Yhteiskunta on kaikkien ihmisten toisilleen joko pakosta tai vapaaehtoisesti tekemien palveluiden kokonaisuus: toisin sanoen julkisia ja yksityisiä palveluja.

Ensimmäinen, joka on lain määräämä ja asettama eikä siis helppo muuttaa aina tarpeen vaatiessakaan, voi pysyä pitkään voimassa kauan sen hyödyllisyyden hävittyä ja silti kantaa julkisen palvelun nimeä, jopa silloin kun se on enää julkinen riesa. Jälkimmäinen kuuluu yksilön oman vastuun alueelle. Jokainen antaa ja vastaanottaa mitä haluaa tai mihin pystyy neuvoteltuaan siitä ensin. Näillä palveluilla oletetaan aina olevan todellinen hyöty niiden suhteellisella arvolla tarkasti mitattuna.

Tästä syystä ensiksi mainitut pysyvät niin usein muuttumattomina jälkimmäisten noudattaessa kehityksen lakia.

Vaikka liioiteltu julkisten palveluiden kehitys, mukaan lukien siihen sisältyvän voimien tuhlauksen, pyrkii luomaan vahingollista loismaisuutta yhteiskunnassa, moni nykyaikaisen ajattelun koulukunta liittää tämän ominaisuuden kummallisesti vapaaehtoisiin, yksityisiin palveluihin yrittäessään muuntaa ammatit toiminnoiksi.

Nämä liikkeet ovat kiivaita vastustamaan niitä, joita ne kutsuvat välikäsiksi. Liikkeet hävittäisivät mielellään kapitalistin, pankkiirin, keinottelijan, yrittäjän, liikemiehen ja kauppiaan syyttäen heitä tuottajan ja kuluttajan väliintulosta molempien kynimiseksi antamatta heille mitään arvokasta. Tai paremminkin he siirtäisivät näiden työt valtiolle, koska näitä työtehtäviä ei voida lopettaa.

Sosialistit vehkeilevät näyttämällä yleisölle sen, mitä he maksavat välittäjien palveluista, mutta piilottavat sen, mitä heidän täytyisi maksaa valtiolle. Jälleen kerran kyseessä on tyypillinen ristiriita sen välillä, mikä on silmiemme edessä ja mikä on oivallettavissa ainoastaan mielessä – eli näkyvän ja näkymättömän.

Erityisesti vuoden 1847 pulan aikana sosialistinen koulukunta pyrki ja onnistui tekemään tunnetuksi kohtalokkaan teoriansa. He tiesivät erittäin hyvin, että kaikkein mielettömimmilläkin ajatuksilla on mahdollisuus menestyä kärsivien ihmisten keskuudessa: malesuada fames.1

”Ihmisen hyväksikäyttö, ruualla keinottelu, monopoli” – näiden ylevien sanojen avittamina he alkoivat mustamaalata kaupankäyntiä ja kyseenalaistaa sen hyötyjä.

”Miksi”, he sanoivat, ”jättää kauppiaille ruuan tuonti Yhdysvalloista ja Krimiltä? Mikseivät valtio, läänit ja kunnat järjestä ruuan saantia ja varastointia? Ne myisivät nettohinnalla ja ihmisraukat vapautuisivat osoittamasta kunnioitusta vapaalle, siis ahneelle, itsekkäälle ja anarkistiselle kaupankäynnille.”

Kunnioitus, jota ihmiset osoittavat yrityksille, on näkyvää. Kunnioitus, jota ihmiset joutuisivat osoittamaan valtiolle tai sen edustajille sosialistisessa järjestelmässä on näkymätöntä.

Mitä tämä niin sanottu kunnioitus oikein merkitsee? Se tarkoittaa, että kaksi ihmistä tekee toisilleen palveluksen omasta tahdostaan vapaan kilpailun paineen alaisena neuvottelemaansa hintaan.

