Kollegoitaan tarkkaavaisempana yhä tunkeutuvammalle natsiuhalle Itävallassa Mises hyväksyi vuonna 1934 kansainvälisten taloudellisten suhteiden professorin viran Geneven yliopiston kansainvälisten opintojen tutkintoinstituutista. Koska alkuperäinen virka Genevessä oli ainoastaan vuodeksi, Mises säilytti osa-aikaisen aseman kauppakamarissa kolmasosan palkalla. Misesin sopimus uusittiin hänen Genevestä lähtöönsä vuonna 1940 saakka. Vaikka häntä suretti jättää rakastamansa Wien taakseen, Mises vietti onnelliset kuusi vuotta Genevessä. Ensimmäisessä (ja viimeisessä!) palkallisessa akateemisessa asemassa hän oli sellaisten ystävien ja samanmielisten kollegojen, kuten juristi ja taloustieteilijä William E. Rappardin, instituutin johtajan; instituutin apulaisjohtajan Paul Mantouxin, huomattavan ranskalaisen taloushistorioitsijan; Misesin nuoruusajan ystävän, arvostetun juristi Hans Kelsenin; Wilhelm Röpken, joka oli jättänyt Saksan natsien takia ja ranskalaisten tutkijoiden Louis Rougier ja Loius Baudin, ympäröimänä.
Misesin luennot olivat ranskaksi, mutta hänen ranskansa oli sujuvaa ja ilman aksenttia. Opettaen ainoastaan yhden viikoittaisen seminaarin lauantaiaamuisin ja päästyään eroon kauppakamarin poliittisista ja hallinnollisista tehtävistä Mises nautti lopulta vapaudesta keskittyä ja saattaa päätökseen suuri mestariteoksensa yhdistää mikro- ja makrotaloustiede, analyysi markkinoista ja interventioista siihen – kaikki rakennettuna prakseologisella menetelmällä, jonka hän oli luonut 1920- ja 1930-luvun alussa. Tämä tutkielma julkaistiin Genevessä vuonna 1940 nimellä Nationalökonomie (”Taloustiede”).
Näistä suosiollisista olosuhteista huolimatta Misesiltä vaati suurta rohkeutta jatkaa työtään kohdattuaan keynesiläisen taloustieteen hyökyaallon vuoden 1937 jälkeen ja oikeiston ja vasemmiston kasvavat sosialistiset doktriinit yhtä lailla natsismin ja toisen hirvittävän maailmansodan marssiessa esiin. Vuonna 1938 Mises oli kauhuissaan nähdessään natsien valloittavan Itävallan, lisättynä natsien hänen henkilökohtaisen kirjastonsa ja paperiensa tuhoamisella, mutta hän oli tyytyväinen voidessaan naida morsiamensa, Margit Serenyn, hänen pystyttyään pakenemaan Geneveen.1
Toisen maailmansodan puhkeaminen asetti suunnattomat paineet misesiläisille. Sen lisäksi, että sota vei instituutilta ei-sveitsiläiset opiskelijat, se tarkoitti, että pakolaisten, kuten Misesin, annettiin tuntea olonsa lisääntyvissä määrin ei-tervetulleiksi Sveitsissä. Lopulta, kun saksalaiset valloittivat Ranskan keväällä 1940, Ludwig vaimonsa kannustamana päätti jättää maan, joka oli akselivaltojen ympäröimänä ja paeta tyrannian uhrien Mekkaan, Yhdysvaltoihin.
Maahanmuutto Yhdysvaltoihin oli erityisen repivä kokemus Misesille. Siellä hän oli, lähes kuusikymmentävuotiaana, ainoastaan kirjoista opitulla englannilla sujuvan ranskan sijaan, paeten elinikänsä Euroopassa viettäneenä, köyhtyneenä, ilman työmahdollisuuksia Yhdysvalloissa, pakotettuna välttelemään saksalaisia joukkoja hänen ja Margitin kulkiessa Ranskan halki Espanjaan ja lopulta Lissaboniin, josta he astuivat laivalle Yhdysvaltoihin. Hänen koko maailmansa, toiveensa ja unelmansa särkyivät ja hän oli pakotettu aloittamaan uuden elämän uudessa maassa vieraalla kielellä. Ja kaiken tämän päälle nähdessään maailman vajoavan sotaan ja valtiojohtoisuuteen hänen mestariteoksensa Nationalökonomie oli sota-ajan olosuhteissa julkaistuna hävinnyt jälkeään jättämättä. Toinen maailmansota ei innostanut ketään korkeisiin teorioihin. Lisäksi kirjan ei sallittu saavuttavan saksankielisiä maita, joista sen luonnolliset markkinat koostuivat, ja hänen sveitsiläinen kustantajansa meni nurin sodan aikana.
Misesit saapuivat New Yorkiin elokuussa 1940. Ilman mitään työllisyystoiveita pariskunta eli vähäisillä säästöillä, muuttaen toistuvasti sisään ja ulos hotellihuoneista ja kalustetuista asunnoista. Se oli Misesin elämän alhaisin piste ja pian saapumisensa jälkeen hän alkoi kirjoittamaan lohdutonta, kirpaisevaan intellektuellia muistelmaa, jonka hän sai valmiiksi joulukuussa, ja joka käännettiin ja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen nimellä Notes and Recollections (”Muistiinpanoja ja muistelmia”, 1978).2 Pääteema tässä liikuttavassa työssä on pessimismi ja epätoivo, joista niin monet klassiset liberaalit, Misesin ystävät ja mentorit olivat kärsineet kiihtyvän valtiojohtoisuuden ja 1900-luvun tuhoisien sotien seurauksena. Menger, Böhm-Bawerk, Max Weber, Itävalta-Unkarin arkkiherttua Rudolf, Misesin ystävä ja kollega Wilhelm Rosenberg – olivat kaikki murtuneita hengessään tai ajautuneet kuolemaan heidän aikansa politiikan voimistuneesta synkkyydestä. Läpi elämänsä Mises oli päättänyt kohdata nämä vakavat takaiskut jatkamalla taistelua, vaikka se saattaisi vaikuttaa toivottomalta. Keskustelussa kuinka klassisen liberalismin kumppanit olivat antaneet periksi ensimmäisen maailmansodan epätoivolle, Mises selostaa oman vastineensa:
”Olin siten saapunut tähän toivottomaan pessimismiin, joka oli haudannut Euroopan parhaat mielet pitkäksi aikaa…. Tämä pessimismi oli vienyt Carl Mengerin voimat, ja se varjosti Max Weberin elämää…
On luonnekysymys, kuinka muovaamme elämämme tietoisena väistämättömästä katastrofista. Lukiossa olin valinnut motokseni Virgilin jakeen: Tu ne cede malis sed contra audentior ito (”Älä anna pahalle periksi, vaan vastusta sitä rohkeudella”).
