Uusi järjestelmä oli pohjimmiltaan 1920-luvun kultavaluuttakanta, mutta dollari syrjäytti töykeästi Britannian punnan ”avainvaluutoissa”. Nyt dollari 1/35 kultaunssin arvolla oli ainoa avainvaluutta. Toinen ero 1920-lukuun oli, että Amerikan kansalaiset eivät enää voineet lunastaa dollareita kullassa; sen sijaan, 1930-luvun järjestelmää jatkettiin, ja dollari oli ainoastaan ulkomaisten valtioiden ja niiden keskuspankkien lunastettavissa kullassa. Yksityishenkilöiden sijaan ainoastaan valtioille tuli sallia etuoikeus lunastaa dollareita maailman kultavaluutassa. Bretton Woods -järjestelmässä Yhdysvallat kasasi pyramidiksi dollareita (paperirahana ja pankkitalletuksina) kullan päälle, jona ulkomaiset valtiot pystyivät dollareita lunastamaan; samaan aikaan kaikki muut valtiot pitivät dollaria perusreservinään ja rakensivat oman valuuttapyramidinsa dollarien päälle. Koska Yhdysvallat aloitti sodanjälkeisen aikakauden valtavalla kultavarannolla (noin 25 miljardia dollaria), sillä oli paljon liikkumavaraa kasatessaan dollarisaatavia sen päälle. Lisäksi järjestelmä pystyi ”toimimaan” hetken, koska kaikki maailman valuutat palasivat uuteen järjestelmään toista maailmansotaa edeltäneillä nimellisarvoillaan, joista useimmat olivat korkeasti yliarvostettuja suhteessa inflatoituihin ja devalvoituneisiin valuuttoihin. Esimerkiksi inflatoitu punta palasi 4,86 dollarin arvolla, vaikka se oli arvoltaan paljon tuota vähemmän ostovoimassaan markkinoilla. Koska dollari oli keinotekoisesti aliarvostettu ja suurin osa muista valuutoista yliarvostettu vuonna 1945, dollarista tehtiin harvinainen, ja maailma kärsi niin sanotusta dollaripulasta, jonka Amerikan veronmaksajien oli tarkoitus kokea velvollisuudekseen hyvittää ulkomaanavulla. Lyhyesti sanottuna, aliarvostetun Amerikan dollarin nauttiman viennin ylijäämän oli tarkoitus jäädä osittain kovaonnisten Amerikan veronmaksajien rahoitettavaksi ulkomaanavun muodossa.
Kun inflaatiolle oli runsaasti tilaa ennen tilinteon hetkeä, Yhdysvaltain hallitus aloitti sodanjälkeisen jatkuvan rahainflaation politiikkansa, jota se on harjoittanut iloisesti siitä lähtien. 1950-luvun alkuun tultaessa Amerikan jatkuva inflaatio alkoi kääntää kansainvälisen kaupan suuntaa. Sillä aikaa, kun Yhdysvallat inflatoi ja laajennutti rahaa ja luottoja, Euroopan tärkeimmät valtiot, useimmat niistä ”itävaltalaisten” raha-asiantuntijoiden neuvoista, harjoittivat suhteellisen ”kovan rahan” politiikkaa (esimerkiksi Länsi-Saksa, Sveitsi, Ranska ja Italia). Dollarien ulosvirtaus pakotti kohtuuttoman inflationistisen Britannian devalvoimaan punnan realistisimmille tasoille (hetken se oli noin 2,40 dollaria). Kaikki tämä, yhdistettynä Euroopan ja myöhemmin Japanin kasvavaan tuottavuuteen, johti jatkuvaan maksutaseen alijäämään Yhdysvaltain kanssa. 1950- ja 1960-lukujen kuluessa Yhdysvalloista tuli entistä enemmän inflatorinen, niin absoluuttisesti kuin suhteellisestikin Japaniin ja läntiseen Eurooppaan verrattuna. Mutta klassisen kultakannan rajoitus inflaatiolle – erityisesti Amerikan inflaatiolle – oli poissa. Bretton Woods -pelin säännöt edellyttivät, että Länsi-Euroopan maiden täytyi jatkaa reserviensä kasaamista ja jopa käyttää näitä dollareita oman valuuttansa ja luottojensa inflatoinnin perustana.
1950- ja 1960-lukujen edetessä Länsi-Euroopan kovan rahan maat (ja Japani) tulivat levottomiksi pakosta kasata dollareita, jotka olivat nyt yhä enemmän yli- kuin aliarvostettuja. Kun dollarien ostovoima ja näin ollen niiden todellinen arvo laski, niistä tuli yhä vähemmän toivottuja ulkomaisille valtioille. Mutta ne oli lukittu järjestelmään, joka oli yhä painajaismaisempi. Amerikka sivuutti Ranskan ja DeGaullen klassista kultakantaa tukeneen taloustieteellisen pääneuvonantajan Jacques Rueffin johtamien eurooppalaisten valitukset töykeän halveksuvasti. Amerikkalaiset poliitikot ja taloustieteilijät vain julistivat, että Euroopan oli pakko käyttää dollaria valuuttanaan, että se ei voinut tehdä mitään kasvaville ongelmilleen, ja sen vuoksi Yhdysvallat voisi jatkaa huoletonta inflatoimistaan ja ”suopean välinpitämätöntä” suhtautumistaan toimiensa kansainvälisiin rahallisiin seurauksiin.
Mutta Euroopalla oli laillinen mahdollisuus lunastaa dollarit kullassa 35 dollarilla unssia kohden. Ja kun dollari kävi kasvavassa määrin yliarvostemmaksi suhteessa kovan rahan valuuttoihin ja kultaan, Euroopan valtiot alkoivat yhä useammin ja useammin käyttää tätä mahdollisuutta. Kultakannan rajoite oli tulossa käyttöön; tämän vuoksi kulta valui jatkuvana virtana ulos Yhdysvalloista kaksi vuosikymmentä 1950-luvun alun jälkeen, kunnes Yhdysvaltojen kultavaranto hupeni tänä aikana yli 20 miljardista 9 miljardiin dollariin. Dollarien jatkaessa inflatoitumistaan hupenevan kultakannan päällä, kuinka Yhdysvallat pystyisi jatkamaan ulkomaisten dollarien lunastamista kullassa – Bretton Wood -järjestelmän ideaa? Nämä ongelmat eivät hidastaneet jatkunutta Yhdysvaltain dollarien ja hintojen inflaatiota, tai Yhdysvaltain ”suopean välinpitämättömyyden” politiikkaa, mistä seurasi 1960-luvun loppuun mennessä kiihtyvä kasaantuminen ei vähemmästä kuin 80 miljardista ei-toivotusta dollarista Euroopassa (eli eurodollareista). Yrittääkseen lopettaa eurooppalaisen dollarien kultalunastamisen Yhdysvallat kohdisti eurooppalaisiin hallituksiin voimakkaan poliittisen paineen, samantapaisen mutta mittakaavaltaan paljon laajemman kuin britit suostutellessaan Ranskaa olemaan lunastamatta raskasta puntatasettaan ennen vuotta 1931. Mutta talouden lainalaisuuksilla on tapana lopulta saada valtiot kiinni ja näin tapahtui inflaatioinnokkaalle Yhdysvaltain hallitukselle 1960-luvun loppuun tultaessa. Bretton Woods -kultavaluuttakanta – jota Yhdysvaltain poliittinen ja taloudellinen eliitti ylisti pysyväksi ja horjumattomaksi – alkoi purkautua nopeasti 1968.