Oletetaan, että vapaat markkinat ovat vakiinnuttaneet kullan rahakseen (unohtaen jälleen hopean yksinkertaisuuden vuoksi). Jopa kolikoiden kätevässä muodossa kultaa on usein vaivalloista ja hankalaa kantaa ja käyttää suoraan vaihdannassa. Suurempia maksutapahtumia varten on epäkäytännöllistä ja kallista kuljettaa useaa kymmentä tai sataa kiloa kultaa. Mutta vapaat markkinat, aina valmiina tyydyttämään yhteiskunnallisia tarpeita, tulevat avuksi. Kulta täytyy ensinnäkin säilyttää jossain, ja aivan kuten erikoistuminen on tehokkainta muillakin liiketoiminnan alueilla, se on tehokkainta myös varastointiliiketoiminnassakin. Tietyt yritykset tulevat silloin menestymään markkinoilla tarjoamalla varastointipalveluita. Jotkut tulevat olemaan kultavarastoja ja varastoimaan kultaa lukuisille asiakkailleen. Kuten kaikkien varastojen tapauksessa, omistajan oikeus varastoituun tavaraan todennetaan varastokuitilla, jonka hän saa vastineena varastoimilleen tavaroille. Kuitti oikeuttaa omistajansa hakemaan tavaransa takaisin milloin tahansa halutessaan. Tämä varasto ansaitsee voittonsa kuten kaikki muutkin – toisin sanoen veloittamalla hinnan varastointipalveluistaan.

On kaikki syyt olettaa, että kultavarastot, tai rahavarastot, kukoistavat vapailla markkinoilla niin kuin muutkin varastot menestyvät. Itse asiassa varastoinnilla on rahan tapauksessa vielä tärkeämpi rooli. Kaikki muut tuotteet siirtyvät kulutukseen ja näin ollen poistuvat varastosta jonkin ajan kuluttua joko tuotanto- tai kulutuskäyttöön. Mutta rahaa, kuten olemme nähneet, ei pääosin ”käytetä” fyysisessä mielessä; sen sijaan sitä käytetään vaihdannassa muihin tavaroihin ja säilötään odottamaan vastaavia vaihdantoja tulevaisuudessa. Lyhyesti sanottuna rahaa ei niinkään ”käytetä” vaan yksinkertaisesti siirretään henkilöltä toiselle.

Tällaisessa tilanteessa käytännöllisyys väistämättä johtaa varastokuitin siirtämiseen fyysisen kullan sijaan. Oletetaan esimerkiksi, että Smith ja Jones säilövät kultansa samassa varastossa. Jones myy Smithille autonsa sadalla kultaunssilla. He voisivat käydä läpi kalliin prosessin, jossa Smith lunastaisi kuittinsa ja siirtäisi kullan Jonesin toimistoon, josta Jones siirtäisi ja tallettaisi sen välittömästi takaisin samaan varastoon. Mutta epäilemättä he valitsevat paljon helpomman tavan: Smith yksinkertaisesti antaa Jonesille varastokuitin sadalle kultaunssille.

Tällä tavoin rahan varastokuitit tulevat enenevässä määrin toimimaan rahan korvikkeina. Yhä harvemmat maksutapahtumat liikuttavat oikeaa kultaa; useimmissa tapauksissa käytetään sen sijaan paperioikeuksia kultaan. Markkinoiden kehittyessä tämän korvikeprosessin edistymiselle tulee olemaan kolme rajoitusta. Ensimmäinen on laajuus, jolla ihmiset käyttävät näitä – pankeiksi kutsuttuja – rahavarastoja käteisen sijaan. Selvästikin, jos Jones jostain syystä ei haluaisi käyttää pankkia, Smithin tulisi kuljettaa varsinainen kulta. Toinen rajoitus on kunkin pankin asiakaskunnan laajuus. Toisin sanottuna, mitä enemmän maksutapahtumia tehdään eri pankkien välisten asiakkaiden välillä, sitä enemmän kultaa täytyy kuljettaa. Mitä enemmän vaihtoja tehdään saman pankin asiakkaiden välillä, sen vähemmän kultakuljetuksia tarvitaan. Jos Jones ja Smith olisivat eri varastojen asiakkaita, Smithin pankin (tai Smithin itse) täytyisi kuljettaa kulta Jonesin pankkiin. Kolmanneksi asiakkailla täytyy olla varmuus pankkiensa luotettavuudesta. Jos he esimerkiksi yllättäen saavat selville, että pankin toimihenkilöillä on rikosrekisterit, pankki todennäköisesti menettäisi liiketoimintansa pikapuolin. Tässä suhteessa kaikki varastot – ja kaikki luottamukseen perustuvat liiketoiminnat – ovat samankaltaisia.

