Millainen oli Mises henkilönä? Hänen kuolemansa jälkeen eräät hänen rakkaimmista 1920-luvun oppilaistaan, erityisesti F.A. Hayek, ovat kylväneet näkemystä, että Mises oli ”hankala”, ”tiukka”, ”hellittämätön”, ei erityisen läheinen oppilailleen ja ”henkilökohtaisesti vastenmielinen”. Nämä ankarat arvostelut annettiin haastattelijoille tai lisättiin loukkauksiksi keskelle Misesin ylistyksen vuodatusta.¹ Mutta onko tämänkaltainen opettaja, joka koko elämänsä ajan on kerännyt ympärilleen innokkaita ihailijoita ja seuraajia? Varmana voin vahvistaa, että kaikki hänen amerikkalaiset seuraajansa olivat täynnä ei pelkästään hänen älyllisten ja luovien voimien suuruuden ja perusteellisuuden ja hänen lannistumattoman rohkeuden ihailua, vaan myös hänen sielunsa herttaisuuden rakastettavuutta. Jos ajateltaisiin, että jollain lailla hänen persoonallisuutensa olisi ollut ankarampi 1920-luvulla, millainen etäinen tai persoonaton mentori olisi houkutellut henkilön, kuten Felix Kaufmannin, säveltämään laulun Misesin seminaarin kunniaksi?²

Me Misesin amerikkalaiset oppilaat olimme syvästi otettuja hänestä henkilönä ja käsitimme myös, että Misesissä kohtasimme viimeisiä katoavia häivähdyksiä Wienin kulttuurista aikakaudelta ennen ensimmäistä maailmansotaa, paljon hienostuneemmasta sivilisaatiosta kuin mitä tulemme taas kokemaan. William E. Rappard, Misesin ikäluokan henkilö, vangitsi hyvin tämän hengen kunnianosoituksessaan Misesille vuonna 1956 valmistetussa Festschriftissä. Rappart kirjoitti Misesistä, että Geneven vuosina,

”nautin usein, ja pelkäänpä että erittäin tahdittomasti, hänen seurastaan. Kaikki ne, joilla on joskus ollut vastaava etuoikeus, ymmärtävät, että hän ei ole pelkästään eräs terävimmistä analyyttisistä mielistä nykyisten taloustieteilijöiden keskuudessa, hänellä on hallussaan varasto historiallista kulttuuria, joiden aarteita henkevöittää ja valaisee ihmisyyden ja itävaltalaisen nokkeluuden muoto, jota nykyään löytyy harvasta tältä pallolta. Itse asiassa pohdin toisinaan – en ilman pelkoa – että olisiko sukupolvemme ollut viimeinen, jota on siunattu sillä, mikä vaikuttaa olleen yksinoikeus sotaa edeltäneelle Wienille.” ³

Mutta hienoimmat arvostuksen sanat Misesistä henkilönä esitti hänen pitkäaikainen ihailijansa professori Ralp Raico tarkkanäköisessä ja elegantisti kirjoitetussa ylistyksessä Misesin ajatuksille:

”Yli kuusikymmentä vuotta hän kamppaili aikansa henkeä vastaan ja jokaista edistyvää, voitokasta tai pelkästään muodikasta poliittista, vasemmistolaista ja oikeistolaista, koulukuntaa vastaan.

Vuosikymmen toisensa jälkeen hän kamppaili militarismia, protektionismia, inflaationismia, jokaista sosialismin vivahdetta ja jokaista interventionistisen valtion toimintamallin vastaan ja pääosan tuosta ajasta hän seisoi yksin, tai lähes yksin. Misesin taistelun kokonaisvaltaisuutta ja jatkuvaa intensiteettiä pystyi ruokkimaan ainoastaan perustavanlaatuinen sisäinen tunne totuudesta ja ajatusten ylivoimaisesta arvosta, joiden puolesta hän kamppaili. Tämä – yhtälailla hänen luonteensa kanssa – auttoi luomaan ehdottoman ”ylimielisyyden” hänen sävyynsä (tai ”apodiktisen”, vastaansanomattoman ominaisuuden, kuten eräät meistä Misesin seminaarissa kiintyneesti kutsuivat sitä, käyttäen erästä hänen suosikkisanaansa), joka oli viimeinen asia, mitä akateemiset vasemmistoliberaalit tai sosiaalidemokraatit pystyisivät hyväksymään näkemyksen puolustajassa, jota he lähtökohtaisestikin pitivät ainoastaan marginaalisesti suvaitsevaisuuden arvoisena…

