Ajatus yksityisistä kolikoista vaikuttaa nykyään niin oudolta, että sitä kannattaa tutkia tarkemmin. Olemme tottuneet pitämään kolikoiden lyöntiä ”itsemääräämisoikeuden perusedellytyksenä”. Emme ole kuitenkaan naimisissa ”kuninkaallisen etuoikeuden” kanssa, ja amerikkalainen käsitys itsemääräämisoikeudesta perustuukin kansaan, ei valtioon.
Kuinka yksityinen kolikoiden lyönti toimisi? Samalla tavoin kuin mikä tahansa muukin liiketoiminta. Jokainen rahapaja tuottaisi sen kokoisia tai muotoisia kolikoita, jotka eniten miellyttäisivät sen asiakkaita. Hinta muodostuisi markkinoiden vapaassa kilpailussa.
Tavanomaisen vastaväitteen mukaan olisi liian vaivalloista punnita tai arvioida kullanpalasia jokaisen maksutapahtuman yhteydessä. Mutta mikä estää yksityisiä rahapajoja leimaamasta kolikoitaan ja takaamasta niiden painoa ja koostumusta? Yksityiset rahapajat pystyvät takaamaan kolikot vähintäänkin yhtä hyvin kuin valtiollinen rahapaja. Jalostamattomia metallinpaloja ei hyväksyttäisi kolikoiksi. Ihmiset käyttäisivät niiden rahapajojen kolikoita, joiden maine takaisi tuotteen hyvän laadun. Olemme nähneet, että juuri tällä tavoin ”dollarista” tuli merkittävä – kilpailukykyisenä hopeakolikkona.
Yksityisten rahapajojen vastustajat väittävät, että markkinat täyttyisivät väärennöksistä. Silti nämä samat vastustajat luottaisivat valtiolliseen rahapajaan. Mutta jos valtioon on yhtään luottamista, silloin varmasti yksityiskolikoitakin käytettäessä valtiolle voisi uskoa vähintäänkin petosten ennaltaehkäisyn tai niistä rankaisemisen. Tavallisesti oletetaan, että petoksista, varkauksista tai muista rikoksista rankaiseminen tai niiden ennaltaehkäiseminen on valtion olemassaolon tosiasiallinen oikeutus. Mutta jos valtio ei saa pidätettyä rikollisia yksityiskolikoiden varassa oltaessa, mitä toivoa on luotettavista kolikoista, kun yksityisten toimittajien rehellisyys katsotaan vähäisemmäksi kuin valtiollisen kolikkomonopolin? Jos valtiosta ei ole ottamaan kiinni satunnaisia roistoja vapailla kolikkomarkkinoilla, miksi valtioon voisi luottaa, kun se hallitsee rahaa täysin ja voi alentaa kolikoiden arvoa, väärentää kolikoita tai muuten toimia täysillä laillisilla valtuutuksilla markkinoiden ainoana roistona? On todellakin hassua väittää, että valtion tulee sosialisoida kaikki omaisuus estääkseen ketään varastamasta omaisuutta. Siltikin perustelu yksityisten kolikkojen lakkauttamiselle on tämä sama.
Lisäksi, kaikki nykyaikainen liiketoiminta rakentuu taatuille standardeille. Apteekki myy kahdeksan unssin pullon lääkettä; lihanpakkaaja myy paunan pihviä. Ostaja odottaa näiden lupauksien pitävän paikkansa ja ne pitävät. Ja kun mietitään tuhansia ja tuhansia erikoistuneita, keskeisiä teollisuustuotteita, joiden täytyy täyttää erittäin tiukat standardit ja määrittelyt – puolen tuuman pultin ostajan tulee saada puolen tuuman pultti eikä pelkkää 3/8-tuumaista.