Kun pankit kasvavat ja luottamus niihin kehittyy, niiden asiakkaat saattavat pitää useissa tapauksissa kätevämpänä luopua oikeuksistaan – seteleiksi kutsuttuihin – paperikuitteihin ja pitää niiden sijaan omistuksensa avoimilla tileillä. Rahamaailmassa näitä on kutsuttu pankkitalletuksiksi. Paperikuittien siirtämisen sijaan asiakkaalla on saatava pankissa; hän tekee vaihdantoja kirjoittamalla vaatimuksen varastolleen siirtääkseen osan tilistään jollekin toiselle. Esimerkissämme Smith käskisi pankin siirtämään hänen sadan kultaunssin omistusoikeutensa Jonesille. Tätä kirjallista vaatimusta kutsutaan sekiksi.

Tulisi olla selvää, että taloustieteellisesti ei ole mitään eroa pankkisetelin ja pankkitalletuksen välillä. Molemmat ovat vaateita varastoidun kullan omistajuuteen; molempia siirretään yhtä lailla rahan korvikkeina, ja molemmilla on samat kolme rajoitetta käyttönsä laajuuteen. Asiakas voi päättää, mukavuussyiden perusteella, haluaako hän pitää omistusoikeutensa seteli- vai talletusmuodossa.1

Entä mitä on tapahtunut rahan tarjonnalle näiden kaikkien toimenpiteiden seurauksena? Jos pankkiseteleitä tai -talletuksia käytetään ”rahan korvikkeina”, tarkoittaako tämä, että talouden vaikuttava rahan tarjonta on kasvanut, vaikka kultavaranto on pysynyt ennallaan? Ei missään nimessä. Rahakorvikkeet ovat pelkästään varastokuitteja oikeasti talletettuun kultaan. Jos Jones tallettaa sata unssia kultaa varastoonsa ja saa siitä kuitin, tätä kuittia voidaan käyttää markkinoilla rahana, mutta ainoastaan kätevänä kullan sijaisena, ei sen lisänä. Holvissa oleva kulta ei ole enää osa vaikuttavaa rahan tarjontaa vaan sitä pidetään reservinä kuitille, joka on omistajansa lunastettavissa milloin tahansa. Korvikkeiden käytön lisääntyminen tai vähentyminen ei siten aiheuta muutoksia rahan tarjontaan. Ainoastaan tarjonnan muoto muuttuu, ei sen kokonaismäärä. Näin ollen yhteisön rahan tarjonta voi alkaa kymmenellä miljoonalla kultaunssilla. Tämän jälkeen kuusi miljoonaa talletetaan pankkiin korvaukseksi kultaseteleistä, jolloin vaikuttava tarjonta on: neljä miljoonaa unssia kultaa, kuusi miljoonaa unssia kultavaateita paperiseteleinä. Rahan kokonaistarjonta on pysynyt samana.

Monet ovat argumentoineet omituisesti, että pankkien olisi mahdotonta tehdä rahaa, jos ne joutuisivat toimimaan tällä ”sadan prosentin reservikannalla” (kulta aina kuittinsa edustamana). Kuitenkaan ei ole olemassa mitään todellista ongelmaa, yhtään sen enempää kuin muillakaan varastoilla. Lähes kaikki varastot säilyttävät kaikki tavarat omistajilleen (sadan prosentin reservi) luonnostaan – itse asiassa muilla tavoin toimimista pidettäisiin petoksena tai varkautena. Ne ansaitsevat voittonsa palvelumaksuina asiakkailta. Pankit voivat veloittaa palveluistaan samaan tapaan. Jos tätä vastustetaan sanomalla, etteivät asiakkaat maksa korkeita palvelumaksuja, se tarkoittaa, että pankkien palvelut eivät ole kovin suuresti kysyttyjä ja pankkipalveluiden käyttö laskee tasolle, jonka kuluttajat katsovat hyödylliseksi.

