Tosielämän esimerkkiä siitä kuinka markkinoiden valitseman rahapolitiikan järjestelmä toimii ilman keskuspankkia ei ole tarvetta hakea menneisyydestä. Esimerkki löytyy nykypäivän Keski-Amerikasta, Panaman tasavallasta, maasta, joka on elänyt ilman keskuspankkia itsenäisyydestään lähtien hyvin menestyksekkäästi ja vakaassa makrotaloudellisessa ympäristössä.

Keskuspankin puuttuminen Panamassa on luonut täysin markkinavetoisen rahan tarjonnan. Panaman markkinat ovat valinneet Yhdysvaltain dollarin de facto valuutakseen. Maa joutuu ostamaan tai hankkimaan dollarinsa tuottamalla tai viemällä oikeita hyödykkeitä tai palveluilta; se ei voi luoda rahaa tyhjästä. Vähintäänkin tällä tavalla järjestelmä on samanlainen verrattuna vanhaan kultakantaan. Vuosittainen inflaatio viimeisenä 20 vuotena on ollut keskimäärin 1 prosentti ja mukana on ollut myös hintadeflaation vuosia: 1986, 1989 ja 2003.

Panamalainen inflaatio on yleensä 1 ja 3 pistettä alempi kuin Yhdysvaltain inflaatio; sen aiheuttaa pääosin Fedin vaikutus maailmanmarkkinoiden hintoihin. Markkinavetoinen järjestelmä on luonut erittäin vakaan makroekonomisen ympäristön. Panama on Latinalaisen Amerikan ainoa maa, joka ei ole kokenut rahataloudellista romahdusta tai valuuttakriisiä itsenäistymisen jälkeen.

Kuten useimpien Amerikan maiden, Panaman valuutta pohjautui 1800-luvulla kultaan ja hopeaan, kierrossa ollen useita erilaisia hopeakolikoita ja kultapohjaisia valuuttoja. Hopeapeso oli valittuna valuuttana; kuitenkin Yhdysvaltain dollarin on ollut myös osittain kierrossa isthmian rautatien takia – ensimmäinen Atlantin ja Tyynen valtameren yhdistävä rautatie – jonka yhdysvaltalainen yritys rakensi vuonna 1855. Alunperin Panamasta tuli Espanjasta itsenäinen vuonna 1826, mutta se integoitui Kolumbiaan. Pienestä koostaan johtuen se ei kuitenkaan pystynyt välittömästi irtautumaan Kolumbiasta kuten Venezuela ja Ecuador tekivät. Vuonna 1886 Kolumbian hallitus asetti useita määräyksiä pakottaen hyväksymään valtion fiat-paperirahan. Panaman avoin talous, kuljetukseen ja kauppaan pohjautuessaan, ei pystynyt yksinkertaisesti hyötymään tästä; pääsanomalehden vuoden 1886 pääkirjoitus kertoo:

 
Maasta tuli itsenäinen vuonna 1903 Yhdysvaltain tukemana, koska sillä oli intressi rakentaa kanaali Panaman läpi. Uuden valtion kansalaiset epäluuloisina vuoden 1886 pakotetun kolumbialaisen fiat-paperirahakokeilun jäljiltä päättivät sisällyttää artikla 114 vuoden 1904 perustuslakiin, joka sanoo:

Tällä artiklalla kaikki kierrossa olevat valuutat ovat de facto ja markkinavetoisia. Vuonna 1904 Panaman hallitus allekirjoitti rahataloudellisen sopimuksen sallien Yhdysvaltain dollarin lailliseksi maksuvälineeksi. Aluksi panamalaiset eivät hyväksyneet dollaria; he katselivat sitä epäluuloisina, suosien hopeapesojen käyttöä. Greshamin laki kuitenkin ajoi hopeakolikot pois kierrosta.[1]

Vuonna 1971 hallitus hyväksyi pankkilain, joka salli erittäin liberaalin ja avoimen pankkijärjestelmän ilman mitään valtiollista keskitettyä pankkien valvontaa, ja vahvisti ettei veroja voida periä korosta tai finanssijärjestelmän luomista maksutapahtumista. Pankkien lukumäärä hyppäsi 23:sta vuonna 1970 125:n vuonna 1983, useimpien ollen kansainvälisiä pankkeja. Pankkilaki tuki kansainvälistä lainausta, ja koska Panamassa on alueellinen verojärjestelmä, lainojen voitot tai ulkomaiset maksutapahtumat ovat verovapaita.

Tämä ja monien ulkomaisten pankkien läsnäolo mahdollistaa järjestelmän kansainvälisen integraation. Toisin kuin muissa Latinalaisen Amerikan maissa Panamalla ei ole valuuttakontrolleja. Kun kansainvälinen pääoma virtaa järjestelmään, pankit lainaavat ylimääräisen pääoman ulkomaille välttäen yleiset haitat, epätasapainon ja korkean inflaation, jotka muut maat kohtaavat vastaanottaessaan valtavia pääomaruiskeita.

Finanssipolitiikalla on hyvin vähän liikkumavaraa sillä valtionvarainministeriö ei voi lyödä alijäämäänsä rahaksi. Lisäksi finanssipolitiikka ei vaikuta rahan tarjontaan; jos valtio yrittää nostaa rahan tarjontaa supistumisen aikana hankkimalla velkaa ulkomaisilta markkinoilta ja pumppaamalla sitä järjestelmään, pankit kompensoivat ja ottavat ylimääräisen rahan kierrosta lähettämällä sen ulkomaille.

Pankit eivät pysty koordinoimaan inflaatiota runsaan kilpailun ja tosiasian takia, että (toisin kuin Yhdysvaltain pankkijärjestelmä edes ennen Fediä) ne eivät laske liikkeelle seteleitä. Yhdysvaltain pankkijärjestelmälle niin tutut paniikit ja talletuspaot 1800-luvulta eivät ole tapahtuneet Panamassa, ja pankkien epäonnistumiset eivät leviä muihin pankkeihin. Useita ongelmissa olleita pankkeja on ostettu – ennen talletuspakojen kehittymistä – suurten pankkien toimesta voittojen houkuttelemana, joita alennetuilla omaisuuserillä voi tehdä.

Talletussuojaa ja viimekäden rahoittajaa ei ole, joten pankkien täytyy toimia vastuullisella tavalla. Huonot lainat tulevat osakkeenomistajien maksettaviksi; kukaan ei tule tukemaan näitä pankkeja, jos ne joutuvat ongelmiin.

Useiden vuosien noususuhdanteissa kerääntyneiden virhesijoitusten jälkeen pankit alkavat välttämättömän huonojen luottojen likvidoinnin. Koska ei ole olemassa keskuspankkia tarjoamassa edullista luottoa, taantuma alkaa ilman rahatalouspolitiikan väliintuloja. Pankit luovat siten välttämättömän supistumisen markkinavoimia totellen. Panaman taantumat luovat yleisesti deflaation, joka lepyttää kuluttajat ja myös jouduttaa toipumisprosessia vähentämällä liiketoimintakuluja.

Ainoastaan tosiasia, että laki ei salli palkkojen joustoa alaspäin pitkittää taantumia enemmän kuin ne muutoin kestäisivät.

Deflaatiot tapahtuvat ilman keynesiläisten taloustieteilijöiden ennustamia hirveitä seurauksia; ja maa, nyt demokraattisen vallan alaisena, kokee sen neljännen vuoden taloudellista kasvua reilusti yli 7 prosentilla. Siten poliitikkojen, jotka ovat sanoneet että keskuspankin poistaminen on epärealistista, ei tarvitse kuin tutustua Panaman makrotaloudelliseen ympäristöön, joka on ollut suotuisa yli 100 vuotta, oivaltaakseen että tosiasiassa se ei ole pelkästään mahdollista vaan myös hyvin suotuisaa. Selkeästi ei valtion pakottamaa fiat-valuuttaa, ei keskuspankkia ja ei korkeaa inflaatiota toimivat mainiosti tässä pienessä maassa. Kuka voi väittää etteivät nämä poliittiset toimenpiteet toimisi suuremmissa talouksissa?

Viitteet:

[1] Carlos E. Ramirez, Monetary History of Panama, s. 5.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Panama Has No Central Bank

Deflaatiota pidetään yleensä synonyymina laskeville hinnoille. Taloustieteessä ei voi olla pahempaa virhekäsitystä. Laskevien hintojen kutsumisesta ”deflaatioksi” seuraa perinpohjainen sekaannus vaurauden ja taantuman välillä. Tämä siitä syystä, että pääasiallinen syy laskeville hinnoille on taloudellinen kehitys, jonka olennainen piirre on lisääntyvä tuotanto ja tavaroiden ja palveluiden tarjonta, mikä luonnollisesti saa hinnat laskemaan.

Kuitenkin deflaatio-termi on läheisesti kytköksissä liikevoittojen putoamisen ja yllättävän ja merkittävästi suuremman lainojen takaisinmaksun ilmiön kanssa, seurauksenaan laajalle levinneet maksukyvyttömyydet ja konkurssit. Voittojen putoaminen ja yllättävän jyrkkä lisäys velkataakkaan ovat luonnollisesti pääasiallisia laman oireita.

Siten hyvin läheinen syy vauraudelle, nimittäin lisääntyvä tuotanto ja tarjonta, sekoitetaan lamaan ja laajalle levinneeseen köyhtymiseen, joka seuraa taantumia. Tämä liittyy myös läheisesti ylituotannon käsitteen järjettömyyksiin, joka väittää että olemme köyhiä koska olemme rikkaita.

On ymmärrettävä, että laskeviin hintoihin on yleisesti kaksi erillistä syytä. Ensimmäinen on tuotannon ja tarjonnan lisäys, jota ei koskaan, ei koskaan tule sekoittaa deflaatioon, lamaan tai köyhyyteen. Toinen on vähentyminen rahan määrässä ja tai kulutuksen määrässä talousjärjestelmässä. Laskevat hinnat on ainoa vaikutus, joka niille on yhteistä. Ne eroavat syvällisesti muissa vaikutuksissaan.1

On olennaista ymmärtää, että lisääntyvän tuottavuuden aiheuttamat laskevat hinnat eivät laske yleistä tai keskimääräistä voittotasoa talousjärjestelmässä ja ne eivät tee velkojen takaisinmaksua vaikeammaksi. Todellakin siinä laajuudessa kuin tällaiset laskevat hinnat kohtaavat lisääntyvän rahamäärän ja nousevan kulutusvolyymin, ja ovat tulosta pelkästään tosiasiasta, että tuotannon ja tarjonnan lisäys ylittää lisäyksen rahassa ja kulutuksessa, niihin liittyy positiivinen voittotason nousu ja suurempi helppous maksaa takaisin velkoja.

Juuri tästä olisi kyse kultakannassa, siinä määrin kuin kullan tarjonta kasvaa vähäisesti vuosi vuodelta jatkuvan ja laajenevan kullankaivantotoiminnan seurauksena, ja kulutusvolyymi suhteessa kultaan kasvaa verrannollisesti. Tällaisissa olosuhteissa talousjärjestelmässä keskiverto myyjä pystyisi myymään alhaisemmilla hinnoilla ja pystyisi samaan aikaan pitämään myyntituotteiden varastoa näillä alhaisemmilla hinnoilla, joka on isompi suuremmassa määrin kuin hinnat ovat alhaisemmat.

Esimerkiksi jos laskevat hinnat ovat seurausta siitä, että rahan määrä ja kulutusvolyymi nousevat talousjärjestelmässä kahden prosentin vuosivauhtia, tuotannon ja tarjonnan noustessa kolmen prosentin vuosivauhtia, keskiverto myyjä pystyy myymään talousjärjestelmässä kolme prosenttia tuotteita hinnoilla, jotka ovat ainoastaan prosentin alhaisemmat. Hänen myyntitulonsa ovat kaksi prosenttia korkeammat, ja juuri tällä on merkitystä hänen nominaalisille voitoilleen ja kyvylleen maksaa takaisin velkoja. Hänen voittonsa ovat korkeammat ja hänen kykynsä maksaa takaisin velkoja suurempi. Hinnat ovat alhaisemmat, mutta deflaatiota ei ole absoluuttisesti lainkaan.

Laskevat hinnat eivät pyyhi pois voittoja ja tee lainojen takaisinmaksua vaikeammaksi vaan sen tekee rahataloudellinen supistuminen, ts. vähentyminen rahan määrässä ja tai kulutusvolyymissä talousjärjestelmässä. Tämä aikaansaa vähennyksen myyntituloissa, ja, kohdatessaan kulut, jotka määrittyvät aikaisemmasta rahan määrästä, aiheuttaa vastaavan vähennyksen voitoissa. Tämä tekee myös velkojen maksun vaikeammaksi, sillä rahaa on yksinkertaisesti vähemmän ansaittavissa ja siten käytettävissä velkojen maksuun. Rahataloudellista supistumista ja yksinomaan rahataloudellista supistumista tulee kutsua deflaatioksi.

Lisäksi rahataloudellisessa supistumisessa voittojen väheneminen ja lisäys velkataakassa eivät vähenisi millään lailla, jos hinnat eivät laskisi. Tätä ilmiötä ei voida lieventää vaikka hinnat nousisivat. Hinnat eivät laskisi, jos tuotanto ja tarjonta laskisivat samassa suhteessa kuin raha ja kulutus laskevat. Itse asiassa ne nousisivat, jos tuotanto ja tarjonta laskevat suuremmassa määrin kuin rahan tarjonta ja kulutuksen volyymi. Riippumatta siitä mitä tuotannolle, tarjonnalle ja hinnoille tapahtuu, sama rahataloudellinen supistuminen aiheuttaisi saman myyntitulojen vähenemisen ja, kohdatessaan saman aikaisemman rahan määrän ilmenemisen kuluina, saman voittojen vähenemisen. Ja se aiheuttaisi saman lisäyksen takaisinmaksettavaan velkaan.

