Neljä puhujaa yrittävät saada äänensä kuuluviin kansankokouksessa. Aluksi kaikki puhuvat yhtä aikaa, sen jälkeen yksi kerrallaan. Mitä he sanovat? Varmasti hyviä asioita Ranskan suuruudesta ja mahdista, välttämättömyydestä kylvää ennen niittämistä, laajan siirtokuntamme loistavasta tulevaisuudesta, eduista lisäväestömme uudelleen sijoittamisesta jne. Suurenmoisia otteita kaunopuheisuudesta aina seuraavalla johtopäätöksellä kuorrutettuna:
”Äänestäkää (suurin piirtein) 50 miljoonaa frangia sen hyväksi, että Algerian siirtolaisia varten raivataan peltoja ja rakennetaan taloja, teitä ja satamia. Näillä toimin kevennätte ranskalaista työläistä tuette afrikkalaista työllisyyttä ja kannustatte Marseillen kauppaa. Se olisi kaikin puolin hyödyllistä.”
Kaikki tämä on hyvin totta, jos huomioidaan nämä 50 miljoonaa frangia ainoastaan silloin, kun valtio käyttää niitä; jos katsotaan ainoastaan mihin ne menevät huomioimatta mistä ne tulevat; jos keskitytään ainoastaan niiden tuottamaan hyötyyn sen jälkeen, kun ne on otettu veronkerääjän kirstusta ja unohdetaan aikaansaadut vahingot ja hyödyt, joita on estetty toteutumasta ohjaamalla ne alun perin valtion verokirstuun. Kyllä, tästä rajoittuneesta näkökulmasta kaikki on hyödyllistä. Barbareskivaltioon rakennettu talo on näkyvä; Sinne tehty satama on näkyvä; Barbareskivaltioon luodut työpaikat ovat näkyviä; tietty työvoiman väheneminen Ranskassa on näkyvää; suuresti vilkastunut liiketoiminta Marseilleissa on näkyvää.
Mutta näiden lisäksi asiaan liittyy jotain näkymätöntä. Valtion kuluttamaa 50 miljoonaa frangia ei voida käyttää enää samoin kuin veronmaksajat olisivat ne käyttäneet. Meidän tulee vähentää kaikkeen julkiseen kulutukseen liitetyistä hyödyistä kaikki yksityisen kulutuksen estämisestä koituneet vahingot – ellemme väitä, että Matti M. Kansalainen ei olisi tehnyt mitään ansaitsemillaan ja verottajan viemillä rahoilla; naurettava oletus, sillä jos hän näki niiden ansaitsemisen vaivan, se tapahtui siksi, että hän odotti pääsevänsä nauttimaan niistä. Hän olisi korjauttanut puutarhansa aitauksen mutta ei pysty enää tekemään sitä, ja tämä on näkymätöntä. Hän olisi lannoittanut peltonsa, mitä hän ei voi enää tehdä, ja tämä on näkymätöntä. Hän olisi rakentanut toisen kerroksen asuntoonsa, mitä hän ei voi enää tehdä, ja tämä on näkymätöntä. Hän olisi lisännyt työkalujensa määrää, mitä hän ei voi enää tehdä, ja tämä on näkymätöntä. Hän olisi ollut paremmin ruokittu, paremmin vaatetettu, kouluttanut lapsensa paremmin ja antanut suuremmat myötäjäiset tyttärelleen: tämä on näkymätöntä. Hän olisi liittynyt yhteisen avun järjestöön, mutta nyt hän ei voi sitä enää tehdä, ja tämä on näkymätöntä. Häneltä on riistetty nautintoja ja hänen käsistään on viety tapoja toimia; toisaalta tuki, jota hän olisi antanut ojankaivajalle, kirvesmiehelle, sepälle, räätälille ja kyläkoulun opettajalle jää nyt tapahtumatta – kaikki tämä on näkymätöntä.
Algerian odotetaan menestyvän – olkoon niin. Mutta ei tule jättää kokonaan laskuista myöskään Ranskan samanaikaista lamaannusta. Puhutaan Marseillen kaupan kukoistamisesta; mutta jos tämä on aikaansaatu veroilla, pystyn aina osoittamaan, että vastaava määrä liiketoimintaa on estetty toisessa osassa maata. Sanotaan: ”Barbareskivaltioon kuljetetaan siirtolainen, tämä on helpotus maahan jäävälle väestölle”. Minä vastaan: ”Kuinka tämä voi pitää paikkansa, jos kuljettamalla tämän siirtolaisen Algeriaan kuljetamme myös kaksin- tai kolminkertaisen pääoman, joka olisi elättänyt hänet Ranskassa?”
Tarkoitukseni on ainoastaan tehdä lukijalle selväksi, että jokaisen julkisen kulun näkyvän hyödyn takana on aina haitta, jota ei ole helppo havaita. Haluan, että lukija oppii ottamaan molemmat huomioon.
Kun julkista kuluerää ehdotetaan, sen omat ansiot tulisi ottaa huomioon erillään sen mahdollisesta hyödystä työpaikkojen lisäämiseksi, sillä kaikki tämän suuntaiset parannukset ovat harhaa. Mitä ikinä tällä tavoin tehdäänkään julkisin varoin, yksityinen kulutus pystyy tekemään saman. Siten työllisyysnäkökohta on aina perusteeton.
