Näkyvä ei peitä näkymätöntä ainoastaan julkisten kulujen tapauksessa. Jos talouspolitiikan toinen puoli jätetään varjoon, näkyvän ja näkymättömän ilmiöstä on seurauksena valheellinen moraalinen standardi. Tämä saa kansakunnat pitämään moraalia ja aineellisia tavoitteita keskenään ristiriitaisina. Mikä voisikaan olla lannistavampaa tai traagisempaa?
Ei ole esimerkiksi olemassa vanhempaa, joka ei katsoisi velvollisuudekseen opettaa lapsilleen järjestystä, hyvää hallintoa, huolellisuutta, taloudellisuutta ja kohtuutta kulutuksessa.
Kaikki uskonnot tuomitsevat pröystäilyn ja turhan loiston. Hyvä niin, mutta kuinka usein olemmekaan kuulleet seuraavaa:
”Hamstraaminen kuivattaa kansan suonet.”
”Rikkaiden ylellisyyksistä hyötyvät köyhätkin.”
”Ylenpalttiset tuhoavat itsensä, mutta rikastuttavat valtiota.”
”Köyhien leipä leivotaan rikkaiden murusista.”
Näissä ajatelmissa pistää varmasti silmään ristiriita moraalin ja taloudellisen ajattelun välillä. Ja kuitenkin moni merkkihenkilö pystyy vielä ristiriidan huomattuaankin katsomaan sitä tyynesti! Tätä en ole koskaan kyennyt ymmärtämään, sillä mikään ei ole kivuliaampaa kuin löytää ihmisen sydämestä kaksi toisilleen vastakkaista suuntausta. Toinen ääripää alentaa ihmiskuntaa yhtä paljon kuin toinenkin! Säästäväisyys vie sen kurjuuteen, tuhlaavaisuus syöksee sen moraaliseen rappioon.
Onneksi nämä suositut mietelauseet esittävät säästäväisyyden ja ylellisyyden väärässä valossa: ne ottavat huomioon näkyvät vaikutukset mutta eivät näkymättömiä. Katsotaan, pystymmekö korjaamaan tämän vajavaisen näkemyksen.
Mondor ja hänen veljensä Aristus jakavat isänsä perinnön ja molemmat saavat 50 000 frangin vuositulot. Mondor harjoittaa muodikasta hyväntekeväisyyttä: hän on tuhlari. Hän vaihtaa huonekaluja monta kertaa vuodessa ja vaunuja kuukauden välein. Ihmiset puhuvat nerokkaista tavoista, joita hän keksii päästäkseen rahoistaan eroon nopeammin: lyhyesti ilmaistuna hän saa Balzacin ja Alexander Dumasin hulppeat elämäntavat näyttämään vaatimattomilta.
Häntä ylistetään jatkuvasti. ”Kertokaa Mondorista! Mondor on mahtava mies! Hän on työläisten hyväntekijä – siunaus kansalle. Pitää paikkansa, että hän kylpee yltäkylläisyydessä; hän roiskii ravat jalankulkijoiden silmiin; hänen ja ihmiskunnan arvokkuus alenee hieman – mutta entä sitten? Hän saa aikaan hyvää omaisuudellaan, ei omalla työllään. Hän saa rahan kiertämään; hän lähettää kauppiaat aina tyytyväisinä pois. Eikö kolikoiden sanota olevan pyöreitä, jotta ne voivat liikkua?”
Aristus on omaksunut kovin erilaisen elämäntavan. Ellei hän ole egoisti niin vähintäänkin individualisti, sillä hän on harkitsevainen kulutuksessaan, hakee ainoastaan kohtuullisia ja järkeviä nautintoja, huolehtii lastensa tulevaisuudesta – lyhyesti sanottuna hän säästää.
Ja nyt haluan kuulla, mitä väkijoukot sanovat hänestä!
”Mitä hyötyä on hänen kaltaisestaan penniä venyttävästä rikkaasta? Epäilemättä hänen yksinkertaisessa elämäntavassaan on jotain vaikuttavaa ja koskettavaa; ja lisäksi hän on humaani, hyväntahtoinen, antelias – mutta hän laskelmoi. Hän ei kuluta toimeentuloaan; hänen talonsa ei ole aina täynnä ihmisiä ja valojen säihkettä. Mitä hyötyä hänestä on tapetoitsijoille, kulkuvälineiden tekijöille, hevoskauppiaille tai kondiittoreille?”
Nämä moraalille kohtalokkaat tuomiot perustuvat silmiinpistävään seikkaan, tuhlarin kulutukseen; ja toisaalta silmälle näkymättömiin jää toinen, yhtä suuri tai suurempi seikka, säästäväisen veljen kulutus.
Mutta Luoja on järjestänyt yhteiskuntajärjestyksen niin ihailtavasti, että tässäkään tapauksessa talouspolitiikka ja moraali eivät törmää yhteen vaan löytävät sopusoinnun; ja Aristuksen viisaus ei ole ainoastaan kunnioitettavampaa vaan myös hyödyllisempää kuin hulluttelevan Mondorin.