Laskevat hinnat eivät yksinkertaisesti ole syy voittojen laskuun ja velkataakan lisäykseen. Enimmillään ne voivat olla täydentämässä näitä asioita, kun kaikki kolme seuraavat rahataloudellisesta supistumisesta. Mutta niiden ei tarvitse olla edes täydentämässä. Sillä putoavien voittojen ja nousevan velkataakan ilmiö, kuten olen juuri osoittanut, voi myös täydentyä nousevilla hinnoilla – siinä määrin kuin tuotannon ja tarjonnan vähentyminen ylittävät rahan ja kulutuksen vähentymisen.

Erityistä painotusta ansaitsee tosiasia, että jopa silloin kun laskevat hinnat ovat seurausta rahataloudellisesta supistumisesta tuotannon ja tarjonnan lisäyksen sijaan, ja niitä täydentää todelliset talousvaikeudet yleisen vaurauden sijaan, niiden erityinen panos tilanteeseen ei ole ainoastaan etteivät ne ole niiden syy, vaan niiden parannuskeino. Laskevat hinnat vastauksena rahalliseen supistumiseen nimenomaisesti mahdollistavat vähentyneen rahan määrän ja kulutuksen volyymin ostavan yhtä paljon tuotteita ja työllistävän yhtä paljon työntekijöitä kuin aikaisempi suurempi rahan määrä ja kulutusvolyymi. Hintojen laskun estäminen mukaan lukien palkkatasojen laskun kanssa palvelee ainoastaan tuotannon ja työllisyyden palautumisen estämistä.

Ilmaisen asian seuraavasti. Deflaatio ei ole laskevat hinnat. Se on rahataloudellinen supistuminen. Laskevat hinnat ovat välttämätön vastatoimi deflaatiolle, joka edeltää, ja joka on olemassa huolimatta siitä laskevatko hinnat tai eivät, ja voi olla olemassa jopa jos hinnat nousevat. Laskevat hinnat vastineena deflaatiolle ovat taloudellisesti hyödyllisiä niiden mahdollistaessa vähentyneellä rahan määrällä ja kulutusvolyymillä ostaaa yhtä paljon kuin aiempi suurempi rahan määrä ja kulutusvolyymi mahdollisti ostettavan.

Toisin sanoen laskevien hintojen vaikutus on aina positiivinen. Niitä ei tule sekoittaa deflaatioon tai lamaan, ja ei missään nimessä niiden syihin. Kuten olemme päinvastaisesti nähneet, ne ovat lääke deflaation seurauksille. Ja tämä pitää paikkansa jopa velallisille. Velan maksamista ei tee vaikeaksi hintataso, vaan ansaittavissa oleva rahan määrä suhteessa maksettavien velkojen määrään. Jos talousjärjestelmän keskiverto jäsen ei voi enää tienata aikaisempaa määrää rahaa, ja siten kokee minkä tahansa rahavelan maksaminen vaikeammaksi, tällöin tosiasia, että hinnat laskevat ei saa häntä ansaitsemaan vielä vähemmän. Sen sijaan se mahdollistaa hänen vähentyneen ostovoimansa ostaa enemmän. Hänen ongelmansa on hänen ansaittavissaan olevan rahan määrän ja hänen takaisinmaksettavan rahan määrän suhteessa. Hänen ongelmaansa ei aiheuta tämän rahan suurempi ostovoima.

(Ja näin on mahdollista nähdä 1930-luvun laman New Dealin toimenpiteiden makrotaloduellinen järjettömyys saavuttaa toipuminen pakottamalla polttamaan perunoita, kyntämään puuvillasatoja ja teurastamalla porsaita. Näillä toimenpiteillä ei ollut mitään voimaa lisätä myyntituloja, voittoja tai kykyä velanmaksuun talousjärjestelmässä. Enimmillään ne pystyivät lisäämään valittujen ryhmien myyntituloja siinä määrin kuin kysyntä tiettyihin tuotteisiin oli joustamatonta, ja vähentämään vastaavasti myyntituloja muualta talousjärjestelmästä. Niiden vaikutus myyntituloihin oli verrattavissa 1970-luvun alun niin kutsuttuun ”öljyshokkiin”, jossa öljyn ja muiden energiaa tuottavien teollisuudenalojen myyntitulot nousivat koko muun talousjärjestelmän myyntitulojen kustannuksella ja kärsiessä vastaavasti. Niillä ei ollut mitään koko talouteen ulottuvaa kokonaisvaikutusta myyntituloihin, voittoihin tai kykyyn maksaa takaisin velkoja. Ne ainoastaan saivat nettovaikutukseltaan hinnat korkeammiksi ja vähensivät käytettävien varojen ostovoimaa – toisin sanoen tekivät elämän vain vaikeammaksi.)

Hintojen putoamisen mahdollisuutta ei tule itsessään ja nimenomaisesti pitää syynä lisäykselle säästöhalukkuudessa, ja vielä vähemmän lisäykselle rahan pitämisen kysynnälle ja siten rahataloudelliselle supistumiselle. Siinä määrin kuin laskevat hinnat täydentävät suurempaa vaurautta, laskevien hintojen mahdollisuus täydentää mahdollisuutta suuremmasta vauraudesta. Suuremman vaurauden mahdollisuus tulevaisuudessa tarjoaa houkuttimen suuremmalle kulutukselle nykyisyydessä.

Sen tulee ymmärtää toimivan nykyiselle kulutukselle samalla tavoin kuin odotus tulevasta perinnöstä. Tulevaisuus on paremmin turvattu ja siten on varaa lisätä kulutusta ja nautintoja nykyisyydessä. Tämä hyvittää tosiasian, että jokaisella nykyisestä kulutuksesta pidättyvällä dollarilla on suurempi ostovoima tulevaisuudessa. Toisin sanoen lisääntyvän tuotannon säästöjen ja tulevaisuuteen varautumisen suhteessa aiheuttamien laskevien hintojen vaikutuksia tulee pitää neutraaleina, koska rahallisen yksikön suuremman tulevan ostovoiman mahdollisuuden korvaa mahdollisuus suuremmasta tulevasta varallisuudesta. Tällaisissa olosuhteissa laskevien hintojen mahdollisuus ei tarjoa perustaa rahan pitämisen kysynnän kasvulle.

Tilanne on erilainen kun tarpeen hintojen laskuun saa aikaan rahataloudellinen supistuminen. Tässä tapauksessa hintojen laskun epäonnistuminen, kohdatessaan odotuksen niiden laskemisesta siinä määrin kun on välttämätöntä markkinoiden selvittämiseksi myymättömistä hyödykkeistä ja työstä, johtaa spekulatiiviseen ostojen lykkäämiseen, joka lisää painetta hintojen laskulle.2 Kun hinnat laskevat tarpeellisen määrän, supistuminen päättyy. Olettaen tietyn spekulatiivisen pidättymisen ostoista hintojen ja palkkojen laskun odotuksessa johonkin tarpeelliselle tasolle, kun tämä taso saavutetaan, spekulatiivinen ostoista pidättäytyminen päättyy ja kulutusvolyymiin tulee lisäys. Toisin sanoen vastine hintojen välttämättömään laskuun on taloudellinen toipuminen.

Olettaen ettei rahan määrä talousjärjestelmässä laske, rahan pitämisen kysynnän nousulla voi olla hyvin hyödyllinen vaikutus lisäämään talousjärjestelmän finanssilikviditeetin määrää – Rothbardin tekemä arvokas huomio.3 Se palvelee sellaisia elintärkeitä finanssiterveyden toimenpiteitä kuten yritysten pitämiä kassavarantoja suhteessa niiden lyhytaikaisiin velkoihin. Se toteuttaa tämän siinä laajuudessa kun se palvelee tuomaan palkka- ja hintatasoja alas ja siten lyhytaikaisten velkojen dollarimäärää, joka laskee seurauksena pienemmistä kuluista ja siten pienemmistä maksettaviksi tulevista laskuista.

Mitä suurempi on tällaisen finanssilikviditeetin aste sitä vähäisempi on maksukyvyttömyyksien ja konkurssien vaara ja siten sitä suurempi turva kaikkia tulevia lisäyksiä tällaisissa kassavarannoissa kohtaan. Tämän seuraus on että lisäykset rahan pitämisen kysyntään ovat itseään rajoittavia, ja että kysyntä rahan pitämiseen pyrkii vakiintumaan korkeammalle tasolle. Prosessi ei ruoki itseään ja kasva loputtomasti.4

Se mikä luo tarpeen yllättävään merkittävään lisäykseen rahan pitämisen kysynnässä on aikaisempi keinotekoinen vähennys rahan pitämisen kysynnässä luottoekspansion aikaansaamana. Luottolaajennus saa liikemiehet uskomaan, että he voivat korvata todellisen käteisen pitämisen mahdollisuudella helposti ja kannattavasti lainata varat, joita he saattavat tarvita. Se kannustaa myös rahan pitämisen kysynnän vähennykseen näennäisen helppouden keinolla, jolla varastot voidaan myydä kannattavasti sen ruokkiessa nousevia myyntituottoja, mikä saa vaikuttamaan paremmalta pitää suurempaa varastoa ja vähemmän käteistä. Korkotason nousu, jota luottolaajennus saa aikaan edetessään, kun nousevat myyntituotot nostavat nominaalisia voittoja ja siten lainattavien varojen kysyntää, palvelee myös vähentämään rahan pitämisen kysyntää. Tämä johtuu siitä, että korkeammat korkotasot tekevät kannattavaksi lainata summia ulos lyhyiksi ajanjaksoiksi, joka ei ole kannattavaa antolainausta alemmilla korkotasoilla. Näihin osatekijöihin tulee lisätä mahdollinen nousevien hintojen vaikutus, jonka luottolaajennus voi luoda. Ja viimeisenä pääoman menetys jota luottolaajennus tuottaa, mittavien virheinvestointien myötä joita se saa aikaan, tekee luoton vähemmän saatavaksi ja siten luo yhä lisää kysyntää rahan pitämiselle.5

Vältä inflaatiota ja luottolaajennusta, anna kysynnän rahan pitämisellä olla korkea, anna hintojen ja palkkojen sopeutua tähän tosiasiaan, ja talousjärjestelmä on tämän jälkeen turvassa yllättäviltä lisäyksiltä rahan pitämisen kysynnässä.

Vastaavasti paras syy tosiasiallisen rahan määrän vähentymisen puolesta on, että se kärsimällä voidaan välttää suurempi, paljon vakavampi myöhempi vähennys. Näin tapahtuisi osittaisen kassavarantovelvoitteen kultakannassa, joka ei ole erkaantunut liian kauas sadan prosentin kultareserveistä. Tällaisissa olosuhteissa rahan määrän vähennys luottamukseen perustuvien välineiden6 muodossa pystyy tuomaan rahan määrän alas todellisen rahallisen kullan tarjontaan ja siten sekä säilyttämään kultakanta että välttämään tarve vakavampaan ja mahdollisesti katastrofisempaan myöhempään vähennykseen rahan määrässä – vähennykseen tavalla joka tapahtui vuodesta 1929 vuoteen 1933, vuosikymmenien luottamusrahan tarjonnan laajentamisen jälkeen suhteessa kullan tarjontaan.

Deflaatio, joka, ja tätä ei voida toistaa liian usein, tarkoittaa rahataloudellista supistumista, ei laskevia hintoja, on parhaassa tapauksessa kategoriassa kivusta, joka tulee kestää ainoastaan suuremman myöhemmän kivun välttämiseksi. Sitä ei tulisi koskaan pitää, ja käytännössä sitä ei koskaan pidetä, minään itsessään positiivisena. Luottolaajentumisen vastustus, ja osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkijärjestelmän joka mahdollistaa luottolaajentumisen, perustuvat pääosin nimenomaan tosiasiaan, että ne ovat vastuussa deflaatiosta, jota ei esiintyisi niiden puuttuessa.

Kaikkein tärkein mainitsemani asia, nimittäin että lisääntyneen tuotannon aiheuttamat laskevat hinnat ei ole deflaatio ja sitä ei tule koskaan sekoittaa deflaatioon, on havainnollistettu seuraavassa kaavioissa, jota voidaan pitää tämän artikkelin yhteenvetona.7

Viitteet

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: The Anatomy of Deflation

 
Näin kirjoitti Ludwig von Mises teoksessaan The Theory of Money and Credit vuonna 1912. Ja edelleen: “(…) kestävän rahan periaatteella on kaksi puolta. Se on suopea hyväksymään markkinoiden valinnan yleisesti käytetylle vaihdannan välineelle. Se on epäsuosiollinen torjuessaan valtion taipumusta sekaantua valuuttajärjestelmään.”[2] Tätä taustaa vasten nykypäivän rahajärjestelmät vaikuttavat viime vuosikymmeninä ajautuneen yhä kauemmas kestävän rahan periaatteesta.

Kaikissa niin sanotuissa ”vapaan maailmaan” valtioissa raha edustaa nykyään valtion kontrolloimaa peruuttamatonta paperi-, tai ”fiat-” rahastandardia. Laajasti hyväksytyn näkemyksen mukaan tämä rahajärjestelmä olisi yhteensopiva vapaan yhteiskunnan ihanteen kanssa ja suotuisa kestävällä tuotannolle sekä työllisyyden kasvulle. Toki löytyy ääniä, jotka kutsuvat varovaisuuteen. Historiallisesta näkökulmasta Milton Friedman totesi: ”(. . .) maailman on nyt ryhtynyt suureen kokeeseen nähdäkseen pystyykö se muodostamaan toisenlaisen ankkurin, sellaisen joka on riippuvainen valtion pidättyvyydestä fyysisen hyödykkeen hankinnan kustannuksien sijaan.”[3] Irving Fisher arvioiden aikaisempaa kokemusta, kirjoitti: ”Peruuttamaton paperiraha on lähes poikkeuksetta osoittautunut kiroukseksi sitä käyttäneelle maalle.”[4]

Pääasiallinen syy huoleen nojaa erääseen valtion kontrolloiman paperirahan ominaispiirteeseen: järjestelmän rajoittamattomaan kykyyn laajentaa rahan ja luottojen tarjontaa. Päinvastaisesti (vapaasti valitussa) kultakannassa rahan (esim. kulta) tarjonnan odotettiin myös kasvavan ajan myötä, mutta ainoastaan talouden laajentumisen suhteessa—ts. lisäys rahan kysynnässä lisääntyneen taloudellisen toiminnan aikaansaamana, tuoden ylimääräistä kullan tarjontaa markkinoille (esimerkiksi lisääntyneellä kaivostoiminnalla, josta tulisi kannattavampaa). Näin kultakanta asettaa ”automaattisen jarrun” rahalliselle laajenemiselle—jälkimmäisen, ainakin teoriassa, liittyessä talouden kasvutrendiin.