Sodan synkimpinä tunteina muistin tämän sananparren. Yhä uudelleen kohtasin tilanteita, joissa rationaaliset pohdinnot eivät löytäneet ulospääsyä. Mutta silloin jotain odottamatonta tapahtui, joka toi pelastuksen. En pystyisi menettämään rohkeuttani edes nyt. Tekisin kaikkeni, mitä taloustieteilijä pystyisi tekemään. En väsyisi tuodessani julki sitä, minkä tiedän oikeaksi.3
Tuolla hetkellä, Mises jatkoi, hän päätti kirjoittaa kirjan sosialismista, jota hän oli kaavaillut ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista.
Mises kohtasi jokaisen muun hirvittävän tilanteen elämässään samalla suurenmoisella rohkeudella: taistelun inflaatiota vastaan, kamppailun natseja vastaan ja paon toisessa maailmansodassa. Jokaisessa tapauksessa, olivat olosuhteet kuinka toivottomat tahansa, Ludwig von Mises jatkoi taisteluaan eteenpäin ja syvensi ja laajensi mahtavaa panostaan taloustieteeseen ja kaikkiin ihmisen toiminnan tieteisiin.
Elämä alkoi parantua Misesille, kun hänen vanha yhteytensä John Van Sickleen ja Rockefeller säätiöön johtivat pieneen vuosittaiseen apurahaan kansallisen taloustutkimuslaitoksen kautta, apurahaan, joka alkoi tammikuussa 1941 ja uudistettiin vuoteen 1944 saakka. Näistä apurahoista syntyi kaksi tärkeää teosta, ensimmäiset englanniksi kirjoitetut kirjat, molemmat Yale yliopiston kirjapainon julkaisemina vuonna 1944. Toinen niistä oli Omnipotent Government: The Rise of the Total State and Total War.4 Tuolloin tavanomainen natsismin tulkinta oli Columbia yliopiston professorin ja saksalaisen maanpakolaisen Franz Neumannin näkemys: että natsismi oli viimeinen epätoivoinen hengenveto saksalaiselta hätääntyneenä suurelta liike-elämältä murskata proletariaattien nouseva valta. Tämä näkemys, nykyään täysin torjuttuna, tuli ensimmäiseksi kyseenalaistetuksi teoksessa Omnipotent Government, joka toi esiin valtiojohtoisuuden ja totalitaarisuuden, johon kaikki vasemmisto- ja oikeistolaisen kollektivismi muodot perustuvat. Misesin toinen kirja Bureaucracy oli verraton pieni klassikko, joka ensimmäistä kertaa määritteli väistämättömiä eroja voittoon pyrkivien yritysten ja voittoa tavoittelemattomien organisaatioiden byrokraattisen toiminnan sekä vielä pahemman valtion byrokratian välillä.
Vuoden 1934 alussa, sen jälkeen kun Mises oli saanut valmiiksi Omnipotent Government –teoksen käsikirjoituksen, Henry Hazlitt ohjasi sen libertaarismieliselle toimittajalle Yale yliopiston kirjapainoon, Eugene Davidsonille, joka oli innoissaan kirjasta. Siitä lähtien arvovaltainen Yale Press toimi läpi 1950-luvun Misesin kaikkien sekä uusien että vanhojen teosten kustantajana. Itse asiassa juuri Davidson ehdotti vuoden 1944 alussa, että Mises kirjoittaisi lyhyen kirjan byrokratiasta, ja Mises sai käsikirjoituksen valmiiksi saman vuoden kesäkuussa.5
Hazlittin hyvien asemien avulla Mises julkaisi yhdeksän artikkelia maailmantalouden ongelmista The New York Times –sanomalehdessä vuosien 1942 ja 1943 aikana. Tämä sai Misesin ajatukset leviämään Yhdysvalloissa ja johdatti tammikuussa 1943 Noel Sargentin, Valmistajien kansallisen järjestön (NAM) sihteerin –silloin laissez-faireen omistautuneen organisaatioon – kutsumaan Mises liittymään NAM:in talousperiaatteiden komissioon. Mises palveli NAM komissiossa vuodesta 1943 vuoteen 1954 ja kykeni siten tapaamaan monia vapaisiin markkinoihin omistautuneita johtavia teollisuusjohtajia. 6
Mutta Amerikan akatemian ikuiseksi häpeätahraksi jää tosiasia, että Mises ei koskaan onnistunut löytämään palkallista täysipäiväistä asemaa yhdestäkään Amerikan yliopistosta. On todella häpeällistä, että aikana, jolloin jokainen kolmannen luokan marxilainen pakolainen pystyi löytämään arvostetun ankkuripaikan akatemiasta, 1900-luvun yksi suurista ajattelijoista ei pystynyt löytämään akateemista virkaa. Misesin leski Margit, liikuttavassa muistelmassaan elämästään Lun kanssa, kertoo heidän onnestaan ja kiitollisuudestaan, että vuonna 1945 New York yliopiston Graduate School of Business Administration nimitti Misesin vierailevaksi professoriksi, opettaakseen yhden kurssin lukukaudessa. Mises oli mielissään päästessään takaisin yliopistoon opettamaan; mutta nykyinen kirjoittaja ei voi olla läheskään yhtä innoissaan osa-aikaisesta virasta, josta maksettiin mitätön 2000 dollaria vuodessa. Alussa Misesin kurssi käsitteli ”Valtiojohtoisuutta ja voittomotiivia” ja myöhemmin se muuttui käsittelemään ”Sosialismia”. Tämä osa-aikainen opetusvirka uusittiin vuoteen 1949 saakka.