Enkä tarkoita, että se olisi hyödyllisempää vain Aristukselle tai yhteiskunnalle yleensä vaan että se on hyödyllisempää myös nykypäivän työläisille, tämän päivän liiketoiminnalle.
Tämän todistaakseen on tarpeen kiinnittää huomio ihmisen toiminnan näkymättömiin vaikutuksiin.
Pitää paikkansa, että Mondorin tuhlaavaisuudella on näkyviä vaikutuksia. Kaikki näkevät hänen hulppeat kulkuvälineensä, hienot kattomaalaukset, matot ja kartanon loisteliaisuuden. Kaikki tietävät hänen kasvattavan ravihevosia. Hänen Pariisin-huvilansa illallisista juorutaan bulevardeilla, ja hänestä sanotaan: ”Tuossa on hieno mies, joka ei turhia säästele vaan todennäköisesti kuluttaa pääomaansa.” Tämä on näkyvää.
Työläisten etua ei ole niin helppo nähdä Aristuksen toimeentulon tapauksessa. Kun rahaa seurataan, huomataan kuitenkin, että se menee viimeiseen senttiin saakka työläisten työllistämiseen yhtä varmasti kuin Mondorin tulotkin. Ainoastaan yhdellä erolla: Mondorin sattumanvarainen tuhlailu on tuomittu vähenemään jatkuvasti ja saavuttamaan välttämättömän loppunsa; Aristuksen viisas kuluttaminen jatkuu ja kasvaa vuosi vuodelta.
Jos näin on, yleinen etu on varmasti linjassa moraalin kanssa.
Aristus käyttää itseensä ja taloonsa 20 000 frangia vuodessa. Jos tämä ei riitä tekemään häntä onnelliseksi, häntä ei sovi kutsua viisaaksi mieheksi. Köyhien kurjuus koskettaa häntä; hän pitää velvollisuutenaan vähentää kurjuutta lahjoittamalla 10 000 frangia hyväntekeväisyyteen. Hänen ystävinään on kauppiaita, valmistajia ja maanviljelijöitä, jotka kohtaavat tilapäisesti taloudellisia vaikeuksia. Hän perehtyy heidän tilanteeseensa pystyäkseen auttamaan mahdollisimman hyvin ja omistaa tähän toiset 10 000 frangia. Hän ei ole myöskään unohtanut tyttäriensä myötäjäisiä tai poikiensa tulevaisuutta, ja näihin tarkoituksiin hän pitää velvollisuutenaan asettaa syrjään 10 000 frangia vuosittain.
Hän käyttää tulonsa seuraavasti:
1. Henkilökohtaiset kulut 20 000 frangia
2. Hyväntekeväisyyteen 10 000 frangia
3. Ystävien auttamiseen 10 000 frangia
4. Säästöihin 10 000 frangia
Tarkastelemalla jokaista näistä erikseen huomaamme, että joka sentti tukee kansallista työllisyyttä.
1. Henkilökohtaiset kulut. Näillä on sama vaikutus suhteessa työntekijöihin ja kauppiaisiin kuin Mondorin kuluttamalla vastaavalla summalla. Tämä on itsestään selvää, joten emme käytä tähän enempää aikaa.
2. Hyväntekeväisyys. Tähän tarkoitukseen omistetut 10 000 frangia hyödyttävät kauppaa samassa suhteessa; ne saavuttavat lihakauppiaan, leipurin, räätälin ja puusepän. Ainoa ero on, ettei Aristus itse käytä leipää, lihaa ja vaatteita; sen tekee hänen sijaisensa. Tämä yksinkertainen yhden kuluttajan korvaaminen toisella ei vaikuta millään lailla liiketoimintaan yleensä. On täysin sama, kuluttaako Aristus vai haluaako hän jonkun epäonnisemman kuluttavan sijastaan.
3. Ystävien auttaminen. Aristus lainaa tai antaa ystävälleen 10 000 frangia; tämä ei vastaanota niitä haudatakseen ne; se ei sopisi oletukseemme. Hän käyttää ne maksaakseen tavaroita tai velkojaan. Ensimmäisessä tapauksessa kaupankäynti vilkastuu. Ei kai kukaan voi väittää, että Mondorin 10 000 frangilla ostama täysiverinen hevonen hyödyttää kaupankäyntiä enemmän kuin Aristuksen tai hänen ystäviensä ostamat 10 000 frangin arvoiset vaatteet? Jos tällä summalla maksetaan velkoja, ilmaantuu kolmas henkilö, luotonantaja, joka varmasti käyttää ne johonkin liiketoiminnassaan, kotitaloudessaan tai maatilallaan. Hän muodostaa vielä yhden välikäden Aristuksen ja työläisten välille. Vain nimet vaihtuvat: kulutus ja toimialojen tukeminen säilyvät.