Valtion kontrolloimassa fiat-rahajärjestelmässä ei ole sisäänrakennettua rajoitusta rahan ja luottojen ekspansiolle. Tosiasiallisesti päinvastainen pitää paikkansa: keskuspankit, valtioiden rahan monopolistiset toimittajat, ovat suorastaan tarkoituksella suunniteltu mahdollistamaan rahan ja luottojen tarjonnan muutokset tosiasiallisesti missä tahansa suuruudessa milloin tahansa.

Estääkseen niiden rahan tarjonnan määrään kohdistuvan rajattoman vallan väärinkäyttöä, useimmille keskuspankeille on myönnetty poliittinen itsenäisyys viimeisinä vuosikymmeninä. Tämä on tehty estääkseen poliitikoita, jotka tullakseen uudelleen valituiksi, vaihtavat rahapolitiikalla aiheutettavan elvytyksen hyödyt tulevaisuudessa inflaation muodossa tuleviin kustannuksiin. Tämän lisäksi useille keskuspankeille on annettu valtuutus pyrkiä alhaiseen ja vakaaseen inflaatioon—mitattuna kuluttajahintaindekseillä—niiden pääasiallisena tehtävänä. Näiden kahden institutionaalisen tekijän—poliittisen itsenäisyyden ja mandaatin varjella rahan ostovoimaa—katsotaan laajasti olevan riittävät vakuudet kestävän rahan säilyttämiselle.

Oli miten oli, Misesin huolenaiheet vaikuttavat aiheellisimmilta kuin koskaan: ”Valuuttojen erottaminen ehdottomasta ja muuttumattomasta kultapariteetista on tehnyt rahan arvosta poliittisen lelun. (. . .) Emme ole kovin kaukana asiantilasta, jossa ”talouspolitiikan” ymmärretään pääosin tarkoittavan kysymystä rahan ostovoimaan vaikuttamisesta.”[5]

Siinä missä päämäärä varjella valtion kontrolloiman paperirahan arvoa vaikuttaa äänekkäältä, totuus on että tällaisen lupauksen pitäminen on (käytännössä) mahdotonta. Usein on olemassa itse asiassa häkellyttäviä poliittis-taloudellisia yllykkeitä lisätä, jos se on mahdollista,  rahan ja luottojen tarjontaa yhteiskunnassa, vaikuttaakseen ideologisesti ennaltamääritetyillä suunnitelmilla yhteiskunnalliseen kehitykseen vapaiden markkinoiden periaatteisiin luottamisen sijasta.

Tämä nimenomainen taipumus tulee hyvin esiin tosiasialla, että keskuspankkeja säännöllisesti pyydetään ottamaan huomioon korkotasoja asettaessaan tuotannon kasvu sekä talouden työllisyystilanne. Ja nämä huolenpidon aiheet ovat niitä jotka vaikuttavat aiheuttavan vakavia ongelmia paperirahajärjestelmässä, jos ja kun ei ole olemassa selkeää rajaa rahan ja luottojen laajentamiselle.

Selventääkseen tätä asiaa, on valaisevaa tutkia lyhyesti luottojen ja nimellisen tuotannon sekä ”varallisuuden” kasvun (joka tässä määritellään yksinkertaisuuden vuoksi bruttokansantuotteeksi lisättynä osakemarkkinan arvolla) välistä suhdetta Yhdysvalloissa, euro-alueella ja Japanissa 1980-luvun alusta lähtien. Visuaalinen tarkastelu paljastaa että Yhdysvalloissa kotimaisen luoton ja nominaalisen tuotannon kasvun välinen suhde on suhteellisen heikko. Kuitenkin jos luottojen ekspansio esitetään yhdessä varallisuuden kasvun kanssa, näemme näiden kahden muuttujan olevan itse asiassa hyvin läheisessä suhteessa.

 
Euro-alueella pankkilainat ja tuotannon kasvu olivat suhteellisen läheisesti linjassa 1990-luvun alkuun saakka. Ajanjaksolla 1995-2000 vuoden loppupuoli, luottojen ja tuotannon kasvu näyttivät erkaantuneen melko huomattavasti: Siinä missä lainojen kasvun noustessa merkittävästi, nominaali tuotannon kasvu pysyi suhteellisen stabiilina. Kuitenkin jos pankkilainojen kasvu esitetään yhdessä varallisuuden ekspansion kanssa, korrelaatio tulee ilmeisemmäksi erityisesti 1990-luvun toisen puoliskon osalta.

Japanissa kotimainen luottoekspansio vaikuttaa korreloivan vahvasti muutoksiin nimellisessä tuotannossa. Kuitenkin muutoksien suhde luotoissa ja vauraudessa vaikuttavat vähemmän äänekkäiltä (erityisesti verrattuna Yhdysvaltain tilanteeseen). Yhtä kaikki vaikuttaa että kotimaisen luoton laskua 1980-luvun lopun ympärillä seuraa nimellisen vaurauden kasvun laskeva (trendi).
 

Datan perusteella selkein viesti vaikuttaa olevan: lisäystä luoton tarjonnassa on keskimäärin seurannut lisäys nominaalissa tuotannossa ja/tai varallisuudessa ja päin vastoin. On houkuttelevaa vetää yksinkertainen johtopäätös näiden perusteella, tosiaankin: muutokset rahapolitiikassa eivät vaikuta olevan ”neutraaleja” niiden liittyessä ponnisteluihin ihmisiin vaikuttamisessa; tosiasiallisesti rahapoliittisesti aikaansaadut lisäykset rahan ja luottojen tarjonnassa saattavat aikaisemmin tai myöhemmin saada seurakseen muutoksia taloudellisessa toiminnassa.[6]

Mutta rahan ja luottojen tarjonnalla aikaansaatu talouden elvytys on lyhytaikaista, oivallukset klassisesta talousteoriasta varoittavat, ja tulevat lopulta johtamaan inflaatioon—kuten David Hume tuo esiin vuonna 1742: ”lisäämisellä (rahan määrään) ei ole muuta vaikutusta kuin kohottaa työn ja hyödykkeiden hintoja. (. . .) kehityksessä kohden näitä muutoksia, lisäämisellä saattaa olla jotain talouselämää kiihdyttävää vaikutusta, mutta hintojen vakiintuessa (. . .) sillä ei ole minkäänlaista vaikutusta.”[7]

Kuitenkin taloustieteen valtavirran älyllinen vakaumus, jota hallitsee keynesiläinen taloustiede, on että alentamalla korkotasoja keskuspankki pystyy elvyttämään kasvua ja työllisyyttä. Joten ei ole ihme, että erityisesti silloin kuin inflaatio vaikuttaa olevan ”hallinnassa,” keskuspankkeja painostetaan ”ekspansiiviseen” rahapolitiikkaan taistellakseen taantumaa vastaan. Itse asiassa sitä pidetään laajasti ”sopivana,” jos rahapolitiikka pitää lainaamisen kustannukset alhaisimmalla mahdollisella tasolla.

Misesin teoksista löytyy hyvin perusteltua kritiikkiä tätä laajasti hyväksyttyä vakaumusta kohtaan. Hän kirjoittaa: ”(. . .) julkinen mielipide on taipuvainen pitämään korkoa ainoastaan institutionaalisena esteenä tuotannon laajentamiselle. Se ei ymmärrä, että tulevien hyödykkeiden alennus suhteessa nykyisiin hyödykkeisiin on välttämätöntä ja ikuinen ihmisen toiminnan kategoria ja sitä ei voida hävittää pankkimanipulaatiolla. Äkäpussien ja kansankiihottajien silmissä korko on karkeiden hyväksikäyttäjien pahaenteisen masinoinnin tuotosta. Koron ikivanha paheksunnan on nykyaikainen interventiopolitiikka elvyttänyt täyteen mittaansa. Se tarrautuu oppiin, että hyvän valtion hallinnon eräs pääasiallisista tehtävistä on alentaa korkotasoa mahdollisimman paljon tai hävittää se kokonaan. Kaikki nykypäivän valtiot ovat fanaattisesti sitoutuneet helpon rahan politiikkaan.”[8]

Mises tuo myös esiin mitä taipumus alentaa korkotasoja ja lisätä rahan ja luottojen tarjontaa tekee taloudelle. Itävaltalaisen taloustieteen koulukunnan ”bisnessyklin rahateorian” mukaan rahataloudellinen laajentuminen on taloudellisten nousu- ja laskukausien syklien sydämessä. Liian runsaskätinen rahan ja luottojen tarjonta saa aikaan mitä usein kutsutaan ”taloudellisiksi nousuiksi.” Se on peräaalto, taloudellinen kasvu lisääntyy ja työllisyys nousee.

Likviditeetillä huuhtelun mukana tulee kuitenkin virhekohdistumista, suhteellisten hintojen vääristymä, siis teoreettisten perustelujen pohjalta. Keinotekoisesti rahan ja luottojen tarjonnalla käynnissä pidetty ekspansio on kestämätöntä ja ennemmin tai myöhemmin kääntyy taantumaksi. Tietämättömyydessä ja/tai kyvyttömyydessä tunnistaa taloudellisen huonovointisuuden vastuussa olevia voimia, nimeltään yletöntä rahan ja luottojen aikaisempaa luomista, laskeva tuotanto ja nouseva työttömyys lietsovat julkisiin vaatimuksiin yhä löysemmästä rahapolitiikasta.

Keskuspankit eivät pysty vastustamaan näitä vaatimuksia ellei niillä ole mitään ”ankkureita”—tarkoittaen (kiinteitä) sääntöjä, jotka hillitsevät rahan ja luottojen tarjonnan lisäystä päivittäisissä operaatioissa. Tällaisen rajoitteen puuttuessa keskuspankit, kohdatessaan vakavan taloudellisen kriisin, ovat mitä todennäköisimmin pakotetut suosimaan kasvu- ja työllisyystavoitteita rahan arvon säilyttämisen sijaan—täten vaarantaen ratkaisevaa vapaan yhteiskunnan pilareista.

Tätä taustaa vasten tämän päivän rahapolitiikka tosiaankin muistuttaa ”säännötöntä” edesottamusta. Ajan hengen mukaisesti ”inflaatiotavoite” (IT)—niin kutsuttu ”viimeisintä huutoa” oleva käsite useimpien keskuspankkien näkökulmasta—toimii estämässä rahapolitiikkaa aiheuttamasta epätoivottuja ongelmia.
Käytännössä kuitenkaan inflaatiotavoitteella ei ole mitään ulkopuolista ankkuria. IT:ssä keskuspankki itse laskee inflaatioennusteet, jotka puolestaan määrittävät kuinka pankki asettaa korkotasot; määrällisen rajoitteen asettamista rahan ja luottojen ekspansiolle ei yleensä pidetä toimintapolitiikan tavoitteena. Näin IT tuskin pystyy edistämään luottamusta siihen, että se häivyttäisi paperirahan arvolle nousevaa uhkaa valtioiden (petoksen/väärinkäytön muodossa) ja/tai poliittisesti itsenäisten rahapolitiikan tekijöiden (poliittisten virheiden muodossa) taholta.

Paluu ”rahapolitiikkaan ilman sääntöjä” alkoi 1990-luvun alkupuolella, kun useahkot keskuspankit hylkäsivät rahalliset kokonaissuureet korkotasojen asettamisen pääasiallisena ohjenuorana. Väitettiin että ”rahan kysynnästä” oli tullut ”lyhyellä tähtäimellä” epävakaa mittari ja että siten rahaa ei voitaisi enää pitää mittatikkuna rahapolitiikan asettamiselle, erityisesti koska menettelytapojen tekijät tekivät korkotasopäätöksiä muutaman viikon välein. Sen jälkeen tätä ohjenuoraa ei kuitenkaan ole korvattu millään muulla.

Näkemyksessä tahdikkuuden palauttamiseksi rahapolitiikkaan, saattaa olla valaisevaa lainata Hayekin huolenaihetta, nimittäin että: ”(. . .) [inflaatio] on väistämätön seuraus politiikasta, joka pitää kaikkia muita päätöksiä datana, johon rahan tarjonnan tulee sopeutua, jotta muilla toimenpiteillä aikaansaatuja vahinkoja huomattaisiin mahdollisimman vähän.” Pitkällä aikavälillä tällainen politiikka aikaansaisi keskuspankkien tulemisen ”omien päätöksiensä vangeiksi, kun muut pakottavat ne soveltamaan vahingollisiksi tietämiään menettelytapoja.”

Heijastaen Ludwig von Misesin antamaan varoitusta teoksessaan The Theory of Money and Credit, Hayek vetää yhteen: ”Nykypäivän inflatorinen ennakkoasenne on pääosin seurausta lyhytnäköisyyden vallitsevuudesta, joka puolestaan juontuu suuresta vaikeudesta tunnistaa nykyisten toimenpiteiden etäisempiä seurauksia, sekä vääjäämättömästä käytännöllisten ihmisten, ja erityisesti poliitikkojen, keskittymisestä välittömiin ongelmiin ja lähitavoitteiden saavuttamiseen.”[9]

Mitä voimme oppia tästä kaikesta? Nykypäivän paperirahastandardin sisäsyntyisiin riskeihin—nimenomaiselle mahdollisuus laajentaa haluttaessa rahan ja luottojen määrää käytännössä missä tahansa määrin ja milloin tahansa—ei enää kiinnitetä niiden vaatimaa huomiota: Rajoitteen asettamista rahan ja luottojen laajentamiselle ei katsota olennaiseksi osaksi ”nykyaikaista” rahapolitiikkaa. Täten paperirahan tahdikas käsittely lisää merkittävästi mahdollisuutta kalliille epäonnistumiselle. Ensimmäinen askel siirtymisessä takaisin kestävän rahan periaatteeseen—joka tehden oikeutta vapaan yhteiskunnan aatteelle—olisi tehdä rahapolitiikasta rajoittunutta, esimerkiksi lopettamalla kokonaan, rahan tarjonnan kasvattamisen.