Lähestymme nyt rahataloustieteilijän ehkä kaikkein pisteliäintä ongelmaa: ”osittaiskassavarantovelvoitteisen pankkitoiminnan” arviointia. Meidän tulee kysyä: olisiko osittaiseen kassavarantovelvoitteeseen perustuva pankkitoiminta sallittua vapailla markkinoilla vai olisiko se kiellettyä petoksena? Tiedetään hyvin, että pankit ovat harvoin pysyneet ”sadan prosentin” perustassa kovin kauaa. Koska rahat saattavat pysyä pitkiä aikoja varastossa, pankilla on houkutus käyttää osaa rahoista omaan lukuunsa – se on houkuttelevaa myös, koska ihmiset eivät yleensä välitä siitä, ovatko heidän takaisin saamansa kultakolikot täsmälleen samoja kuin heidän tallettamansa. Tästä syystä pankilla on houkutus käyttää muiden ihmisten rahoja tienatakseen voittoja itselleen.

Jos pankki nyt lainaa kullan suoraan ulos, kuitit on osittain mitätöity. Joillekin kuiteille ei ole enää kultatakausta; lyhyesti ilmaistuna, pankki on käytännössä maksukyvytön, koska se ei voi millään vastata kaikista velvoitteistaan, jos sitä niin vaaditaan tekemään. Se ei pysty luovuttamaan asiakkaidensa omaisuutta, jos he kaikki niin haluavat.

Yleensä pankit, sen sijaan että ottaisivat kullan suoraan, painavat katteettomia tai ”epäaitoja” varastokuitteja, toisin sanoen varastokuitteja kultaan, jota ei ole eikä voikaan olla varastossa. Nämä kuitit pankit lainaavat voitolla. Taloudellinen vaikutus on selvästi sama. Varastokuitteja painetaan enemmän kuin kultaa on holveissa. Pankki on laskenut liikkeelle kultavarantokuitteja, jotka eivät edusta mitään, vaikka niiden tulisi edustaa sataa prosenttia nimellisarvostaan kultaa. Valekuitit virtaavat luottavaisille markkinoille samalla tavoin kuin oikeatkin kuitit ja lisäävät siten maan vaikuttavaa rahan tarjontaa. Yllä olevassa esimerkissä, jos pankit laskevat liikkeelle kaksi miljoonaa unssia vääriä kuitteja, ilman kultaa niitä takaamassa, maan rahan tarjonta nousee kymmenestä kahteentoista miljoonan kultaunssiin – ainakin siihen saakka, kunnes taikatemppu tulee ilmi ja tilanne korjataan. Liikkeellä on nyt, neljän miljoonan kultaunssin lisäksi, kahdeksan miljoonaa unssia rahan korvikkeita, joista vain kuusi miljoonaa on katettu kullalla.

Valekuittien liikkeelle laskeminen, kuten kolikoiden väärentäminen, on esimerkki inflaatiosta, jota tutkitaan lisää myöhemmin. Inflaatio voidaan määrittää miksi tahansa lisäykseksi talouden rahatarjonnassa mikä ei perustu lisäykseen rahametallivarannossa. Osittaiskassavarantovelvoitteiset pankit ovat siten luonnostaan inflatorisia instituutiota.

Pankkien puolustajat vastaavat seuraavasti: pankit toimivat pelkästään kuten muutkin yritykset – ne ottavat riskejä. Kieltämättä, jos kaikki tallettajat esittäisivät vaateensa, pankit olisivat vararikossa, koska liikkeelle lasketut kuitit ylittävät holvissa olevan kullan. Mutta pankit yksinkertaisesti ottavat riskin – yleensä perustellun – etteivät kaikki vaadi kultaansa. Kuitenkin suuri ero ”osittaiskassavarantovelvoitteisen” pankin ja kaikkien muiden yritysten välillä on tämä: muut yrittäjät käyttävät omaa tai lainattua pääomaa hankkeissaan, ja jos he lainaavat luottoa, he lupaavat maksaa sen takaisin tiettynä päivänä tulevaisuudessa ja pitävät huolta siitä, että heillä on tuona päivänä tarpeeksi rahaa saatavilla velvoitteistaan vastatakseen. Jos Smith lainaa sata kultaunssia vuodeksi, hän järjestää saatavilleen sata kultaunssia takaisinmaksupäiväksi. Mutta pankki ei lainaa tallettajiltaan; se ei vakuuta maksavansa takaisin tiettynä päivänä tulevaisuudessa. Sen sijaan se vakuuttaa maksavansa kuitin kultana milloin tahansa niin vaadittaessa. Lyhyesti sanottuna pankkiseteli tai -talletus ei ole velkakirja tai velka; se on varastokuitti toisten ihmisten omaisuudesta. Lisäksi, kun liikemies lainaa tai antaa luottoa, hän ei lisää rahan tarjontaa. Lainatut varat ovat säästettyjä varoja, osa olemassa olevaa rahan tarjontaa, joka siirretään säästäjältä lainaajalle. Sen sijaan pankkisetelit lisäävät keinotekoisesti rahan tarjontaa, koska valekuitit injektoidaan markkinoille.

