Oletteko kuulleet sanotun: ”Verot ovat paras sijoitus. Katsokaa kuinka monta perhettä ne ylläpitävät ja kuinka ne vaikuttavat liiketoimintaan: ne ovat ehtymätön virta, kuin elämä itse.”
Tämän opinkappaleen kumoamisessa joudun viittaamaan aikaisempaan esitykseeni. Talouspolitiikka tiedostaa, etteivät sen argumentit ole riittävän viihdyttäviä, jotta niistä voitaisiin sanoa: toistaminen miellyttää. Tämän takia se on ottanut sanonnan omaan käyttöönsä, vakuuttuneena siitä että sen suusta toistaminen opettaa.
Valtion viranomaisten nauttimat palkkaedut ovat näkyviä. Heidän palveluntarjoajilleen koituvat edut ovat myös näkyviä. Ne kaikki ovat selvästi nähtävissä.
Mutta haitta, josta veronmaksajat pyrkivät pääsemään eroon, on näkymätön. Heidän palveluntarjoajilleen tästä koituva ahdinko on edelleen näkymätöntä, vaikka tämän tulisi olla järkeä käyttäen ilmiselvää.
Kun valtion viranomainen kuluttaa omaksi hyödykseen sata kuparikolikkoa lisää, tämä tarkoittaa, että veronmaksaja käyttää omaksi hyödykseen sata kuparikolikkoa vähemmän. Mutta valtion viranomaisen kulutus on näkyvää, koska se on teko, joka suoritetaan; veronmaksajan kulutus on näkymätön, koska – valitettavasti! –hänen tekonsa estetään.
Kansakuntaa verrataan rutikuivaan maahan ja veroa elvyttävään sateeseen. Olkoon niin. Mutta tulisi kysyä, mistä sade saa alkunsa, ja eivätkö juuri verot ime kosteutta maaperästä kuivattaen sen.
Edelleen tulisi kysyä onko mahdollista, että maaperä vastaanottaa enemmän tätä kallisarvoista vettä sateena kuin se menettää vesihöyrynä.
Yksi asia on varma: Matti M. Kansalaisen maksaessa sata kuparikolikkoa veronkerääjälle hän ei saa mitään vastineena. Myöhemmin, kun virkamies kuluttaa nämä sata kuparikolikkoa ja palauttaa ne Matti M. Kansalaiselle, se tapahtuu vaihdantana vastaavaan arvoon viljaa tai työtä. Lopputuloksena on viiden frangin menetys Matti M. Kansalaiselle.
Usein, ehkäpä erittäin usein, virkamies suorittaa Matti M. Kansalaiselle vastaavan palveluksen. Tässä tapauksessa ei koidu menetystä kummallekaan osapuolelle – ainoastaan vaihdantaa. Näin väitteeni eivät sovellu hyödyllisiin toimiin. Sanon ainoastaan: jos haluatte perustaa viran, todistakaa sen hyödyllisyys. Osoittakaa Matti M. Kansalaiselle, että sen arvo vastaa hänelle koituvia kustannuksia. Mutta lukuun ottamatta tätä varsinaista hyötyä, älkää perustelko viran perustamista edulla, joka siitä koituu viranomaiselle, hänen perheelleen ja alihankkijoilleen – älkää väittäkö sen edistävän työllisyyttä
Kun Matti M. Kansalainen antaa sata kuparikolikkoa valtion viranomaiselle erittäin hyödylliseen palveluun, asia on täsmälleen sama hänen antaessaan suutarille sata kuparikolikkoa kenkäparista. Ota ja anna, ja tulos on tasan. Mutta kun Matti M. Kansalainen antaa sata kuparikolikkoa valtion viranomaiselle saamatta vastineeksi kuin korkeintaan hankaluuksia, hän voisi antaa ne yhtä hyvin varkaalle. On täyttä roskaa väittää valtion viranomaisen käyttävän nämä sata kuparikolikkoa suureksi hyödyksi kansalliselle työllisyydelle – varas pystyisi tekemään samoin ja niin myös Matti M. Kansalainen, ellei hänen kohdalleen olisi sattunut laiton tai laillinen loinen.
Tottukaamme arvioimaan asioita ei pelkästään sen perusteella mikä on näkyvää, vaan pikemminkin sen perusteella mikä on näkymätöntä.