Viitteet:

[1] Mises, L. von (1912), The Theory of Money and Credit, s. 454.

[2] Ibid, s. 455.

[3] Friedman, M. (1994), Money Mischief, San Diego et al., s. 42.

[4] Fisher, I. (1929), The Purchasing Power of Money, New York, Macmillan, 1911, 2nd ed., New York, Macmillan, 1913, New ed., New York: Macmillan 1929, s. 131.

[5] Ibid, s. 27.

[6] Luonnollisesti data ei kerro mitään kausaliteetista—tarkoittaen aikaansaako luotto nominaalista toimintaa vai onko se juuri toisinpäin. Samoin se ei myöskään vastaa kysymykseen aikaansaako muutokset rahapolitiikassa ”hyvin käyttäytyviä” reaktioita. Itse asiassa Friedrich August von Hayek totesi: ”Sen elvyttävä vaikutus johtuu sen aikaansaamista virheistä.” Hayek, F. A. von (1960), The Constitution of Liberty, Chicago, Chicago Press, s. 332.

[7] Hume, D. (1742), Of Interest, in: Essays, Moral, Political and Literary, Vol. 1 of Essays and Treatises. A new ed. Edinburgh: Bell & Bradfute, Cadell & Davis (1804), s. 314.

[8] Mises, L. von (1996), Human Action, 4th edition, Fox & Wilkes, Ludwig von Mises Institute, p. 572.

[9] Hayek, F. A. von (1960), s. 333.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Freedom and Sound Money

Inflaatiota tapahtuu kun ihmiset lisäävät rahan tarjontaa petoksella, määräyksillä tai sopimusrikkomuksilla. Poikkeuksetta se tuottaa kolme tyypillistä seurausta: (1) se hyödyttää rikoksentekijöitä kaikkien muiden rahan käyttäjien kustannuksella; (2) se mahdollistaa velkaantumisen yli tason joka olisi mahdollista vapailla markkinoilla; (3) se vähentää rahan ostovoimaa alle vapaiden markkinoiden tason.

Vaikka nämä kolme seurausta ovat tarpeeksi huonoja, asiat muuttuvat paljon huonommiksi sen jälkeen kun inflaatiota rohkaistaan ja suositaan valtion toimesta (fiat-inflaatio). Valtion fiat-raha tekee inflaatiosta pysyvää ja sen seurauksena muodostuu erityisiä inflaatiolle ominaisia instituutioita ja tapoja. Näin fiat-inflaatio jättää ominaisen kulttuurillisen ja henkisen leimansa yhteiskuntaan. Seuraavassa keskitymme tarkemmin joihinkin tämän perinnön näkökohtiin.

I. Ylikeskittynyt hallinto

Inflaatio hyödyttää sitä kontrolloivaa valtiota ei pelkästään koko väestön kustannuksella, vaan myös sekundääristen ja tertiääristen hallintojen kustannuksella. On laajasti tunnettu tosiasia, että eurooppalaiset kuninkaat murskasivat pääosan välittäjien vallan jäänteistä kansallisvaltioiden nousun aikana 1600- ja 1700-luvuilla. 1800- ja 1900-luvun demokraattiset kansallisvaltiot viimeistelivät vallan keskittymisen, joka oli saanut alkunsa kuninkaista. Taloudellisesti tätä prosessia ajoi inflaatio, joka oli tuolloin täysin keskitetyn valtiokoneiston käsissä. Enemmän kuin mikään muu taloudellinen syy, se teki kansallisvaltiosta vastustamattoman. Ja näin se edesauttoi vähintäänkin epäsuorasti kansallisten ideologioiden suosiota, joista 1900-luvulla seurasi raivoisa kansallisvaltion palvonta.

Inflaatio yllyttää keskushallintojen kasvuun. Se mahdollistaa näille hallinnoille kasvaa suuremmaksi kuin ne yltäisivät vapaassa yhteiskunnassa. Ja se mahdollistaa niille monopolisoida valtiolliset toiminnot laajuudessa, jota ei tapahtuisi rahan luonnollisessa tuotannossa. Tämä tapahtuu kaikenmuotoisten keskitason hallintojen kustannuksella ja luonnollisesti kokonaisuutena kansalaisyhteisön kustannuksella. Inflaation sponsoroima vallan keskittyminen tekee keskivertokansalaisesta yhä enemmän sosiaalisesti eristetyn atomin. Kaikkia hänen sosiaalisia siteitään kontrolloi keskushallinto, joka myös tarjoaa useimmat palveluista, joita aikaisemmin hoitivat muut yhteiskunnalliset rakenteet kuten perhe tai paikallishallinto. Samaan aikaan valtiokoneiston keskitetty ohjaus poistuu sen suojattien jokapäiväisestä elämästä.

II. Fiat-inflaatio ja sota

Eräs fiat-rahan, ja erityisesti paperirahan, hirvittävimmistä seurauksista on sen kyky pitkittää sotia. Sodan tuhoilla on terveellinen vaikutus rauhoittaa alkuperäistä sodan kiihkoa. Mitä pitkittyneemmäksi ja tuhoisammaksi sota tulee, sitä vähemmän väestö on siten taipuvainen tukemaan sitä taloudellisesti veroilla ja valtion velkakirjojen ostoilla. Fiat-inflaatio mahdollistaa valtion sivuuttaa kansalaistensa fiskaalisen vastarinnan ja ylläpitää sotatoimia nykyisessä tasossaan tai jopa nostaa tätä tasoa. Valtio vain painaa tarvitsemansa setelit ostaakseen tykkejä ja saappaita.

Juuri näin tapahtui kahdessa maailmansodassa 1900-luvulla, ainakin eurooppalaisten valtioiden kohdalla. Ranskan, Saksan, Italian, Venäjän ja Yhdistyneiden kuningaskuntien hallitukset kattoivat suuren osan kuluistaan inflaatiolla. Luonnollisesti on vaikeaa arvioida mitään tarkkaa lukumääräistä vaikutusta, mutta ei ole kohtuutonta olettaa, että fiat-inflaatio pitkitti molempia sotia useilla kuukausilla tai jopa vuodella tai kahdella. Jos otamme huomioon, että tappamiset saavuttivat huippukohtansa sodan lopussa, joudumme olettamaan että useiden miljoonien henki olisi voitu säästää.

Monet ihmiset pitävät sodassa kaikkia keinoja sallittuina. Heidän silmissään fiat-inflaatio on oikeutettu keino torjumaan valtion uhat. Mutta tämä argumentti on melko vajavainen. Ei pidä paikkaansa, että kaikki keinot ovat oikeutettuja sodassa. Katolisessa teologiassa on olemassa teoria oikeutetusta sodasta, joka painottaa juuri tätä asiaa. Fiat-inflaatio olisi varmasti laitonta, jos vähemmän loukkaavia keinoja olisi käytettävissä samojen päämäärien saavuttamiseksi. Ja tosiasia on, että tällaisia keinoja on olemassa ja on aina ollut valtioiden käytettävissä, esimerkiksi luottoraha ja lisäverotus.

Toinen tyypillinen puolustus fiat-rahalle sodan aikana on, että valtio saattaa tietää paremmin kuin kansalaiset kuinka lähellä voittoa ollaan. Tietämätön väestö väsyy sotaan ja pyrkii vastustamaan lisäveroja. Mutta valtio on täydellisesti perehtynyt tilanteeseen. Ilman fiat-rahaa sen kädet olisivat sidotut, mahdollisesti tuhoisin seurauksin. Inflaatio mahdollistaa sille juuri voittoon tarvittavan lisäyksen.

Luonnollisesti on ymmärrettävää, että hallitus on paremmin informoitu kuin sen kansalaiset. Mutta on vaikeaa nähdä kuinka tämä olisi esteenä sodan rahoittamiselle. Kaikkein olennaisin poliittisen johtajuuden tehtävä on saattaa massat tarkoitusperän taakse. Miksi valtiolle olisi mahdotonta levittää sen parempaa tietoutta, ja näin vakuuttaa väestöä sen lisäverojen tarpeellisuudesta? Tämä johdattaa meidät seuraavaan huomioon.

III. Inflaatio ja tyrannia

Sota on ainoastaan kaikkein äärimmäisin tapaus, jossa fiat-inflaatio sallii valtioille saavuttaa päämääränsä ilman todellista kansalaistensa tukea. Painokoneet mahdollistavat valtiolle ottaa kansan omaisuutta kysymättä sen lupaa ja itse asiassa sen suostumuksen vastaisesti. Millainen valtio ottaa omaisuutta mielivaltaisesti kansalaisiltaan? Aristoteles ja monet muut poliittiset filosofit ovat kutsuneet sitä tyranniaksi. Rahataloudelliset teoreetikot Oresmesta Misesiin ovat tuoneet esiin, että fiat-inflaatio, valtion rahoittamisen keinona, on tunnusomainen rahoituksellinen menetelmä tyrannialle.

IV. Ralli rahallisten organisaatioiden pohjamutiin

Itävaltalaiset taloustieteilijät ovat argumentoineet yksityiskohtaisesti, että fiat-inflaatio on sisäsyntyisesti epävakaa tapa tuottaa rahaa, koska se tekee moraalikadosta ja vastuuttomuudesta instituution. Seurauksena on yhtenään toistuvat taloudelliset kriisit. Aikaisemmat pyrkimykset korjata näitä epätoivottuja vaikutuksia, kuitenkaan kyseenalaistamatta itse fiat-inflaatiota, on aiheuttanut poikkeuksellisen rahataloudellisten instituutioiden kehityksen – eräänlaisen instituutionaalisen ”rallin pohjamutiin”.

Tämän prosessin merkittäviä kiintopisteitä olivat osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminta, kansallinen keskitetty pankkitoiminta, kansainvälinen keskitetty pankkitoiminta ja lopulta paperiraha. Rahainstituutioiden rappeutuminen on ollut käynnissä vuosisatoja ja se ei ole vielä aivan saavuttanut absoluuttista pohjaa, vaikkakin prosessi on kiihtynyt merkittävästi paperirahan aikakautenamme.

V. Liiketoiminta fiat-inflaation alaisuudessa

Fiat-inflaatiolla on syvällinen vaikutus yritysrahoitukseen. Se tekee vastuista (luotoista) halvempia kuin ne olisivat vapailla markkinoilla. Tämä johdattelee yrittäjiä rahoittamaan hankkeitaan luotoilla suuremmissa määrin kuin muutoin, oman pääoman (yrityksen omistajien yritykseen tuoman pääoman) sijaan.

Luonnollisessa rahan tuotannon järjestelmässä pankit myöntäisivät luottoja ainoastaan rahallisina välikäsinä. Toisin sanoen ne voisivat lainata ainoastaan niitä rahasummia, joita ne ovat joko itse säästäneet tai joita muut ihmiset ovat säästäneet ja sen jälkeen lainanneet pankeille. Pankkiirit pystyisivät luonnollisesti myöntämään luottoja haluamillaan ehdoilla (korko, vakuus, kesto), mutta niille olisi kohtalokasta tarjota parempia ehtoja kuin heidän omat luotottajansa ovat heille myöntäneet. Esimerkiksi jos pankki vastaanottaa luoton 5 prosentilla, sille olisi kohtalokasta lainata tämä rahasumma 4 prosentilla. Tästä seuraa, että vapailla markkinoilla voitollinen pankkitoiminta rajoittuu hyvin tiukkoihin rajoihin, jotka puolestaan säästäjät määrittävät. Pankille ei ole mahdollista pysyä liiketoiminnassa ja tarjota parempia ehtoja kuin säästäjät, jotka ovat kaikkein valmiimpia luopumaan rahoistaan joksikin aikaa.

Mutta osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminta voi tehdä juuri näin. Koska se pystyy tuottamaan lisää seteleitä käytännössä kuluitta, se pystyy myöntämään luottoa koroilla, jotka ovat alempia kuin muutoin vallitsevat. Siten edunsaajat rahoittavat joitain hankkeita velalla, joita ne muutoin olisivat rahoittaneet omilla rahoillaan, tai joita he eivät olisivat aloittaneet lainkaan. Paperirahalla on hyvin paljon sama vaikutus, mutta vain paljon suuremmassa mittakaavassa. Paperirahan tuottaja pystyy myöntämään luottoja käytännössä missä tahansa laajuudessa ja käytännössä millä tahansa ehdoilla. Muutamina viime vuosina Japanin keskuspankki on tarjonnut luottoja 0 prosentin korolla, ja tällä hetkellä se itse asiassa maksaa joissain tapauksissa ihmisille sen luottojen hyödyntämisestä.

On ilmiselvää, että vain harvoilla yrityksillä on varaa vastustaa tällaisia tarjouksia. Monilla teollisuuden aloilla kilpailu on ankaraa, ja yritykset joutuvat etsimään parhaat mahdolliset tarjoukset, muutoin ne menettävät ”kilpailullisen etunsa”, joka voi olla ratkaisevaa voitoille ja myös pelkälle selviytymiselle. Tästä seuraa, että fiat-inflaatio tekee yrityksistä riippuvaisempia pankeista kuin muutoin olisi asian laita. Se luo suuremman hierarkian ja keskitetymmän päätöksentekovallan kuin olisi olemassa vapailla markkinoilla. Yrittäjä, joka toimii 10 prosentilla omaa pääomaa ja 90 prosentilla velkaa, ei ole enää todellinen yrittäjä. Hänen velkojansa (useimmiten pankkiirit) ovat todellisia yrittäjiä, jotka tekevät kaikki merkittävät päätökset. Hän on vain enemmän tai vähemmän hyvin palkattu yritysjohtaja – päällikkö.