Tämän esseen puitteissa ei ole tilaa arvioida Algeriaan kohdistuvien julkisten kustannusten todellista arvoa, mutta en voi pidättyä tekemästä seuraavaa yleistä huomiota.
Taloudellisen hyödyn olettamus ei koskaan sovi verotuksen avulla tehtyihin kuluihin. Miksi? Tästä syystä:
Ensinnäkin oikeudenmukaisuus kärsii siitä aina jossain määrin. Matti M. Kansalainen on työskennellyt ansaitakseen sata kuparirahaa jokin nautinto mielessään, ja hän on vähintäänkin ärsyyntynyt, kun valtionvarainministeriö tulee väliin ja ottaa tämän nautinnon ojentaen sen jollekin toiselle. Varmasti valtionvarainministeriöllä tai sitä säätelevillä tahoilla on hyvät perustelut tälle toiminnalle. Monesti on kuultu seuraava halveksittava lausunto valtion taholta: ”Tällä rahalla työllistän joitakin ihmisiä”. Matti M. Kansalainen ei epäröi vastaamasta (heti asian oivallettuaan): ”Hyvänen aika! Sadalla kuparirahalla olisin voinut työllistää heidät itse.”
Kun tästä valtion väitteestä on päästy eroon, muut sen argumentit näyttäytyvät kaikessa alastomuudessaan, ja valtionvarainministeriön ja Matti M. Kansalaisen välinen keskustelu tulee paljon yksinkertaisemmaksi. Jos valtio sanoo hänelle: ”Otan rahasi maksaakseni poliisille säästäen sinulta vaivan varjella omaa turvallisuuttasi, päällystääkseni päivittäin kulkemasi kadun, maksaakseni tuomarille omaisuutesi ja yksityisyytesi kunnioittamisesta ja sotilaiden ylläpitämisestä rajojen vartioimiseksi”, Matti M. Kansalainen maksaa kaiken tämän ilman puolta sanaakaan, ellen ole suuresti erehtynyt. Mutta jos valtio sanoo hänelle: ”Otan nämä sata kuparirahaa voidakseni antaa sinulle yhden kuparirahan palkinnoksi, jos olet viljellyt hyvin peltojasi tai voidakseni opettaa pojallesi sellaista, mitä et halua hänen oppivan tai jotta ministeri lisää ruokalajin päivälliseensä; otan ne rakentaakseni mökin Algeriaan, jolloin joudun ottamaan sata kuparirahaa lisää joka vuosi siirtolaisen elättämiseksi sekä vielä sata lisää ylläpitääkseni sotilaan, joka turvaa siirtolaisen ja vielä sata lisää kenraalille, joka pitää sotilasta silmällä jne.”, luulen Matti-raukan huudahtavan: ”Tämä lakijärjestelmä muistuttaa hyvin paljon viidakon lakia!” Valtio ennakoi tämän vastalauseen, ja mitä se tekee? Se sotkee kaikki asiat yhteen ja esittää ainoastaan halveksittavan argumentin, jolla ei ole mitään tekemistä kysymyksen kanssa. Se puhuu näiden rahojen vaikutuksesta työllisyyteen; osoittaa ministerin kokkia ja hänen tavarantoimittajiaan; näyttää siirtolaisen, sotilaan ja kenraalin, jotka elävät näillä rahoilla; se näyttää näkyvää, ja ellei Matti M. Kansalainen ole oppinut huomioimaan näkymätöntä, hän menee lankaan. Juuri tästä syystä minun on pakko painottaa kuuluvasti tätä asiaa.
Koska julkiset kulut uudelleenkohdentavat työllisyyttä lisäämättä sitä, nousee esiin toinen vakava vastalause näitä kuluja kohtaan. Työpaikkojen uudelleenkohdentaminen siirtää työntekijöitä ja häiritsee luonnollisia lakeja, joiden mukaan väestö on jakautunut maapallolla. Kun 50 miljoonaa frangia jätetään veronmaksajille ja veronmaksajat ovat sijoittuneet ympäri maata, he tukevat työllisyyttä Ranskan 40 000 kunnassa. Rahat toimivat luonnollisena siteenä, joka pitää ihmiset kotipaikkakunnillaan; ne jakaantuvat kaikkien kuviteltavissa olevien työntekijöiden ja toimialojen kesken. Jos valtio ottaa nämä 50 miljoonaa frangia kansalaisilta, kerää ne yhteen ja kuluttaa ne tietyssä paikassa, se vetää tähän paikkaan vastaavassa määrin työvoimaa jonka se on siirtänyt muista paikoista, vastaavan määrän siirtolaistyövoimaa – liikkuvaa, luokatonta ja luultavasti vaarallista väestöä ainakin sen jälkeen, kun rahat on käytetty! Mutta näin tapahtuu (ja nyt palaan takaisin aiheeseen): tämä kuumeinen toiminta ikään kuin kohdennetaan ahtaaseen tilaan ja se kerää kaikkien huomion – se on näkyvää. Ihmiset riemuitsevat ja ihastelevat suunnitelman kauneutta ja helppoutta ja odottavat, että se toistetaan laajemmassa muodossa. On näkymätöntä, että vastaava määrä todennäköisesti hyödyllisempiä työpaikkoja, jää muualla Ranskassa estettynä syntymättä.