Taloustiede, kuten on tullut esiin kerta toisensa jälkeen, on toissijaisten vaikutusten tunnistamisen tiedettä. Se on myös yleisten vaikutusten näkemisen tiedettä. Sen tehtävänä on jäljittää jonkin ehdotetun tai olemassa olevan toimintamallin vaikutukset ei ainoastaan joillekin erityisille intresseille lyhyellä aikavälillä vaan yleiselle edulle pitkällä aikavälillä.

Tämä oppitunti on ollut tämän kirjan aiheena. Aluksi se esitettiin pelkistetyssä muodossa, ja sitten siihen lisättiin lihaa luitten ympärille useilla käytännön sovelluksilla.

Mutta erityisten esimerkkien myötä on ilmennyt viitteitä muista yleisistä opeista, ja on hyödyllistä tuoda nämä opit esiin selvemmin.

Nähtäessä, että taloustiede on seurausten jäljittämisen tiedettä, on täytynyt tulla esiin, että samoin kuin logiikka ja matematiikka se tunnistaa väistämättömät merkitykset.

Tätä voidaan kuvata yksinkertaisella algebran yhtälöllä. Oletetaan, että sanotaan, että jos x = 5, niin silloin x + y = 12. Tämän yhtälön ”ratkaisu” on, että y on 7; mutta tämä on juuri näin, koska yhtälö tosiasiallisesti kertoo, että y on 7. Se ei tee tätä suoraan, mutta viittaa siihen väistämättömästi.

Se, mikä on totta tässä yksinkertaisessa yhtälössä, on totta myös kaikkein monimutkaisimmissa ja hankalimmissa matematiikassa kohdatuissa yhtälöissä. Vastaus piilee jo ongelman ilmaisussa. Toki se pitää ”laskea”. Myös tulos saattaa joskus tulla yhtälöä ratkaisevalle henkilölle häikäisevänä yllätyksenä. Hänellä saattaa olla jopa tunne jonkin täysin uuden löytämisestä – sävähdys kuin ”tähtitaivaiden tutkijalla uuden planeetan purjehtiessa hänen tietoisuuteensa”. Hänen löytönsä saattaa tulla perustelluksi hänen vastauksensa teoreettisilla tai käytännöllisillä seurauksilla. Silti hänen vastauksensa sisältyi jo ongelman muotoiluun. Sitä ei vain ainoastaan tunnistettu kerralla. Siten matematiikka muistuttaa meitä siitä, että väistämättömät merkitykset eivät välttämättä ole ilmeisiä merkityksiä.

Kaikki tämä on yhtäpitävää taloustieteen kanssa. Tässä suhteessa taloustiedettä voitaisiin verrata tekniikkaan. Kun insinöörillä on ongelma, hänen tulee ensin määrittää kaikki ongelmaan kuuluvat tosiseikat. Jos hän suunnittelee siltaa kahden pisteen välille, hänen tulee ensin tietää pisteiden välinen tarkka etäisyys, niiden tarkka topografinen luonne, sillalle suunniteltu enimmäiskuorma, teräksen tai muun käytetyn rakennusmateriaalin lujuus sekä jännitykset ja rasitukset, joille se altistuu. Muut ovat jo selvittäneet merkittävän osan näistä tosiasioista hänen puolestaan. Hänen edeltäjänsä ovat myös kehittäneet tarkkoja matemaattisia yhtälöitä, ja sijoittamalla näihin laskentakaavoihin tietoja materiaalien kestävyydestä ja odotettavissa olevasta rasituksesta hän pystyy määrittämään tarvittavan läpimitan, muodon, tornien määrän ja rakenteen, kaapelit ja niskapalkit.