Näin fiat-inflaatio vähentää todellisten yrittäjien määrää – itsenäisiä henkilöitä, jotka toimivat omilla rahoillaan. Tällaisia henkilöitä on yhä olemassa hämmästyttävissä määrin, mutta he pystyvät selviytymään ainoastaan, koska heidän ylivoimaiset kykynsä kompensoivat heikompia rahallisia ehtoja, joihin he joutuvat sopeutumaan. Heidän täytyy olla innovatiivisempia ja/tai työskennellä kovemmin kuin kilpailijansa. He tietävät itsenäisyyden hinnan ja ovat valmiita maksamaan siitä. Monasti he ovat enemmän kiintyneitä perheyrityksiin ja välittävät enemmän työntekijöistään kuin pankkiirien marionetit.

Koska fiat-inflaatiosta syntyvät luotot tarjoavat helpon taloduellisen ylivoiman, sillä on taipumuksena rohkaista toimitusjohtajia holtittomaan käyttäytymiseen. Tämä pitää erityisesti paikkansa suurten yritysten johtajiin, joilla on helppo pääsy pääomamarkkinoille. Heidän holtittomuuttaan sekoitetaan usein innovatiivisuuteen.

Taloustieteilijä Josef Schumpeter on erinomaisesti kuvannut osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaa eräänlaisena innovatiivisen taloudellisen kehityksen pääjousena, koska se tarjoaa ylimääräistä rahaa yrittäjille, joilla on hyviä ideoita.

On ymmärrettävää, että joissain tapauksissa sillä on tämä rooli, mutta todennäköisyydet ovat ylivoimaisesti päinvastaiset. Yleisenä sääntönä mikä tahansa uusi tuote ja mikä tahansa perinpohjainen innovaatio liiketoiminnan järjestäytymisessä on uhka pankeille, koska ne ovat enemmän tai vähemmän raskaasti investoineet vakiintuneisiin yrityksiin, jotka tuottavat vanhoja tuotteita ja käyttävät vanhoja järjestäytymisen muotoja. Näin ollen niillä on kaikki kannustimet joko estää innovaatio kieltäytymällä rahoittamasta sitä tai viestittää liikemaailmassa uusista ideoista kumppaneilleen.

Tästä syystä osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminta tekee liiketoiminnasta konservatiivisempaa kuin se muuten olisi. Se hyödyttää vakiintuneita yrityksiä innovatiivisten tulokkaiden kustannuksella. Itsenäiset liikemiehet ovat paljon todennäköisempiä innovaatioiden synnyttäjiä, erityisesti jos tuloverotus on alhainen.

VI. Velkataakka

Osa edeltävistä pohdinnoista soveltuu myös liike-elämän ulkopuolelle. Fiat-inflaatio ei tarjoa pelkästään helppoa luottoa valtioille ja yrityksille, vaan myös yksityisille kansalaisille. Pelkkä tosiasia että tällaista luottoa tarjotaan kaikille, yllyttää joitain ihmisiä velkaantumaan, jotka muutoin eivät olisivat valinneet tehdä niin. Mutta helposta luotosta tulee lähes vastustamatonta yhdistettynä toiseen tyypilliseen infaaltion seuraukseen, nimittäin jatkuvasti nousevaan hintatasoon. Kun aikaisemmin hintojen nousu oli hädin tuskin huomattavissa, meidän aikanamme läntisen maailman kansalaiset ovat ilmiöstä tietoisia. Maissa kuten Turkki ja Brasilia, joissa hinnat nousevat 80-100 prosentin vuosivauhdilla, jopa nuoriso on sen kokenut henkilökohtaisesti.

Tällaiset olosuhteet asettavat raskaat rangaistukset käteissäästöille. Vanhaan aikaan säästäminen tapahtui yleisesti kulta- ja hopeakolikkoja säilyttämällä. Pitää paikkansa ettei tällainen rahan kerääminen tarjonnut mitään tuloja – metalli oli ”hedelmätöntä” – ja sen vuoksi korkotuloilla eläminen ei ollut mahdollista. Mutta kaikilla muilla tavoilla rahan varastointi oli luotettava ja tehokas säästämisen muoto. Sen ostovoima ei haihtunut ilmaan vain muutamassa vuosikymmenessä ja talouskasvun aikana se jopa lisäsi jonkin verran ostovoimaansa.

Vielä tärkeämpänä oli sen erinomainen soveltuvuus tavallisille ihmisille. Puusepät, muurarit, räätälit ja maanviljelijät eivät yleensä ole kovin kokeneita kansainvälisten pääomamarkkinoiden seuraajia. Kultakolikoiden laittaminen tyynyt alle tai tallelokeroon säästi heiltä monet yöttömät yöt ja teki heidät riippumattomiksi taloudellisista välikäsistä.

Verrataan nyt tätä vanhan ajan tilannetta nykypäivän olosuhteisiin. Ero ei voisi olla räikeämpi. Nykypäivänä olisi täysin hyödytöntä varastoida euro- tai dollariseteleitä eläkettä varten. Kolmikymppinen henkilö, joka valmistautuu jäämään eläkkeelle kolmenkymmenen vuoden päästä nykyhetkestä (2004), joutuu ottamaan huomioon arvonalennuskertoimen suuruusluokassa kolme. Toisin sanoen hän joutuu tänään säästämään kolme dollaria saadakseen yhden nykypäivän dollarin ostovoiman jäädessään eläkkeelle. Ja kolmen arvonalennuskerroin on vielä hyvin alhainen arvioi!

Tästä seuraa, että hänelle rationaalinen säästämisstrategia on velkaantua omaisuuserien ostamisella, joiden arvo nousee inflaation mukana. Nykyään juuri näin tapahtuu pääosassa länsimaita. Heti kun nuoret saavat työpaikan ja siten melko säännöllisen tulonlähteen, he ottavat lainan ostaakseen asunnon – toisin kuin heidän isoisoisänsä olisi tuolloin yhä ensin kerännyt säästöjä noin kolmekymmentä vuotta ja sitten ostanut talonsa käteisellä. Sanomattakin on selvää, että jälkimmäinen on kristillinen tapa. Paavalin kirjeessä roomalaisille (13:8) mainitaan: ”Älkää olko kenellekään mitään velkaa, muuta kuin että toisianne rakastatte; sillä joka toistansa rakastaa, se on lain täyttänyt”.

Asiat eivät ole paljon paremmin niillä, jotka ovat jo hankkineet jonkin verran varallisuutta. Pitää paikkansa ettei inflaatio pakota heitä velkoihin, mutta joka tapauksessa se riistää heiltä mahdollisuuden pitää säästöjään käteisenä. Vanhojen ihmisten eläkerahastoineen, leskien ja orpojen holhoojien täytyy investoida rahansa finanssimarkkinoille, muutoin niiden ostovoima häviää heidän silmiensä edessä. Siten heistä tulee riippuvaisia välikäsistä sekä osakkeiden ja velkakirjojen hintojen oikuista.

Tämä asiantila on selkeästi erittäin hyödyllinen niille, jotka saavat elantonsa finanssimarkkinoilta. Osakevälittäjillä, velkapaperien välittäjillä, pankeilla, asuntolainayrityksillä ja muilla ”pelureilla” on syynsä olla kiitollisia jatkuvasta rahan ostovoiman alenemisesta fiat-inflaatiossa. Mutta onko tämä asiantila hyödyllinen myös keskivertokansalaiselle? Tietyllä tavalla hänen velkansa ja kasvaneet sijoituksensa finanssimarkkinoilla ovat hyödyllisiä hänelle, pitäen oletuksena meidän nykyistä inflatorista järjestelmää.

Kun hintatason lisäys on pitkäaikaista, yksityinen velka on hänelle paras mahdollinen strategia. Mutta tämä luonnollisesti tarkoittaa myös, että ilman valtion väliintuloa rahajärjestelmään muut strategiat olisivat ylivoimaisempia. Keskuspankkien ja paperirahan läsnäolo tekevät velkapohjaisista rahoitusstrategioista houkuttelevimpia kuin aikaisempiin säästöihin perustuvat strategiat.

Ei ole liioittelua sanoa, että rahapoliitikkojensa avulla läntiset valtiot ovat saattaneet kansalaisensa rahoitukselliseen riippuvuuteen, joka oli tuntematon aikaisemmille sukupolville. Jo vuonna 1931 Pius XI totesi:

[...] on ilmiselvää, että ei pelkästään varallisuus ole keskittynyt aikanamme, vaan myös suunnaton valta ja omavaltainen taloudellinen diktatuuri on keskittynyt harvojen käsiin, jotka usein eivät ole omistaja, vaan ainoastaan edunsaajia ja toimitusjohtajia sijoitetuissa rahastoissa, joita he hallinnoivat omavaltaisen tahtonsa ja mielihalujensa pohjalta.

Tätä diktatuuria harjoitetaan kaikkein voimakkaimmin niiden taholta, jotka koska he hallinnoivat rahoja ja kontrolloivat niitä täysin, kontrolloivat myös luottoja ja päättävät rahan lainaamisesta. Täten he säätelevät niin sanotusti elinvoiman virtaa, josta koko taloudellinen järjestelmä on riippuvainen ja pitävät tiukasti otteessaan taloudellisen elämän sielua, jotta kukaan ei voi hengittää ilman heidän suostumustaan.1

Millaisia ilmaisuja Pius XI olisi käyttänytkään kuvailemaan nykyistä tilannettamme. Tavanomainen oikeutus tälle asiantilalle on, että se väitetysti edistää teollista kehitystä. Aikaisempien aikojen rahan varastointi ei ollut ainoastaan steriiliä; se oli tosiasiassa vahingollista taloudellisesta näkökulmasta, koska se riisti liiketoiminnalta sen tarvitsemat investointien maksutavat. Inflaation rooli on tarjota nämä keinot.

Rahan keräämisellä ei kuitenkaan ole mitään negatiivisia kansantaloudellisia vaikutuksia. Se ei varmasti tukahduta teollisia investointeja. Rahan varastointi lisää rahan ostovoimaa ja antaa näin kiertoon jääville rahayksiköille suuremman ”painon”. Kaikki tuotteet ja palvelut voidaan ostaa ja kaikki toteuttamiskelpoiset investoinnit voidaan tehdä näillä jäljelle jääneillä yksiköillä. Olennainen tosiasia on, että inflaatio ei luo yhtään ylimääräisiä resursseja. Se ainoastaan muuttaa nykyisten resurssien allokaatioita. Ne eivät enää mene yrittäjille, jotka operoivat omilla rahoillaan vaan yritysjohtajille, jotka operoivat pankkiluotoilla rahoitettuja yrityksiä.

Viimeaikaisen kotitalouksien velan kasvutulvan nettovaikutus on näin ollen kokonaisen väestön siirtyminen taloudelliseen riippuvuuteen. Moraaliset seuraamukset ovat selviä. Ylenmääräiset velat ovat yhtyeensopimattomia taloudellisen riippumattomuuden kanssa ja näin niillä on taipumuksena heikentää itsenäisyyttä myös muilla osa-alueilla. Velan uuvuttama yksilö omaksuu lopulta tavan kääntyä muiden puoleen hakeakseen apua, sen sijaan että kasvaisi perheensä ja laajemman yhteisönsä taloudelliseksi ja moraalisiksi tukipilariksi. Vakaus ja itsenäinen arvostelukyky korvautuvat toivoajattelulla ja alistumisella. Ja entäpä niissä monissa tapauksissa, joissa perheet eivät enää pysty kannattelemaan velkataakkaansa? Tällöin seurauksena on joko epätoivo tai päinvastaisesti kaikkien taloudellisen järkevyyden normien halveksunta.

VII. Eräitä fiat-inflaation henkisiä uhreja

Fiat-inflaatio vähentää jatkuvasti rahan ostovoimaa. Tiettyyn rajaan saakka ihmisillä on mahdollisuus suojata säästöjään tätä trendiä vastaan, mutta tämä vaatii perinpohjaista taloudellista tietoutta, aikaa jatkuvasti valvoa omia sijoituksia ja hyvän annoksen onnea. Ihmiset joilta puuttuu jokin näistä osasista menettävät todennäköisesti merkittävän osan omaisuuseristään. Elinikäiset säästöt katoavat usein tuhkana tuleen muutamina viimeisinä eläkevuosina. Seurauksena on epätoivo ja moraalisten sekä yhteiskunnallisten normien häviäminen. Mutta olisi väärin vetää johtopäätös, että inflaatio tuottaa tämän vaikutuksen pääosin vanhuksille. Kuten eräs kirjoittaja totesi:

Nämä vaikutukset ovat ”erityisen vahvoja nuorten keskuudessa. He oppivat elämään hetkessä ja pilkkaamaan niitä, jotka yrittävät opettaa heille ’vanhanaikaista moraalisuutta ja säästäväisyyttä’. Näin ollen inflaatio rohkaisee välittömän tyydytyksen mentaliteettia, joka on ilmeisen ristiriidassa itsekurin ja ikuisen perspektiivin kanssa, jota vaaditaan raamatullisen taloudenpidon harjoittamisessa – kuten pitkäaikaisia sijoituksia tulevien sukupolvien hyväksi.”2

Jopa kansalaiset joita on siunattu tiedoilla, ajalla ja onnella säästöjensä pääosan suojelemiseksi eivät pysty välttämään inflaation vahingollista vaikutusta, koska he joutuvat omaksumaan tapoja, jotka ovat ristiriidassa moraalisen ja henkisen terveyden kanssa. Inflaatio pakottaa heidät kuluttamaan paljon enemmän aikaa heidän rahojensa ajattelemiseen kuin he muutoin käyttäisivät. Kuten on jo aiemmin tullut mainittua, tavallisten kansalaisten tapa säästää oli käteisen kerääminen. Inflaation vallitessa tämä strategia on kohtalokas. He joutuvat sijoittamaan omaisuuseriin, joiden arvo kasvaa inflaation mukana; käytännöllisin tapa toteuttaa tämä on ostaa osakkeita ja velkakirjoja. Mutta tämä vaatii useiden tuntien käyttämistä sopivien kohteiden etsimiseen ja valitsemiseen. Ja se painostaa heitä olemaan aina varuillaan ja huolissaan rahoistaan koko loppuelämänsä ajan. He joutuvat seuraamaan talousuutisia ja vahtimaan markkinoiden hintanoteerauksia.

