Rahan, pankkiluoton ja suhdannevaihtelujen teoria esittää suurimman teoreettisen haasteen taloustieteille uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä. Nyt kun “teoreettinen aukko” on täytetty analyysilla sosialismin mahdottomuudesta ja tutkimuksella interventiopolitiikan sisäisistä ristiriidoista (aiemmin reaalisosialismin kaatumisella ja laajalle levinneellä hyvinvointivaltion kriisillä havainnollistettuna), vähiten tunnetuimmaksi, ja siksi kriittisimmäksi, alueeksi on käynyt raha. Todellakin, tämä alue on vielä täynnä metodologisia virheitä, tieteellistä hämmennystä, karkeaa tietämättömyyttä yleisellä ja poliittisella tasolla, ja tämän kaiken seurauksena institutionaalista manipulaatiota ja järjestelmällistä pakottamista valtioiden ja keskuspankkien toimesta. Sillä yhteiskunnalliset suhteet, jotka käsittävät rahaa, ovat ehdottomasti kaikkein abstrakteimpia ja vaikeimpia ymmärtää ja siksi niiden tuottamat informaation ja yhteiskunnallisen tiedon virrat ovat kaikkein massiivisimpia, monimutkaisimpia ja hämärämpiä yksittäiselle havainnoitsijalle. Yhtäältä nämä olosuhteet ovat helpottaneet valtioiden ja keskuspankkien järjestelmällistä pakottamista rahatalouden alueella, ja toisaalta ne ovat tehneet tästä pakottamisesta ehdottomasti kaikkein vahingollisinta ja haitallisinta yhteiskunnallisen yhteistoiminnan spontaaneille prosesseille, joista markkinat koostuvat. Itse asiassa yhdistelmä älyllisestä vitkastelusta rahatalouden ja pankkitoiminnan teoriassa ja valtioiden ja keskuspankkien järjestelmällisestä finanssimarkkinoihin sekaantumista ei ole epäonnistunut saamaan aikaan vakavia ja usein traumaattisia vaikutuksia maailmantalouden kehityksessä, joka vielä pitkällä uudella vuosituhannella jatkaa vakavien finanssikriisien ja toistuvien nousu- ja laskusuhdanteiden läpikäymistä.

Lisäksi vaikuttaa siltä kuin juuri markkinatalouden puolustajat olisivat kykenemättömiä yhteisymmärrykseen rahan osa-alueella. Niinpä on olemassa useita mielipiteitä siitä, onko välttämätöntä ylläpitää keskuspankkia tai olisiko se parempi korvata vapaan pankkitoiminnan järjestelmällä, ja jälkimmäisessä tapauksessa, millaisia olennaisia sääntöjä yksityisiin pankkiireihin tulisi soveltaa (osittaisen kassavarantovelvoitteen vaiko sadan prosentin reservien vaatimusta käteistalletuksille). Keskuspankit ilmaantuivat seurauksena sarjalle pakottavia valtiollisia interventioita, vaikkakin monissa tapauksissa näihin pyrkivät ja niitä edistivät finanssisektorin omat edustajat (erityisesti pankkiirit), jotka eivät epäröineet vaatia valtion tukea vakuuttamaan liiketoimiensa selviytymistä toistuvissa taloudellisten kriisien vaiheissa. Tarkoittaako tämä, että keskuspankki on ”väistämätön” markkinatalouden kehityksen sivutuote? Vai paremminkin että yksityisten pankkiirien tietyt liiketoimet, jotka tietyssä vaiheessa historiaa ovat tulleet lailliseksi korruptioksi, ovat saaneet aikaan rahataloudellisen toiminnan, joka on kestämätöntä viimekäden rahoittajan puuttuessa? Nämä ja muut rahataloudelliset asiat ovat teoreettisesti ja käytännöllisesti erityisen tärkeitä ja niiden tulisi olla erittäin huolellisen analyysin kohteena. Lyhyesti sanottuna tavoitteen ei tule olla sen vähäisempi kuin luoda kattava tutkimusohjelma tarkoituksenaan selventää kertakaikkisesti millainen rahallinen, rahataloudellinen ja pankkitoiminnallinen järjestelmä vapaassa yhteiskunnassa tulisi olla.