Vastaavasti käytännön ongelmaa ratkovan taloustieteilijän tulee tuntea sekä ongelman olennaiset tosiasiat että pätevät päätelmät, jotka näistä tosiasioista voidaan tehdä. Taloustieteen deduktiivinen puoli ei ole sen vähempää tärkeä kuin tosiasiallinenkaan. Siitä voidaan todeta kuten Santayana sanoo logiikasta (ja kuten yhtä lailla voitaisiin sanoa matematiikasta), että se ”jäljittää totuuden säteilyä” siten, että ”kun loogisen järjestelmän yhden termin tiedetään kuvaavan tosiasiaa, tähän termiin liittyvä koko järjestelmä tulee ikään kuin valaistuksi”.[1]

Harvat ihmiset kuitenkaan tunnistavat tekemiensä taloudellisten toteamusten väistämättömiä merkityksiä. Kun he toteavat, että tie taloudelliseen pelastukseen on lisätä ”luottoa”, se on sama kuin he sanoisivat, että tie taloudelliseen pelastukseen on lisätä velkaa: nämä ovat eri nimiä samalle asialle vastakkaisilta puolilta nähtynä. Kun he sanovat, että tie vaurauteen tapahtuu lisäämällä maataloushintoja, se on kuin sanoisi, että tie vaurauteen tapahtuu tekemällä ruoka kaupunkilaisille kalliimmaksi. Kun he sanovat, että tie kansalliseen vaurauteen tapahtuu maksamalla valtion tukia, he itse asiassa sanovat, että tie kansalliseen vaurauteen on verojen korottamista. Kun he tekevät päätavoitteeksi viennin lisäämisen, useimmat heistä eivät oivalla tekevänsä väistämättä päätavoitteeksi lopulta tuonnin lisäämisen. Kun he lähes kaikissa olosuhteissa sanovat, että keino toipumiseen on palkkatasojen nostaminen, he ovat löytäneet ainoastaan toisen tavan ilmaista, että keino toipumiseen on lisätä tuotantokustannuksia.

Tästä ei väistämättä seuraa, että alkuperäinen esitys on kaikissa olosuhteissa kestämätön, koska jokainen näistä esityksistä omaa kolikon tavoin kääntöpuolen tai parannusehdotuksen toinen nimi kuulostaa merkittävästi vähemmän houkuttelevalta. Saattaa olla aikoja, jolloin velan lisäys on pienempi haittatekijä verrattuna lainatuilla varoilla saavutettaviin hyötyihin; jolloin valtion tuki on väistämätön tietyn tarkoitusperän saavuttamiseksi; jolloin tietyllä toimialalla on varaa tuotantokustannusten lisäykseen ja niin edelleen. Mutta kaikissa tapauksissa on oltava varma, että kolikon molempia puolia on harkittu, että ehdotuksen kaikkia vaikutuksia on tutkittu. Ja tätä tehdään harvoin.

2.

Esimerkkien analysointi on opettanut yhden oheisläksyn lisää. Sen, että kun erinäisten ehdotusten seurauksia ei tutkita pelkästään pitäen silmällä erityisryhmiä lyhyellä aikavälillä vaan kaikkia ryhmiä pitkällä aikavälillä, johtopäätökset vastaavat yleensä perusmaalaisjärkeä. Kenellekään nykyiseen taloudelliseen puolikirjallisuuteen perehtymättömälle ei tulisi mieleenkään, että ikkunoiden rikkominen tai kaupunkien tuhoaminen olisi hyvästä; että on mitään muuta kuin tuhlausta luoda tarpeettomia julkisia hankkeita; että on vaarallista päästää joukko joutilaita ihmisiä takaisin töihin; että koneita, jotka lisäävät varallisuuden tuottamista ja säästävät ihmisten vaivoja, tulisi pelätä; että vapaan tuotannon ja vapaan kulutuksen haittaaminen lisäävät vaurautta; että kansakunta rikastuu pakottamalla muut kansakunnat ottamaan sen tuotteet vähemmällä kuin niiden valmistaminen maksaa; että säästäminen on tyhmää tai pahansuopaa ja että hävitys tuo vaurautta.

