”Teoria rahasta ja luotosta” ei saavuttanut lähellekään sellaista vastaanottoa kuin se olisi ansainnut. Saksalaisen taloustieteen ammattikuntaa vallinnut schmollerilainen historiallinen koulukunta antoi kirjalle odotuksien mukaisesti erittäin lyhyen käsittelyn. Edes itävaltalaiset eivät kääntäneet katsettaan Misesin erinomaisiin innovaatioihin. Tuolloin Mises oli ollut jo vuosia Eugen von Böhm-Bawerkin kuuluisan Wienin yliopiston seminaarin omistautunut jäsen. “Teoria rahasta ja luotosta” julkaisun jälkeen Böhm-Bawerk -seminaari käytti kaksi täyttä lukukautta Misesin työn läpikäymiseen. Konsensus hylkäsi Misesin työn täydellisesti. Böhm-Bawerk myönsi, että Misesin logiikka ja hänen asteittainen analyysiprosessi olivat paikkansa pitäviä. Näin Böhm-Bahwek ei kieltänyt, että muutos rahan tarjonnassa ei yksinkertaisesti lisäisi kaikkia hintoja tasasuhtaisesti. Päinvastoin, raha ei voi koskaan olla ”neutraali” hintajärjestelmälle ja jokainen muutos rahan tarjonnassa muuttaa suhteellisia hintoja ja tuloja. Böhm-Bawerk myönsi nämä näkökohdat, mutta tämän jälkeen petti itävaltalaisen metodologian ytimen väittämällä, että tämä kaikki voitaisiin sivuuttaa huolettomasti ”kitkana”. Kuten Mises asian esitti,
”Hänen [Böhm] mukaansa vanha opinkappale piti paikkansa ”periaatteellisesti” ja säilyttää täyden merkityksensä ”puhtaasti taloudelliseen toimintaan” kohdistetussa analyysissä. Todelliseen elämään kuuluu vastustusta ja kitkaa, jotka aiheuttavat tuloksen poikkeaman siihen teoreettisesti päädytystä. Yritin tuloksetta vakuuttaa Böhm-Bawerkia mekaniikasta lainattujen kuvauksien käytön kelvottomuudesta.”1
Böhm-Bawerk ja hänen itävaltalaiset kumppaninsa ymmärrykseen kykenemättöminä hylkäsivät Misesin ”prakseologian” vastakkaisena positivistiselle lähestymistavalle (tarkoittaen hänen oivallustaan, että deduktiivisen teorian jokaisen vaiheen täytyy olla tosi, jotta vältytään ottamasta teoriaan mukaan syvään juurtuneita virheitä tai valheellisuuksia) ja ylenkatsoivat hänen rahatalouden yhdistämistään yleiseen teoriaan. Schmollerilaisten ja yhtä lailla positivistien ylenkatsomana Mises lähti valittamatta yksinäiselle polulleen muodostaa uutta ”uusitävaltalaista” talousajattelun koulukuntaa.
Oli hänen kanssaan yhtä mieltä tai ei, Ludwig von Mises oli kuitnekin selkeästi merkittävä innovatiivinen taloustieteilijä, varmasti akateemisen viran arvoinen Wienin yliopistosta. Mises toki nimitettiin vuonna 1913 “Teoria rahasta ja luotosta” seurauksena professorin asemaan yliopistossa. Mutta se oli ainoastaan palkaton, vaikkakin arvovaltainen, privatdozent -asema. Sinä aikana, kun Mises luennoi seuraavat kaksi vuosikymmentä yliopistolla viikoittaisessa seminaarissaan, hän ei koskaan saavuttanut palkallista yliopistovirkaa ja oli siten pakotettu jatkamaan täysipäiväistä kauppakamarin taloustieteilijän ja valtion päätalousneuvonantajan työtään. Edelleenkään hänellä ei ollut vapaa-aikaa ryhtyä esteettömästi loistavan luovaan työhönsä talousteorian parissa.
Misesin ura keskeytyi monien muiden lailla neljäksi vuodeksi ensimmäiseen maailmansotaan. Kolmen rintamavuoden tykistöupseeriuden jälkeen Mises kulutti sodan viimeisen vuoden sotaministeriön talousosastolla, jossa hänellä oli mahdollisuus kirjoittaa artikkeleita julkaisuihin ulkomaankaupasta, ja inflaatiota vastaan, sekä julkaista kaikkien vähemmistöjen etnisen ja kulttuurillisen vapauden puolesta Nation, Staat und Wirstschaft (”Kansakunta, valtio ja talous”, 1919).
