Arvioidaksemme inflaation taloudellisia vaikutuksia selvittäkäämme mitä tapahtuu, kun ryhmä väärentäjiä ryhtyy työhön. Oletetaan, että taloudessa on 10 000 kultaunssin tarjonta ja väärentäjät, niin ovelasti etteivät he jää kiinni, pumppaavat 2 000 ”unssia” lisää. Millaiset ovat seuraamukset? Ensinnäkin väärentäjät hyötyvät ilmiselvästi. He ottavat vastaluodun rahan ja käyttävän sen ostaakseen tavaroita ja palveluita. New Yorkerin kuuluisassa sarjakuvassa ryhmä väärentäjiä toteaa vakavana katsellessaan kättensä töitä: ”Vähittäiskaupan kulutus on juuri saamassa tarvitsemansa piristysruiskeen.” Tismalleen. Paikallinen kulutus nimenomaan saa piristysruiskeen. Uusi raha käy askel askeleelta läpi koko talousjärjestelmän. Kun uusi raha leviää, se nostaa hintoja – kuten olemme nähneet, uusi raha kykenee ainoastaan laimentamaan jokaisen dollarin vaikuttavuutta. Mutta tämä laimentuminen vie aikaa ja on siksi epätasapainoista; samaan aikaan jotkut ihmiset hyötyvät ja toiset häviävät. Lyhyesti sanottuna, väärentäjät ja heidän lähikauppiaansa ovat huomanneet tulojensa kasvaneen ennen heidän ostamiensa tuotteiden hinnan nousemista. Toisaalta talouden syrjäisemmillä alueilla ihmiset, jotka eivät ole vielä vastaanottaneet uutta rahaa, huomaavat ostohintojensa nousevan ennen omien tulojensa kasvua. Esimerkiksi vähittäiskauppiaat maan toisella puolella tulevat kärsimään tappioita. Uuden rahan ensimmäiset vastaanottajat hyötyvät eniten ja viimeisten vastaanottajien kustannuksella.

Inflaatio ei siten anna yleistä yhteiskunnallista hyötyä; sen sijaan se jakaa uudelleen varallisuuden kisaan ensiksi tulleiden eduksi peränpitäjien kustannuksella. Ja inflaatio oikeastaan on kilpailu – kuka pystyy ensimmäiseksi saamaan uuden rahan haltuunsa. Viimeiseksi tulleita – häviäjiä tappioiden kanssa – kutsutaan usein ”kiinteän toimeentulon ryhmiksi”. Papit, opettajat ja palkkatyöläiset jäävät tunnetusti muiden ryhmien jälkeen uuden rahan hankinnassa. Erityisesti kärsivät kiinteistä rahasopimuksista riippuvaiset – ennen inflatorista hintojen nousua solmituilla sopimuksilla. Henkivakuutusten ja elinkorkojen saajat, eläkeläiset, vuokranantajat pitkillä sopimuksilla, velkakirjojen haltijat ja muut luotonantajat sekä käteissäästäjät tulevat kaikki kantamaan inflaation haittavaikutukset. He tulevat olemaan niitä joita ”verotetaan”. 1

Inflaatiolla on myös muita turmiollisia vaikutuksia. Se vääristää taloutemme kivijalkaa: liiketoiminnan laskentaa. Koska kaikki hinnat eivät muutu yhtäläisesti ja samalla vauhdilla, yrityksille käy erittäin vaikeaksi erottaa pysyvä siirtymävaiheesta ja arvioida oikein asiakkaiden kysynnät tai liiketoimintojensa kustannukset. Esimerkiksi kirjanpidossa merkitään omaisuuden ”kuluksi” hinta, jolla yritys on sen ostanut. Mutta jos inflaatio tulee väliin, kyseisen omaisuuden korvaamisen kustannukset loppuun kulumisen jälkeen tulevat olemaan paljon suuremmat kuin kirjanpitoon on merkitty. Seurauksena liikekirjanpito tulee selvästi liioittelemaan voittoja inflaation aikana – ja ehkä jopa kuluttamaan pääomaa lisätessään sijoituksia.2 Vastaavasti osakkeiden ja kiinteistöjen omistajat saavat inflaation aikana pääomatuottoja, jotka eivät ole oikeastaan ”tuottoja” laisinkaan. Mutta he saattavat kuluttaa osan näistä voitoista huomaamatta, että he ovat syömässä alkuperäistä pääomaansa.

