Nyt voimme kysyä: mikä on rahan tarjonta yhteiskunnassa ja kuinka tätä tarjontaa käytetään? Erityisesti voimme esittää ikuisen kysymyksen, kuinka paljon rahaa ”tarvitsemme”? Täytyykö rahan tarjontaa säännöstellä jonkinlaisella ”kriteerillä” vai voidaanko se jättää vain vapaille markkinoille?

Ensinnäkin, rahan kokonaisvaranto tai -tarjonta yhteiskunnassa minä tahansa hetkenä on olemassa olevan rahamateriaalin kokonaispaino. Oletetaan hetkeksi, että vain yksi hyödyke on vakiintunut vapailla markkinoilla rahaksi. Oletetaan lisäksi, että kulta on tämä hyödyke (vaikkakin olisimme voineet valita hopean tai jopa raudan; meidän sijaamme on markkinoiden asia ratkaista, mikä on paras hyödyke käytettäväksi rahana). Koska raha on kultaa, rahan kokonaistarjonta on kaiken yhteiskunnassa olemassa olevan kullan kokonaispaino. Kullan muodolla ei ole merkitystä – paitsi jos kustannukset muodon muuttamisesta tietyillä tavoilla ovat suuremmat kuin toisilla (esimerkiksi kolikoiden lyöminen maksaa enemmän kuin niiden sulattaminen). Tällaisessa tapauksessa markkinat valitsevat jonkin muodoista laskennalliseksi rahaksi ja muilla muodoilla on ylempi tai alempi hinta riippuen niiden suhteellisista kustannuksista markkinoilla.

Muutoksia kokonaiskultavarannossa säätelevät samat syyt kuin muutoksia muissakin tuotteissa. Kasvu juontuu kaivosten suuremmasta tuotannosta, vähentyminen käytössä kulumisesta, teollisuudesta jne. Koska markkinat valitsevat kestävän hyödykkeen rahaksi, ja koska rahaa ei kuluteta vastaavaa tahtia kuin muita hyödykkeitä – vaan käytetään vaihdon välineenä – vuosittaisen uuden tuotannon osuus kokonaisvarannosta tapaa olla melko vähäinen. Niinpä muutokset kokonaiskultavarannossa tapahtuvat yleensä hyvin hitaasti.

Minkä ”pitäisi” olla rahan tarjonta? Kaikenlaisia kriteereitä ollaan esitetty: rahan tulisi muuttua väestön määrän, ”kaupan volyymin” tai ”tuotettujen tavaroiden määrän” mukaisesti ”hintatason” pitämiseksi vakaana ja niin edelleen. Vain harvat ovat ehdottaneet päätöksen jättämistä markkinoille. Mutta raha eroaa muista hyödykkeistä eräässä olennaisessa yksityiskohdassa. Ja tämän eron oivaltaminen antaa avaimet rahallisten asioiden ymmärtämiseen. Kun minkä tahansa muun tuotteen tarjonta kasvaa, tämä lisäys antaa yhteiskunnallisen hyödyn; siitä on yleisen riemun aiheeksi. Enemmän kulutushyödykkeitä tarkoittaa korkeampaa elintasoa kansalaisille; enemmän tuotantohyödykkeitä tarkoittaa kestävää ja korkeampaa elintasoa tulevaisuudessa. Uuden hedelmällisen maan tai luonnonvarojen löytäminen lupaa korkeampaa elintasoa, nykyistä ja tulevaa. Mutta entäpä raha? Hyödyttääkö lisäys rahan tarjontaan kansalaisia yleisesti?