Kysymys akateemisen virasta tuli eteen täysimääräisesti sodan päätyttyä. Wienin yliopistolla oli kolme palkallista taloustieteen professuuria: ennen sotaa ne kuuluivat Böhm-Bawerkille, hänen vävylleen Friedrich von Wieserille ja Eugen von Philippovichille. Böhm-Bawerk kuoli traagisesti pian sodan syttymisen jälkeen, Philippovich jäi eläkkeelle ennen sotaa ja Wieser seurasi pian perästä sodan päätyttyä. Ensimmäinen vapaa virka meni Misesin vanhalla opettajalle Carl Grünbergille, mutta Grünberg lähti 1920-luvun alussa virkaan Frankfurtiin. Tämä tarkoitti kolmea vapaata virkaa Wienissä ja yleisesti oletettiin Misesin saavan yhden niistä. Millä tahansa akateemisella standardilla hän olisi selkeästi ansainnut sen.
Grünbergin virka meni toiselle historioitsijalle, kreivi Ferdinand Degenfeld-Schönburgille, ”täydelle mitättömyydelle” (Fritz Machlup), jonka ainoat pätevyydet virkaan olivat hänen aatelinen asemansa ja ”rumentavat sotavammat”.2 Mutta entäpä kaksi muuta virkaa, molemmat varattuina teoreetikoille, korvaamaan Wieseriä ja Böhm-Bawerkia? Huolimatta hänen innovaatioidensa hyväksymättömyydestä ortodoksisten itävaltalaisten piirissä Mises oli selkeästi ansioitunut suuren itävaltalaisen perinteen kantaja. Tunnettuna erinomaisesta opetuksestaan, hänen uraauurtava julkaisuartikkelinsa talouslaskennan mahdottomuudesta sosialismissa vuonna 1920 oli kaikkein tärkein koskaan esitetty teoreettinen kritiikki sosialismia kohtaan. Eikä pelkästään sitä: se oli niin tunnustettu sosialistien keskuudessa ympäri Manner-Eurooppaa, että he pyrkivät – onnistumatta – lähes kaksi vuosikymmentä kumoamaan Misesin haastavaa kritiikkiä.
Mutta Misesiä ei koskaan valittu palkalliseen akateemiseen asemaan; itse asiassa hänet sivuutettiin neljä kertaa. Kaksi teoreettista virkaa menivät (a) Othmar Spannille, Saksassa opiskelleelle itävaltalaiselle orgaanisosiologille, hädin tuskin taloustieteestä tietoiselle, josta tuli eräs itävallan merkittävimmistä fasistisista teoreetikoista ja (b) Hans Mayerille, Wieserin itse valitsemalle seuraajalle, joka huolimatta työstään itävaltalaisen hyötyteorian hyväksi oli vaivoin samaa kaliiberia Misesin kanssa. Lisäksi Mayer vastusti vahvasti Misesin liberaaleja laissez-faire johtopäätöksiä. Wienin yliopiston professuurit, jotka olivat ennen sotaa kateuden aihe Euroopassa, alkoivat saamaan eläintarhamaisia piirteitä Spannin ja Mayerin vehkeillessä toisiaan ja Misesiä vastaan, joka asemassaan privatdozent oli akateemisen toteemipaalun alapäässä. Mayer nöyryytti Spannia avoimesti oppilaiden edessä ja järjestelmällisesti paiskasi oven Spannin edestä, jos he molemmat olivat astumassa sisään. Spann puolestaan, lisääntyvästi antisemitisti luodessaan antisemitististä ympäristöä, paheksui juutalaisten akateemikkojen nimityksiä laitoksen salaisissa kokouksissa ja arvosteli Mayeria ankarasti näiden nimitysten tukemisesta. Mayer taasen onnistui omaksumaan helposti natsien valtaantulon Itävallassa vuonna 1938; johtaen laitosta ylitsevuotavaan omistautumiseen natsien asialle. Mayer itse asiassa ilmoitti natseille, että Spann ei ollut riittävästi natsien kannalla ja tämän seurauksena Spann pidätettiin ja natsit kiduttivat häntä.3
