Tulisiko valtion tukea taidetta?

Tämän kysymyksen puolesta ja sitä vastaan voidaan todellakin sanoa paljon.

Tukijärjestelmän puolesta voidaan sanoa, että taide laajentaa, kohottaa ja harmonisoi kansakunnan sielua; että se irrottaa sen liiallisen materialismin kahleista, yllyttää sitä rakastamaan kauneutta ja vaikuttaa siten suosiollisesti käytökseen, tapoihin, moraaliin ja jopa liiketoimintaan. Voidaan kysyä, mitä Ranskan musiikki olisi ilman Théâtre-Italien’ta ja konservatoriota; draamataide ilman Théâtre-Français’ta; maalaukset ja veistokset ilman kokoelmiamme, gallerioita ja museoitamme? Voidaan jopa kysyä olisiko mahdollista ilman keskittämistä ja siitä seuraavaa korkeakulttuurin tukemista kehittää hienostunutta makua, joka on ranskalaisen työn jalo lisä ja jonka tuotteista koko maailma voi nauttia? Eikö tällaisten tuloksien edessä olisi varomattomuuden huippu luopua pyytämästä tätä kohtuullista tukea kaikilta kansalaisilta, joiden kulttuurin ylivoimaisuutta ja mainetta koko Eurooppa ihailee?

Näihin perusteluihin ja moniin muihin, joiden voimaa en kiistä, on mahdollista vastata vähintäänkin yhtä vahvoin argumentein. Ensinnäkin voidaan mainita, että asiaan liittyy kysymys jaon oikeudenmukaisuudesta. Yltääkö lainsäätäjän oikeus käsityöläisen palkan lyhennykseen taiteilijan voittojen lisäämiseksi? Lamartine sanoi: ”Jos lopetat teatterin tukemisen, mihin vedät rajan? Etkö välttämättä joudu lopettamaan tuen yliopistoilta, museoilta, instituuteilta ja kirjastoilta?” Tähän voidaan vastata: Jos haluat tukea kaikkea mikä on hyvää ja hyödyllistä, mihin vedät rajan? Etkö välttämättä joudu tukemaan myös maataloutta, teollisuutta, kauppaa, hyväntekeväisyyttä ja opetusta? Onko lisäksi varmaa, että tuet edistävät taiteen kehitystä? Tämä kysymys on kaukana ratkaisustaan, ja näemme omin silmin, että kukoistavat teatterit ovat niitä jotka elävät omilla varoillaan. Kun siirrymme lopulta ylevämpiin pohdintoihin, on mahdollista huomata tarpeiden ja pyyteiden saavan alkunsa toinen toisestaan ja hienostuvan sitä mukaa, kun kansakunnan varallisuus niiden tyydyttämisen mahdollistaa, ja ettei valtion tule sekaantua tähän vuoropuheluun, sillä oli kansallinen varallisuus mikä tahansa, se ei voi kannustaa verotuksella ylellisyysaloja vahingoittamatta välttämättömiä aloja ja siten kääntämättä sivilisaation luonnollisen kehityksen suuntaa. Voidaan myös huomata, että tämä keinotekoinen tarpeiden, makujen, työvoiman ja väestön siirtäminen asettaa kansakunnat arveluttavaan ja vaaralliseen asemaan ilman vahvaa perustaa.

Nämä ovat muutamia valtion intervention vastustajien perusteluja järjestyksestä, jossa kansalaiset katsovat, että heidän tarpeidensa ja halujensa täyttämisen tulisi tapahtua ja siten suunnata heidän toimintaansa. Tunnustan kuuluvani niihin, jotka katsovat, että valintojen ja impulssien täytyy kehittyä alhaalla, ei ylhäällä – kansalaisten, ei lainsäätäjien aloitteesta – ja minusta vastakkainen näkemys vaikuttaa johtavan vapauden ja ihmisen omanarvontunnon häviämiseen.

Mutta mistä taloustieteilijöitä nyt syytetään epäoikeudenmukaisen ja väärän päätelmän nojalla? Kun vastustamme valtion tukia, meitä syytetään itse tuettavan asian vastustamisesta ja vihamielisyydestä kaikenlaista toimintaa kohtaan, jonka haluamme olevan sekä vapaaehtoista että omillaan toimeentulevaa. Jos siis katsomme, ettei valtion tule sekaantua uskonnollisiin asioihin verotuksella, olemme ateisteja. Jos katsomme, ettei valtion tule sekaantua opetukseen verotuksella, vihaamme valistusta. Jos sanomme, ettei valtion pidä määrittää verotuksella keinotekoista arvoa maalle tai jollekin liiketoiminnan alueelle, olemme omaisuuden ja työn vihollisia. Jos katsomme, ettei valtion tule tukea taiteilijoita, olemme barbaareja, jotka pitävät taiteita hyödyttöminä.