Pankki ei siten ota tavallista liiketoimintariskiä. Se ei, toisin kuin kaikki liikemiehet, sovita varojensa aikajärjestystä suhteellisesti velkojensa aikajärjestykseen, toisin sanoen pidä huolta siitä, että sillä on eräpäivinä riittävästi rahaa maksaakseen laskunsa. Sen sijaan suurin osa sen veloista on välittömiä, mutta sen varat eivät ole.

Pankki tekee uutta rahaa tyhjästä, ja sen ei, toisin kuin kaikkien muiden, täydy hankkia rahaa tuottamalla ja myymällä palveluksiaan. Lyhyesti sanottuna, pankki on valmiiksi ja kaikkina aikoina vararikossa; mutta sen vararikko vain paljastuu, kun asiakkaat tulevat epäluuloisiksi ja käynnistävät ”talletuspaon”. Mikään muu liiketoiminta ei koe vastaavaa ”pakoa”. Mitään muuta yritystä ei voida syöstä yhdessä yössä vararikkoon pelkästään siksi, että sen asiakkaat päättävät ottaa takaisin haltuunsa oman omaisuutensa. Mikään muu liiketoimina ei luo fiktiivistä uutta rahaa, joka haihtuu ilmaan sitä tarkemmin arvioitaessa.

Osittaiskassavarantovelvoitteisen pankin rahan äärimmäisiä taloudellisia vaikutuksia tullaan tutkimaan seuraavassa luvussa. Tässä toteamme, että moraalisesti tällaisella pankilla ei olisi täysin vapailla markkinoilla sen kummempaa oikeutusta olemassaololleen kuin millään muullakaan epäsuoran varkauden muodolla. On totta, ettei seteli tai talletus tosiasiassa mainitse ehdoissaan, että varasto takaa pitäytymisen täydessä kultavakuudessa kaikkina aikoina. Mutta pankki lupaa lunastaa vaadittaessa, ja niin, kun se laskee liikkeelle vääriä kuitteja, se jo suorittaa petoksen, sillä pankin käy välittömästi täysin mahdottomaksi pitää lupauksensa ja lunastaa kaikki setelinsä ja talletuksensa.2 Näin ollen petos tehdään heti, kun valekuittien liikkeelle laskeminen tapahtuu. Mitkä nimenomaiset kuitit ovat väärennettyjä voidaan selvittää vasta jälkikäteen talletuspaon tapahduttua (koska kaikki kuitit näyttävät samoilta), ja viimeksi tulleet hakijat jäävät tyhjin käsin.3

Jos petoksen on tarkoitus olla kiellettyä vapaassa yhteiskunnassa, osittaiseen kassavarantovelvoitteeseen perustuvan pankkitoiminnan täytyisi kohdata sama kohtalo.4 Oletetaan kuitenkin, että petos ja osittaiskassavarantovelvoitteinen pankkitoiminta sallitaan, pankkien ainoastaan edellytetään vaadittaessa täyttävän velvoitteensa lunastaa kullassa. Epäonnistuminen tämän velvoitteen täyttämisessä tarkoittaisi välitöntä vararikkoa. Tällainen järjestelmä on tullut tunnetuksi ”vapaana pankkitoimintana”. Laskettaisiinko silloin petollisesti liikkeelle runsaasti rahankorvikkeita keinotekoisen uuden rahan luomisen seurauksin? Monet ovat olettaneet näin ja uskoneet ”villin pankkitoiminnan” siten ainoastaan inflatoivan rahan tarjontaa tähtitieteellisesti. Mutta päin vastoin, ”vapaa pankkitoiminta” johtaisi paljon ”kovempaan” rahajärjestelmään kuin mikä meillä on nykyään.

Pankkeja hillitsisivät samat kolme yllä mainittua rajoitusta ja erittäin perusteellisesti hillitsisivätkin. Ensinnäkin kunkin pankin laajentumista rajoittaa kullan menetys toiseen pankkiin. Pankki voi laajentaa rahaa ainoastaan oman asiakaskuntansa rajoissa. Oletetaan esimerkiksi, että pankki A, jolla on 10 000 unssia kultaa talletuksina, laskee liikkeelle 2 000 unssin verran vääriä varastokuitteja kultaan ja lainaa ne erinäisille yrityksille tai sijoittaa ne arvopapereihin. Lainaaja, tai arvopaperien aikaisempi omistaja, kuluttavat uuden rahan erinäisiin tavaroihin ja palveluihin. Lopulta kierrossa oleva raha saavuttaa omistajan, joka on toisen pankin, B:n, asiakas.