Tässä merkityksessä kädessä pitämäsi Rothbardin pieni kirja on paras ja etevin johdanto itävaltalaiseen rahateoriaan. Joukko erityisiä piirteitä tekee tästä kirjasta rajapyykkiteoksen ja lukijan on vaikea olla näitä piirteitä huomaamatta. Seuraavat ominaisuudet ovat kuitenkin erityisen huomionarvoisia, vaikka tämä ei olekaan kattava luettelo:

Ensinnäkin kirja on kirjoitettu suurella selkeydellä. Todellakin, jos mikään luonteenpiirre kuvaa Rothbardia, se on hänen kykynsä esittää taloudellisia teorioita kenen tahansa ymmärrettävissä olevalla tavalla, jopa sellaisen, joka ei ole aikaisemmin perehtynyt hänen menetelmiinsä ja konsepteihinsa. Rothbardille tieteellisen täsmällisyyden ei tule koskaan olla ristiriidassa selkeyden ja selonteon yksinkertaisuuden kanssa. Päinvastoin: ulkoisesta ilmiasusta huolimatta tylsät tai vaikeat selitykset pelkästään peittävät tieteellisen kelpoisuuden puuttumisen älyllisen sekaannuksen ohessa kirjoittajissa, jotka paradoksaalisesti tulevat usein väärän tieteellisen maineen sädekehän ympäröimäksi, mitä kaikkien niiden kunnioituksellinen pelko ruokkii, jotka eivät halua vaikuttaa tietämättömiltä, vaikkakaan eivät täysin ymmärrä lukemaansa. Rothbardin taloudellisen analyysin selkeys, tuoreus, oppineisuus ja jopa rohkeus eroavat selkeästi suuresta osasta akateemisen maailman tuottaman tieteellisen kirjallisuuden luonteesta.

Toiseksi Rothbardin alituinen päämäärä on etsiä tieteellistä totuutta riippumatta poliittisen korrektiuden tai soveliaisuuden odotuksista, jotka tiettynä aikana vallitsevat. Taloustieteilijän ei tule koskaan pettää tätä periaatetta jo pelkästään siksi, että epäonnistuminen suoraan sanoa ilman mitään taka-ajatuksia sitä, mitä hän pitää missä tahansa asiassa totuutena, tarkoittaa ettei kukaan tee niin, ja siten hän hylkää nimenomaisen tarkoituksensa ja riistää yhteiskunnalta ja kollegoiltaan tietämyksen, joka pidemmällä aikavälillä on olennaista sivilisaation edistymiselle.

