Mutta ihmiskunta löysi yrityksen ja erehdyksen kautta tien, joka mahdollistaa suuresti laajenevan talouden: epäsuoran vaihdannan. Epäsuorassa vaihdannassa et myy tuotettasi suoraan tarvitsemaasi tuotteeseen vaan toiseen hyödykkeeseen, jonka vuorostaan myyt tarvitsemaasi tuotteeseen. Ensisilmäyksellä tämä vaikuttaa kömpelöltä ja mutkikkaalta operaatiota. Mutta itse asiassa se on verraton väline, joka mahdollistaa yhteiskunnan kehityksen.

Tarkastellaan tapausta A, maanviljelijää, joka haluaa ostaa B:n tekemät kengät. Koska B ei halua hänen kananmuniaan, hän ottaa selville, mitä B todella haluaa – sanotaan vaikka voita. Sen jälkeen A vaihtaa kananmunansa C:n voihin, ja myy voin B:lle kenkiä vastaan Hän ostaa ensin voita, muttei siksi että hän sitä suoraan haluaisi, vaan koska se mahdollistaa hänelle kenkien hankinnan. Samoin Smith, kyntöauran omistaja, myy auransa hyödykkeeseen, jonka hän pystyy helpommin jakamaan ja myymään – esimerkiksi voihin – ja tämän jälkeen hän vaihtaa osan voista muniin, leipään, vaatteisiin jne. Molemmissa tapauksissa voin ylivoimaisuus – syy sen erityiseen kysyntään pelkän kulutuksen lisäksi – on sen suurempi markkinoitavuus. Jos joku tuote on helpommin markkinoitavissa kuin jokin toinen – jos kaikki luottavat sen myyvän vaivattomammin – siitä tulee kysytympi, koska sitä tullaan käyttämään vaihdon välineenä. Siitä tulee väline, jonka avulla yksi ammattilainen voi vaihtaa tuotteensa toisten ammattilaisten tuotteisiin.

Niin kuin luonnossa on suuri kirjo kykyjä ja resursseja, on tuotteiden markkinoitavuudessakin vaihtelevuutta. Jotkut tuotteet ovat kysytympiä kuin toiset, jotkut ovat jaettavissa pienempiin yksiköihin ilman arvon häviämistä, jotkut kestävämpiä ajan kanssa ja jotkut kuljetettavissa pitkien matkojen päähän. Kaikki nämä hyödyt lisäävät markkinoitavuutta. On selvää, että jokaisessa yhteiskunnassa kaikkein markkinoitavimmat tuotteet tulevat vähitellen valikoitumaan vaihdon välineiksi. Kun ne valikoituvat yhä enenevissä määrin vaihdon välineiksi, kasvaa niiden kysyntä juuri tästä käytöstä johtuen, ja niistä tulee yhä markkinoitavampia. Lopputulos on itseään vahvistava spiraali: paremmasta markkinoitavuudesta seuraa laajempi käyttö vaihdon välineenä, josta seuraa parempi markkinoitavuus ja niin edelleen. Lopulta yhtä tai kahta hyödykettä käytetään yleisinä välineinä – lähes kaikissa vaihdoissa – ja näitä kutsutaan rahaksi.

Historiallisesti, useita erilaisia tuotteita on käytetty välineinä: tupakkaa koloniaalisessa Virginiassa, sokeria Länsi-Intiassa, suolaa Abessiniassa, karjaa muinaisessa Kreikassa, nauloja Skotlannissa, kuparia Egyptissä sekä viljaa, helmiä, teetä, kotilon kuoria ja ongenkoukkuja. Läpi vuosisatojen kaksi hyödykettä, kulta ja hopea, ovat kehittyneet rahaksi vapaassa kilpailussa markkinoilla ja korvanneet muut hyödykkeet. Molemmat ovat ainutlaatuisilla tavoilla markkinoitavissa, suuresti kysyttyjä koruina ja täyttävät erinomaisesti muut vaaditut ominaisuudet. Viime aikoina hopea, ollessaan suhteellisesti kultaa runsaammin saatavilla, on todettu käyttökelpoisemmaksi pienemmissä vaihdoissa, kun taas kulta soveltuu paremmin laajempiin maksutapahtumiin. Joka tapauksessa olennaista on, että syystä tai toisesta vapaat markkinat ovat havainneet kullan ja hopean kaikkein tehokkaimmiksi rahoiksi.

Tämä prosessi – vaihdon välineen kumulatiivinen kehittyminen vapailla markkinoilla – on ainoa tapa, jolla raha voidaan vakiinnuttaa. Raha ei voi saada alkuansa millään muulla tavalla, ei yhtäkkiä kaikkien yhteisestä päätöksestä luoda rahaa hyödyttömästä materiaalista eikä myöskään valtion toimesta kutsumalla paperinpalasia rahaksi. Sillä rahan kysyntään sisältyy tieto lähimenneisyyden rahahinnoista; välittömästi käytettyihin kulutus- tai tuotantotarvikkeisiin verrattuna rahalla täytyy olla aikaisemmat hinnat, joihin perustaa kysyntä. Mutta tämä voi tapahtua vain aloittamalla jollain vaihtokaupassa käytetyllä käyttökelpoisella hyödykkeellä ja tämän jälkeen lisäämällä vaihdon välineen kysyntää aikaisempaan suoran käytön kysyntään (esim. koruihin kullasta puhuttaessa1). Näin ollen valtio on voimaton luomaan rahaa talouteen; sitä pystytään kehittämään ainoastaan vapaiden markkinoiden keinoin.

Keskustelumme on nyt tuomassa esiin tärkeän totuuden rahasta: raha on hyödyke. Tämän asian oppiminen on yksi maailman tärkeimmistä tehtävistä. Kovin usein ihmiset ovat puhuneet rahasta jonain paljon suurempana tai vähäisempänä kuin tämä. Raha ei ole abstrakti laskentayksikkö, erotettavissa konkreettisesta tavarasta; se ei ole hyödytön vain vaihdannassa käyttökelpoinen poletti; se ei ole ”vaade yhteiskunnalle”; se ei ole kiinteän hintatason takuu. Se on yksinkertaisesti hyödyke. Se eroaa muista hyödykkeistä kysynnässään pääasiallisesti vaihdon välineenä. Tästä riippumatta se on hyödyke – ja kuten kaikilla hyödykkeillä, sillä on varanto, ihmiset kysyvät sitä ostamista ja säilyttämistä varten jne. Kuten kaikkien hyödykkeiden, rahan ”hinta” – muina tuotteina – määräytyy sen kokonaistarjonnan tai varannon ja sitä ostavien ja hallussaan pitävien ihmisten kokonaiskysynnän välisessä vuorovaikutuksessa. (Ihmiset ”ostavat” rahaa myymällä tuotteitaan ja palveluitaan sitä vastaan, aivan kuten he ”myyvät” rahaa ostaessaan tavaroita ja palveluita.)

 

< edellinen sivu | seuraava sivu >
Kirjan sisällysluettelo