keksintöjen ja löytöjen vaikutuksista työllisyydelle, tuotannolle ja hyvinvoinnille ovat ratkaisevia. Jos niissä ollaan väärässä, taloustieteessä on harvoja asioita, joissa on mahdollista olla oikeassa.