4. Säästöt. Jäljelle jäävät 10 000 frangin säästöt ja näiden osalta Mondor vaikuttaa ylivertaiselta Aristukseen nähden taiteiden, teollisuuden sekä työläisten työllisyyden tukemisessa, vaikka moraalisesti Aristus vaikuttaa jossain mielessä Mondoria ylivertaisemmalta.
En pysty ajattelemaan näitä ilmeisiä ristiriitoja luonnonlakien välillä tuntematta fyysistä tuskaa. Jos ihmiskunnan olisi pakko valita näiden kahden tekijän välillä, joista toinen sotii sen omaa etua ja toinen sen omaatuntoa vastaan, meidän olisi oltava huolissaan sen tulevaisuudesta. Onneksi näin ei ole. Jotta Aristuksen voi nähdä saavuttavan takaisin taloudellisen ja moraalisen ylivoimansa, riittää, että ymmärretään lohduttava aksiooma, jonka totuutta sen paradoksaalinen ilmiasu ei vähennä: Säästäminen on kuluttamista.
Miksi Aristus haluaa säästää 10 000 frangia? Haudatakseen ne puutarhaan? Varmastikaan ei. Hänen pyrkimyksensä on kasvattaa pääomaa ja tulojaan. Siksi hän ei käytä näitä rahoja omiin nautintoihinsa vaan ostaakseen maata, talon, valtion velkakirjoja, yrityksiä – tai ehkä hän antaa ne välittäjän tai pankkiirin sijoitettavaksi. Seuraamalla rahoja kaikkien näiden mahdollisten käyttötapojen mukaan tulee vakuuttuneeksi, että myyjien tai lainaajien välikäsien kautta ne kulkeutuvat toimialojen tukemiseen yhtä varmasti kuin jos Aristus olisi veljensä esimerkkiä seuraten käyttänyt ne huonekaluihin, koruihin ja hevosiin.
Sillä jos Aristus ostaa maata tai velkakirjoja 10 000 frangilla, hän tekee niin, koska ei koe tarvetta kuluttaa tätä summaa. Tämä vaikuttaa olevan syynä hänen epäsuosioonsa.
Mutta samalla tavoin maata tai velkakirjoja myyneen henkilön täytyy jollakin tavalla käyttää vastaanottamansa 10 000 frangia: näin rahat tulevat kulutetuksi joka tapauksessa Aristuksen tai jonkun muun toimesta.
Aristuksen ja Mondorin toiminnan välillä on vain yksi ero suhteessa työväestöön ja talouden toimialojen tukemiseen. Mondor käyttää rahat itse ja kuluttaa ne ympärilleen aiheuttaen näkyviä vaikutuksia. Aristus käyttää rahojaan osittain välikäsien kautta ja etäältä, näkymättömästi. Mutta kun yhdistetään vaikutukset niiden syihin, on helppo nähdä, että näkymätön on yhtä totta kuin näkyväkin. Sitä todistaa se, että kummassakin tapauksessa raha kiertää, eikä sitä jää enempää viisaan miehen kuin tuhlarinkaan kirstuun.
Sen vuoksi on väärin väittää säästämisen todellisuudessa vahingoittavan liiketoimintaa. Se on yhtä hyödyllistä kuin ylellinenkin elämä.
Mutta kuinka paljon ylivertaisemmalta säästäminen vaikuttaakaan, jos nykyhetkeen keskittymisen sijaan tutkailemme pitempää ajanjaksoa!
Kymmenen vuotta kuluu. Mitä on tapahtunut Mondorille, hänen omaisuudelleen ja suosiolleen? Mondor on vararikossa. Hän ei kuluta enää vuosittain 50 000 frangia talouden hyväksi – hän todennäköisemmin on sen rasitteena. Hän ei missään tapauksessa ole enää kauppiaiden ilonaihe; häntä ei pidetä enää taiteen ja teollisuuden tukijana; hänestä ei ole hyötyä työntekijöille eikä myöskään perillisilleen, jotka hän on jättänyt ahdinkoon.
Samaan aikaan Aristus ei pelkästään jatka toimeentulonsa kierrättämistä vaan lisää tulojaan vuosi vuodelta. Hän kasvattaa kansallista pääomaa – palkkavarantoa – ja koska työllisyys perustuu tähän varantoon, hän avustaa työväenluokan palkkojen progressiivista kasvua. Kuoltuaan hän jättää jälkeensä lapset, jotka korvaavat hänet tässä sivilisaation kehitystyössä.
Säästäväisyyden moraalinen ylivertaisuus ylellisyyteen nähden on kiistämätön. On lohdullista ajatella, että talouden näkökulmasta sen ylivertaisuus on sama jokaiselle, joka kykenee ulottamaan huomionsa perimmäisiin vaikutuksiin välittömien seurausten lisäksi.