William Volker rahaston Harold Luhnow otti ristiretkekseen löytää Misesille sovelias täysipäiväinen akateeminen asema. Koska palkallinen virka näytti olevan poissuljettu vaihtoehto, Volker rahasto oli valmis kattamaan Misesin täyden palkan. Jopa näissä tuetuissa olosuhteissa tehtävä oli kuitenkin vaikea ja lopulta New York yliopiston Graduate School of Business myöntyi ottamaan Misesin vastaan vakinaisena ”vierailevana professorina”, opettaakseen jälleen rakastamaansa talousteorian seminaariansa jatko-opiskelijoille.7 8 Mises alkoi opettamaan seminaariansa joka torstai-ilta vuonna 1949 ja jatkoi sen opettamista eläkkeelle jäämiseensä saakka, yhä pirteänä ja aktiivisena kaksikymmentä vuotta myöhemmin 87-vuoden iässä – Amerikan vanhimpana aktiivisena professorina.
Jopa näissä rahoituksellisesti suotuisissa olosuhteissa NYU:n tuki Misesille oli vastahakoista ja sitä tarjottiin ainoastaan, koska mainosalan johtaja ja NYT:n alumnin jäsen Lawrence Fertig, taloustoimittaja ja Misesin ja Hazlittin läheinen ystävä, käytti merkittävää vaikutusvaltaansa yliopistoon. Itse asiassa Fertigistä tuli NYU:n hallituksen edunvalvoja vuonna 1952. Jopa tuolloin ja vaikka Misesin sallittiin ohjata tohtorinväitöskirjoja, hän kantoi ”vierailevan professorin” leimaa. Vielä merkittävämpänä Misesin ihailijan, dekaani G. Rowland Collinsin, jäädessä eläkkeelle seuraavat dekaanit tekivät parhaansa vähentääkseen oppilaiden rekisteröitymistä Misesin kursseille väittäen häntä taantumukselliseksi ja neanderilaiseksi ja että hänen taloustieteensä oli ainoastaan ”uskonto”.
Misesille on täytynyt olla suuttumusta herättävää, rinnastettuna hänen nuhjuiseen kohteluunsa Amerikan akatemian käsissä, että hänen suosimat aikaisemmat oppilaansa, jotka hylkäsivät misesiläisen opin keynesiläisyyden hyväksi ja joiden ainoa todellinen panos taloustieteeseen tapahtui misesiläisenä, saivat korkeita ja arvovaltaisia akateemisia virkoja. Gottfried Haberler oli asetettu täyteen professuuriin Harvardissa ja Fritz Machlup meni John Hopkinsiin ja myöhemmin Princetoniin. Oskar Morgenstern päätyi myös Princetoniin. Kaikki nämä korkeat akateemiset virat olivat luonnollisesti yliopistojen kustantamia.9
Mises ei koskaan ilmaissut minkäänlaista katkeruutta kohtalostaan tai hänen aikaisempien seuraajiensa luopumisesta eikä hän myöskään ilmaissut minkäänlaista kitkeryyttä inspiroituneille ja ihaileville seminaarioppilailleen. Ainoastaan kerran nykyinen kirjoittaja, Misesin seminaarioppilas kymmenen vuoden ajalta ja ystävä hänen elämänsä loppuun asti, kuuli hänen ilmaisevan surullisuutta tai katkeruutta Amerikan akatemian kohtelustaan. Tämä tapahtui Columbia yliopiston kaksisataavuotisjuhlassa vuonna 1954, tapahtumassa, johon Columbia kutsui ympäri maailmaa huomattavia tutkijoita puhumaan ja osallistumaan. Mises näki vanhat oppilaansa Hayekin, Machlupin, Haberlerin ja Morgensternin kutsuttuina puhumaan, mutta Mises, joka asui noin kilometrin päässä Columbiasta, oli täysin
laiminlyöty. Ja näin tapahtui, vaikka neljä Misesin aikaisempaa oppilasta – Mintz, Nurkse, Hart ja kvalitatiivisen koulukunnan pankkitoiminnan teoreetikko Benjamin H. Beckhart – opettivat Columbia yliopistossa. Margit von Mises kirjoitti, että ainoastaan kerran Ludwig ilmaisi hänelle kaipaustaan akateemiseen asemaan – vierailtuaan vanhan ystävänsä, rahatalouden taloustieteilijä Winfield W. Rieflerin, luona Princetonin Institute for Advanced Study:ssa. Margit mainitsi, että ”Muistan Lun kerran kertoneen minulle, että Rieflerin työ Princetonissa oli ainoa asema, joka olisi todella tehnyt hänen iloiseksi. Oli erittäin epätavallista Lulle ilmaista kaipausta sellaiseen, mikä oli hänen ulottumattomissaan.”10 Jos akateemisessa maailmassa olisi ollut minkäänlaista oikeudenmukaisuutta, instituuttien vetäjien olisi tullut kolkutella Misesin oven takana hänen liittymistään vaatien.