Kulutushyödykkeitä käyttävät kuluttajat; tuotantohyödykkeitä ja luonnonvaroja käytetään kulutushyödykkeiden tuotantoprosesseissa. Mutta rahaa ei kuluteta; sen tarkoitus on toimia vaihdon välineenä – mahdollistaa tavaroiden ja palveluiden ripeämpi siirtyminen henkilöltä toiselle. Nämä vaihdot tehdään kaikki rahahinnoilla. Joten, jos televisio vaihtuu kolmeen kultaunssiin, sanomme television ”hinnan” olevan kolme unssia. Minä hetkenä tahansa kaikki tuotteet taloudessa ovat vaihdettavissa tietyillä kulta-suhteilla tai -hinnoilla. Kuten olemme todenneet, raha, tai kulta, on kaikkien hintojen yhteinen nimittäjä. Mutta entä itse raha? Onko sillä ”hinta”? Koska hinta on yksinkertaisesti vain vaihtokurssi, sillä selvästi on. Mutta, tässä tapauksessa, ”rahan hinta” on lista loputtomasta määrästä vaihtosuhteita kaikkiin markkinoilla oleviin tavaroihin.

Oletetaan television maksavan kolme unssia kultaa, auton 60 unssia, leivän 1/100 unssin ja tunnin Jonesin lakipalveluita unssin. ”Rahan hinta” on silloin lista vaihtoehtoisia vaihdantoja. Unssi kultaa on näin ”arvoltaan” joko 1/3 televisiosta, 1/60 autosta, 100 leipää tai tunti Jonesin lakipalveluita. Ja sitä rataa eteenpäin. Rahan hinta on siten rahayksikön ”ostovoima” – tässä tapauksessa kultaunssin. Se kertoo, mitä tuolla unssilla voi ostaa vaihdossa, aivan kuten television rahahinta kertoo, kuinka paljon rahaa televisiosta voi saada vaihdossa.

Mikä määrittää rahan hinnan? Samat voimat, jotka määrittävät kaikki hinnat markkinoilla – muinainen mutta ikuisesti tosi laki: ”kysyntä ja tarjonta”. Tiedämme kaikki, että jos kananmunien tarjonta kasvaa, hinnat pyrkivät laskemaan; jos ostajien kysyntä kananmunille kasvaa, hinnat pyrkivät nousemaan. Sama pätee rahaan. Rahan tarjonnan lisäys pyrkii laskemaan sen ”hintaa”; rahan kysynnän lisäys pyrkii nostamaan sitä. Mutta mikä on rahan kysyntä? Kananmunien tapauksessa tiedämme mitä ”kysyntä” tarkoittaa; se on rahamäärä, jonka kuluttajat ovat valmiit kuluttamaan kananmuniin, lisättynä muniin, jotka tuottajat varastoivat eivätkä myy. Vastaavasti rahan tapauksessa ”kysyntä” tarkoittaa rahaa vastaan tarjottuja erilaisia tuotteita lisättynä rahoihin, jotka pidetään käteisenä ja joita ei kuluteta tiettynä ajanjaksona. Molemmissa tapauksissa ”tarjonta” voi viitata tuotteen kokonaisvarantoon markkinoilla.

Mitä tapahtuu sitten, jos kullan tarjonta kasvaa rahan kysynnän pysyessä muuttumattomana? ”Rahan hinta” laskee, toisin sanoen rahayksikön ostovoima laskee kautta linjan. Unssi kultaa on nyt arvoltaan vähemmän kuin 100 leipää, 1/3 televisiosta ja niin edelleen. Kääntäen, jos kullan tarjonta laskee, kultaunssin ostovoima kasvaa.

Mikä on rahan tarjonnan muutoksen vaikutus? Varhaisen taloustieteilijän David Humen esimerkkiä seuraten voimme kysyä itseltämme mitä tapahtuisi, jos yön aikana hyvä keiju kävisi taskuilla, lompakoilla ja pankkiholveissa kaksinkertaistamassa rahamme tarjonnan. Tässä esimerkissämme hän maagisesti kaksinkertaisti kultatarjontamme. Olisimmeko tuplasti rikkaampia? Emme tietenkään. Mikä tekee meidät rikkaaksi, on tavaroiden yltäkylläisyys ja mikä rajoittaa tätä yltäkylläisyyttä, on resurssien niukkuus: maan, työvoiman ja pääoman. Kolikoiden moninkertaistaminen ei loihdi näitä resursseja tyhjästä. Saatamme tuntea itsemme hetkellisesti kaksin verroin rikkaimmiksi, mutta selvästikin kaikki se mitä teemme laimennuttaa rahan tarjontaa. Kansan rynnätessä kuluttamaan juuri löytämäänsä varallisuutta hinnat tulevat karkeasti ottaen kaksinkertaistumaan – tai ainakin nousemaan siihen saakka, kunnes kysyntä on tyydytetty ja raha ei enää kilpaile itseään vastaan olemassa olevista tavaroista.