Mutta tunnustuksen puute ei ole näyttänyt vaikuttavan tai horjuttavan Misesiä vähäisimmissäkään määrin.”⁴

Ja professori Raico päättää tällä verrattomalla ja tarkkanäköisellä kappaleella:

”Yksikään arvio Misesistä ei olisi täydellinen sanomatta jotain, kuinka riittämätöntä tahansa, hänestä ihmisenä ja yksilönä. Misesin suunnaton oppineisuus, muistuttaen muita saksankielisiä tutkijoita, kuten Max Weberiä ja Joseph Schumpeteriä, jotka vaikuttivat työskentelevän periaatteella, että jonain päivänä kaikki tietosanakirjat saattavat hyvinkin kadota hyllyiltä; hänen luentojensa kartesiolainen selkeys (edellyttää mestaria esittää monimutkaista aihetta yksinkertaisesti); hänen kunnioituksensa ajattelua kohtaan elämässä, ilmeisenä jokaisessa eleessä ja katseessa; hänen huomaavaisuutensa ja ystävällisyytensä ja ymmärryksensä, jopa aloittelijoita kohtaan; hänen aito sananvalmiutensa, laadultaan sellaista, jota tunnetusti kasvaa suurissa kaupungeissa verrattavissa berliiniläisten tai pariisilaisten tai newyorkilaisten kaltaiseen, ainoastaan wieniläistä ja pehmeämpää – tuon vain esiin, että tutustuminen suureen Misesiin aikaisessa vaiheessa pyrkii luomaan yksilön elämän mittaiset vaatimukset sille millainen ihanteellisen älykön tulisi olla. Nämä ovat vaatimuksia, joihin muut vastaan tulleet tutkijat eivät koskaan ulotu ja joiden perusteella tavallinen yliopistoprofessori – Chicagosta, Princetonista tai Harvardista – on pelkästään karkeaa pilaa (mutta olisi epäreilua arvioida heitä tällaisella tavalla; kyseessä on kaksi täysin erityyppistä ihmisolentoa).”

Kun Mises kuoli, ja valmistelin muistokirjoitusta, professori Raico ystävällisesti lähetti minulle syvästi liikuttavan kappaleen Adonaista, Shelleyn mahtavasta muistopuheesta Keatsille, ja Raicolle tyypilliseen tapaan tämä soveltuu täydellisesti viimeiseksi arvioksi Misesistä:

”Sellaisena kun hän voi antaa lainaksi – he eivät ota vastaan
Ylistys heiltä, jotka tekivät maailmasta saaliinsa:
Ja hän on kokoontunut ajattelun kuninkaan luo
Joka ryhtyi kiistaan heidän aikansa turmeluksen kanssa,
Ja menneestä ovat kaikki, jotka eivät voi menehtyä.”⁵

1 Ks. esim. Craver, “Emigration,” s. 5 ja Mises, My Years, s. 222.

2 Mises, My Years, s. 211.

3 William E. Rappard,“On Reading von Mises,” teoksessa Mary Sennholz ,toim., On Freedom and Free Enterprise: Essays in Honor of Ludwig von Mises (Princeton, N.J.: D. Van Nostrand, 1956), s. 17.

4 Ralph Raico,“The Legacy of Ludwig von Mises,”The Libertarian Review (September 1981), s 19. Tämä artikkeli sisällytettiin lehden Misesin satavuotisjuhlanumeroon. Aikaisempi versio julkaistiin julkaisussa The Alternative, helmikuu 1975.

5 Raico, “Legacy,” s. 22.

< edellinen sivu | seuraava sivu >

Sisällysluettelo