Tässä kohdassa pankki B soittaa pankki A:lle lunastaakseen kuittinsa kultana, jotta kulta voidaan siirtää pankki B:n holveihin. On selvää, että mitä laajempi kunkin pankin asiakaskunta on ja mitä enemmän sen asiakkaat käyvät kauppaa keskenään, sitä enemmän pelivaraa kullakin pankilla on laajentaa luotto- ja rahatarjontaansa. Sillä, jos pankin asiakaskunta on suppea, silloin pian sen laskettua liikkeelle luotua rahaa sitä vaaditaan lunastamaan – ja, kuten olemme nähneet, sillä ei ole edellytyksiä lunastaa enempää kuin osa velvoitteistaan. Välttääkseen vararikon uhan tältä taholta, mitä kapeampi asiakaskunta pankilla on, sitä suurempi osa kultaa sen on pidettävä reservinä, ja sitä vähemmän se voi laajentaa. Jos kussakin maassa on ainoastaan yksi pankki, laajentamiselle on huomattavasti enemmän tilaa kuin jos jokaista kahta yhteisön jäsentä kohden on yksi pankki. Muiden asioiden pysyessä vakiona, mitä enemmän pankkeja on olemassa, ja mitä pienempi niiden koko, sitä ”vaikeampi” – ja parempi – rahan tarjonta tulee olemaan. Samalla tavoin pankin asiakaskuntaa rajoittavat myös ne, jotka eivät käytä ollenkaan pankkeja. Mitä useampi ihminen käyttää varsinaista kultaa pankkirahan sijaan, sitä vähemmän tilaa on pankki-inflaatiolle.

Oletetaan kuitenkin, että pankit muodostavat kartellin ja suostuvat maksamaan toistensa kuitit ja pidättäytymään kullan lunastamisesta. Oletetaan vielä lisäksi, että pankkiraha on yleismaailmallisesti käytössä. Onko jäljelle jäänyt mitään rajoitteita pankkilaajentumiselle? Kyllä, jäljelle jää rajoitteeksi asiakkaiden luottamus pankkeihin. Pankkiluoton ja rahatarjonnan laajentuessa yhä enemmän ja enemmän yhä useammat asiakkaat huolestuvat kassavarantosuhteen alentumisesta. Ja täysin vapaassa yhteiskunnassa ne, jotka tietävät totuuden pankkijärjestelmän maksukyvyttömyydestä, voivat muodostaa pankkien vastaisia liittoja kannustamaan asiakkaita nostamaan rahansa pois ennen kuin on liian myöhäistä. Lyhyesti sanottuna talletuspakoon kannustavat liitot tai tällaisten muodostamisen uhka voivat pysäyttää ja peruuttaa rahalaajentumisen.

Mitään tästä keskustelusta ei ole tarkoitettu kyseenalaistamaan yleistä luotonantotoimintaa, jolla on merkittävä ja elintärkeä rooli vapailla markkinoilla. Luotonantotoiminnassa rahan (hyödyllinen tuote nykyhetkessä) haltija vaihtaa sen tulevaisuudessa erääntyvään velkakirjaan (velkakirjan ollessa ”tulevaisuuden tuote”) ja koronmaksu heijastaa nykyisen tuotteen korkeampaa arvostusta suhteessa tuleviin tuotteisiin markkinoilla. Mutta pankkisetelit tai -talletukset eivät ole luottoa; ne ovat varastokuitteja, välittömiä vaateita käteiseen (esim. kultaan) pankkien holveista. Velallinen huolehtii siitä, että hän maksaa velkansa maksun erääntyessä; osittaiskassavarantovelvoitteinen pankkiiri ei voi koskaan maksaa muuta kuin pienen osan velvoitteistaan.

Käymme seuraavassa luvussa tutkimaan erilaisia valtiollisia tapoja sekaantua rahajärjestelmään – pääosa niistä suunniteltuna, ei hillitsemään petollisia liikkeellelaskuja vaan päinvastoin poistamaan nämä ja muut luonnolliset rajoitteet inflaatiolle.

< edellinen sivu | seuraava sivu >
Kirjan sisällysluettelo