Nykyiselle kirjoittajalle, jolla oli etuoikeus osallistua Misesin seminaarin ensimmäiseen istuntoon vuonna 1949, kokemus oli innoittava ja riemastuttava. Sama piti paikkansa kanssaopiskelijoille, jotka eivät olleet kirjoilla NYU:ssa, mutta seurasivat seminaaria säännöllisesti vuosien ajan ja koostuivat libertaareista ja vapaiden markkinoiden tutkijoista ja liikemiehistä New Yorkin alueella. Seminaarin erikoisjärjestelyn vuoksi yliopisto salli misesiläisten seurata kurssia. Mutta vaikka Misesillä oli pieni joukko erinomaisia jatko-opiskelijoita, jotka tekivät väitöskirjaansa hänen alaisuudessa – erityisesti Israel M. Kirzner, opettaen yhä NYU:ssa – pääosa tavallisesti oppilaista olivat ymmärtämättömiä liiketaloustieteen opiskelijoita, jotka ottivat kurssin helpon kiitettävän arvosanan takia.11 Libertaarien ja itävaltalaisten tuttavien suhde luokan kokonaisosallistujamäärään vaihteli arvioni mukaan yhdestä kolmasosasta puoleen.
Mises teki parhaansa toistaakseen hänen mahtavan Wienin Privatseminarin olosuhteet, mukaan lukien virallisen osuuden päättymisen jälkeen liittymisen puoli kymmenen aikaan illalla Child’s ravintolaan jatkaakseen epävirallisia ja eloisia keskusteluja. Mises oli loputtoman kärsivällinen ja lempeä jopa kaikkein vähä-älyisimmälle meistä, jatkuvasti ehdottaen tutkimusprojekteja meidän inspiroimiseksi, ja rohkaisi aina kaikkein ujoimpia ja kunnioituksen vallassa olleita puhumaan. Tyypillisellä pilkkeellä silmäkulmassaan Mises vakuutteli heille: ”Ei kannata pelätä olla äänessä. Kannattaa muistaa, että mitä tahansa sanotkin aiheesta ja kuinka väärin se saattaa ollakaan, niin joku huomattava taloustieteilijä on sen jo ilmaissut.”
Oli seminaari asiaan perehtyneille oppilaille kuinka rikas kokemus tahansa, on sydäntä särkevää, että Mises joutui alentumaan näihin nuhjuisiin olosuhteisiin. Mises raukka: näiden kirjanpidon tai rahoituksen pääaineopiskelijoiden joukosta tuskin löytyi hayekia, machlupia tai schütziä ja Child’s Restaurant ei ollut mikään wieniläinen kahvila. Mutta eräs tapahtuma korjasi osittain tätä näkemystä. Eräänä päivänä Misesiä pyydettiin puhumaan Columbia yliopiston taloustieteen maisteriopiskelijoille ja tiedekunnalle, laitokselle, joka oli arvostettu maan kolmen parhaan taloustieteen laitoksen joukkoon. Seuraava oli tyypillinen kysymys hänen luentonsa jälkeen: ”Professori Mises, sanotte olevanne kannalla kumota valtion interventiotoimet. Mutta eikö tällainen kumoaminen itsessään ole interventionistinen toimi?” Tähän typerään kysymykseen Mises antoi syvällisen ja kertovan vastauksen: ”Vastaavasti voitaisiin sanoa, että rekan runteleman miehen luo kiiruhtava lääkäri ”interventioi” miestä rekan lailla.” Jälkikäteen kysyin professori Misesiltä, mitä hän piti kokemuksesta. ”Ähh”, hän vastasi, ”pidän oppilaistani [NYU:ssa] enemmän”. Tämän jälkeen oivalsin, että ehkä Misesin opetus NYU:ssa oli todella sen arvoista, jopa hänen näkökulmastaan.12
Jo niinkin aikaisin kuin vuonna 1942 Mises, allapäin mutta järkkymättömänä Nationalökonomie –teoksen surullisesta kohtalosta, alkoi työskennellä kirjan englanninkielisen version parissa. Uusi kirja ei ollut pelkästään Nationalökonomie –teoksen englanninkielinen käännös. Se oli muokattu, paremmin kirjoitettu ja merkittävästi laajennettu, niin paljon, että käytännössä se oli uusi teos.13 Se oli Misesin elämän suuri työ. Eugene Davidsonin huolenpidossa ja suojeluksessa Yale University Press julkaisi teoksen vuonna 1949 nimellä Human Action: A Treatise on Economics.14
Misesin seminaarin avajaiset sattuivat onnellisesti yhteen Human Actionin julkaisun kanssa, joka ilmestyi 14. syyskuuta 1949. ”Ihmisen toiminta” on se: Misesin suurin saavutus ja meidän vuosisatamme yksi hienoimmista ihmismielen saavutuksista. Se on taloustiede kokonaiseksi saatettuna, perustuen prakseologian metodologiaan, jonka Mises itse kehitti ja perusti väistämättömään ja perustavanlaatuiseen aksioomaan, että ihmiset ovat olemassa ja että he toimivat maailmassa käyttäen keinoja pyrkiessään saavuttamaan eniten arvostamiaan päämääriä. Mises rakentaa koko paikkansapitävän talousteorian ajatusrakennelman loogiselle seuraukselle alkuperäisestä tosiasiasta yksilöllisen ihmisen toiminnasta. Se oli huomattava saavutus ja se tarjosi ulospääsyn taloustieteelle, joka oli pirstaloitunut koordinoimattomiin ja ristiriitaisiin ala-alueisiin. On merkittävää, että Human Action oli ensimmäinen yhtenäinen teos taloustieteestä sen jälkeen, kun Taussig ja Fetter olivat kirjoittaneet omansa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Sen lisäksi, että se tarjosi kattavan ja yhtenäisen talousteorian, Human Action puolusti vakaata itävaltalaista taloustiedettä kaikkia sen metodologisia vastapuolia, historiallisia, positivisteja ja uusklassisia matemaattisen taloustieteen ja ekonometrian harjoittajia, vastaan. Hän myös päivitti kritiikkiään sosialismista ja interventionismista.