Vastaavasti ihmiset pyrkivät pidentämään elämänsä ajanjaksoa, jolloin he hankkivat tuloja. Ja he asettavat suhteellisesti suuremman painotuksen rahallisille tuloille kuin millekään muille ammatinvalinnan kriteereille. Esimerkiksi osa niistä, jotka mieluummin valitsisivat puutarhanhoidon, eittämättä tulevat etsimään teollista työllisyyttä, koska jälkimmäinen tarjoaa suuremman pitkäaikaisen rahallisen tuoton. Ja useammat ihmiset ottavat vastaan työpaikan kaukaa kotoa kuin tapahtuisi luonnollisen rahan järjestelmässä, koska se mahdollistaa heille ansaita hiukan lisää rahaa.

Näiden inflaation aikaansaamien tapojen henkiset ulottuvuudet vaikuttavat ilmiselviltä. Rahalliset ja taloudelliset kysymykset asettuvat paisuteltuun rooliin ihmisten elämässä. Inflaatio tekee yhteiskunnasta materialistisen. Yhä useammat ihmiset raatavat rahallisen tulon perässä henkilökohtaisen onnellisuuden kustannuksella. Inflaation aikaansaama maantieteellinen liikkuvuus heikentää keinotekoisesti perhesiteitä ja isänmaallista uskollisuutta. Monet ahneuteen, kateuteen ja itaruuteen taipuvaiset lankeavat syntiin. Jopa ne jotka eivät ole luonteeltaan kovin taipuvaisia tulevat altistetuiksi kiusauksille, joita he eivät muutoin kokisi. Ja koska rahamarkkinoiden satunnaisuus tarjoaa valmiin tekosyyn ylenmääräisen saitaan rahan käyttöön, lahjoitukset yleishyödyllisille instituutioille vähenevät.

Jatkuvan inflaation taipumus heikentää tuotteiden laatua on myös tosiasia. Jokainen myyjä tietää, että on vaikeaa myydä fyysisesti samaa tuotetta viimevuotista kovemmalla hinnalla. Mutta rahallisen hinnan nostaminen ovat väistämätöntä, kun rahan tarjontaa kasvatetaan huolettomasti. Eli mitä myyjät tekevät? Monissa tapauksissa pelastavana tekijänä on tekninen innovaatio, joka mahdollistaa tuotteiden halvemman tuottamisen neutraloiden tai jopa ylikompensoiden siten inflaation vastakkaista vaikutusta. Näin tapahtuu esimerkiksi tietokoneiden ja muiden merkittävän tietoteknisen osuuden laitteissa.

Mutta muilla teollisuudenaloilla teknologisella kehityksellä on paljon vähäisempi rooli. Näissä myyjät kohtaavat yllä mainitun ongelman. Tällöin he valmistavat alempiarvoisia tuotteita ja myyvät niitä samalla nimikkeellä yhdessä kiertoilmaisujen kanssa, joista on tullut tavanomaisia kaupallisessa markkinoinnissa. He saattavat esimerkiksi tarjota asiakkailleen ”kevyt” kahvia tai ”ei maustettuja” vihanneksia – mikä on tulkittavissa laihaksi kahviksi ja mauttomiksi vihanneksiksi. Vastaavaa tuotteiden huonontumista voidaan havaita rakennustoiminnassa. Pysyvän inflaation vallassa olevissa valtioissa vaikuttaa olevan suurempi määrä taloja ja katuja jatkuvan korjauksen tarpeessa kuin muissa maissa.

Tällaisissa olosuhteissa ihmiset kehittävät kieltään kohtaan huolimattomamman asenteen. Jos kaikki on niin kuin sitä kutsutaan, tällöin on vaikeaa selittää eroa totuuden ja valheen välillä. Inflaatio houkuttelee ihmisiä valehtelemaan tuotteistaan ja pysyvä inflaatio rohkaisee rutiininomaisen valehtelemisen käytäntöön. Kirjoittaja on argumentoinut muissa töissään, että rutiininomaisella valehtelulla on merkittävä asema osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminnassa, fiat-rahajärjestelmän perusinstituutiossa. Fiat-inflaatio näyttää levittävän tätä tapaa syövän lailla muuhun osaan taloutta.

VIII. Liekin tukahduttaminen

Useimmissa maissa hyvinvointivaltion kasvu on rahoitettu julkisen velan kasvattamisella laajuuteen, joka olisi ollut käsittämätöntä ilman fiat-inflaatiota. Pintapuolinen vilkaisu historiallisiin tosiasioihin osoittaa, että hyvinvointivaltion eksponentiaalinen kasvu, joka alkoi Euroopassa 1970-luvun alussa, kulki käsi kädessä julkisen velan räjähdysmäisen kasvun kanssa. On laajasti tiedossa, että tämä kehitys on ollut pääasiallinen tekijä perheiden heikkenemiselle. Mutta yleisesti jätetään huomiotta, että tämän alentumisen perimmäinen syy on fiat-inflaatiossa. Jatkuva inflaatio tuhoaa perheen hitaasti mutta varmasti, tukahduttaen näin kristillisen moraalin maallisen liekin.

Kristillinen perhe on kaikkein tärkein ”tuottaja” tietyn tyyppisille moraaleille. Perhe-elämä on mahdollista ainoastaan, jos kaikki jäsenet hyväksyvät ohjeita kuten auktoriteetin oikeutuksen, miehen ja naisen välisen heteroseksuaalisen liiton ja kiellon insestistä. Ja kristilliset perheet perustuvat lisäohjeisiin kuten aviopuolisoiden väliseen rakkauteen toisiaan ja jälkikasvuaan kohtaan, lasten vanhempiensa kunnioitukseen, Jumalan kolminaisuuden todellisuuteen, kristillisen uskon totuuteen ja niin edelleen. Vanhemmat jatkuvasti toistavat, painottavat ja elävät näitä ohjeita. Tämä päivittäinen kokemus ”aivopesee” kaikki perheen jäsenet hyväksymään nämä ohjeet normaaleina asioiden tiloina. Laajemmassa yhteiskunnallisessa vaikutuspiirissä nämä ihmiset siten toimivat samojen ohjeiden edistäjinä liiketoimissaan, yhdistyksissään ja politiikassa.

Perinteisen kristillisen perheen ystävät ja tukijat hyväksyvät nämä asiat. Muun muassa koska he tunnistavat perheen tehokkuuden yhteiskunnallisten ohjeistuksien luojana, kristilliset pyrkivät suojelemaan niitä. Ja juuri samasta syystä moraalisen lisenssin puolestapuhujat pyrkivät tuhoamaan ne. Hyvinvointivaltio on ollut heidän suosikkityökalunsa viimeisenä kolmenakymmenenä vuotena. Nykyään hyvinvointivaltio tarjoaa suuren määrän palveluita, joita aikaisemmin perheet tarjosivat (ja joita olettaisimme niiden yhä tarjoavan merkittävissä määrin, jos hyvinvointivaltio lopettaisi toimintansa). Nuorten opetus, vanhusten ja sairaiden hoito, hätäapu – kaikki nämä palvelut on nykyään tehokkaasti ”ulkoistettu” valtiolle. Perheet on alennettu pieniksi tuotantoyksiköiksi, jotka jakavat elinkustannukset, autot, jääkaapit ja totta kai verojen maksun. Verorahoitettu hyvinvointivaltio tarjoaa heille tämän jälkeen opetuksen ja hoidon.3

Taloudellisesta näkökulmasta tämä järjestely on puhdasta rahan tuhlausta. Tosiasiallisesti hyvinvointivaltio on tehoton; se tarjoaa suhteellisen huonoa palvelua suhteellisen korkeilla kustannuksilla. Ei ole tarvetta mennä syvemmälle valtion hyvinvointitoimintojen kyvyttömyyteen tarjota tunneherkkää ja henkistä tukea, joka syntyy ainoastaan hyväntekeväisyydestä. Myötätuntoa ei voida ostaa. Mutta hyvinvointivaltio on myös tehoton puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta. Se toimii laajan byrokratian kautta ja on siten vastuunalainen kannustimien ja taloudellisten kriteerien puuttumisesta, jotka estäisivät rahan tuhlausta. Paavi Johannes Paavali II:n sanoin:

Sekaantumalla suoraan ja riistämällä yhteisöltä sen vastuun, Yhteiskunnallisen Avun Valtiosta seuraa ihmisenergian väheneminen ja kohtuuton kasvu julkisissa toiminnoissa, joita hallitsee enemmän byrokraattinen ajattelutapa kuin huoli asiakkaistaan ja joihin liittyy valtava kulunlisäys. Itse asiassa vaikuttaisi, että tarpeet ymmärretään ja niihin voidaan parhaiten vastata lähellä olevien ihmisten toimesta ja niiden jotka ovat naapureita apua tarvitseville. Tulee lisätä, että tietyntyyppiset tarpeet vaativat usein vastausta, joka ei ole pelkästään materiaalista, vaan pystyy ymmärtämään ihmisen syvempiä tarpeita.4

Kaikki tietävät tämän omasta kokemuksestaan ja saman asian vahvistaa suuri määrä tieteellisiä tutkimuksia. Juuri sen vuoksi, että hyvinvointivaltio on tehoton taloudellinen järjestely, se on riippuvainen veroista. Jos hyvinvointivaltion tulisi kilpailla perheiden kanssa tasavertaisesti, se ei pystyisi jatkamaan toimintaansa pitkään. Se on ajanut perheet ja yksityiset hyväntekeväisyysjärjestöt pois ”hyvinvointimarkkinoilta”, koska ihmiset on pakotettu maksamaan niistä joka tapauksessa. Heidät on pakotettu maksamaan veroja ja he eivät voi estää valtiota laskemasta liikkeelle yhä uusia lainoja, jotka imevät pääomia joita muutoin olisi käytetty erilaisten tuotteiden ja palveluiden tuotantoon.

Nykypäivän ylenmääräinen hyvinvointivaltio on suurhyökkäys kristillisen moraalin tuottajia vastaan. Mutta se heikentää tätä moraalia myös epäsuorilla keinoin, kaikkein ilmeisimmin tukemalla huonon moraalin esimerkkejä. On tosiasia, että eräät vaihtoehtoiset ”elämäntyylit” pitävät sisällään suuria taloudellisia riskejä ja sen vuoksi tapaavat olemaan kalliimpia kuin perinteiset perhejärjestelyt. Hyvinvointivaltio sosialisoi tällaisen käytöksen kulut ja antaa niille sen vuoksi suuremman merkityksen kuin niillä olisi vapaassa yhteiskunnassa.

Sen sijaan että sisältäisi taloudellisen rangaistuksen, julkinen lisenssi saattaa kulkea käsi kädessä tällöin taloudellisten etujen kanssa, koska se erottaa esitaistelijat perhe-elämän kuluilta (esimerkiksi lapsen kasvattamisen kuluilta). Hyvinvointivaltion tuella nämä tienraivaajat pystyvät pilkkaamaan perinteistä moraalia eräänlaisena taikauskona, jolla ei ole vaikutusta todelliseen elämään. Henkiset ulottuvuudet vaikuttavat selkeiltä: Hyvinvointivaltio järjestelmällisesti altistaa ihmiset houkutukselle uskoa, ettei ole olemassa mitään vuosien varrella hyväksi havaittuja moraalisia periaatteita.

On syytä painottaa, että yllä mainitut huomiot eivät ole hyökkäys hyvinvointipalveluita vastaan, jotka ovat itse asiassa olennainen osa kristillistä yhteiskuntaa. Ennemminkin asian ydin on, että fiat-inflaatio tuhoaa näiden palveluiden tarjoamisen demokraattisen kontrollin; että tämä väistämättä johtaa ylisuureen hyvinvointijärjestelmän kokonaisuuden kasvuun ja ylettömiin hyvinvoinnin muotoihin; ja näillä puolestaan on seurauksia väestön moraalisiin ja henkisiin ominaisuuksiin.

Yllämainittu ei missään nimessä ole kaikenkattava kuvaus fiat-inflaation kulttuurillisesta ja henkisestä perinnöstä. Mutta niiden luulisi riittävän tukemaan pääasiaa: että fiat-inflaatio on yhteiskunnallisen, taloudellisen, kulttuurillisen ja henkisen tuhon voimakeskus.

Viitteet

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: The Cultural and Spiritual Legacy of Fiat Inflation

Silti paljas totuus on, että poliittiset päättäjämme ovat saanet inflaation aikaan omilla raha- ja talouspoliitikoillaan. He lupaavat taistella oikealla kädellään olosuhteita vastaan, jotka heidän vasen käsi saa aikaiseksi.

Inflaatio, aina ja kaikkialla, aiheutuu pääasiassa rahan ja luoton tarjonnan kasvusta. Itse asiassa inflaatio on rahan ja luoton tarjonnan kasvu. Esimerkiksi sanakirjasta (American College Dictionary) katsottaessa sen ensimmäinen inflaatiolle antama määritelmä on seuraava:

”Kohtuuton ekspansio tai kasvu maan valuutassa, erityisesti laskemalla liikkeelle paperirahaa, joka ei ole lunastettavissa kolikoina [suom.huom. viittaa kultaan tai hopeaan].”

Kuitenkin viime vuosina termiä on alettu käyttää radikaalisti eri merkityksessä. Tämä on huomioitu sanakirjan antamassa toisessa määritelmässä:

”Merkittävä hintojen nousu, jonka aikaansaa kohtuuton ekspansio paperirahassa tai pankkiluotoissa.”