Osallistuin viime vuonna Rahoituskomiteaan, sillä perustuslakikokouksessa kaikilta opposition edustajilta ei järjestelmällisesti estetty pääsyä kaikkiin komiteoihin: siinä perustuslain laatijat toimivat viisaasti. Olemme kuulleet Thiersin sanovan: ”Olen käyttänyt elämäni taisteluun legitimistejä ja kirkollisen puolueen jäseniä vastaan. Nyt kun yhteinen vihollinen toi meidät yhteen, olen oppinut tuntemaan heidät ja olemme puhuneet kasvotusten, ja näen, etteivät he olekaan hirviöitä, joiksi heidät kuvittelin.”
Kyllä, epäluottamus on liioiteltua ja vihanpito vahvistuu puolueiden välillä, jotka eivät ole tekemisissä keskenään. Ja jos enemmistö sallisi muutaman vähemmistön jäsenen pääsyn komiteoihin, ehkäpä molemmat puolet huomaisivat, etteivät heidän ajatuksensa ole niin kaukana toisistaan ja ennen kaikkea, etteivät heidän pyrkimyksensä ole niin kieroutuneita kuin uskotaan.
Toimin siis viime vuonna Rahoituskomiteassa. Aina kun joku kollegoistani puhui tasavallan presidentin, ministerien tai suurlähettiläiden palkkojen kiinnittämisestä maltilliselle tasolle, hänelle vastattiin:
”Virantoimituksen hyväksi on välttämätöntä ympäröidä tietyt virat loistolla ja arvokkuudella. Se on tapa houkutella ansioituneita henkilöitä näihin virkoihin. Suuri määrä epäonnisia henkilöitä kääntyy tasavallan presidentin puoleen, ja hän jäisi hankalaan välikäteen joutuessaan kieltämään apunsa heiltä. Tietty määrä loistokkuutta ministerillisissä ja diplomaattisissa salongeissa kuuluu perustuslaillisten hallitusten toimintaan, ja niin edelleen.”
Vaikka tällaiset väitteet ovat kiistanalaisia, ne ansaitsevat vakavan tarkastelun. Ne perustuvat oikein tai väärin arvioituun yleiseen etuun. Itse kunnioitan niitä paljon enemmän kuin monet nuukuutta tai kateutta hautovat catomme.
Taloustieteilijän mieltäni järkyttää ja maani älyllinen maine saa minut punastumaan, kun he jatkavat perusteluitaan (mitä tapahtuu usein) tällä järjettömällä latteudella (joka saa aina kannatusta):
”Lisäksi valtion korkeiden virkamiesten yltäkylläisyys tukee taiteita, teollisuutta ja työllisyyttä. Valtion päämiehen ja ministerien juhla-ateriat ja illanvietot elävöittävät kaikkia poliittisen elämän tasoja. Heidän varojensa vähentäminen näännyttäisi Pariisin liiketoiminnan ja samalla koko kansakunnan.”
Hyvät herrat, pyydän teitä kunnioittamaan laskuoppia edes hiukan. Älkääkä tulko Ranskan kansalliskokouksen eteen väittämään, että yhteenlasku antaa eri lopputuloksen riippuen siitä, lasketaanko sarake yhteen ylhäältä alaspäin vai alhaalta ylöspäin – ettei se häpeäkseen olisi kanssanne samaa mieltä.
Oletetaan esimerkiksi, että haluan sopia salaojittajan kanssa ojan kaivamisesta pellolleni sadasta kuparirahasta. Juuri kun olemme sopineet asiasta, saapuu veronkerääjä, ottaa minun sata kuparirahaani ja lähettää ne sisäministeriöön. Minun sopimukseni rikkoutuu, mutta ministeri sai uuden ruokalajin pöytäänsä. Millä perusteella kehtaatte vakuuttaa tämän virallisen kuluerän auttavan kansallista liike-elämää? Ettekö näe, että tässä on kyseessä ainoastaan yksinkertainen kulutuksen ja työn siirtyminen? Ministerin pöytä on koreampana, se on totta; mutta maanviljelijän huonommin ojitettu pelto on myös totta. Pariisilainen ravintolanpitäjä on ansainnut sata kuparirahaa, sen myönnän; mutta myöntäkää minulle, että maakunnan ojankaivajalta on hävinnyt sadan kuparirahan ansio. Lopputuloksena on – että viranomainen ja ravintoloitsija ovat tyytyväisiä, mikä on näkyvää; pelto on ojittamatta ja ojankaivaja on ilman työtä, mikä on näkymätöntä.
Herran tähden! Kuinka paljon vaivaa onkaan kahden plus kahden todistamisessa neljäksi talouspolitiikassa; ja jos onnistut sen tekemään, ihmiset valittavat, että ”se on niin ilmiselvää, että se on tylsää.” Tämän jälkeen he äänestävät ikään kuin et koskaan olisi mitään todistanutkaan.