Vastustan tällaisia johtopäätöksiä kaikin voimin. Pyytäessämme valtiota suojelemaan uskonnon, opetuksen, omaisuuden, työn ja taiteiden vapaata kehitystä ilman joidenkin näiden toimintojen tukemista muiden kustannuksella, emme suinkaan kannata järjetöntä ajatusta, että ne pitäisi lakkauttaa. Päinvastoin katsomme, että näiden kaikkien yhteiskunnalle tärkeiden voimien tulisi kehittyä tasapainoisesti vapauden vaikutuksen alaisina ja että yhdenkään niistä ei tulisi muodostua, kuten näemme nyt tapahtuvan, ongelmien, väärinkäytöksien, tyrannian ja epäjärjestyksen aiheuttajiksi.

Vastustajamme pitävät lopetettuna toimintaa, jota valtio ei tue tai sääntele. Ajattelemme juuri päinvastoin. Heidän luottamuksensa on lainsäätäjässä, ei ihmiskunnassa. Meidän on ihmiskunnassa, ei lainsäätäjässä.

Siten Lamartine väitti: ”Tämän periaatteen mukaisesti meidän tulisi lopettaa julkiset näyttelyt, jotka tuovat tälle maalle vaurautta ja kunniaa.”

Minun vastaukseni Lamartinelle on: Ajattelunne mukaan ei tuettu on sama kuin lopetettu; koska edeten oletuksesta ettei mikään synny valtion tahdosta riippumatta, teette johtopäätöksen, ettei mikään pysy elossa ilman verojen tukea. Mutta käytän valitsemaanne esimerkkiä vastaväitteenä: näyttelyistä suurin ja jaloin, joka on saanut alkunsa vapaimmassa ja universaaleimmassa hengessä – on jopa mahdollista käyttää termiä ”humaani”, sillä se ei ole liioittelua – on Lontoossa paraikaa valmisteilla oleva näyttely1; ainoa, johon ei yksikään valtio ei sekaannu ja jota verot eivät tue.

Palatakseni korkeakulttuuriin: toistan, että voidaan esittää monia painavia syitä sekä valtion tukijärjestelmää vastaan että sen puolesta. Lukijan on huomattava, ettei kirjoitelmani varsinainen aihe pakota minua sen enempää selittelemään näitä syitä kuin ottamaan kantaa niiden puolesta tai vastaan.

Mutta Lamartine on esittänyt erään argumentin, jota en voi jättää kommentoimatta, koska se liittyy läheisesti tähän taloustieteelliseen esitykseen.

Hän mainitsee:

Teatterien taloudellinen kysymys voidaan kiteyttää yhteen sanaan: työllisyys. Työllisyyden muodolla ei ole merkitystä; se on yhtä tuottavaa ja hedelmällistä kuin mikä tahansa muukin. Kuten tiedätte, teatterit tukevat palkoillaan ei vähempää kuin kahdeksaakymmentätuhatta eri alan työntekijää – maalareita, muurareita, lavastajia, puvustajia, arkkitehtejä jne., joista kaupungin usean alueen elämä ja toimeentulo riippuvat, ja tällä perusteella heidän tulisi saada myötätuntonne!

Myötätuntonne? Tulkitse: tukirahanne.

Ja hän jatkaa:

Pariisin nautinnot tarjoavat työtä ja kulutustuotteita maakunnille, ja rikkaiden ylellisyydet merkitsevät palkkaa ja leipää kahdellesadalletuhannelle eri alan työläiselle, jotka elävät monitahoisella teatterialalla ympäri tasavaltaa ja saavat näistä Ranskan kuuluisaksi tekevistä jaloista nautinnoista toimeentulonsa sekä elämän välttämättömyydet perheidensä ja lapsiensa elättämiseksi. Heille annatte nämä 60 000 frangia. [Erittäin hyvä! Erittäin hyvä! Paljon aplodeja.]

Omalta osaltani minun on sanottava: ”Hyvin huono! Hyvin huono!” Mielipiteeni rajoittuu luonnollisesti taloudelliseen kysymykseen, jota parhaillaan käsittelemme.