Nälkäisen vatsan sijaitessa Pariisissa ja viljan Odessassa kärsimys ei lopu, ennen kuin vilja saavuttaa nälkäisen vatsan. Tämä voidaan toteuttaa kolmella tavalla. Ensinnäkin nälkiintyneet henkilöt voivat itse käydä noutamassa viljansa. Toiseksi, he voivat antaa sen kauppiaiden hoidettavaksi. Tai kolmanneksi, he voivat kerätä keskuudestaan vaaditut verot ja antaa asian viranomaisten hoidettavaksi.

Mikä näistä kolmesta tavasta sisältää suurimmat hyödyt?

Mitä vapaampia, valistuneempia ja kokeneempia ihmiset ovat kaikkina aikoina ja kaikissa maissa olleet, sitä useammin he ovat valinneet vapaaehtoisesti toisen vaihtoehdon. Mielestäni tämän on jo riittävä peruste tämän vaihtoehdon puolesta. En pysty uskomaan ihmiskunnan kokonaisuutena pettävän itseään asiassa, joka koskettaa sitä niin läheisesti.

Mutta tutkitaan asiaa kuitenkin tarkemmin.

Kaikkien 36 miljoonan kansalaisen saapuminen Odessaan tarvitsemaansa viljaa hakemaan on ilmiselvästi mahdottomuus. Näin ensimmäinen vaihtoehto ei johda mihinkään. Kuluttajat eivät voi toimia itse. Heidän täytyy kääntyä välikäsien puoleen, joko viranomaisten tai kauppiaiden.

Mutta tarkastellaan ensimmäistä vaihtoehtoa kaikkein luonnollisimpana. Pohjimmiltaan nälkäinen on itse vastuussa ruokansa hankkimisesta. Tämä tehtävä on hänen huolenaiheensa – palvelus hänelle itselleen. Jos joku toinen henkilö, millä tahansa perustein, suorittaa tämän palveluksen ja ottaa tehtävän itselleen, tälle henkilölle kuuluu korvaus. Tarkoitan tällä, että välittäjän palveluksiin sisältyy oikeus korvauksiin.

Mutta jos meidän täytyy kääntyä ”loisen” puoleen, kuten sosialistit heitä kutsuvat, niin kysyn, kumpi loisista on vähemmän vaatelias, kauppias vai virkamies?

Liiketoiminta (olettaen, että se on vapaata, sillä muuten minulla ei ole mitään argumentoitavaa) oman etunsa mukaisesti tutkii vuodenaikoja, sadon päivittäistä tilaa, vastaanottaa tietoa ympäri maailmaa ja ennakoi tarpeita ennakoidakseen varotoimenpiteet. Se pitää laivoja valmiustilassa, sillä on yhteyksiä kaikkialle, sen välittömänä etuna on ostaa mahdollisimman halvalla hinnalla, olla taloudellinen kaikissa toiminnoissa ja pyrkiä mahdollisimman suuriin tuloksiin mahdollisimman pienin ponnisteluin. Kaikki kauppiaat (eivät pelkästään ranskalaiset) ympäri maailman ovat valmiit toimittamaan Ranskalle apua tarvittaessa, ja jos on heidän etunsa mukaista suorittaa tehtävät mahdollisimman vähäisin kuluin, niin heidän keskinäinen kilpailunsa johtaa samalla tavoin kuluttajien hyötymiseen realisoiduista säästöistä. On kauppiaan edun mukaista myydä saapunut vilja mahdollisimman pikaisesti riskien välttämiseksi, kotiuttaa voittonsa ja aloittaa tilaisuuden tullen uudelleen. Hintavertailun ohjaamana kauppiaat jakavat ruuan maanlaajuisesti aloittaen aina sieltä, missä puute on kovinta eli sieltä missä kysyntä on suurinta. On mahdotonta kuvitella organisaatiota, joka on paremmin suunniteltu vastaamaan tarpeessa olevien intressejä. Tämän organisaation kauneus, jota sosialistit eivät huomaa, juontuu tarkalleen tosiasiasta, että se on vapaata eli vapaaehtoista. Pitää toki paikkansa, että kuluttajan täytyy maksaa liikemiehelle kuljetuksesta, rahdista, varastoinnista, komissioista jne., mutta tuskin on järjestelmää, jossa viljan kuluttaja välttyy maksamasta kuljetuskuluja? Korvaus käytetyistä palveluista täytyy myös maksaa, mutta mitä tulee välikäden osuuteen, se vähenee minimiin kilpailun ansiosta. Ja mitä tulee järjestelmän oikeudenmukaisuuteen, olisi erittäin omituista, jos Pariisin artesaanit eivät työskentelisi Marseillen kauppiaille, kun Marseillen kauppiaat työskentelevät Pariisin artesaaneille.