”Se mikä on varovaisuutta jokaisen perheen asioissa”, sanoi Adam Smithin vahva maalaisjärki vastauksena aikansa viisastelijoille, ”on harvoin hölmöyttä suuressa kuningaskunnassa.” Mutta vähäisemmät ajattelijat eksyvät monimutkaisuuksiin. He eivät tarkastele järkeilyään uudelleen edes silloin, kun he päätyvät lopputuloksiin, jotka ovat selvästi naurettavia. Lukija, omien uskomustensa mukaan, saattaa kelpuuttaa tai olla kelpuuttamatta Baconin ajatelman, että ”vähäinen filosofia kallistaa ihmisen ateismiin, mutta syvyys filosofiassa synnyttää ihmisten mielissä uskonnon”. Pitää kuitenkin paikkansa, että vähäinen määrä taloustiedettä voi helposti johtaa paradoksaalisiin ja mielettömiin johtopäätöksiin, joita olemme juuri tarkastelleet, mutta syvyys taloustieteessä saa ihmiset takaisin järkiinsä. Sillä taloustieteen syvyys koostu toimintamallin kaikkien seurauksien näkemisestä sen sijaan, että annetaan katseen levätä ainoastaan välittömästi näkyvässä.

3.

Tarkastelun aikana olemme löytäneet uudelleen vanhan ystävän. Hän on William Graham Sumnerin unohdettu henkilö. Lukija muistanee, että Sumner kirjoitti vuonna 1883 ilmestyneessä esseessään:

”Heti kun A huomaa jotakin X:n kärsimästä, jota hän pitää vääränä, A keskustelee siitä B:n kanssa, ja A ja B ehdottavat sen jälkeen lain hyväksymistä tilanteen korjaamiseksi ja X:n auttamiseksi. Heidän lakinsa aina esittää määrättäväksi, mitä C:n tulee tehdä X:lle, tai parhaassa tapauksessa, mitä A:n, B:n ja C:n tule tehdä X:lle – – Mitä minä haluan tehdä, on etsiä C – – Kutsun häntä unohdetuksi henkilöksi – – Hän on henkilö, jota ei koskaan ajatella. Hän on uudistajan, yhteiskunnallisen keinottelijan ja hyväntekijän uhri, ja toivon pystyväni osoittamaan, että hän ansaitsee huomionne sekä luonteensa että monien taakkojen ansiosta, jotka hänelle on asetettu.”

On historian ironiaa, että kun tämä fraasi unohdetusta henkilöstä elvytettiin 1930-luvulla, sitä ei sovellettu C:hen vaan X:ään, ja C, jota pyydettiin silloin tukemaan lisää X:ää, oli vielä unohdetumpi kuin koskaan. Kyseessä on aina C, unohdettu henkilö, joka kutsutaan tyrehdyttämään poliitikon vuotavaa sydäntä maksamalla omalta osaltaan tämän jalomielisyyttä.

4.

Oppituntimme ei olisi täydellinen, jos ennen sen päättämistä jättäisimme huomiotta sen, että tarkasteltavana ollut perustavanlaatuinen harhakäsitys ei synny sattumanvaraisesti vaan järjestelmällisesti. Se on itse asiassa lähes väistämätön seuraus työnjaosta.

Alkukantaisessa yhteisössä tai uudisasukkaiden keskuudessa henkilö työskentelee ainoastaan itselleen tai välittömälle perheelleen ennen kuin työnjakoa on muodostunut. Se, mitä hän kuluttaa, on identtistä sen kanssa, mitä hän tuottaa. Aina on olemassa suora ja välitön yhteys hänen tuotoksiensa ja tyytyväisyytensä välillä.