Ilmiselvästi merkittävä hintojen nousu rahan tarjonnan laajentumisen aiheuttamana ei ole sama asia kuin rahan tarjonnan laajentuminen sinänsä. Selkeästi syy tai olosuhde ei ole identtinen sen aikaansaaman seurauksen kanssa. ”Inflaatio” sanan käyttö näillä kahdella eri merkityksellä johtaa loputtomaan sekaannukseen.

Alkuperäisesti ”inflaatio” sanaa sovellettiin pelkästään rahan määrään. Se tarkoitti rahan volyymin paisuttamista, täyteen puhaltamista, ylittämistä. Ei ole pelkkää pikkumaisuutta vaatia sanan käyttämistä sen alkuperäisessä merkityksessä. Sen käyttäminen viittaamaan ”hintojen nousua” kääntää huomion pois inflaation todellisesta syystä ja sen todellisista parannuskeinosta.

Katsotaan mitä inflaatiossa tapahtuu ja miksi. Kun rahan tarjontaa kasvatetaan, ihmisillä on enemmän rahaa tarjottavanaan tuotteista. Jos tuotteiden tarjonta ei kasva – tai ei kasva yhtä paljon kuin rahan tarjonta – tällöin tuotteiden hinnat nousevat. Jokainen yksittäinen dollari tulee vähemmän arvokkaaksi, koska dollareita on enemmän. Sen vuoksi niitä tarjotaan useampia, sanotaan vaikka paria kenkiä tai säkkiä viljaa, vastaan. ”Hinta” on vaihtosuhde dollarin ja tuotteen yksikön välillä. Kun ihmisillä on enemmän dollareita, he arvostavat jokaista dollaria vähemmän. Tällöin tuotteiden hinnat nousevat, eivät sen takia että niistä olisi enemmän pulaa kuin aiemmin, vaan koska dollareita on runsaammin.

Vanhaan aikaan valtiot inflatoivat leikkaamalla ja alentamalla kolikoiden jalometalliarvoa. Sen jälkeen ne löysivät halvemman ja nopeamman tavan inflatoida yksinkertaisesti pyörittämällä setelipainoa. Näin tapahtui Ranskan assignateille 1789 ja valuutallamme itsenäisyyssodassa. Nykyään menetelmä on vielä hiukan epäsuorempi. Hallintomme myy velkakirjoja tai muita velkasitomuksia pankeille. Maksuna pankit luovat ”talletuksia” kirjanpitoonsa, joita vastaan valtio pystyy nostamaan. Pankki vuorostaan voi myydä valtion velkasitoumukset Fedille, joka maksaa ne joko luomalla talletusluottoa tai painattamalla lisää seteleitä ja maksamalla niillä. Tällä tavoin rahaa valmistetaan.

Suurinta osaa tämän maan ”rahan tarjonnasta” ei edusta kädestä-käteen valuutta, vaan pankkitalletukset, joita nostetaan sekkejä vastaan. Tämän vuoksi kun useimmat taloustieteilijät mittaavat rahan tarjontaamme, he lisäävät käteistalletuksiin (ja nyt usein myös määräaikaistalletukset) pankkien ulkopuoliseen valuuttaan saadakseen kokonaismäärän. Näin mitattu rahan ja luoton kokonaismäärä joulukuun lopussa 1939 oli 63,3 miljardia dollaria ja 308,8 miljardia joulukuun lopussa 1963. Tämä 388 prosentin rahan tarjonnan kasvu on häkellyttävästi syynä siihen miksi tukkuhinnat nousivat samana ajanjaksona 138 prosenttia.

Joitain edellytyksiä

Usein pidetään inflaation määrittämistä yksinomaan rahan volyymin kasvuna ”liiallisena yksinkertaistuksena”. Se pitää paikkansa. Useita edellytyksiä tulee pitää mielessä.

Esimerkiksi ”rahan tarjonnan” tulee ajatella sisältävän kädestä-käteen valuutan lisäksi myös pankkiluottojen tarjonta – erityisesti Yhdysvalloissa, joissa pääosa kaikista maksuista tehdään sekeillä.

On myös liiallinen yksinkertaistus sanoa, että yksittäisen dollarin arvo riippuu ainoastaan nykyisestä ulkona olevien dollarien tarjonnasta. Se riippuu myös odotetusta dollarien tulevasta tarjonnasta. Jos useimmat ihmiset pelkäävät esimerkiksi että dollarien tarjonta tulee olemaan vielä suurempi vuoden päästä kuin nyt, silloin dollarin nykyarvo (mitattuna ostovoimalla) tulee olemaan alhaisempi kuin nykyinen dollarien määrä muutoin edellyttäisi.

Edelleen minkä tahansa valuuttayksikön arvo, kuten dollarin, on riippuvainen ei pelkästään dollarien määrästä vaan myös niiden laadusta. Kun valtio esimerkiksi siirtyy pois kultakannasta, se tosiasiassa tarkoitta että kulta, tai oikeus saada kultaa, on yhtäkkiä muuttunut pelkäksi paperiksi. Sen vuoksi rahayksikön arvo putoaa yleensä välittömästi, vaikka rahan määrää ei olisi vielä edes lisätty. Tämä on seurausta siitä, että ihmiset luottavat enemmän kultaan kuin valtion rahan hallinnoijien lupauksiin ja arvostelukykyyn. Itse asiassa tuskin löytyy merkintää historiasta, jossa kultakannasta irtautumisesta ei ole pian seurannut pankkiluottojen ja setelipainorahan määrän lisäystä.

Lyhyesti rahan arvo vaihtelee perustaltaan samoista syistä kuin minkä tahansa hyödykkeen arvo. Vastaavasti kuin vehnäsäkin arvo riippuu vehnän nykyisen kokonaistarjonnan lisäksi myös odotetusta tulevasta tarjonnasta ja vehnän laadusta, samoin dollarin arvo riippuu vastaavasta tekijöiden moninaisuudesta. Rahan arvo, kuten tuotteiden arvo, ei määräydy pelkästään mekaanisista tai fyysisistä suhteista, vaan pääosin psykologisista tekijöistä, jotka usein voivat olla monimutkaisia.

Inflaation syiden ja parannuskeinojen kanssa toimiessa on yksi asia pitää mielessä todelliset komplikaatiot ja täysin toinen mennä sekaisin tai tulla harhaanjohdetuksi tarpeettomista tai olemattomista monimutkaisuuksista.

Esimerkiksi usein sanotaan dollarin arvon riippuvan ei ainoastaan dollarien määrästä, vaan niiden ”kiertonopeudesta”. Kuitenkaan lisääntynyt ”kiertonopeus” ei ole syy dollarin arvon pidemmälle menevään laskuun; se on itse eräs seuraus pelosta, että dollarin arvo tulee laskemaan (tai toisin päin ilmaistuna uskosta, että tuotteiden hinnat tulevat nousemaan). Tämä usko saa ihmiset vaihtamaan innokkaammin dollareita tuotteisiin. Joidenkin kirjoittajien ”kiertonopeuden” painotus on vain yksi esimerkki virheistä korvata todelliset psykologiset syyt arveluttavalla mekaniikalla.

Toinen umpikuja: vastauksena niille jotka mainitsevat inflaation pääasiassa aiheutuvan rahan ja luottojen kasvusta väitetään, että hyödykehintojen nousu usein ilmenee ennen rahan tarjonnan kasvua. Tämä pitää paikkansa. Näin tapahtui heti Korean sodan syttymisen jälkeen. Strategisten raaka-aineiden hinnat alkoivat nousta niiden tulevaan puutteen pelon takia. Spekuloijat ja valmistajat alkoivat ostamaan niitä joko voittojen takia tai varmuusvarastoihin. Mutta tätä tarkoitusta varten heidän täytyi lainata lisää rahaa pankeista. Hintojen nousua seurasi vastaavasti huomioitu kasvu pankkilainoissa ja –talletuksissa. Toukokuun 31. päivästä 1950 toukokuun 30. päivään 1951 maan pankkien lainat lisääntyivät 12 miljardilla dollarilla. Jos näitä lisääntyneitä lainoja ei olisi tehty, ja uutta rahaa (noin 6 miljardia dollaria tammikuun 1951 loppuun mennessä) ei olisi laskettu liikkeelle lainoja vastaan, hintojen nousu ei olisi ollut kestävää. Hinnannousu mahdollistui lyhyesti sanottuna ainoastaan rahan tarjonnan lisäyksen takia.

Eräitä yleisiä väärinkäsityksiä

Eräs kaikkein sitkeimmistä inflaation väärinkäsityksistä koskee oletusta, että sen saa aikaan ”pula tuotteista” rahan määrän kasvun sijaan.

Pitää paikkansa että hintojen nousu (jota, kuten yllä on tullut ilmi, ei pidä liittää inflaatioon) voi saada aikaiseksi rahan määrän lisäys tai puute tuotteista – tai osittain molemmat. Esimerkiksi vehnän hinta voi nousta rahan tarjonnan lisäyksen tai vehnäsadon epäonnistumisen takia. Mutta näemme harvoin, edes täyden sodan olosuhteissa, yleistä hintojen nousua joka aiheutuu yleisestä tuotteiden pulasta. Silti virhekäsitys ”tuotepulasta” aiheutuvasta inflaatiosta on niin sitkeässä, että jopa vuoden 1923 Saksassa sen jälkeen kun hinnat olivat nousseet satoja miljardeja kertoja, korkeat viranomaiset ja miljoonat saksalaiset syyttivät koko asiasta yleistä ”tuotepulaa” – samalla hetkellä kun ulkomaiset tulivat ja ostivat saksalaisia tuotteita kullalla tai omilla valuutoillaan edullisemmilla hinnoilla kuin vastaavia tuotteita kotimaastaan.

Vuoden 1939 jälkeen hintojen nousu Yhdysvalloissa on vakituisesti yhdistetty ”tuotepulaan”. Kuitenkin viralliset tilastot osoittavat teollisen tuotantomme olleen vuonna 1959 177 prosenttia korkeampi kuin 1939 tai lähes kolme kertaa suuremman. Ei ole yhtään parempi selitys sanoa sota-ajan hintojen nousun aiheutuvan siviilituotteiden pulasta. Jopa siihen rajaan asti kun siviilituotteista oli sodan aikana pulaa, se ei aiheuttanut mitään merkittävää hintojen nousua, koska verot veivät yhtä suuren prosenttiosuuden siviiliansioista kuin aseistautuminen verotti siviilihyödykkeitä.

Tästä pääsemme seuraavaan sekaannuksen lähteeseen. Ihmiset puhuvat usein ikään kuin budjettivaje olisi sinänsä sekä välttämätön että riittävä syy inflaatiolle. Kuitenkaan budjettivajeen, joka rahoitetaan täysin valtion velkakirjojen myynnillä todellisia säästöjä vastaan, ei tarvitse aiheuttaa inflaatiota. Ja toisaalta edes budjettiylijäämä ei ole tae inflaatiota vastaan. Tämä tuli osoitettua kesäkuun 30. 1951 päättyneenä verovuonna, jolloin ilmeni merkittävää inflaatiota huolimatta 3,5 miljardin budjettiylijäämästä. Sama asia toistui budjettiylijäämistä huolimatta verovuosina 1956 ja 1957. Lyhyesti sanottu budjettivaje on inflatorinen ainoastaan siihen rajaan saakka kun se aikaansaa rahan tarjonnan lisäystä. Ja inflaatiota voi esiintyä jopa budjettiylijäämistä huolimatta, jos rahan tarjonta lisääntyy.

Sama kausaalivaikutus soveltuu kaikkiin niin kutsuttuihin ”inflaatiopaineisiin” – erityisesti niin kutsuttuun ”palkka-hinta spiraaliin”. Jos sitä ei edeltäisi, siihen liittyisi tai pikaisesti seuraisi rahan tarjonnan lisäystä, palkkojen nousu ”tasapainotilan” yläpuolelle ei aikaansaisi inflaatiota; se aiheuttaisi ainoastaan työttömyyttä. Ja hintojen nousu ilman rahan lisääntymistä ihmisten taskuihin aikaansaisi pelkästään myynnin laskua. Lyhyesti sanottuna palkkojen ja hintojen nousu on yleensä inflaation seurausta. Ne voivat aikaansaa sen ainoastaan siihen rajaan saakka, kun ne pakottavat rahan tarjonnan kasvua.

Inflaation parannuskeino

Parannuskeino inflaation, kuten useimmat hoitokeinot, koostu sen syyn poistamisesta. Inflaatio syy on rahan ja luottojen kasvu. Parannuskeino on lopettaa rahan ja luottojen lisääminen. Inflaation parannuskeino on lyhyesti lopettaa inflatointi. Se on niin yksinkertaista.

Vaikkakin periaatteellisesti yksinkertaista, tämä hoitokeino pitää sisällään usein yksityiskohdissaan monimutkaisia ja epämieluisia päätöksiä. Aloitetaan valtion budjetista. On lähes mahdotonta välttää inflaatiota jatkuvalla raskaalla vajeella. Tämä vaje tullaan lähes varmasti rahoittamaan inflatorisilla keinoilla – toisin sanoen suoraan tai epäsuorasti painamalla lisää rahaa. Valtavat valtion menot sinänsä eivät ole inflatorisia – olettaen että ne toteutetaan täysin veroista tai lainanotolla, joka on täysin maksettu todellisista säästöistä. Mutta vaikeudet kummassakin näistä maksumenetelmistä sen jälkeen kun kulut ovat ylittäneet tietyn pisteen ovat niin suuret, että on lähes väistämätöntä turvautua setelirahoitukseen.

Lisäksi vaikkakaan valtavat menot, jotka katetaan täysin veroilla, eivät välttämättä ole inflatorisia, ne väistämättä vähentävät ja häiritsevät tuotantoa ja heikentävät vapaan yrittäjyyden järjestelmää. Siten lääke valtaviin valtion kuluihin ei ole yhtä valtavat verot, vaan holtittoman kulutuksen pysäyttäminen.

