Kadut muuttuivat hiljaisemmiksi Jonathanin tallustaessa pitkin taas yhtä harmaiden talojen rivistöä. Hän huomasi ryhmän huonosti pukeutuneita ihmisiä kerääntyneenä kolmen korkean taloon eteen, jotka oli nimetty KORTTELI A:ksi, KORTTELI B:ksi ja KORTTELI C:ksi. KORTTELI A oli tyhjä ja kauhistuttavassa kunnossa – tiilet murentuneina, ikkunat rikki ja jäljelle jääneet lasit pinttyneinä liasta. Naapurissa, KORTTELI B:ssä, ihmiset keskustelivat sisäänkäynnin portailla. Jonathan kuuli kovaa ääntä sisältä ja eloisaa toimintaa kaikista kolmesta kerroksesta. Pyykkiä roikkui siivottomasti kepeistä, jotka töröttivät jokaisesta mahdollisesta ikkunasta ja parvekkeelta. Se pursusi liitoksistaan vuokralaisia.

Kadun toisella puolella seisoi KORTTELI C, moitteettomasti ylläpidettynä ja samoin kuin KORTTELI A, tyhjänä ihmisistä. Sen jynssätyt ikkunat kiiltelivät auringonvalossa, rapatut seinät tasaisina ja puhtaina.

Tarkastellessaan kolmea rakennusta Jonathan tunsi kevyen kopautuksen olallaan. Käännyttyään hän huomasi nuoren tytön pitkine ruskeine hiuksineen. Hänen vaalean harmaat vaatteensa sopivat hänelle huonosti ja ensisilmäyksellä hän ei näyttänyt erityisen sievältä, mutta Jonathanista hän näytti valppaalta ja ystävälliseltä.

”Tiedätkö yhtään asuntoa vapaana vuokrattavaksi?” hän kysyi pehmeällä miellyttävällä äänellä.

”Olen pahoillani”, Jonathan vastasi. ”En ole täältäpäin. Mutta miksi et tarkistaisi noita kahta tyhjää rakennusta.”

”Siitä ei ole hyötyä”, hän vastasi pehmeästi.

”Mutta”, Jonathan sanoi, ”ne näyttävät minusta tyhjiltä”.

”Ne ovat. Perheeni asui aikaisemmin tuolla KORTTELI A:ssa ennen vuokrasäännöstelyä.”

”Mitä on vuokrasäännöstely?” Jonathan kysyi.

”Se on laki, joka estää vuokranantajia nostamasta vuokria.”

”Miksi?” Jonathan kyseli.

”Voi, se on tyhmä tarina”, tyttö vastasi.” Kun Unelmakone tuli naapurustoomme, isäni ja muut vuokralaiset valittivat vuokranantajien korottamista vuokrista. Toki kulut olivat nousussa ja enemmän ihmisiä vuokrasi, mutta isäni mukaan se ei ollut mikään syy meille maksaa lisää. Joten vuokralaiset tai – entiset vuokralaiset, pitäisi sanoa – vaativat, että hallitsijoiden neuvosto kieltää vuokrien korottamisen. Neuvosto teki juuri niin ja palkkasi joukon urkkivia virkailijoita, tutkijoita, tuomareita ja vartioita toimeenpanemaan uusia sääntöjä.”

”Olivatko vuokralaiset tyytyväisiä?”

”Kyllä, aluksi. Isäni tunsi itsensä turvatuksi asuntomme hinnan osalta. Mutta sitten vuokranantajat lopettivat uusien asuntojen rakentamisen ja vanhojen korjaamisen.”

”Mitä tapahtui?”

”Kustannukset jatkoivat nousemistaan – korjausmiehet, vartijat, isännöitsijät, sähköt ja vesi, verot ja vastaavat – mutta vuokranantajat eivät voineet nostaa vuokria niiden maksamiseksi. Joten he päättelivät: ”Miksi rakentaa ja korjata pelkästään rahojen menettämiseksi?”

”Verot nousivat myös?” kysyi Jonathan.

”Toki, vuokrasäännöstelyn valvonnan maksamiseksi. Budjettien ja henkilöstön täytyi kasvaa”, tyttö sanoi. ”Neuvosto hyväksyi vuokrasäännöstelyn, muttei verojen säännöstelyä. Sitten kun korjaukset ja ylläpito loppuivat, kaikki alkoivat vihata vuokranantajia.”

”Heitä ei vihattukaan aina?”

”Ei, ennen vuokrasäännöstelyä meillä oli paljon asuntoja, joista valita. Vuokranantajien täytyi olla kilttejä saadakseen meidät muuttamaan ja jäämään. Useimmat vuokranantajat olivat ystävällisiä ja tekivät asiat miellyttäviksi. Jos sattui olemaan joku ilkeä vuokranantaja, niin sana kiersi nopeasti ja ihmiset välttelivät heitä kuin rottia, joita he olivat. Mukavat vuokranantajat vetivät puoleensa vakituisia vuokralaisia, kun taas töykeät kärsivät tyhjistä tiloista.”

”Mikä tapahtui?”

”Vuokrasäännöstelyn jälkeen kaikki muuttuivat töykeiksi”, hän sanoi epätoivoisella ilmeellä. ”Pahimmat menestyivät parhaiten.” Hän istuutui kadun reunaan ja raaputti Micesiä korvien takaa. Mices kääntyi ympäri ja alkoi kehrätä.