Lisäksi Mises tarjosi merkittäviä teoreettisia korjauksia edeltäjiinsä. Hän sisällytti amerikkalaisen itävaltalaisen Frank Fetterin puhtaan aikamieltymysteorian korosta talouteen, korjaten lopulta tilanteen, jonka Böhm-Bawerk sotki palauttamalla virheellisen koron tuottavuusteorian hankkiuduttuaan siitä ensin eroon Kapital und Kapitalzins (”Pääoma ja korko”) teoksensa ensimmäisessä osassa.
Toinen häpeätahra Amerikan akatemialla on, että olin suorittanut kaikki Columbia yliopiston tohtoriopintojen kurssit tulematta kertaakaan tietoiseksi, että oli olemassa itävaltalainen koulukunta, puhumattakaan, että Ludwig von Mises oli sen ensisijainen elävä edustaja. Olin vaivoin tietoinen Misesin nimestä, lukuun ottamatta yleistä vääristeltyä tarinaa sosialistisesta talouslaskentakeskustelusta, ja olin siten yllättynyt tiedostaessani vuoden 1949 keväällä, että Mises oli aloittamassa vakituista seminaaria NYU:ssa. Minulle kerrottiin, että Mises oli syksyllä julkaisemassa suurteosta. ”Tosiaanko”, kysyin, ”mistä se kertoo?” ”Kaikesta”, minulle vastattiin.
”Ihmisen toiminta” käsitteli tosiaan kaikkea. Kirja oli paljastus meille modernilla taloustieteellä läpikyllästetyille; se ratkaisi kaikki ongelmat ja epäyhteneväisyydet, jotka olin aistinut talousteoriassa ja se tarjosi täysin uuden ja erinomaisen rakenteen paikkansapitävälle talouden metodologialle ja teorialle. Lisäksi se tarjosi innokkaille libertaareille tinkimättömön laissez-fairen toimintamallin. Verrattuna kaikkiin muihin tuon päivän tai myöhempiin vapaiden markkinoiden taloustieteilijöihin siitä ei löytynyt hätäuloskäyntejä, periksiantoja toteamuksilla ”totta kai valtion tulee hajottaa monopolit” tai ” totta kai valtion tulee huolehtia ja säännöstellä rahan tarjontaa”. Kaikissa asioissa teoreettisista poliittisiin Mises oli perusteellisuuden ja yhtenevyyden ilmentymä. Mises ei koskaan tinkisi periaatteistaan, tai suorittaisi joustoja pyrkimyksessä lisätä uskottavuutta tai sosiaalisia tai poliittisia palveluksia. Tutkijana, taloustieteilijänä ja henkilönä Ludwig von Mises oli ilo ja inspiraatio, esimerkki meille kaikille.
”Ihmisen toiminta” oli ja on yhä edelleen huomattava ilmiö kustannustoiminnassa. Kirja on ollut tähän päivään saakka bestseller, jopa siinä määrin, että kustantaja on kieltäytynyt tekemästä siitä pehmeäkantista versiota. Tämä on todella mittavaa valtavalle ja älyllisesti haastavalle teokselle kuten Human Action. Kirjasta tehtiin uskomattomasti Book-of-the-Month -kirjakerhon vaihtoehtoinen valinta ja siitä on julkaistu espanjan-, ranskan-, italian-, kiinan- ja japaninkieliset painokset.15 ”Ihmisen toiminnan” kautta Mises pystyi luomaan kansallisen ja jopa kansainvälisen mittakaavan itävaltalaisen ja laissez-faire liikkeen.
”Ihmisen toiminnan” käynnistämä misesiläinen liike oli yllättävästi myös moniluokkainen: se ulottui tutkijoista, opiskelijoihin, liikemiehiin, pappeihin, toimittajiin ja kotiäiteihin. Mises piti aina tärkeänä tavoittaa liikemiehiä ja suurta yleisöä. Erään kerran oli olemassa suunnitelmia toteuttaa J. Howard Pewin rahoittama korkeakoulu nimeltä the American School of Economics, Mises sen vetäjänä ja eräät meistä nuoremmista misesiläisistä sen edunvalvojina. Mises painotti, että koulun laitoksen tulisi pitää kausittaisia luentoja suurelle yleisölle, kuten Euroopassa oli tapana, jotta kunnollinen taloustieteen koulutus ei rajoittuisi pelkästään ammattitutkijoihin. Valitettavasti suunnitelmat koulusta lopulta kariutuivat.