Mitä tapahtuisi, jos valtio korvaisi kauppiaat sosialistien suunnitelman mukaisesti? Haluaisin kuulla mistä kansan taloudelliset edut koituvat. Koostuvatko ne ostohinnasta? Kuvitelkaa neljänkymmenentuhannen kunnan edustajien saapuvan Odessaan tiettynä päivänä, jolloin viljaa tarvitaan: kuvittele tämän vaikutus hintoihin. Koostuvatko säästöt kuluista? Tarvittaisiinko vähemmän aluksia, vähemmän merimiehiä, vähemmän kuljetuksia, vähemmän varastoja, vai vapautetaanko meidät näiden maksamisen välttämättömyydestä? Saataisiinko säästö kauppiaiden voitoista? Menisivätkö virkamiehenne Odessaan ilman korvausta? Matkustaisivatko ja työskentelisivätkö he veljeyden periaatteesta? Eikö heidän tarvitse tulla toimeen? Eikö heille tarvitse maksaa ajankäytöstä? Ja luuletteko etteivät nämä ylitä tuhatkertaisesti sitä kahta tai kolmea prosenttia, jonka kauppias ansaitsee, hintatasolla jonka hän on valmis takaamaan?

Ja kuvitelkaa niin monen veron kantamisesta ja niin suuren ruokamäärän jakelusta koituvia hankaluuksia. Kuvitelkaa epäoikeudenmukaisuuksia ja väärinkäytöksiä, jotka ovat erottamaton osa tällaisia hankkeita. Kuvitelkaa valtiolle lankeavaa raskasta vastuuta.

Sosialistit, jotka ovat keksineet nämä hullutukset ja jotka istuttavat ne massojen mieliin ahdingon hetkinä, auliisti myöntävät itselleen tittelin ”edistyneet ihmiset”, ja on olemassa todellinen vaara, että tottumus, joka on kielten tyranni, juurruttaa termin ja sen sisältämän näkemyksen. Edistyneet! Termi olettaa näiden henkilöiden olevan tavallisia ihmisiä kauaskatseisempia, että heidän ainoa vikansa on olla aikaansa edellä, ja että ellei vielä ole tullut aika tukahduttaa tiettyjä loismaisiksi väitettyjä yksityisiä palveluja, syy tähän kuuluu yleisölle, joka ei ole vielä kääntynyt sosialismiin. Omaa järkeäni ja ymmärrystäni vastaa juuri päinvastainen näkemys, enkä tiedä mihin barbaariseen vuosisataan meidän tulisi palata, jos vajoaisimme sosialistien ymmärryksen tasolle tässä asiassa.

Nykyaikaiset sosialistiset ryhmittymät vastustavat jääräpäisesti yhdistymisenvapautta nykypäivän yhteiskunnassa. He ylenkatsovat tosiasiaa, että sääntelystä vapaa yhteiskunta on todellisesti yhdistynyt, paljon edistyneempi kuin yksikään heidän hedelmällisestä mielikuvituksestaan kumpuava.

Valaisen tätä esimerkillä.

Ennen kuin henkilö aamulla herättyään voi laittaa takin päälleen, pala maata on täytynyt aidata, möyhiä, kuivata, kyntää, viljellä ja kasvattaa siinä jotakin kasvia; lammaslauma on täytynyt syöttää ja niiden villa keriä, ja villa on täytynyt kehrätä, kutoa, värjätä ja tehdä kankaaksi; ja tämä kangas on täytynyt leikata, ommella ja valmistaa vaatteeksi. Ja tämä toimenpiteiden sarja sisältää monia muita: työkalut, joita tarvitaan kyntöön, kerintään, vajoihin, hiileen, koneisiin, kuljetukseen jne.