Luomalla kuviteltuja voittoja ja vääristämällä talouslaskentaa inflaatio estää vapaita markkinoita rankaisemasta tehottomia ja palkitsemasta tehokkaita yrityksiä. Lähes kaikki yritykset näyttävät kukoistavan. Yleinen ”myyjien markkinoiden” ilmapiiri johtaa kulutustuotteiden ja palveluiden laadun laskuun, koska kuluttajat yleensä vastustavat hintojen nousua vähemmän, kun se ilmenee laadun heikentymisenä.3 Työn laatu laskee inflaatiossa salakavalammasta syystä: ihmiset ihastuvat ”rikastu nopeasti” -kuvioihin, jotka vaikuttavat olevan heidän ulottuvillaan jatkuvasti nousevien hintojen aikana ja halveksivat usein kovaa työtä. Inflaatio rankaisee myös säästäväisyydestä ja rohkaisee velanottoon, sillä mikä tahansa lainasumma maksetaan takaisin ostovoimaltaan vähäisemmillä dollareilla kuin mitä alkujaan vastaanotettiin. On siis kannustavampaa lainata ja maksaa takaisin myöhemmin kuin säästää ja antaa lainaa. Näin ollen inflaatio laskee yleistä elintasoa juuri luodessaan pintakiiltoisen ”vaurauden” ilmapiirin.

Onneksi inflaatio ei voi jatkua loputtomiin. Lopulta ihmiset heräävät tähän verotuksen muotoon; he heräävät jatkuvaan dollarin ostovoiman heikkenemiseen.

Aluksi, kun hinnat nousevat, ihmiset sanovat: ”No, tämä on epänormaalia, jonkun hätätapauksen aikaansaamaa. Viivästytän hankintojani ja odotan hintojen laskua.” Tämä on tyypillinen asenne inflaation ensimmäisessä vaiheessa. Tämä uskomus sinänsä hillitsee hintojen nousua, ja salaa inflaatiota lisää, koska siten rahan kysyntä lisääntyy. Mutta inflaation jatkuessa ihmiset alkavat oivaltaa, että hinnat nousevat jatkuvasti jatkuvan inflaation seurauksena. Nyt ihmiset sanovat: ”Ostan nyt, vaikka hinnat ovatkin ’korkeat’, sillä jos odotan, hinnat nousevat yhä korkeammalle.” Seurauksena rahan kysyntä laskee ja hinnat nousevat suhteellisesti enemmän kuin lisäys rahan määrään. Tässä kohdin valtio usein kutsutaan ”helpottamaan rahapulaa”, jonka kiihtynyt hintojen nousu on saanut aikaan, ja se vain kiihdyttää inflaatiota. Pian maa saavuttaa ”romahtavan nousukauden” vaiheen, jolloin ihmiset sanovat: ” Minun on nyt ostettava mitä tahansa – mitä tahansa päästäkseni eroon käsiin heikkenevästä rahasta.” Rahan tarjonta kasvaa räjähdysmäisesti, kysyntä romahtaa, ja hinnat nousevat tähtitieteellisesti. Tuotanto putoaa jyrkästi, kun ihmiset käyttävät enenevissä määrin aikaansa löytääkseen keinoja päästä eroon rahoistaan. Rahajärjestelmä on itse asiassa hajonnut täydellisesti ja talous vaihtaa muihin rahoihin, jos niitä on saatavilla – toiseen metalliin, ulkomaisiin valuuttoihin, jos inflaatio koskee vain yhtä maata, tai jopa takaisin vaihtokaupan olosuhteisiin. Rahajärjestelmä on hajonnut inflaation vaikutuksen seurauksena.

Tämä hyperinflaatio on historiallisesti tuttu Ranskan vallankumouksen assignaateista, Yhdysvaltain vapaussodan continentaaleista ja erityisesti Saksan vuoden 1923 kriisistä sekä Kiinan ja muiden valuutoista toisen maailmansodan jälkeen.4

Viimeinen syyte inflaatiolle on, että, milloin vasta liikkeelle laskettu raha lainataan ensimmäisenä yrityksille, inflaatio aiheuttaa pelätyn ”suhdannevaihtelun”. Tämä hiljainen – sukupolvia huomaamaton – mutta tappava prosessi toimii seuraavasti: Pankkijärjestelmä laskee liikkeelle uutta rahaa valtion suojeluksessa ja lainaa sen liiketoimintaan. Liikemiehille uudet varat näyttävät todellisilta sijoituksilta, mutta nämä varat eivät, toisin kuin sijoitukset vapailla markkinoilla, saa alkuaan vapaaehtoisista säästöistä. Uusi raha sijoitetaan erilaisiin hankkeisiin liikemiesten toimesta ja maksetaan työntekijöille ja muille tuotannontekijöille korkeampina palkkoina ja hintoina. Uuden rahan suodattuessa läpi koko talouden ihmisillä on taipumus vakiinnuttaa uudelleen aiemmat vapaaehtoiset kulutus-/säästämissuhteensa. Lyhyesti sanottuna, jos ihmiset haluavat säästää ja sijoittaa 20 prosenttia tuloistaan ja kuluttaa loput, pankkien liiketoimiin lainaama uusi raha saa aluksi säästämissuhteen näyttämään korkeammalta. Kun uusi raha vuotaa yhteisöön, se palauttaa vanhan 20/80-suhteensa ja monet sijoitukset paljastuvat tämän jälkeen turhiksi. Inflatorisen nousukauden turhien sijoitusten likvidointi muodostaa suhdannevaihtelun laskukausi-vaiheen.5

 

< edellinen sivu | seuraava sivu >
Kirjan sisällysluettelo