Silti liike-elämä ei ole hajonnut. Harvat ehdottavat, että valtion tulisi kansallistaa työstökoneteollisuus tehtävässään suojella standardeja petoksilta. Nykyaikainen markkinatalous käsittää lukemattoman määrän mutkikkaita vaihdantoja useimpien ollessa riippuvaisia laadullisesti ja määrällisesti täsmällisistä standardeista. Silti petokset ovat minimissään, ja tästä vähästäkin, vähintäänkin teoriassa, voidaan nostaa syyte. Niin olisi myös yksityiskolikoiden kanssa. Voimme olla varmoja, että rahapajan asiakkaat, ja sen kilpailijat, olisivat tarkkaavaisesti varuillaan mahdollisista petoksista kolikoiden painossa tai laadussa.1
Valtion kolikkomonopolin kannattajat ovat väittäneet, että raha eroaa kaikista muista hyödykkeistä, koska ”Greshamin laki” todistaa, että ”huono raha ajaa hyvän rahan pois” käytöstä. Niinpä vapaiden markkinoiden ei voida luottaa tarjoavan hyvälaatuista rahaa yhteiskunnalle. Mutta tämä muotoilu nojaa Greshamin kuuluisan lain virheelliseen tulkintaan. Laki sanoo todellisuudessa, että ”valtion keinotekoisesti yliarvostama raha ajaa pois kierrosta keinotekoisesti aliarvostetun rahan”. Oletetaan esimerkiksi, että liikkeellä on yhden unssin kultakolikoita. Muutaman vuoden kulutuksen jälkeen jotkut kolikot painavat enää sanotaanko 0,9 unssia. Vapailla markkinoilla kuluneet kolikot kiertäisivät tietysti enää yhdeksänkymmenen prosentin arvolla täysipainoisista kolikoista, ja kuluneiden kolikoiden nimellisarvo olisi kiistettävä.2 Jos jotain, niin juuri ”huonot” kolikot tultaisiin ajamaan ulos markkinoilta. Mutta oletetaan valtion säätävän, että kaikkien on pidettävä kuluneita kolikoita samanarvoisina kuin uusia tuoreita kolikoita ja hyväksyttävä ne yhtä lailla velkojen maksussa. Mitä valtio on todellisuudessa tehnyt? Se on asettanut pakkokeinoin hintakontrollin kahdentyyppisten kolikoiden väliselle ”vaihtokurssille”. Vaatimalla tasavertaista vaihtosuhdetta, vaikka kuluneita kolikoita tulisi vaihtaa kymmenen prosentin alennuksella, valtio keinotekoisesti yliarvostaa kuluneita kolikoita ja aliarvostaa uusia kolikoita. Tämän seurauksena kaikki tulevat kierrättämään kuluneita kolikoita ja kätkemään tai viemään ulkomaille uudet kolikot. Silloin ”huono raha ajaa ulos hyvän rahan” muttei vapailla markkinoilla vaan valtion suoran väliintulon seurauksena.
Huolimatta valtioiden loputtoman häirinnän aikaansaamista erittäin kyseenalaisista olosuhteista yksityiset kolikot ovat kukoistaneet moneen otteeseen historian saatossa. Toteuttaen kirjoittamatonta lakia, jonka mukaan kaikki innovaatiot tulevat yksityisiltä ihmisiltä eivätkä valtiolta, yksityiset henkilöt ja kultasepät löivät ensimmäiset kolikot. Itse asiassa, kun valtio alkoi ensimmäistä kertaa monopolisoida kolikoita, kuninkaalliset kolikot sisälsivät yksityisten pankkiirien takaukset, joihin kansalaiset ilmeisesti luottivat paljon enemmän kuin valtioon. Yksityiset kultakolikot kiersivät Kaliforniassa niinkin myöhään kuin 1848.3
1 Ks. Herbert Spencer, Social Statics (New York: D. Appleton & Co.) 1890, s. 438.
2 Yksityiset rahapajat saattavat vastata kulumisen ongelmaan joko asettamalla aikarajoituksen kolikoihin lyötyihin painotakauksiin tai sopimalla lyövänsä ne uudelleen joko alkuperäiseen tai alempaan painoon. Saatamme huomata, että vapailla markkinoilla ei tule olemaan pakollista kolikoiden standardisointia, joka on vallalla valtion monopolien ohjatessa rahajärjestelmää.
3 Historiallisista esimerkeistä yksityisistä kolikoista, ks. B.W. Barnard, "The use of Private Tokens for Money in the United States", Quarterly Journal of Economics (1916-17), s. 617-26; Charles A. Conant, The Principles of Money and Banking (New York: Harper Bros., 1905) I, 127-32; Lysander Spooner, A Letter to Grover Cleveland (Boston: B.R. Tucker, 1886) s. 79; and J. Laurence Laughlin, A New Exposition of Money, Credit and Prices (Chicago: University of Chicago Press, 1931) I, 47-51. Kolikoista, katso myös Mises, Theory of Money and Credit, s. 65-67; ja Edwin Cannan, Money, 8. p. (London: Staples Press, 1935), s. 33 ff.