Tässä löyhkäävässä ilmapiirissä ei ollut ihme Misesin raportoidessa, että Spann ja Mayer syrjivät hänen oppilaitaan, jotka pakotettiin osallistumaan Misesin seminaariin ilman rekisteröitymistä ja ”tekivät olot myös erittäin vaikeaksi niille yhteiskuntatieteiden tohtorikandidaateille, jotka halusivat kirjoittaa väitöskirjansa kanssani; ja ne jotka hakivat kelpuutusta yliopiston luennoitsijoiksi, joutuivat olemaan erittäin huolellisia, etteivät tulisi tunnetuiksi oppilainani”. Oppilaiden, jotka ilmoittautuivat Misesin seminaariin ilman rekisteröitymistä jonkun hänen kilpailijansa seminaariin, ei sallittu käyttävän taloustieteen laitoksen kirjastoa; mutta Mises toteaa voittoisasti, että hänen taloustieteen kirjastonsa kauppakamarissa oli ”vertaamattomasti parempi” kuin taloustieteen laitoksen, joten ainakaan tämä rajoitus ei aiheuttanut hänen oppilailleen vastoinkäymisiä.4
Haastateltuaan Misesin ystäviä ja aikaisempia oppilaita Earlene Craver viittasi kolmeen seikkaan, jotka estivät Misesiä saamasta akateemista nimitystä: (1) hän oli järkähtämätön laissez-faire liberaali silloin, kun maailman mielipidettä alkoi nopeasti hallitsemaan joko marxilaisen vasemmistolainen tai korporaatio-fasistinen oikeisto sosialismi; (2) hän oli juutalainen maassa, josta tuli kasvavissa määrin antisemitistinen;5 (3) hän oli henkilökohtaisesti taipumaton ja haluton koskaan tinkimään periaatteistaan. Misesin aikaisemmat oppilaat F. A. Hayek ja Fritz Machlup totesivat, että ”Misesin saavutukset olivat sitä luokkaa, että kahta näistä kolmesta epäkohdista olisi siedetty – mutta ei koskaan kolmea.”6
Mutta uskon, että on olemassa myös seuraava tärkeä syy tällä häpeälliselle kohtelulle, jota Craver ei mainitse ja johon Mises vihjaa muistelmissaan, vaikkakin ehkä näkemättä itse sen merkitystä. Toisin kuin menestyksekkäät vihamiehensä, kuten Schmoller, Lujo Brentano ja jopa Wieser, Menger tai Böhm-Bawerk eivät nähneet akateemista areenaa valloitettavana poliittisena taistelukenttänä. Siten päinvastoin kuin heidän vastapuolensa, he kieltäytyivät tukemasta omia oppilaitaan tai seuraajiaan tai estämästä heidän vastustajiensa nimityksiä. Itse asiassa Böhm- Bawerk nojautui jopa lisää taaksepäin kannustaakseen vannoutuneiden hänen ja itävaltalaisen koulukunnan vastustajien nimittämistä. Tämä erikoinen itsensä kieltämisen muoto auttoi torpedoimaan Misesin ja jokaisen vastaavan akateemisen nimityksen. Ilmeisesti Menger ja Böhm-Bawerk pidättäytyivät naiivissa näkemyksessä, että totuus tulee aina voittamaan ilman apua oivaltamatta, ettet tämä ole tapa, jolla totuus voittaa akatemiassa tai millään muullakaan areenalla. Totuuden puolesta täytyy puhua, järjestäytyä ja taistella virheitä vastaan. Jopa jos voimme pitäytyä uskossa, että totuus, ilman strategian tai taktiikan avustusta, tulee voittamaan pitkällä aikavälillä, se on valitettavasti äärimmäisen pitkä aikaväli, jolloin liian monet meistä – varmasti Mises mukaan luettuna – ovat jo kuolleet. Silti Menger omaksui tuhoisan strategisen näkemyksen, että ”on olemassa vain yksi varma keino tieteellisen käsityksen lopulliseen voittoon ja se on antaa vastakkaisten väitteiden kukoistaa vapaasti ja täysimittaisesti loppuun saakka.”7