Mutta kun on alkanut yksityiskohtainen ja tarkka työnjako, tämä välitön ja suora yhteys häviää. En valmista kaikkea kuluttamaani, mutta ehkä yhtä tuotetta niistä. Tätä yhtä hyödykettä valmistamalla tai yhtä palvelua suorittamalla saamillani tuloilla ostan loput. Toivon kaiken ostamani hinnan olevan alhainen, mutta on etuni mukaista, että myymäni tuotteen tai palvelun hinta on korkea. Siksi, vaikka haluan nähdä vaurautta kaikessa muussa, on etujeni mukaista, että juuri valmistamastani tuotteesta tai tarjoamastani palvelusta on niukkuutta. Mitä suurempaa on niukkuus verrattuna kaikkeen muuhun, sitä korkeampi on palkkio ponnisteluistani.

Tämä ei välttämättä tarkoita, että tulen rajoittamaan omia ponnistelujani tai tuotantoani. Itse asiassa, jos olen vain yksi henkilö merkittävästä joukosta, joka toimittaa tätä tuotetta tai palvelua, ja jos toimialallani on vapaa kilpailu, tämä yksilöllinen rajoitus ei ole minulle kannattava. Päinvastoin, jos esimerkiksi kasvatan vehnää, haluan satoni olevan mahdollisimman suuri. Mutta jos olen huolissani ainoastaan omasta aineellisesta hyvinvoinnistani eikä minulla ei ole humanitäärisiä tunnontuskia, haluan kaikkien muiden vehnänkasvattajien sadon olevan mahdollisimman alhainen, sillä haluan niukkuutta vehnästä (ja kaikesta ruoka-aineesta, jolla se voidaan korvata), jotta oma satoni voi saada kaikkein korkeimman mahdollisen hinnan.

Tavallisesti näillä itsekkäillä tuntemuksilla ei olisi mitään vaikutusta vehnän kokonaistuotantoon. Kaikkialla, missä on kilpailua, jokainen tuottaja on itse asiassa pakotettu tekemään kaikkensa kasvattaakseen korkeimman mahdollisen sadon maallaan. Tällä tavoin oman edun voimat (jotka hyvässä tai pahassa ovat alati altruismia voimakkaammat) valjastetaan maksimaalisen tuotannon hyväksi.

Mutta jos vehnänviljelijöille tai mille tahansa muulle ryhmälle tuottajia on mahdollista liittyä yhteen kilpailun poistamiseksi ja jos valtio sallii tai rohkaisee tällaiseen, tilanne muuttuu. Vehnänkasvattajat saattavat pystyä vakuuttamaan kansallisen valtion – tai parempaa, maailman organisaation – pakottamaan heidät kaikki vähentämään samassa suhteessa viljelyhehtaarien määrää. Tällä tavoin he luovat niukkuuden ja nostavat vehnän hintaa. Jos hinnannousu vakkaa kohden on suhteellisesti suurempi, kuten se hyvin saattaa ollakin, kuin alennus tuotannossa, silloin vehnänkasvattajat kokonaisuutena ovat hyötyneet. He saavat lisää rahaa, he pystyvät ostamaan kaikkea muuta enemmän. Kaikki muut ovat huonommassa asemassa, koska – muiden asioiden pysyessä muuttumattomina – he joutuvat antamaan enemmän tuottamastaan saadakseen vähemmän sitä, mitä vehnäntuottaja tuottaa. Joten kansakunta kokonaisuutena on juuri sen verran köyhempi. Se on köyhempi sen määrän vehnää, jota ei ole kasvatettu. Mutta ainoastaan vehnäviljelijää tarkkailevat näkevät hyödyn eivätkä huomaa enemmän kuin tasapainottavaa tappiota.

Ja tämä soveltuu kaikkiin muihin toimialoihin. Jos epätavallisten sääolosuhteiden takia ilmaantuu yllättävä lisäys appelsiinisadossa, kaikki kuluttajat hyötyvät. Maailma on rikkaampi juuri niin monen lisäappelsiinin verran. Appelsiinit halpenevat. Mutta tämä kyseinen tosiasia saattaa tehdä appelsiininkasvattajat ryhmänä köyhemmäksi kuin aiemmin, jollei suurempi appelsiinisato kompensoi tai enemmän kuin korvaa alhaisempaa hintaa. Jos näissä olosuhteissa yksittäisen tietyn viljelijän sato ei ole tavanomaista suurempi, on varmaa, että hän häviää yleisen suursadon tuoman alhaisen hinnan takia.