Yale University Press oli niin vaikuttunut suosiosta ja Misesin kirjojen laadusta, että se palveli seuraavan vuosikymmenen hänen teostensa kustantajana. Kustantaja julkaisi uuden, laajennetun laitoksen ”Sosialismista” vuonna 1951 ja vastaavasti vuonna 1953 laajennetun laitoksen ”Teoria rahasta ja luotosta”. Yllättävää kyllä Mises ei jäänyt makaamaan laakereilleen ”Ihmisen toiminnan” julkaisun jälkeen. Hänen esseensä ”Profit and Loss” (”Voitot ja tappiot”) on todennäköisesti paras koskaan kirjoitettu keskustelu yrittäjän tehtävästä ja markkinoiden voittojen ja tappioiden –järjestelmästä.16 Vuonna 1957 kustantaja julkaisi Misesin viimeisen suuren työn, syvällisen Theory and History (”Teoria ja historia”), hänen filosofisen mestariteoksen, joka selittää todellisen suhteen prakseologian, tai talousteorian, ja ihmisen historian välillä ja kritisoi marxismia, historismia ja eri skientismin muotoja. Theory and History oli ymmärrettävästi Misesin suosikki Human Actionin rinnalla.17 Kuitenkin Eugene Davidsonin lähdettyä perustamaan ja toimittamaan konservatiivista neljännesvuosijulkaisua Modern Age vuonna 1959, Yale University Press ei toiminut enää suotuisana paikkana Misesin töille.18 Viimeisinä vuosinaan William Volker –rahaston kustannusohjelma otti ohjat käsiinsä ja tarjosi maailmalle englanninkieliset versiot teoksista Liberalismus (nimellä The Free and Prosperous Commonwealth) ja Grundproleme der Natinalökonomie (nimellä Epistemological Problems of Economics), molempien tullessa julkaistuksi vuonna 1962. Samaisena Volker rahaston olemassaolon viimeisenä vuotena rahasto julkaisi Misesin viimeisen kirjan The Ultimate Foundation of Economic Science: An Essay on Method, kritiikin loogisesta positivismista taloustieteessä. 19
Toisen maailmansodan jälkeisinä Amerikan vuosinaan Mises koki myötä- ja vastoinkäymisiä hänen aikaisempien oppilaidensa, ystäviensä ja seuraajiensa toimintaa ja vaikutusvaltaa tarkasteltaessa. Yhtäältä hän oli onnellinen Mont Pèlerin Society:n perustajajäsenyydestä vuonna 1947, joka on kansainvälinen vapaiden markkinoiden taloustieteilijöiden ja tutkijoiden yhteisö. Hän oli myös mielissään nähdessään ystävänsä, kuten Luigi Einaudi Italian presidenttinä, Jacques Rueff rahataloudellisena neuvonantajana kenraali Charles De Gaulle ja Röpke ja Alfred Müller-Armack vaikutusvaltaisina Ludwig Erhardin neuvonantajina, merkittävissä rooleissa 1950-luvun aikana muuttamassa omia maitaan vapaiden markkinoiden ja kovan rahan suuntaan. Misesillä oli merkittävä rooli Mont Pèlerin Society:n alkuvuosina, mutta jonkin ajan päästä hän pettyi sen kiihtyvään valtiojohtoisuuteen ja tunteileviin näkemyksiin talouspolitiikasta. Ja vaikka Mises ja Hayek säilyttivät ystävälliset välit loppuun saakka ja Mises ei koskaan sanonut pahaa sanaa pitkäaikaisesta ystävästään ja suojatistaan, Mises oli selkeästi tyytymätön Hayekissä toisen maailmansodan jälkeen kehittyvään siirtymään pois misesiläisestä prakseologiasta ja metodologisesta dualismista ja suunnasta kohden Hayekin vanhan wieniläisen ystävän Karl Popperin loogista empirismiä ja neopositivismia. Mises julisti itsensä ”yllättyneeksi”, kun Hayek luennollaan ”Nomos ja verot” New Yorkissa 1960-luvulla selkeästi vaikkakin implisiittisesti hylkäsi oman Counter-Revolution of Science –teoksensa prakseologisen metodologian. Ja Mises, vaikka yleisesti ihaillen Hayekin 1960-luvun poliittisen filosofian ja talouspolitiikan työtä, The Constitution of Liberty, kritisoi Hayekia lempeästi, mutta silti tiukasti näkemyksestään, että sosiaalivaltio on ”yhteensopiva vapauden kanssa”.20
Heikennyttyään elämänsä kahtena viimeisenä vuotena suuri ja jalo Ludwig von Mises, eräs vuosisatamme jättiläisistä, kuoli 92-vuoden iässä lokakuun 10. päivänä 1973. Ironisesti seuraavana vuonna Friedrich A. Hayek vastaanotti taloustieteen Nobel-palkinnon, ei myöhemmistä filosofisista polveiluistaan ja pohdinnoistaan, vaan tarkalleen ja nimenomaisesti työstä, jonka hän teki 1920- ja 30-luvuilla hartaana misesiläisenä, Misesin suhdannevaihteluteorian täsmennyksistään. Ironisesti, koska jos kukaan ansaitsi Hayekia enemmän Nobel-palkintoa, se oli hänen mentorinsa Ludwig von Mises. Meistä kyynisiin spekulointeihin taipuvimmat saattoivat päätellä, että Ruotsin Nobel-palkintokomitea pidätteli tarkoituksellisesti palkintoa, kunnes Mises kuolee, sillä muutoin he joutuisivat antamaan palkinnon jollekin, jota he pitivät mahdottoman dogmaattisena ja taantumuksellisena.
Hayekin Nobel-palkinto yhdessä edeltäneiden viidentoista vuoden kasvavan misesiläisen liikkeen kanssa sytyttivät todellisen ”lentoonlähdön” itävaltalaisen taloustieteen uudelle nousulle. Yhtäältä taloustieteilijöiden enemmistö, käytännössä pakkomielteisenä Nobel-palkinnon suhteen ja koskaan kuulematta Hayekista, kokivat velvoitetuiksi ottaa selville, mitä tämä henkilö on saanut aikaan. Hayekin oli myös ensimmäisen Nobel, joka rikkoi suman antaa palkinto ainoastaan matemaatikoille ja keynesiläisille; siitä lähtien lukuisat vapaiden markkinoiden taloustieteilijät ovat vastaanottaneet palkinnon.
Vuodesta 1974 itävaltalaisen taloustieteen elpyminen, kiinnostus Misesiä ja hänen ajatuksiaan kohtaan ovat lisääntyneet merkittävästi. Halveksittuna Misesin elämästä viimeiset neljä vuosikymmentä, itävaltalaista taloustiedettä yleisesti ja Misesiä erityisesti pidetään nyt yleisesti vähintäänkin ansiokkaana osasena nykyisen taloudellisen ajattelun ja mielipiteiden sekametelissä ja sekaannuksessa. Akateeminen ilmapiiri on nykyään hyvin erilainen ja äärettömästi parempi kuin pimeinä aikoina, jolloin Mises ei pystynyt löytämään soveliasta akateemista asemaa.