Jos yhteiskunta ei olisi erittäin todellisesti yhdistynyt niin kuin se on, jokaisen, joka haluaa takin, tulisi välttämättömyyden pakosta alistua työskentelemään yksin; tämä tarkoittaa kaikkien lukemattomien työsarjojen toteuttamista ensimmäisestä hakun iskusta viimeiseen neulan pistoon.

Mutta lajillemme tunnusomaisen yhteisöllisyyden ansiosta nämä toiminnot ovat jakaantuneet lukuisten työntekijöiden kesken ja ne jatkavat jakaantumista yhteiseksi hyväksi kulutuksen voimistuessa pisteeseen, jossa yksi tällainen erikoistunut toiminta pystyy kannattelemaan uutta toimialaa. Tämän jälkeen seuraa tulojen jako, joka vastaa jokaisen koko työlle tuomaa arvoa. Jos tämä ei ole yhdistymistä, niin haluaisin tietää mikä on.

On huomattava, ettei yksikään työntekijöistä ole tuottanut pienintäkään raakamateriaalin osasta tyhjästä. He ovat rajoittuneet tekemään keskinäisiä palveluksia toisilleen ja auttamaan toisiaan yhteistä tavoitetta varten, ja jokainen ryhmä toimii välikäsinä suhteessa toisiinsa. Jos esimerkiksi kuljetustoimi muodostuu hankkeen kuluessa riittävän tärkeäksi työllistämään yhden henkilön, kehruu toisen ja punonta kolmannen, miksi ensimmäistä tulisi pitää enemmän loisena kuin kahta muuta? Kuljetuksen on toimittava, eikö olekin? Eikö sen suorittaja käytä siihen omaa aikaansa ja vaivaansa? Ja eikö hän siten säästä sen muilta työtovereiltaan? Tekevätkö nämä häntä enemmän vai ainoastaan jotain muuta? Eivätkö he kaikki ole palkkaansa nähden, toisin sanoen osuudestaan tuotoista, tasa-arvoisesti riippuvaisia laista, joka rajoittaa sen neuvoteltuun hintaan? Eivätkö työnjako ja järjestelyt, jotka on päätetty täysin vapaasti, palvele yhteistä hyvää? Tarvitsemmeko siis sosialistia, joka tulee suunnittelun varjolla omavaltaisesti tuhoamaan vapaaehtoiset järjestelymme, lopettamaan työnjaon, korvaamaan yhdistyneet toiminnot erillisillä ja kääntämään sivilisaation kehityksen suunnan päinvastaiseksi?

Onko kuvailemani yhdistyminen yhtään vähemmän yhdistymistä, koska jokainen liittyy siihen ja poistuu siitä vapaaehtoisesti, valitsee paikkansa siitä, arvioi ja neuvottelee itse, on vastuussa omasta toiminnastaan ja tuo liittää siihen oman etunsa voiman ja vakaumuksen? Tarvitseeko todellinen yhdistyminen niin sanottua uudistajaa, joka tulee väliin pakottaen suunnitelmansa ja tahtonsa meihin, ja keskittäen ikään kuin koko ihmiskunnan itseensä?

Mitä enemmän näitä ”edistyksellisiä” koulukuntia tarkastelee, sitä enemmän tulee vakuuttuneeksi niiden ytimessä majailevan pelkästään erehtymättömäksi julistautuneen tietämättömyyden, joka vaatii yksinvaltiaan oikeuksia tämän erehtymättömyyden nimissä.

Toivon, että lukija paheksu tätä pientä poikkeamaa sivuraiteelle. Se ei kuitenkaan ehkä ole täysin perusteeton näinä aikoina, jolloin saint-simonilaisten2 kirjojen sivuilta, falansterien3 puolestapuhujilta ja Icarian4 ihailijoilta virtaa jatkuvaa välikäsien kritiikkiä, joka täyttää lehdistön ja kansalliskokouksen ja muodostaa vakavan uhan työn ja kaupankäynnin vapaudelle.

< edellinen sivu | seuraava sivu >
Sisällysluettelo