Kolmanneksi, kuten on jo annettu ymmärtää, Rothbard kirjoittaa aina itävaltalaisen taloustieteen koulukunnan teoreettisesta näkökulmasta. Tämä alkuperältään mannermainen eurooppalainen koulukunta on vastakkainen englantilaisen klassisen koulukunnan anglosaksiselle perinteelle. Itävaltainen koulukunta syntyi Carl Mengerin myötä vuonna 1871 ja saavutti korkeimman kehityksensä tason Ludwig von Misesin ja Friedrich A. Hayekin käsissä 1900-luvun toisella puoliskolla. Nykyään itävaltalainen lähestymistapa on pääasiallinen tieteellinen vaihtoehto neoklassiselle paradigmalle erilaisissa versioissaan (keynesiläisyys, walrasilaisuus, Chicago-koulukunta jne.), joita yhdistää tutkimuksen keskittyminen tasapainomalleihin ja yrittäjien ajamien dynaamisten markkinaprosessien ylenkatsominen. Tällaiset prosessit ovat itävaltalaisen tutkimuksen keskipisteessä. Rothbard oli innokas Misesin seuraaja, jonka prakseologisen näkemyksen taloustieteeseen ja subjektiiviseen metodologiaan, vastakohtana positivismille ja yhteiskunnan muokkaamiselle, hän omaksui lähes kirjaimellisesti1. Nykyään itävaltalainen koulukunta on siirtynyt jännittävään kansainvälisen laajentumisen vaiheeseen, ja tämän ensimmäisen Rothbardin kirjan suomenkielisen laitoksen julkaiseminen on jälleen yksi merkki paljonkaivatusta paradigman muutoksesta, joka on johtamassa pois epärealistisista oletuksista ja tasapainomallien pakkomielteisistä matemaattisista analyyseista kohti paljon realistisempaa, dynaamisempaa ja monitieteellisempää markkinaprosessien analyysia, mikä on luonteenomaista itävaltalaiselle koulukunnalle. Tässä asiayhteydessä kritiikki, jota Rothbard kirjansa useassa kohdassa suuntaa Chicago-koulukunnan rahataloudellisille suosituksille ja analyyseille yleisesti ja erityisesti Milton Friedmanille, on erittäin aiheellista. Näin pääasiallisesti siksi, että itävaltalaisen ja chicagolaisen koulukunnan yhdistäminen yleisellä ja jopa akateemisella tasolla vapaiden markkinoiden ja kapitalistisen vapaan yrittäjyyden talousjärjestelmän puolustajiksi (vaikkakin itävaltalaisen koulukunnan tapauksessa selkeämpinä ja johdonmukaisempina periaatteina verrattuna chicagolaisten teoreetikkojen suurempaan ideologiseen ”laimeuteen” ja poliittisten kompromissien taipumukseen) on saanut monet ihmiset virheellisesti uskomaan näiden kahden koulukunnan käyvän yksiin menetelmissään, teoreettisissa kehittelyissään ja johtopäätöksissään. Kuitenkaan mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Itävaltalaisesta näkökulmasta Chicago-teoreetikot ovat vajonneet kapean, reduktionistisen ja maksimoivan lähestymistavan otteeseen, joka etsiessään ”toimivia” ratkaisuja päätyy perustelemaan yhteiskunnan muokkaamista tavalla, joka on kuolettavaa markkinoiden vapaalle toiminnalle. Toisin sanottuna Chicago-teoreetikkojen markkinoiden puolustus on teoreettisesti vajavaista. Meidän tulee puolustaa markkinoita, koska markkinat ovat prosessi, joka vaalii jatkuvasti luovuutta ja yrittäjällistä koordinaatiota eikä sen takia, että ne ovat tasapainossa (jota ei koskaan saavuteta) ja vielä vähemmän siksi, että ne ovat ”täydelliset” tai Pareto-tehokkaat, kuten Chicago-teoreetikot virheellisesti uskovat paljastaen täten lukemattomia puolia yksinkertaistelulle, itsekeskeiselle arvostelulle kaikkien vapaan talouden vihollisten puolelta.2 Lisäksi kuten Rothbard kirjassa taitavasti paljastaa, Chicago-koulukunnan lääkkeet rahatalouden alueella (rahallinen nationalismi ja vapaasti kelluvat vaihtokurssit) ovat osoittautuneet erityisen valitettaviksi ja ovat laajassa mittakaavassa tuoneet korruptoivan vaikutuksen taloudellisiin tapahtumiin (kansainvälisen rahatalouden kaaoksen, kilpailullisen arvonalentamisen kauppa-aseena ja rahan tehtävän katoamisen kansainvälisellä tasolla).

