Hallitsijoiden palatsissa oli enemmän huoneita kuin labyrintissa. Jonathan nenään alkoi tuoksumaan jotain herkullista – kahvia ja vasta paistettua leipää! Hän seurasi nenäänsä käytävää pitkin suureen kokoushuoneeseen, jossa useat vanhemmat miehet ja naiset seisoivat vihaisena väittelemässä ja heiluttelemassa nyrkkejään. Jotkut pitivät toisia kädestä heidän itkiessään hiljaa.
”Mikä on vialla?” kysyi Jonathan, joka huomasi suuren korin huoneen keskellä. Se ulottui lähes kattoon asti. ”Miksi olette niin järkyttyneitä?”
Useimmat jättivät hänet huomiotta ja jatkoivat voihkimistaan ja valittamistaan toisilleen. Mutta eräs vakava henkilö nousi hitaasti ylös ja lähestyi Jonathania. ”Se ylirakas Hallitsija”, hän murahti, ”hän on tehnyt sen taas! Hän huijasi meitä!”
”Mitä hän teki?” kysyi Jonathan.
”Vuosia sitten”, vanha mies totesi sarkastisesti, ”ylhäinen lordi Ponzi kertoi meille suuren suunnitelman estääkseen ketään vanhalla iällään joutumasta nälkäiseksi. Kuulostaa hyvältä, huh?”
Jonathan nyökkäsi myönnellen.
”Niin kaikki myös ajattelivat. Höh!” hän tuhahti ärtymyksellä. ”Kuolemanrangaistuksen uhalla jokainen ylhäistä ja mahtavaa Carlo Ponzia ja hänen neuvostoaan lukuun ottamatta saivat määräyksen tuoda leipiä viikoittain tähän valtavaan koriin. He kutsuvat sitä Turvallisuuden rahaston koriksi. Ne, jotka ovat 65-vuotta ja eläkkeellä, pystyisivät ottamaan leipiä Turvallisuuden rahaston korista.”
”Kaikki lordi Ponzia ja hänen neuvostoaan lukuun ottamatta osallistuivat?” toisteli Jonathan.
”He saivat erikoiskohtelun”, vastasi vanhan mies. ”Meidän täytyi laittaa enemmän omaa leipäämme erilliseen pelkästään heille varattuun koriin. Nyt tiedän miksi he halusivat omansa pidettävän erillään.”
”Täytyy olla mukavaa saada leipää vanhalla iällä”, sanoi Jonathan.
”Niin mekin ajattelimme. Se vaikutti niin mahtavalta ajatukselta, koska leipää tulisi aina riittämään vanhusten ruokkimiseksi. Koska pystyimme kaikki luottamaan suureen Turvallisuuden rahaston koriin, useimmat meistä lopettivat kaiken leivän säästämisen vanhuuden varalle. Ajattelimme, ettei meidän tarvitse myöskään auttaa perhettämme ja naapureita, koska neuvosto pitäisi myös heistä huolen.”
Hänen olkapäänsä valahtivat aivan kuin elämänmittaisesta painolastista. Vanha mies vilkaisi raihnaista ja vanhentunutta ryhmää. Hän osoitti toista vanhempaa herrasmiestä, joka istui läheisellä penkillä. ”Eräänä päivänä rakas ystäväni Alan katseli ihmisten laittavan ja ottavan leipiä pois isosta korista. Alan laski, että Turvallisuuden rahaston kori olisi pian tyhjä. Hän oli aikaisemmin kirjanpitäjä, tiedäthän. Alan varoitti asiasta.” Alan alkoi nyökätä vapisten.
”Menimme suoraan korille ja kiipesimme ylös. Se oli hiukan vaivalloista, mutta emme ole niin heikkoja ja sokeita kuin eräät nuoret neuvostosta ajattelevat. Katsoimme sisään ja huomasimme ruokakorin olevan lähes tyhjä. Uutinen aiheutti sekasorron. Kerroimme ylhäiselle lordi Ponzille samalta seisomalta, että hänen on paras tehdä jotain pikaisesti tai kynisimme hänet seuraavissa vaaleissa!”
”Oho, hän oli varmasti peloissaan”, sanoi Jonathan.
”Peloissaan? En ole nähnyt ketään koskaan niin hermostuneena. Hän tietää, että meillä on paljon painoarvoa kun suutumme. Aluksi hän ehdotti vanhuksille annettavaksi vielä enemmän leipää, alkaen juuri ennen seuraavia vaaleja. Sitten hän ottaisi enemmän leipää nuorilta työntekijöiltä heti vaalien jälkeen. Mutta työntekijät näkivät hänen suunnitelmansa läpi ja he myös suuttuivat. Nuoret työntekijät sanoivat haluavansa nyt leipää. He sanoivat heidän omien ruokakomeroidensa suojelevan leipää homeelta ja rotilta paremmin kuin neuvoston iso kori. Ja he eivät luota siihen, että neuvosto jättää korin rauhaan, kunnes he jäävät eläkkeelle.
”Mitä hän sitten teki?” kysyi Jonathan.
”Sillä Ponzilla on aina uusia keinoja. Hän sanoi, että jokaisen tulisi odottaa viisi vuotta pidempään, 70-vuoteen saakka, ennen kuin he voisivat alkaa ottamaan leipää korista. Tämä suututti ne, jotka olivat lähellä jäädä eläkkeelle, ne jotka odottivat noutavansa leipää 65-vuoden iässä, kuten oli sovittu. Lopulta Ponzi ehdotti nerokasta ideaa.”
”Juuri ajoissa!” huudahti Jonathan.
”Juuri ajoissa äänestyspäiväksi. Ponzi lupasi kaikille kaikkea! Hän antaisi enemmän vanhuksille ja ottaisi vähemmän nuorilta. Täydellistä! Lupaa enemmän vähemmällä ja kaikki ovat tyytyväisiä!” Vanha mies keskeytti nähdäkseen ymmärsikö Jonathan, mitä oli tapahtumassa. ”Jujuna on, että leivät ovat pienempiä joka vuosi. Yep. Leivät tulevat olemaan niin pieniä, että voimme syödä sadan leivän aterian – ja silti jäädä nälkäisiksi.”
”Perhanan rosvot!” repesi Alan. ”Kun nuo leivät ovat hävinneet, he laittavat meidät syömään kuvia leivästä.”
Valtio on suuri kuvitteellinen kokonaisuus, jonka avulla jokainen pyrkii elämään kaikkien muiden kustannuksella
|
Alan Burris,
|
Ajatuksia keskustelulle
|