Keskuspankin perustaminen poistaa rajoitteet pankkiluottolaajentumiselta ja laittaa inflatorisen moottorin käyntiin. Se ei tosin poista kaikkia rajoitteita. Jäljelle jää edelleen keskuspankin itsensä ongelma. Kansalaiset voivat mahdollisesti tehdä talletuspaon keskuspankista, mutta tämä on erittäin epätodennäköistä. Varteenotettavampi uhka on kullan menetys ulkomaille. Aivan kuten yksi laajeneva pankki menettää kultaa toisten laajentumattomien pankkien asiakkaille, samoin rahallinen laajentuminen yhdessä maassa aiheuttaa kullan häviämistä muiden maiden kansalaisille. Nopeammin laajentavat maat ovat vaarassa menettää kultaansa ja saada pankkijärjestelmäänsä pyyntöjä kullan lunastamiseksi. Tämä oli klassinen syklinen kuvio 1800-luvulla: valtion keskuspankki loi pankkiluottolaajentumista, hinnat nousivat ja kun raha levisi kotimaisilta asiakkailta ulkomaisille, ulkomaiset pyrkivät enenevissä määrin lunastamaan valuutan kullassa. Lopulta keskuspankki joutui viheltämään pelin poikki ja toimeenpanemaan luottojen kutistamisen pelastaakseen rahastandardinsa.
On olemassa yksi tapa, jolla ulkomainen lunastus voidaan välttää: keskuspankkien välinen yhteistyö. Jos kaikki keskuspankit suostuvat inflatoimaan suurin piirtein samaa vauhtia, silloin yksikään maa ei menettäisi kultaa toiselle, ja koko maailma pystyisi yhdessä inflatoimaan lähes ilman mitään rajoituksia. Jokaisen valtion ollessa omasta vallastaan mustasukkainen ja herkkä erilaisille painostuksille, tällainen hanhenloikkayhteistyö on kuitenkin tähän mennessä osoittautunut lähes mahdottomaksi. Yksi lähimmistä menettelytavoista oli American Federal Reserve -sopimus kotimaisen inflaation edistämiseksi 1920-luvulla Iso-Britannian auttamiseksi, jotta se ei menettäisi kultaa Yhdysvalloille.
1900-luvulla valtiot, mieluummin kuin ovat deflatoineet tai rajoittaneet omaa inflaatiotaan, ovat yksinkertaisesti ”siirtyneet pois kultakannasta” kohdatessaan kovaa kysyntää kultaan. Tämä tietysti takaa sen, ettei keskuspankki voi epäonnistua, sillä sen seteleistä tulee nyt virallinen raha. Lyhyesti sanottuna, valtio on lopulta kieltäytynyt maksamasta velkojaan ja käytännössä armahtanut pankkijärjestelmän tältä rasittavalta velvollisuudelta. Epäaidot kultakuitit laskettiin aluksi liikkeelle ilman takauksia, ja, kun tilinteon päivä läheni, vararikko viimeisteltiin häpeilemättömästi yksinkertaisesti poistamalla kullassa lunastaminen. Erinäisten kansallisten valuuttanimien (dollari, punta, markka) eriyttäminen kullasta ja hopeasta on nyt saatettu loppuun.
Aluksi valtiot kieltäytyivät myöntämästä, että tämä oli pysyvä toimenpide. Ne viittasivat ”pidättäytymiseen rahan maksusta”, ja aina luultiin että lopulta, sodan tai muun ”hätätilanteen” päätyttyä, valtio lunastaisi jälleen velvoitteensa. Kun Englannin pankki siirtyi pois kullasta 1700-luvun lopulla, se jatkoi tässä tilassa kaksikymmentä vuotta, mutta aina siinä ymmärryksessä, että kultamaksut alkaisivat uudelleen Ranskan sodan päätyttyä.
Tilapäiset ”pidättymiset” ovat kuitenkin ensiaskelia täydelliseen kieltäytymiseen. Kultakanta ei ole loppujen lopuksi hana, joka voidaan kääntää päälle ja pois valtion mielenoikkujen sanelemana. Joko kultakuitti on lunastettavissa tai se ei ole; kun kerran lunastaminen on keskeytetty, kultakannasta tulee pilkan aihe.
Toinen askel kultarahan hitaassa sukupuutossa oli ”kultaharkkostandardin” perustaminen. Tässä järjestelmässä valuutta ei ole enää lunastettavissa kolikoina; se voidaan lunastaa ainoastaan suurina, arvoltaan korkeina kultaharkkoina. Käytännössä tämä rajoittaa kullan lunastamisen kouralliselle ulkomaankaupan ammattilaisia. Tällöin ei ole enää todellista kultakantaa, vaikka valtio voikin yhä julistaa uskollisuuttaan kullalle. Eurooppalaiset 1920-luvun ”kultakannat” olivat tämän tyylisiä valestandardeja.1
Lopulta valtiot siirtyivät ”pois kullasta” virallisesti ja täydellisesti ulkomaalaisia ja ”epäisänmaallisia kullan hamstraajia” vastaan suunnattujen herjojen saattelemana. Valtion paperista tulee näin fiat-rahastandardi. Toisinaan valtionvarainministeriön eikä keskuspankin paperi on ollut fiat-rahaa, erityisesti ennen keskuspankkijärjestelmän kehittymistä. Amerikan continentaalit, greenbackit, sisällissodan aikaiset Konfederaation setelit ja ranskalaiset assignaatit olivat kaikki valtionvarainministeriön liikkeelle laskemia fiat-valuuttoja. Olipa kyse valtionvarainministeriöstä tai keskuspankista fiat-rahan vaikutukset ovat samat: rahastandardi on nyt valtion armoilla, ja pankkitalletukset ovat lunastettavissa ainoastaan valtion paperissa.
1 Ks. Melchior Palyi, "The Meaning of the Gold Standard", The Journal of Business (July 1941) s. 299-304.