Vaikka Misesin ajatukset ja maine, hänen akateemisesta asemastaan huolimatta, yhtä lailla hänen kirjoitustensa kanssa nauttivat 1920-luvulla kasvavaa vaikutusvaltaa Itävallassa ja muussa osaa Eurooppaa, hänen vaikutusvaltaansa englantia puhuvassa maailmassa rajoitti suuresti tosiasia, että “Teoria rahasta ja luotosta” ei ollut käännösversiota kuin vasta 1934. Amerikkalainen taloustieteilijä Benjamin M. Anderson Jr. teoksessaan The Value of Money (1917) oli ensimmäinen englanninkielinen kirjoittaja, joka arvosti Misesin työtä, ja loput hänen angloamerikkalaisesta vaikutuksestaan sai jäädä odottamaan 1930-luvun alkua. “Teoria rahasta ja luotosta” olisi voinut olla paljon vaikutusvaltaisempi, ellei se olisi saanut vähättelevää ja täysin käsittämätöntä arvostelua nuorelta mainiolta taloustieteilijältä John Maynard Keynes – tuolloin johtavan brittiläisen tieteellisen talousjulkaisun, Economic Journal, toimittajalta. Keynes kirjoitti, että kirjalla oli ”huomionarvoisia ansioita”, että se oli ”valaistunut korkeimmassa mahdollisessa asteessa” (mitä ikinä tämä tarkoittikin), että kirjoittaja oli ”laajasti lukenut”, mutta Keynes oli lopulta pettynyt, koska se ei ollut ”rakentava” tai ”omaperäinen”. Mitä ikinä ”Teoria rahasta ja luotosta” teoksesta ajatellaankin, se oli erittäin rakentava ja järjestelmällinen ja lähes häikäisevän omaperäinen, ja siten Keynesin reaktio on todellakin hämmentävä. Arvoitus ratkesi kuitenkin puolitoista vuosikymmentä myöhemmin, kun teoksessaan Treatise on Money Keynes kirjoitti, että ”pystyn ymmärtämään selkeästi saksaksi ainoastaan sen mitä jo tiedän – joten uudet ajatukset jäävät minulta hämärän peittoon kielivaikeuksien takia”. Henkeäsalpaava ylimielisyys, puhdas röyhkeys arvostella kirjoja kielellä, jolla hän ei pystynyt käsittämään uusia ideoita ja julistaa sen jälkeen, ettei kirja sisältänyt mitään uutta, olivat kaikki hyvin luonteenomaista Keynesiä.8
1 Mises, Notes, s. 59.
2 Craver,“Emigration,”s.2.
3 Toisen maailmansodan jälkeen Mayer jatkoi periaatteettoman opportunistin uraansa. Venäläisten miehittäessä Wienin he olivat ymmärrettävästi etsimässä Mayeria, mutta hän veti esiin kommunistisen puolueen jäsenkirjansa ja vakuutti venäläisille, että oli pitkään ajanut heidän asiaansa. Kun liittoutuneet korvasivat venäläiset, Mayer oli valmiina sosiaalidemokraattisen jäsenkirjansa kanssa ja välttyi seuraamuksilta naarmuitta.
4 Mises, Notes, s. 95.
5 Karl Popper muistelee 1920-luvun Wieniä, että “Kaikille juutalaista syntyperää oleville tuli mahdottomaksi päästä opettajaksi yliopistoon”. Fritz Machlupia, arvostettua juutalaista Misesin oppilasta ja seuraajaa, estettiin vastaanottamasta dosentuuria, jota vaadittiin Wienin yliopistossa opettamisen sallimiseksi nimikkeellä privatdozent. Tämä voidaan rinnastaa Misesin kolmen johtavan opiskelijan dosentuurin saamiseen, jotka eivät olleet juutalaisia: Hayek, Haberler ja Morgenstern.
Machlup muistelee, että tuki yhdeltä kolmesta päätoimisesta professorilta vaadittiin dosentuurin saattamiseksi äänestykseen. Mayer vastusti häntä hänen läpikotaisen Misesin ja tämän suojattiensa kateuden vuoksi. Spann ja Degenfeld-Schönburg kieltäytyivät tukemasta Machlupia antisemitistisistä periaatteista. Craver, ”Emigration”, s. 23-24
6 Craver, “Emigration,” s. 5.
7 Mises,Notes, s.38.
8 Keynesin arvostelu, ks. Economic Journal 24, s. 417–19. Hänen vahingollinen tunnustuksensa, ks. A Treatise on Money (London, 1930), I, s. 199, n. 2. Hayek arviossaan tapansa mukaisesti ohittaa ylimielisyyden ja röyhkeyden ja pitää tapahtunutta pelkkänä oppimisvaikeutena todeten, että ”maailma olisi saattanut säästyä paljolta kärsimykseltä, jos lordi Keynesin saksankielen taito olisi ollut hiukan parempi”. Hankaluudet Keynesin kanssa rajoittuivat tuskin hänen puutteelliseen saksaansa! Hayek, “Tribute to Ludwig von Mises,” Misesin teoksessa, My Years, s. 219.