Muutaman vuoden 1974 jälkeen itävaltalaisen taloustieteen uusi tuleminen kukoisti ja jokaisena vuonna pidettiin merkittäviä konferensseja ja merkittäviä teoksia julkaistiin. Mutta sitten tapahtui muutos, ja 1970-luvun lopussa misesiläisen taloustieteen virkoamiseen aikaisemmin omistautuneet keskukset ja instituutit alkoivat kadottaa mielenkiintonsa. Konferenssit ja kirjat alkoivat harveta sekä laadussa että määrässä ja jälleen alkoi kuulua vanhoja perättömyyksiä: että Mises oli liian ”äärimmäinen” tai ”dogmaattinen”, ja että olisi mahdotonta jatkaa misesiläisenä ja saavuttaa ”uskottavuutta” maailmassa, saada poliittista vaikutusvaltaa tai nuorien akateemikkojen tapauksessa, hankkia asemaansa. Aikaisemmat misesiläiset alkoivat palvoa outoja jumalia, löytää suuria ansioita sellaisista uskomuksista, joita Mises oli inhonnut, kuten saksalaisesta historiallisesta koulukunnasta, instituutionalismista, nihilismistä ja jopa pulista ”synteesistä” marxilaisuuden kanssa. Vielä pahempana jotkut näistä nuorista itävaltalaisista pyrkivät itse asiassa antamaan ymmärtää, että itse Mises, mies joka omisti koko elämänsä totuudelle, olisi todellisuudessa siunannut tällaiset kammottavat manööverit.
Juuri kun näytti siltä, että misesiläinen polku olisi taas häviämässä, Ludwig von Mises –instituutti muodostettiin vuonna 1982. Siitä lähtien sen elinvoimainen kehitys on, käytännössä yksin, elvyttänyt misesiläisen taloustieteen ja asettanut sen vallitsevaan asemaan kasvavassa itävaltalaisessa liikkeessä. Vuosittaisen tutkimusjulkaisun The Review of Austrian Economics, neljännesvuosittaisen Austrian Economics Newsletterin, kuukausittaisen aikakausilehden The Free Market, kasvavan kirjojen julkaisuohjelman, satunnaisten tiedeartikkelien ja työpapereiden, vuosittaisen opetusseminaarien, toimintapolitiikkakonferenssien, lukuisten ei-residenssien kumppanuuksien tutkintonsa suorittaneille ja vierailututkimuskumppanuuksien Auburn yliopistossa ja muissa yliopistoissa ympäri maata Mises-instituutti on lopulta muodostanut itävaltalaisuuden ei pelkästään varteenotettavaksi uudeksi paradigmaksi taloustieteeseen, vaan myös todelliseksi itävaltalaisuudeksi. Mahtavan ajattelullisen kokonaisuuden hengessä ja sisällössä, jonka olemme perineet suurelta Misesiltä, ja myös Misesin hengessä, Instituutti on luonut monitasoisen ohjelman akateemisen oppineisuuden korkeimmista ulottuvuuksista rohkeasti tärkeiden käytännöllisten aikamme poliittisten aiheiden esiintuomiseen asti. Siten erinäisten vaiheiden kautta ja Mises-instituutin ansiosta olemme lopulta luoneet itävaltalaisen uuden tulemisen, josta Mises olisi todella ylpeä. Voimme ainoastaan pahoitella, että hän ei elänyt sen näkemiseen asti.
1 Geneven vuosista, ks. Mises, My Years, s. 31–49, ja Mises, Notes, s. 136–38.
2 Noin vuosikymmen myöhemmin, kun Mises oli käynnistänyt seminaarinsa New York yliopistossa, eräät meistä seminaarin jälkeisellä iltapalalla Childs’ ravintolassa reagoivat joihinkin verrattomiin tarinoihin, joita Mises kertoi meille vanhoista Wienin ajan päivistä, ehdottamalla, että hän kirjoittaisi omaelämänkertansa. Mises pysähtyi harvinaisen vakavana ja julisti: “En ole vielä riittävän vanha kirjoittaakseni omaelämänkertaani.” Se tuli sävyyn, joka ei herättänyt lisäkysymyksiä. Mutta koska Mises oli silloin jo yli 70-vuotias – hyvin edistyneessä iässä meille lopuille – ja koska tämä on maa, jossa kaksikymppiset typerykset julkaisevat “omaelämänkertojaan”, me luonnollisesti, vaikkakin hiljaisesti, olimme eri mieltä mestarin kanssa.
3 Mises, Notes, s. 69–70.
4 Aikaisempi versio teoksesta Omnipotent Government, käsitellen ainoastaan Saksaa ja Itävaltaa, oli kirjoitettu saksaksi Genevessä juuri ennen toisen maailmansodan syttymistä; Yhdysvaltoihin saapumisensa jälkeen Mises lisäsi liitteen. Tämä aikaisempi ja lyhyempi työ julkaistiin Misesin kuoleman jälkeen Stuttgartissa vuonna 1978 nimellä Im Namen des Staates oder Die Gefahren des Kellektivismus (”Valtion nimissä tai kollektivismin vaarat”).
5 Hazlitt kertoo ensimmäisestä henkilökohtaisesta kohtaamisestaan Misesin kanssa: “Eräänä iltana puhelin soi kotona ja ääni langan toisessa päässä sanoi: ”Tämä on Mises.” Kuten kerroin myöhemmin ystävilleni, se tuntui lähes samalta kuin joku olisi sanonut: ”Tämä on John Stuart Mill”. Mises, My Years, s. 58.
6 Näihin kuuluivat J. Howard Pew Sun Oil Company:stä, merkittävä laissez-fairen edistämisen rahoittaja; B.E. Hutchinson, Chrysler varapuheenjohtaja; ja Robert Welch, Welch Candy Corp., joka perusti 1950-luvun lopulla the John Birch Society:n.
7 Harold W. Luhnow johti the William Volker Company:ä, huonekalujen jakeluyritystä Kansas City:ssä, ja William Volker -rahastoa, jolla oli elintärkeä, mutta tunnustusta vaille jäänyt rooli libertaarisen ja konservatiivisen tutkimuksen tukemisessa 1940-luvun lopulta 1960-luvun alkuun.