Ja se mikä soveltuu muutoksiin tarjonnassa, soveltuu muutoksiin kysynnässä, olivatpa sitten kyseessä uudet keksinnöt tai innovaatiot tai muutokset mieltymyksissä. Uusi puuvillankeräyskone, vaikka se saattaa alentaa kaikille puuvilla-alusvaatteiden ja -paitojen kustannuksia ja lisätä yleistä vaurautta, lopettaa työt monilta tuhansilta puuvillanpoimijoilta. Uusi tekstiilikone, joka kutoo parempia vaatteita nopeammassa tahdissa, tekee tuhannet vanhat koneet tarpeettomiksi ja pyyhkii pois osan niihin sijoitettua pääoman arvoa tehden siten näiden koneiden omistajat köyhemmiksi. Atomivoiman kehittäminen, vaikka se saattaa tuoda käsittämättömiä siunauksia ihmiskunnalle, on sellaista, jota hiilikaivosten ja öljylähteiden omistajat pelkäävät.

Yhtä lailla kuin ei ole olemassa teknologista kehitystä, joka ei vahingoittaisi ketään, ei ole olemassa muutosta yleisön mieltymyksissä tai moraalissa, edes parempaan, joka ei vahingoittaisi jotakuta. Raittiuden lisääntyminen ajaisi monet tuhannet baarimestarit työttömiksi. Uhkapelaamisen vähentyminen pakottaisi pelinhoitajat ja ravivihjeiden jakajat etsimään tuottavampia ammatteja. Miesten siveellisyyden kasvu raunioittaisi maailman vanhimman ammatin.

Mutta yleisen moraalin noususta eivät kärsisi ainoastaan ne, jotka tietoisesti kosiskelevat ihmisiä paheisiin. Eniten vahinkoa kärsivien joukkoon kuuluisivat juuri ne, joiden liiketoimintaa on parantaa kyseisiä moraaleja. Papeilla olisi vähemmän valittamisen aihetta; uudistajat menettäisivät tarkoituksensa: kysyntä heidän palveluilleen ja resurssit heidän tukemiselleen laskisivat. Jos ei ole rikollisia, ei olisi tarvetta niin suurelle määrälle lakimiehiä, tuomareita ja palomiehiä. Ei tarvittaisi niin paljon vartijoita, lukkoseppiä eikä edes poliiseja (paitsi liikennesotkujen selvittämiseksi).

Lyhyesti sanottuna työnjaon alaisessa järjestelmässä on vaikea kuvitella minkäänlaista ihmisen tarvetta, jonka suurempi täyttäminen ei vähintäänkin tilapäisesti vahingoittaisi jotakuta. Aina on ihmisiä, jotka ovat tehneet investointeja tai työläästi hankkineet taitoja kohtaamaan kyseistä tarvetta. Jos kehitys olisi täysin tasaista ympäri maailmaa, tämä vastakkainasettelu koko yhteisön ja erikoistuneen ryhmän välillä ei aiheuttaisi (jos sitä lainkaan huomattaisiin) mitään vakavaa ongelmaa. Jos samana vuonna kuin maailman vehnäsato kasvoi, oma satoni kasvaa samassa suhteessa, jos appelsiinien ja kaikkien muiden maataloustuotteiden sato lisääntyi vastaavasti, ja kaikkien teollisten hyödykkeiden tuotanto myös nousi ja niiden tuotannon yksikkökustannukset laskivat vastaavasti, silloin minä vehnänkasvattajana en kärsisi, koska vehnäsatoni kasvoi. Vehnästä vakkaa kohden saamani hinta saattaa laskea, samoin kokonaissumma suuremmasta sadostani. Mutta jos voin ostaa lisääntyneen tarjonnan ansiosta kaikkien muiden tuotteita halvemmalla, silloin minulla ei olisi mitään todellista syytä valittaa. Jos kaiken muun hinta halpenee tarkalleen samassa määrin kuin vehnäni hinta, olen paremmassa asemassa, itse asiassa tarkalleen suhteessa lisääntyneeseen satooni; ja kaikki muut vastaavasti hyötyisivät suhteellisesti kaikkien tuotteiden ja palveluiden lisääntyneestä tarjonnasta.

