Jos klassinen kultakanta toimi niin hyvin, miksi se sitten hajosi? Se mureni, koska valtioiden luotettiin pitävän omat rahalliset lupauksensa ja valvovan, että punnat, dollarit, frangit jne. olisivat aina lunastettavissa kullassa, kuten valtiot ja niiden hallitsema pankkijärjestelmä olivat vakuuttaneet. Vika ei ollut kullassa; se oli hullutuksessa uskoa valtion pitävän omat lupauksensa. Käydäkseen katastrofista ensimmäistä maailmansotaa jokaisen valtion täytyi inflatoida paperi- ja pankkivaluuttansa tarjonta. Tämä inflaatio oli niin kovaa, että sotivien valtioiden oli mahdotonta pitää lupauksensa, ja niin ne ”siirtyivät pois kultakannasta”, toisin sanoen julistivat oman vararikkonsa, hyvin pian sotaan liittymisensä jälkeen. Kaikki paitsi Yhdysvallat, joka liittyi sotaan myöhään eikä inflatoinut dollarin tarjontaa riittävästi vaarantaakseen lunastusoikeuden. Mutta, lukuun ottamatta Yhdysvaltoja, maailma kärsi joidenkin taloustieteilijöiden nykyään ylistämästä vapaasti kelluvien valuuttakurssien nirvanasta (”hallitusta kellunnasta”), kilpailevista devalvaatioista, sotivista valuuttablokeista, valuuttakontrolleista, tariffeista ja kiintiöistä, sekä kansainvälisen kaupan ja sijoitusten hajoamisesta. Inflatoituneet punnat, frangit, markat ja niin edelleen devalvoituivat suhteessa kultaan ja dollariin; rahallinen kaaos oli valloillaan kautta maailman.
Noina päivinä oli onneksi vain muutamia taloustieteilijöitä, jotka ylistivät tätä tilannetta rahalliseksi ihannetilaksi. Yleisesti tunnustettiin, että Vaihe II oli kynnys kansainväliselle katastrofille, ja poliitikot ja taloustieteilijät etsivät keinoja palauttaa klassisen kultakannan vakaus ja vapaus.