Neljänneksi meidän tulee huomata Rothbardin taloudellisten ja rahallisten tapahtumien historiaan teoreettisen analyysin havainnollistajana ja sovelluksena kytkemä merkitys. Itse asiassa kirja on jaettu kahteen hyvin erilaiseen osaan. Ensimmäisessä osassa Rothbard tuo esiin rahan teoreettisen perustan ja valtion interventioiden kriittisen analyysin yleisesti rahatalouden alueella ja erityisesti etuoikeuden harjoittaa osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaa.3 Toisessa osassa hän soveltaa ensimmäisessä opittuja oppeja selittääkseen loogisella, yhdistetyllä tavalla, kuinka valtio on askel kerrallaan tuhonnut rahataloudellisen järjestelmän, joka oli syntynyt markkinoilla spontaanisti pitkällistä kehityksen jaksoa seuraten. Rothbard tarkastelee yhdeksää perättäistä vaihetta, jotka kulkevat klassisen kultakannan huipusta vuonna 1815 Bretton Woods -järjestelmän tuhoon ja, vuodesta 1973 alkaen, ilmaantuvaan kelluviin valuuttakursseihin perustuvaan kansainväliseen rahataloudelliseen kaaokseen. Tämä aikaisempien rahatalouden alueen tapahtumien läpikäynnistä vedettävä johtopäätös on todella masentava, ja se enemmän kuin oikeuttaa Rothbardin tälle työlle antaman houkuttelevan nimen: Mitä valtio on tehnyt rahallemme? Johtopäätös on erityisen masentava sen tosiasian valossa, että nykyään, pitkällä uutta vuosisataa, jopa lähes maailmanlaajuisen reaalisosialismin ja, vähintäänkin teoreettisessa merkityksessä, taloudellisen interventionismin ja hyvinvointivaltion romahduksen jälkeen, rahatalouden alue (kuten alussa viittasimme) jatkaa kärsimistään keskuspankkien ja valtioiden pakottavista interventioista, monopolisoinneista ja suunnittelusta. Nämä luovat jatkuvasti maailmantaloutta järjestelmällisesti horjuttavia ja hajottavia nousu- ja laskusuhdanteita.

On todella lannistavaa oivaltaa, että viimeisestä kerrasta, kun Rothbard pystyi käymään kirjaansa läpi uusintapainosta varten, tähän päivään on saavutettu vähän tai ei ollenkaan edistystä. Tänä ajanjaksona, erityisesti lukijoille Euroopan alueella, kaikkein merkittävin edistysaskel on epäilemättä ollut kymmenen vuotta sitten tapahtunut euron lanseeraus yhteiseksi valuutaksi suuressa osassa Eurooppaa. Tässä asiayhteydessä meidän tulee korostaa, että Euroopan keskuspankin ja eurooppalaisen yhteisvaluutan kritiikin tulee nojata, Rothbardin ajattelussa pitäytyen, niiden etäisyyteen pankkitoiminnan ideaalista4 puhtaassa kultakannassa sadan prosentin reservivaatimuksella eikä, kuten monet ”vapaiden markkinoiden” teoreetikot (etupäässä Chicago-koulukunnan virheellisten opetusten vaikuttamina) vakuuttavat, siihen tosiasiaan, että ne tekevät mahdottomaksi haitallisen rahallisen nationalismin selviytymisen kelluvilla valuuttakursseilla. Vaikka Euroopan keskuspankin saavutukset viimeisenä kymmenenä vuotena jättävätkin paljon toivomisen varaa, yksi mahdollisimman tiukka rahastandardi koko Euroopalle, on terveellinen liike kohti puhtaan kultakannan ideaalia yhteisenä kansainvälisenä rahajärjestelmänä. Sen lisäksi se saattaa auttaa viimeistelemään Euroopan vapaakauppajärjestelmän institutionaalisen rakenteen estämällä rahataloudelliset väliintulot ja manipulaatiot jokaisen jäsenvaltion osalta sekä velvoittamalla jäsenet, erityisesti kaikkein jäykimmin järjestyneet, toteuttamaan välttämättömät joustavoittavat uudistukset kilpailukykyisenä pysymiseksi ympäristössä, jossa ei ole enää mahdollista turvautua kansalliseen inflatoriseen rahapolitiikkaan institutionaalisiin jäykkyyksiin mukautumiseksi. Jotta eurolla olisi loistava, lupaava tulevaisuus, sen on perustuttava täydelle erolle ja riippumattomuudelle rahataloudellisesta piittaamattomuudesta ja leväperäisyydestä. Näistä on tullut poikkeuksetta teoreettiseen virheeseen perustuvan huonosti ymmärretyn pragmatismin varjolla anglosaksisen maailman rahapolitiikan tyypillisiä piirteitä Federal Reserven perustamisesta vuonna 1913 ja makrotalouden, ensin keynesiläisen ja myöhemmin Chicago-koulukunnan versioiden, voittokulun jälkeen toisesta maailmansodasta eteenpäin.