Niinpä huomaamme, että lisäys rahan tarjonnassa, kuten lisäys minkä tahansa tuotteen tarjonnassa, laskee sen hintaa. Mutta tämä muutos – toisin kuin muiden tuotteiden – ei anna sosiaalista hyötyä. Kansa ei tule rikkaammaksi. Siinä missä uudet kulutus- tai tuotantohyödykkeet lisäävät elintasoa uusi raha ainoastaan nostaa hintoja – toisin sanoen laimentaa omaa ostovoimaansa. Syy tähän arvoitukseen on, että rahasta on hyötyä ainoastaan ostovoimassaan. Muilla tuotteilla on useita ”todellisia” käyttötarkoituksia niin, että niiden lisääntynyt tarjonta tyydyttää useampia kuluttajien tarpeista. Rahasta on hyötyä ainoastaan mahdollisissa vaihdannoissa; sen hyöty on vaihtoarvossa tai ”ostovoimassa”. Lakimme – rahan lisääntyminen ei anna sosiaalista hyötyä – juontuu sen ainutlaatuisesta käytöstä vaihdon välineenä.

Rahan tarjonnan lisäys siten ainoastaan laimentaa jokaisen kultaunssin vaikutusta; toisaalta rahan tarjonnan lasku kasvattaa jokaisen kultaunssin voimaa tehdä työtään. Palaamme alkutotuuteemme: rahan tarjonnan määrällä ei ole merkitystä. Mikä tahansa tarjonta kelpaa yhtä hyvin kuin jokin toinen. Vapaat markkinat yksinkertaisesti mukautuvat muuttamalla ostovoimaa, tai kultayksikön vaikuttavuutta. Ei ole mitään tarvetta kajota markkinoihin niiden määrittämän rahan tarjonnan muuttamiseksi.

Tässä kohdin rahatalouden suunnittelija saattaa esittää vastalauseensa: ”Hyvä on, myönnettäköön, että on turhaa lisätä rahan tarjontaa, mutta eikö kullan louhiminen ole resurssien tuhlausta? Eikö valtion tulisi pitää rahan tarjonta vakiona ja kieltää uusi louhinta?” Tämä argumentti saattaa vaikuttaa järkeenkäyvältä niistä, joilla ei ole periaatteellisia ongelmia valtion väliintuloille, vaikkakaan se ei vakuuta määrätietoista vapauden puolestapuhujaa. Mutta vastaväite jättää huomiotta tärkeän seikan: kulta ei ole ainoastaan rahaa vaan väistämättä myös hyödyke. Kullan tarjonnan kasvu ei ehkä anna rahataloudellista etua, mutta se antaa ei-rahataloudellisen hyödyn – toisin sanoen se lisää kullan tarjontaa kulutukseen (koriste-esineiksi, hammashoitoon ja vastaavaan) ja tuotantoon (teolliseen toimintaan). Tämän vuoksi kullan louhinta ei ole ollenkaan yhteiskunnallisesti turhaa.

Niinpä sanomme lopuksi, että rahan kuten kaikkien muidenkin tuotteiden tarjonnan säätely on parasta jättää vapaille markkinoille. Sivuuttaen yleiset moraaliset ja taloudelliset edut vapaudesta pakkovaltaan verrattuna, mikään saneltu rahamäärä ei tee työtä paremmin ja vapaat markkinat asettavat kullan tuotannon kaikkiin muihin tuottaviin hyödykkeisiin verrattuna tasapainoon sen suhteellisen kyvyn kanssa tyydyttää kuluttajien tarpeet.1

 

< edellinen sivu | seuraava sivu >
Kirjan sisällysluettelo