Tietoisena Jonathan tuijotuksesta hän jatkoi itsevarmasti, ”Kustannukset nousivat, vuokrat eivät. Jopa mukavimpien vuokranantajien täytyi leikata korjauksista. Kun rakennuksista tuli epämukavia tai vaarallisia, vuokralaiset suuttuivat ja valittivat tarkastajille. Tarkastajat mätkäyttivät sakot vuokranantajille. Luonnollisesti jotkut vuokranantajat lahjoivat tarkastajat katsomaan läpi sormiensa. Lopulta KORTTELI A:n omistajalla, säädyllisellä miehellä, ei ollut enää varaa tappioihin tai lahjuksiin, joten hän vain luovutti ja lähti.”

”Hylkäsi oman rakennuksensa?” Jonathan sopersi.

”Kyllä. Sitä tapahtuu paljon”, tyttö huokasi. ”Kuvittele käveleväsi pois jostain, jonka rakentaminen on kestänyt koko eliniän? No, yhä vähemmän asuntoja oli saatavilla, mutta vuokralaisten määrä jatkoi kasvamistaan. Ihmiset joutuivat ahtautumaan jäljelle jääneisiin. Enää edes ilkeillä vuokranantajilla, kuten KORTTELI B:n omistajalla, ei ollut koskaan tyhjiä asuntoja. Huhupuheen mukaan hän ottaa maksuja pöydän alta pelkästään siirtääkseen hakijan korkeammalle odotuslistalla. Ne, joilla on riittävästi käteistä, pärjäävät hyvin. Häijy omistaja tienaa tuhottomasti.”

”Entäpä KORTTELI B?” sanoi Jonathan pyrkien olemaan avulias. ”Voiko sinne päästä?”

”Odotuslista on kamala. ”Kun Dame Whitmore kuoli, sinun olisi pitänyt nähdä se nujakka talon edessä – jokainen raapi ja huusi toisilleen paikastaan jonossa. Leidi Tweedin poika lopulta sai asunnon – vaikka kukaan ei muista sinä päivänä nähneensä häntä jonossa. Perheeni yritti kerran jakaa asunnon KORTTELI B:ssä, mutta rakennusmääräykset kieltävät jakamisen.”

”Mitä ovat rakennusmääräykset?” kysyi Jonathan.

Tyttö kurtisti kulmiaan. ”Se alkoi turvallisuusmääräyksinä. Mutta neuvosto käyttää sitä nykyään elämäntavan määrittämiseen. Tiedäthän, oikea määrä lavuaareja, liesiä ja vessoja, oikea määrä ja oikeanlaisia ihmisiä; riittävä määrä tilaa.” Häivähdyksellä sarkasmia tyttö lisäsi, ”Joten päädyimme kadulle, jossa mikään ei ole määräysten mukaista – ei lavuaareja, liesiä tai vessoja, ei yksityisyyttä ja liian paljon tilaa.”

Jonathan masentui ajatellessaan tytön ahdinkoa. Sitten hän muisti kolmannen rakennuksen – upouuden ja tyhjän. Se oli ilmeinen ratkaisu tytön ongelmiin. ”Miksi et muuta KORTTELI C:hen, tuolla tien toisella puolella?”

Hän nauroi katkerasti. ”Se olisi kaavasäädösten vastaista.”

”Kaavasäädösten?” hän toisti. Jalkakäytävällä istuen Jonathan pyöritti päätään, epäuskoisena.

”Ne ovat sääntöjä sijainnista. Kaavoitus toimii niin”, hän sanoi poimien kepin ja piirtäen pienen kartan maahan. Ihmisten sallitaan nukkua yönsä viivan toisella puolella, mutta heidän tulee työskennellä päivät toisella puolella. KORTTELI B on viivan nukkumispuolella ja KORTTELI C on työpuolella. Yleensä työrakennukset sijaitsevat kaupungin toisella puolella nukkumisrakennuksista, jotta kaikkien täytyy joka aamu ja ilta matkustaa paljon. Pitkien välimatkojen sanotaan olevan hyväksi kuntoilulle ja vaunujen myynnille.”

Jonathan tuijotti hämmästyksestä. Tupaten täysi asuinrakennus keskellä kahta tyhjää rakennusta ja katu täynnä kodittomia ihmisiä. Myötätuntoisesti hän kysyi: ”Mitä aiotte tehdä?”

”Otamme päivä kerrallaan. Isä haluaa minun menevän hänen kanssaan ”Peukut pystyssä” -gaalaan, jonka leidi Tweed järjestää huomenna kodittomille. Hän on luvannut piristää meitä peleillä ja ilmaisella lounaalla.”

”Kuinka anteliasta”, Jonathan huomautti kuivasti, muistaen keskustelunsa Leidi Tweedin kanssa. ”Ehkä hän antaa teidän asua asunnossaan, kunnes löydätte oman.”

”Itse asiassa isällä oli kerran otsaa kysyä häneltä, erityisesti koska Tweed johti vuokrasäännöstelyn läpiviemistä neuvostossa. Leidi Tweed julisti, ”Mutta se olisi hyväntekeväisyyttä! Hyväntekeväisyys on alentavaa!” Hän selitti isälle, että on paljon kunniallisempaa vaatia meille asuntoa veronmaksajilta. Hän käski isää olemaan kärsivällinen ja hän tekisi järjestelyjä neuvostossa.”

Nuori nainen hymyili Jonathanille ja kysyi, ”Minua muuten kutsutaan Alisaksi. Haluatko tulla mukaan Tweedin ilmaiselle lounaalle huomenna iltapäivällä?”

Jonathan punastui. Ehkäpä hän oppisi nauttimaan tästä saaresta. ”Toki, tulen mielelläni. Olen muuten Jonathan.”

Alisa hyppäsi ylös, hymyillen. ”Jonathan, sitten tapaamme täällä huomenna – samaan aikaan. Tuo myös kissasi.”