Kyllä, teatterityöläisten taskuihin menee ainakin osa näistä 60 000 frangista lukuun ottamatta mahdollisiin lahjuksiin matkalla kuluvia siivuja. Jos asiaa tutkailee tarkemmin saattaa jopa ilmetä, että pääosa kakusta löytää tiensä muualle ja työläiset ovat onnekkaita, jos heille jää jäljelle joitain murusia! Mutta hyväksytään argumentin vuoksi koko summan menevän maalareille, sisustajille, somistajille, kampaajille jne.

Tämä on näkyvää.

Mutta mistä tukiraha tulee? Tämä on kolikon toinen puoli, ja yhtä tärkeä kuin edellinenkin. Mistä nämä 60 000 frangia kumpuavat? Ja minne ne menisivät, ellei lainsäätäjä ohjaisi niitä ensin Rue Rivolille ja sen jälkeen Rue Grenellen suuntaan? Tämä on näkymätöntä.

Tuskin kukaan pystyy ajattelemaan lainsäädännöllisen äänestyksen saaneen ne kuoriutumaan äänestysuurnasta puhtaana lisänä kansallisen varallisuuteen; tai että ilman kyseistä maagista äänestystä nämä 60 000 frangia olisivat jääneet ikuisesti näkymättömiksi ja huomaamatta. On myönnettävä, että enemmistö pystyy päättämään ainoastaan ottavansa yhdestä paikasta ja lähettävänsä jonnekin muualle, ja jos enemmistö ottaa yhden suunnan, se tarkoittaa heidän ainoastaan poikkeavan toisesta.

Tämän takia on selvää, että kun veronmaksajalta verotetaan yksi frangi, hänelle ei ole sitä enää käytössään. Häneltä selvästi anastetaan jokin yhden frangin tuoma nautinto; ja työmieheltä, joka olisi vastaanottanut sen häneltä, viedään tämän määrän mukainen ansio.

Älkäämme siis uskoko lapsellisesti äänestyksen 60 000 frangista lisäävän mitään kansalliseen hyvinvointiin tai työllisyyteen. Se siirtää omistuksia, se siirtää palkkoja – ja siinä kaikki.

Voidaanko sanoa sen korvaavan yhden tyyppisen tarpeen ja työn tarpeilla ja töillä, jotka ovat kiireellisempiä, moraalisempia ja perustellumpia? Olen eri mieltä: sanon, että ottamalla 60 000 frangia veronmaksajilta vähennätte työläisten, ojankaivajien, timpurien ja seppien palkkoja ja samassa suhteessa nostatte laulajien, kampaajien, sisustajien ja somistajien palkkoja. Mikään ei todista tämän jälkimmäisen luokan olevan edellistä tärkeämpi. Lamartine ei esitä tätä väitettä. Hän itse mainitsee teatterityön olevan yhtä hedelmällistä ja tuottavaa kuin minkä tahansa muunkin (mutta ei enempää); ja tätä sopii epäillä, sillä paras todiste teatterityön vähemmästä tuottavuudesta muihin töihin verrattuna on, että muita pyydetään tukemaan sitä.

Mutta tämä erilaisten töiden luontainen arvo ja ansio ei muodosta minkäänlaista osaa nykyisessä aiheessani. Minun tulee ainoastaan osoittaa, että jos Lamartine ja hänen perusteluilleen aplodeja antaneet ovat yhdeltä puolelta nähneet näyttelijöiden tarpeita tyydyttävien tuottajien ansioiden lisääntyneen, kuuluu heidän toiselta puolelta nähdä ansioiden häviäminen veronmaksajien tarpeita tyydyttävien tuottajien taholta. Jos he eivät tätä tee, he ovat tehneet itsensä naurunalaiseksi erehtyessään pitämään uudelleenjakamista lisäyksenä. Jos he pysyvät uskollisena opilleen, heidän tulisi pyytää ääretöntä tukea, sillä se mikä pitää paikkansa yhdelle ja 60 000 frangille, pitää samoissa olosuhteissa paikkansa myös miljardille frangille.

Verojen ollessa keskustelun kohteena tulisi niiden hyödyllisyys todistaa asian ytimeen menevin perustein eikä tämän kaltaisin onnettomin vaatimuksin: ”Julkinen kulutus pitää työväestön elossa.” Tämä vaatimus tekee virheen kätkiessään olennaisen tosiasian, joka on tärkeää tiedostaa: nimittäin, että julkinen kulutus on aina korvaavaa yksityiseen kulutukseen nähden. Siten se saattaa hyvinkin tukea yhtä työläistä toisen sijaan, mutta se ei lisää mitään työväestölle kokonaisuutena. Argumentti on muodikas, vaikkakin melko järjetön sen perusteluiden virheellisyyden vuoksi.

< edellinen sivu | seuraava sivu >
Sisällysluettelo