Mutta taloudellinen kehitys ei ole koskaan tapahtunut eikä todennäköisesti tule koskaan tapahtumaan täydellisen yhtäläisellä tavalla. Edistystä tapahtuu nyt tällä tuotannon alalla, ja nyt tuolla. Ja jos on olemassa yllättävä lisäys asian tarjonnassa, jota autan tuottamaan, tai uusi keksintö tai löytö tekee tuottamani tarpeettomaksi, silloin hyöty maailmalle on tragedia minulle ja tuottavalle ryhmälle, johon kuulun.

Monesti lisääntyneen tarjonnan tai uuden innovaation hajautuneet hyödyt eivät iske voimallisesti puolueettomaan tarkkailijaan, vaan sen keskittyneet tappiot. Tosiasia, että on olemassa enemmän ja halvempaa kahvia kaikille, ei tule näkyviin; nähdään ainoastaan, että eräät kahvinkasvattajat eivät pysty tulemaan toimeen alhaisemmilla hinnoilla. Lisääntynyt kenkien tuotanto alhaisemmilla kustannuksilla uuden koneen ansiosta unohdetaan; nähdään ryhmä miehiä ja naisia syrjäytettynä töistään. On täysin asianmukaista – on itse asiassa tähdellistä ongelman täyden ymmärryksen kannalta – että näiden ryhmien ahdinko tunnistetaan, että heitä kohdellaan myötätuntoisesti ja että yritetään nähdä, voidaanko osa hyödyistä tästä erikoistuneesta kehityksestä käyttää auttamaan uhreja löytämään tuottava rooli muualta.

Mutta ratkaisu ei ole koskaan alentaa tarjontaa mielivaltaisesti, estää lisäinnovaatioita tai löytöjä tai tukea ihmisiä jatkamaan palvelun suorittamista, joka on menettänyt arvonsa. Silti juuri tätä maailma on toistuvasti pyrkinyt tekemään suojatulleilla, laitteiden tuhoamisella, kahvin polttamisella ja tuhansilla rajoittavilla ohjelmilla. Tätä on mielipuolinen oppi vauraudesta niukkuuden avulla.

Valitettavasti se on oppi, joka voi aina pitää paikkansa yksityisesti mille tahansa tietylle tuottajien ryhmälle erillään tarkasteltuna – jos he pystyvät luomaan niukkuuden juuri kyseisen myymänsä tuotteen osalta pitäen runsaina kaikki muut asiat, joita he joutuvat ostamaan. Mutta se on oppi, joka on aina julkisesti virheellinen. Sitä ei voida koskaan soveltaa kaikille. Sillä sen soveltaminen tarkoittaisi taloudellista itsemurhaa.

Ja tämä on oppitunti sen kaikessa yleisimmässä muodossa. Monet asiat, jotka vaikuttavat pitävän paikkansa, kun tarkastellaan yksittäistä taloudellista ryhmää, osoittautuvat harhakuviksi, kun otetaan huomioon kaikkien etu yhtälailla kuluttajina kuin tuottajina.

Ongelman näkeminen kokonaisuutena eikä palasina: se on taloustieteen tarkoitus.

< edellinen sivu | seuraava sivu >
Kirjan sisällysluettelo