Mikään ei ole luonnollisempi kuin kansakunta, joka vakuututtuaan hankkeen yhteisöä hyödyttävästä vaikutuksesta toteuttaa sen kansalaisilta kerätyillä varoilla. Mutta tunnustan menettäväni malttini kuullessani hankkeita edistettävän tällä taloudellisella virhekäsityksellä: ”Kaiken lisäksi se luo työllisyyttä.”
Valtio avaa tien, rakentaa palatsin, korjaa kadun, kaivaa kanaalin; näillä hankkeilla se antaa töitä tietyille työntekijöille. Tämä on näkyvää. Mutta se riistää muilta työntekijöiltä työllisyyttä. Tämä on näkymätöntä.
Oletetaan tien olevan valmisteilla. Tuhat työntekijää saapuu joka aamu, menee kotiin illalla ja saa palkkaa – tämä on varmaa. Jos tietä ei olisi määrätty tehtäväksi, jos rahoitusta siihen ei olisi myönnetty, näillä hyvillä ihmisillä ei olisi tätä työtä tai palkkaa – tämä on myös varmaa.
Mutta onko tässä kaikki? Eikö toiminta sisällä muutakin, kun kaikki seikat otetaan huomioon? Laskeutuvatko miljoonat frangit Fouldin ja Bineaun kirstuihin kuusta samalla hetkellä jolloin Dupin sanoo empaattiset sanat: ”Kokous on hyväksynyt…”? Jotta kehityskulku olisi täydellinen, eikö valtion tule järjestää rahojen hankinta yhtä lailla niiden kuluttamisen kanssa? Eikö sen tule laittaa veronkerääjänsä ja veronmaksajansa työhön, ensimmäisen keräämään ja jälkimmäisen maksamaan?
Tutkikaa kysymystä sen molemmilta puolilta. Kun ilmaisette mitä valtio aikoo tehdä äänestetyillä miljoonilla mitä valtio aikooii, älkää jättäkö mainitsematta myöskään mitä veronmaksajat olisivat tehneet samoilla miljoonilla mutta eivät enää pysty. Tällöin ymmärrätte julkisen hankkeen olevan kaksipuolinen kolikko. Toiseen puoleen on kaiverrettu työntekijä työssä, tällä tunnuksella: tämä on näkyvää; toisella puolella on työtön työläinen, tällä tunnuksella: mikä on näkymätöntä.
Virheellinen käsitys, jota pyrin oikaisemaan tässä esseessä, on paljon vaarallisempi, kun sitä sovelletaan julkisiin töihin, koska sitä käytetään oikeutuksena mitä mielivaltaisimpiin ja ylenpalttisimpiin hankkeisiin. Koska rautatiestä tai sillasta on todellista hyötyä, tähän tosiasiaan vetoaminen riittää argumentiksi niiden puolesta. Mutta ellei tämä ole mahdollista, mikä neuvoksi? Silloin täytyy turvautua tähän hölynpölyyn: ”Meidän tulee luoda työtä työläisille.”
Tämän mukaisesti Champ-de-Marsin penkereet määrätään ensin tehtäviksi ja sen jälkeen hävitettäviksi. Suuren Napoleonin sanotaan luulleen tehneensä merkittävän epäitsekkään työn käskiessään kaivaa ojia ja sen jälkeen täyttää ne. Hän myös sanoi: ”Mitä merkitystä lopputuloksella on? Haluamme ainoastaan nähdä vaurauden leviävän työväenluokan keskuuteen.”
Mennään asian ytimeen. Raha luo meille illuusion. Kun vaaditaan kaikkien kansalaisten osallistuvan yhteiseen hankkeeseen rahan muodossa, tämä tarkoittaa todellisuudessa vaatimusta fyysisestä yhteistyöstä, sillä jokainen joutuu hankkimaan työllään vaaditut verorahat. Jos kaikki kansalaiset kutsuttaisiin koolle toteuttamaan kaikille hyödyllinen hanke, tämä olisi helposti ymmärrettävissä; heidän korvauksenaan olisi työstä saatu lopputulos. Mutta jos heidät koollekutsumisen jälkeen pakotetaan työllistymisen vuoksi rakentamaan teitä joita kukaan ei käytä ja palatseja joissa kukaan ei tule asumaan, se olisi naurettavaa, ja heillä olisi oikeus vastalauseeseen: ”Tämä työ ei kuulu meille. Me työskentelemme mieluummin omaksi hyväksemme.”
Kansalaisten yhteistyön vaatiminen rahassa työn sijaan ei muuta mitään yleisissä tuloksissa. Jos yhteistyö tapahtuu työpanoksen muodossa, kaikki jakavat menetykset. Mutta rahaa käytettäessä valtion työllistämät välttävät oman osansa menetyksistä lisäämällä vielä paljon siihen, mitä muut kansalaiset ovat jo joutuneet kärsimään.
Perustuslaissa on kohta, joka määrää:
”Yhteiskunta tukee ja edistää työllisyyden kehitystä… luomalla sopivia julkisia hankkeita valtion, läänien ja kuntien kautta keinona työllistää työn tarpeessa olevia henkilöitä.”
Tällä veronmaksajien häiritsemisellä saattaa olla käyttöä tilapäisenä keinona hätätilatapauksessa tai raskaan talven aikana. Se toimii vakuutuksen tavoin. Se ei lisää mitään työvoimaan tai palkkoihin vaan ottaa työtä ja palkkoja vakauden ajalta ja antaa ne tappiota tehden vaikeiden aikojen hyväksi.
Pysyvänä, yleisenä, järjestelmällisenä toimena kyseessä ei ole muuta kuin turmiollinen huijaus, mahdottomuus ja ristiriitaisuus, joka pitää suuren metakan siitä vähästä työstä jota se on tukenut, joka on näkyvää, ja peittää paljon suuremman määrän työtä jonka se on estänyt, joka on näkymätöntä.