Lopuksi on asianmukaista päättää nämä johdannolliset huomiot lyhyellä Rothbardin elämäkerrallisella yhteenvedolla. Murray Newton Rothbard syntyi New Yorkissa vuonna 1926 puolanjuutalaiseen maahanmuuttajaperheeseen. Hän väitteli tohtoriksi New Yorkin Columbian yliopistosta Joseph Dorfmanin ohjauksessa ja naapurinsa, kuuluisan taloustieteilijän, Arthur Burnsin opastamana. Sattuma saattoi hänet erittäin nuorella iällä Ludwig von Misesin tuolloin New Yorkin Yliopistossa johtamaan seminaariin, ja Rothbardista tuli välittömästi yksi hänen kaikkein etevämmistä ja omistautuneimmista seuraajistaan. Myöhemmin Rothbardista tuli taloustieteiden professori New Yorkin Polytechnic -instituuttiin ja myöhemmin taloustieteiden tunnustettu S. J. Hall -professori Nevadan yliopistoon Las Vegasiin. Rothbard oli yksi johdonmukaisimmista ja sinnikkäimmistä vapauden puolustajista kaikilla tasoilla ja sen perustamisessa luonnonoikeuden filosofiaan. Hän kirjoitti yli kaksikymmentä kirjaa täynnä suurta selkeyttä, tuoreutta, oppineisuutta ja jopa hyvää huumoria; omaisuuksia, jotka tunkeutuvat kaikkein perinpohjaisimpiin ja tinkimättömimpiin teoreettisiin analyyseihin. Hänen ensisijaiset panoksensa taloustieteen teoriaan ovat tutkielmat Man, Economy, and State (1962) ja Power and Market (1973). Hänen pääkirjoitustensa joukossa taloustieteellisen ajattelun ja tapahtumien historiasta löytyvät merkittävät työt kuten The Panic of 1819 (1962), America’s Great Depression (1963), Amerikan siirtomaakauden historia neljänä niteenä nimellä Conceived in Liberty (1975–1979) ja ainutlaatuinen postuumina julkaistu kahden teoksen yhteisnide An Austrian Perspective on the History of Economic Thought (1995). Hänen pääasialliset panoksensa poliittiseen filosofiaan, joissa hän luo perustan anarkokapitalistiselle järjestelmälle, käsittävät teokset For a New Liberty: The Libertarian Manifesto (1973) ja The Ethics of Liberty (1982) satojen artikkelien ja esseiden lisäksi. Rothbardilla oli avainrooli Amerikan libertaarisen puolueen perustamisessa, ja hän oli myös Cato-instituutin, Ludwig von Mises -instituutin (jonka julkaisu on Quarterly Journal of Austrian Economics) ja Center for Libertarian Studies -järjestön (jonka julkaisu on Journal of Libertarian Studies) perustajajäseniä. Varustettuna valtavalla kapasiteetilla älyllisiin haasteisiin, suunnattomalla tinkimättömyydellä, monitieteellisellä tietämyksellä yhdessä loistavan huumorintajun kanssa Rothbardista on tullut yksi klassisista nimistä vapauden puolustamisessa 1900-luvun toisella puoliskolla. Rothbard kuoli sydänkohtaukseen silmälääkärinsä vastaanotolla New Yorkissa tammikuun 7. päivänä vuonna 1995. Hänen kuolemansa myötä maailma menetti erään älyllisistä jättiläisistään, jonka työ, niin kuin Tocquevillen, Actonin, Misesin ja Hayekin, kestää, kantaa hedelmää ja jonka muistavat aina erityisellä ihailulla ja kunnioituksella kaikki ne, jotka rakastavat vapautta ja käsittävät sen ratkaisevan merkityksen.

Viitteet