8 Hetken aikaa Mises jatkoi Sosialismi-kurssinsa opettamista yhdessä seminaarinsa vetämisen kanssa. Muutaman vuoden jälkeen seminaari oli hänen ainoa kurssinsa NYU:lla.
9 Amerikan akatemia kohteli F.A. Hayekia, joka oli yhä misesiläinen älyllisesti ja poliittisesti, ainoastaan hiukan vähemmän nuhjuisesti kuin Misesiä. Volker Fund yritti sijoittaa Hayekin amerikkalaiseen yliopistoon ja löysi lopulta täysin tuetun viran Chicagon yliopistosta. Chicagon taloustieteen laitos kuitenkin torjui Hayekin, mutta hänet hyväksyttiin tieteelliseen, mutta epätavanomaiseen yhteiskunta-ajattelun komiteaan, jossa hänellä oli vähän, vaikkakin ensiluokkaisia, opiskelijoita. Koska Chicagon yliopisto kieltäytyi maksamasta Hayekille lainkaan eläkettä, hän oli pakotettu palamaan saksalaisiin ja itävaltalaisiin yliopistoihin saavutettuaan eläkeiän.
10 Mises, My Years, s. 59.
11 Eurooppalaisena professorina Mises ei koskaan täysin omaksunut yhdysvaltalaista arvostelujärjestelmää. Aluksi hän antoi jokaisella oppilaalle kiitettävän. Kun hänelle ilmoitettiin, ettei hän voinut tehdä niin, hän jakoi sen sijaan parhaita ja toiseksi parhaita arvosanoja vuorotellen oppilaiden aakkosjärjestyksen mukaisesti. Kun hänelle kerrottiin, ettei hän voinut tehdä sitäkään, hän päätyi ratkaisuun antaa kiitettävä arvosana jokaisella oppilaalle, joka kirjoitti raportin, sen laadusta riippumatta, ja lopuille toiseksi parhaan arvosanan.
12 Kun Volker-rahasto romahti vuonna 1962, Lawrence Fertig piti yhdessä konsortion muita liikemiehiä ja säätiöitä kanssa seminaarin käynnissä Misesin eläkkeelle vetäytymiseen asti vuoteen 1969.
13 Näin minulle on ilmoittanut saksalais-amerikkalainen kollegani professori Hans- Hermann Hoppe Nevadan yliopiston taloustieteen laitokselta, Las Vegasista – asiantunteva ja luova prakseologi ja misesiläinen.
14 Tammikuussa 1945 tohtori Benjamin M. Anderson, rahatalouden taloustieteilijä, taloushistoroitsija ja Misesin ystävä ja Chase National Bankin aikasempi taloustieteilijä, lähetti Davidsonille erityisen arvokkaan arvion Nationalökonomien englanninkielisen version julkaisun tärkeydestä. “Nationalökonamie on von Misesin kirja talouden yleisistä periaatteista. Se on niin sanotusti päärunko, josta keskustellut aiheet hänen kirjassaan rahasta ja kirjassaan sosialismista ovat pelkästään haaroja. Se on perusteoria, josta kirjojen sosialismista ja rahasta johtopäätökset ovat seurausta.” Mises, My Years, s. 103.
15 Siten Human Action selviytyi voittajana alhaisesta New York Sunday Times Book Reviewin kirja-arvostelusta, jonka kirjoitti Harvardin John Kenneth Galbraith ja joka haukkui Yale University Pressiä tyhmänrohkeudesta julkaista kirja.
16 61 “Profit and Loss” oli kirjoitettu artikkeliksi syyskuun 1951 Mont Pèlerin Society:n kokoukseen Beauvallonissa, Ranskassa. Libertarian Press julkaisi sen sama vuonna kirjasena ja se on nykyään saatavilla yhtenä kappaleena Misesin valikoiduissa esseissä, Ludwig von Mises, Planning for Freedom (4. painos, South Holland, Ill.: Libertarian Press, 1980), s. 108–50.
17 Mises, My Years, s. 106. Theory and History on valitettavasti vakavasti ylenkatsottu 1974 vuoden jälkeisen itävaltalaisen koulukunnan uudessa nousussa. Ks. Murray N. Rothbard, “Preface,” Ludwig von Mises, Theory and History: An Interpretation of Social and Economic Evolution, 2. p. (Auburn University, Ala.: Ludwig von Mises Institute, 1985).
18 Karmaiseva tarina hutiloidusta – ilmeisen tarkoituksellisesti – Human Actionin toisesta painoksesta vuodelta 1963 löytyy Mises, My Years, s. 106–11. The Yale University Press sopi Misesin lakikanteen hirveästä painatustyöstä lakituvan ulkopuolella, myöntyen käytännössä kaikkiin Misesin vaatimuksiin. Kustannusoikeudet siirrettiin Henry Regnery & Co. kustantajalle, joka julkaisi kolmannen painoksen Human Actionista vuonna 1966, mutta Yale University Press jatkaa osansa tuloista vastaanottamista yhä tänäkin päivänä. Pahinta tässä asiassa oli 82-vuotiaalle älylliselle jättiläiselle aiheutunut kärsimys, ahdistuksesta hänen elämänsä mestariteoksen runtelemisesta.
19 Kaikki kolme teosta julkaisi D. Van Nostrand, jonka puheenjohtaja oli myötämielinen Misesille ja jolla oli kustannusjärjestely Volker-rahaston kanssa. George Reisman käänsi Grundproblemen ja Liberalismus:ksen käänsi Ralph Raico, joista molemmat alkoivat osallistua Misesin seminaariin vuonna 1953 käydessään vielä lukiota. Raico ja Reisman, ks. Mises, My Years, s. 136–37.
20 Mises, Planning for Freedom, s. 219.