Rahataloudelliselta puolelta valtionvarainministeriön ja keskuspankkijärjestelmän tulee lopettaa keinotekoisen halvan rahan luominen – toisin sanoen niiden tulee lopettaa korkotasojen painaminen alas mielivaltaisesti. Fedin ei tule palata takaisin aikaisempaan politiikkaansa ostaa valtion omia velkakirjoa nimellisarvosta. Kun korkotasoja pidetään keinotekoisesti alhaalla, ne kannustavat lainanoton lisäykseen. Tästä seuraa rahan ja luottojen tarjonnan lisäys. Prosessi toimii molempiin suuntiin – sillä on välttämätöntä lisätä rahan ja luottojen tarjontaa, jotta korkotasoja voidaan pitää keinotekoisen alhaisina. Tämän takia ”halvan rahan” politiikka ja valtion velkakirjojen tukipolitiikka ovat yksinkertaisesti kaksi tapaa kuvata samaa asiaa. Kun Fed ostaa valtion 2 ½ prosentin velkakirjoja nimellisarvosta, se pitää pitkän aikavälin peruskorkotasoa alhaalla 2 prosentissa. Ja tosiasiassa se maksaa nämä velkakirjat painamalla lisää rahaa. Tätä kutsutaan julkisen velan ”rahallistamiseksi”. Inflaatio jatkuu niin kauan kuin tämä jatkuu.

Keskuspankkijärjestelmä, jos se on päättänyt pysäyttä inflaation ja toimimaan velvollisuuksiensa mukaan, pidättäytyy pyrkimyksistä pitää korkotasoja alhaalla ja rahallistamasta julkista velkaa. Itse asiassa sen tulisi palata perinteeseen, jossa keskuspankin diskonttokorosta tulisi normaalisti (ja erityisesti inflatorisina ajanjaksoina) ”rangaistuskorko” – toisin sanoen korkeampi korko kuin sen jäsenpankit saavat omista lainoistaan.

Haluan tuoda tässä esiin näkemykseni, että maailma ei tule selviämään nykyisestä inflatorisesta aikakaudesta ennen kuin se palaa kultakantaan. Kultakanta tarjosi käytännössä automaattisen rajoitteen sisäiselle luottojen laajentamiselle. Se on ainoa järjestelmä, joka koskaan on pystynyt tarjoamaan maailmalle vastaavuuden kansainvälisestä valuutasta.

Ensimmäinen tänään kysyttävä kysymys ei ole kuinka pysäyttää inflaatio, vaan haluammeko sitä todella? Eräs inflaation seurauksista on varallisuuden ja tulojen uudelleenjakautuminen. Sen aikaisissa vaiheissa (kunnes se saavuttaa pisteen, jossa se merkittävästi häiritsee ja vähentää tuotantoa) se hyödyttää joitain ryhmiä muiden kustannuksella. Näillä ryhmillä on oma intressinsä pitää inflaatiota yllä. Liian moni meistä on yhä harhaluulossa, että voimme voittaa – että voimme kasvattaa tulojamme nopeammin kuin elinkustannuksemme nousevat. Sen vuoksi nurinassa inflaatiota vastaan on hyvin paljon tekopyhyyttä. Itse asiassa monet meistä huutavat, ”Pitäkää alhaalla kaikkein muiden hintoja ja tuloja paitsi minun”.

Pahiten tähän tekopyhyyden rikokseen syyllistyvät valtiot. Samaan aikaan kun ne tuovat julki ” taisteluan inflaatiota vastaan” ne seuraavat niin sanottua ”täyden työllisyyden” politiikkaa. Kuten eräs inflaation puolestapuhuja kerran asetti sanansa lontoolaisessa Economist-lehdessä, ”Inflaatio on yhdeksän kymmenesosaa täyden työllisyyden politiikasta”.

Hän unohti lisätä, että inflaatio tulee aina päättymään kriisiin ja lamaan, ja pahempaa kuin itse lama saattaa olla yleisön harhakuva, että laman on aiheuttanut, ei aikaisempi inflaatio, vaan sisäsyntyiset viat ”kapitalismissa”.

Yhteenvetona sanottakoon, että inflaatio on lisäys rahan volyymissa ja pankkiluotoissa suhteessa tuotteiden volyymiin. Se on haitallista, koska se vähentää rahayksikön arvoa, nostaa kaikkien elinkustannuksia, asettaa käytännössä veron köyhille (ilman poikkeuksia) yhtä suuressa määrin kuin verotus asettaa kaikkein rikkaimmille, pyyhkäisee pois aikaisempien säästöjen arvon, ei kannusta säästämiseen, jakaa uudelleen varallisuutta ja tuloja, rohkaisee ja palkitsee spekulointia ja uhkapelaamista säästäväisyyden ja työnteon sijaan, vähentää luottamusta vapaan yrittäjyyden järjestelmän oikeudenmukaisuuteen ja korruptoi julkista ja yksityistä moraalia.

Mutta se ei ole koskaan ”väistämätön”. Voimme aina lopettaa sen yön yli, jos meillä on vilpitön tahto tehdä niin.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: What You Should Know About Inflation

Ensimmäisen väitteen mukaan sekä rahan määrä että hintatasot ovat epäolennaisia kansakunnan varallisuudelle. Yritykset ja kotitaloudet voivat menestyksekkäästi tuottaa minkä tahansa määrän kuluttajahyödykkeitä millä tahansa hintatasolla ja minkä tahansa nimellisen rahamäärän kanssa. Ihmisten hyvinvoinnin perimmäiset perustat ovat säästöt, teknologia ja yrittäjyys—eivät rahan tarjonta ja hintatasot.

Toisen väittämän mukaan vaikka rahan tarjonnan muutokset eivät vaikuta kansakunnan kokonaisvarallisuuteen, ne muuttavat resurssien jakautumista yhteiskunnan jäsenten kesken. Esimerkiksi kasvaneen rahan tarjonnan tapauksessa lisääntyneen rahamäärän ensimmäiset omistajat hyötyvät kaikkien muiden rahan omistajien kustannuksella. On huomattava, että nämä uudelleenjakovaikutukset eivät ole ainoastaan seurausta rahan määrän muutoksista, vaan myös mistä tahansa muutoksista minkä tahansa hyödykkeen tarjonnassa. Fiat-rahajärjestelmässä raha on merkittävästi erilainen kuin kaikki muut hyödykkeet. Tästä pääsemme kolmanteen väitteeseen:

Fiat-rahajärjestelmä edesauttaa merkittävästi resurssien uudelleenjakaantumista yhteiskunnan sisällä. Se mahdollistaa setelipainon omistajien ja heidän poliittisten ja taloudellisten liittolaistensa rikastuttaa itsensä paljon nopeammin ja pienemmillä kustannuksilla kuin kukaan muu tuottaja millään muulla toiminnan alueella. Tämä selittää miksi valtiot ovat vuosisatoja pyrkineet luomaan paperivaluuttoja. Ja se selittää miksi, saavutettuaan tämän päämäärän 1900-luvulla, valtiot ja niiden bisnesliittolaiset lähtivät eksponentiaaliselle kasvupolulle. Hyvinvointivaltio on paisunut 1900-luvulla, ja Wall Street sekä pankkisektori kasvoivat nopeammin kuin lähes mikään muu talouden osa-alue.

Tämä ei olisi ollut mahdollista vapaiden valuuttojen markkinoilla, koska kukaan ei olisi hyväksynyt seteleitä, joiden ostovoima on riippuvainen niiden tuottajan päähänpistoista. Ja itse asiassa paperirahaa ei ole koskaan esiintynyt aidosti vapailla valuuttamarkkinoilla.[1] Pohjimmiltaan se on fiat-rahaa—rahaa jonka valtio pakottaa kansalaisilleen. Paperirahaa suojataan ”laillinen maksuväline” laeilla, mikä tarkoittaa että sinut ja minut voidaan pakottaa hyväksymään se maksuksi, jopa silloin kun olemme sopimusteknisesti määrittäneet maksun muissa hyödykkeissä. Kaiken lisäksi useissa maissa paperirahaa suojataan sen pääkilpailijoilta kuten arvometalleista tehdyiltä kolikoilta verolainsäädännöllä—näihin metalleihin sovelletaan myynti- ja pääomatulon verotusta, toisin kuin paperirahaan. Lyhyesti sanottuna paperiraha on monopolirahaa; se rikastuttaa harvoja onnellisia kaikkien muiden kustannuksella.

Sen vuoksi eliittimme deflaatiofobia on luonnollinen reaktio niiltä, jotka hyötyvät etuoikeuksista joita nykyinen inflationistinen järjestelmämme myöntää heille, ja joilla on kaikkiin muihin ryhmiin  nähden eniten hävittävänä, jos tämä järjestelmä käännetään ympäri deflatorisella läpimurrolla. Pitkäaikainen inflaatio perustuu monopoliin. Deflaatio tuo vapaan markkinan raikkaat tuulet. Juuri tästä syystä todellinen eliitti toivottaisi deflaation tervetulleeksi, koska heidän johtoasemansa perustuu yksinomaan muiden yhteiskunnan jäsenten vapaaehtoiseen tukeen. Heillä ei ole mitään pelättävää deflaatiossa—rahan tarjonnan supistumisessa—koska heidän johtajuutensa pohjautuu hyödyllisiin yrittäjällisiin palveluihin, joita he tarjoavat kanssakansalaisilleen—palveluihin jotka pysyisivät hengissä läpi minkä tahansa muutoksen rahan tarjonnassa tai hintatasossa.

Mutta suurin osa tämän päivän eliitistämme on ”tekaistua eliittiä” tai ”poliittisia yrittäjiä.” Enemmän tai vähemmän merkittävä osa näiden miesten ja naisten tuloista ja päätöksentekovallasta juontuu laillisista etuoikeuksista, jotka suojelevat heitä kilpailulta sekä rikastuttavat heitä kaikkien muiden ihmisten kustannuksella. Useiden poliittisten yrittäjien omaisuudet ovat suoraan tai välillisesti kohdistettavissa Federal Reserve Systemin rahamonopoliin. Ainoastaan tämän monopolin turvin Fed pystyy luomaan lähes rajattoman rahan tarjonnan laajentumisen. Ja tämä inflaatio vuorostaan on rahoittanut lähes rajattoman kasvun keskus- ja paikallishallintojen toiminnoissa, sekä niiden jotka olennaisesti ovat riippuvaisia lobbauksestaan Fedille  saavuttaakseen ja ylläpitääkseen johtavan asemansa, heidän tuotteidensa laadun sijaan.

Näin ollen poliittisilla yrittäjillä on todellinen syy pelätä deflaatiota. Sillä deflaatio poistaa heiltä heidän laittoman tulon lähteensä ja asettaa heidät lopulta tasavertaiseen asemaan kaikkien muiden yhteiskunnan jäsenten kanssa, joiden toimeentulo pohjautuu kilpailullisessa ympäristössä tarjottuihin ponnisteluihin ja palveluihin.

Mutta nämä etuoikeudet voivat ainoastaan säilyä laajalla levinneen tietämättömyyden vuoksi deflaation todellisesta luonteesta.[2] Lähempi tarkastelu paljastaa, että perustelut deflaatiota vastaan perustuvat vahvasti litaniaan inflatorisista myyteistä.

1. Myytti: Hintatason laskiessa ei ole mahdollista ansaita elantoa ja tehdä voittoja

Pääosa analyysistä keskittyy deflaatioon supistuvan rahan tarjonnan merkityksessä. Tämä on kaikkein mielenkiintoisin poliittisesta näkökulmasta, koska vain harvat taloustieteilijät ja maallikot ovat valmiita myöntämään tässä merkityksessä mitään hyötyjä deflaatiolle. Mutta ennen kuin siirrymme itse asiaan, tutkitaan deflaation luonnetta hiukan erilaisessa merkityksessä, nimittäin yleisen hintatason laskun merkityksessä. Tämän tyyppinen deflaatio saa aikaan paljon vähemmän kritiikkiä, mutta sen läpikäynti on hyödyllistä lämmittelyä seuraaville keskusteluille.

Eli pitääkö paikkansa ettei ole mahdollista ansaita elantoa ja tehdä voittoja silloin kun hintataso laskee? Vastaus on kielteinen. Menestyvä liiketoiminta ei ole millään tavoin riippuvainen hintojen tasosta, vaan hintojen eroista tai vielä tarkemmin sanottuna myyntikuittien ja ostolaskujen erosta. Mutta tällainen ero on mahdollinen millä tahansa hintatasolla ja se voi esiintyä ja sitä esiintyy jopa hintojen pitkäjaksoisessa laskussa. Olennainen peruste pohjautuu siihen, että yrittäjät pystyvät ennakoimaan alenevat hinnat, yhtä lailla kuin he voivat ennakoida nousevat hinnat. Jos he ennakoivat tulevan laskun myyntituotoissa, he tulevat ajamaan alas nykyisiä tuotannontekijöiden hintoja, varmistaen näin voitollisen tuotannon ja maksetun työllisyyden kaikille työtä haluaville. Juuri näin tapahtui muutamina ajanjaksoina nykypäivän historiassa jolloin deflaatiota ei estetty inflaation vastatoimilla.

Esimerkiksi molemmat sekä Yhdysvallat että Saksa nauttivat erittäin vakaista kasvuluvuista 1800-luvun lopussa, jolloin hintataso putosi molemmissa maissa yli kahden vuosikymmen aikana. Tänä aikana rahapalkkatasot pysyivät pääosin vakaina, mutta tulot efektiivisesti kasvoivat reaalisesti, koska samalla määrällä rahaa pystyi ostamaan yhä enemmän kulutushyödykkeitä. Tämä deflatorinen ajanjakso oli suurille massoille niin suotuisaa, että siitä tuli sosialistisen teorian ensimmäinen suuri kriisi, koska se oli ennustanut täysin päinvastaista lopputulosta esteettömälle kapitalismille. Eduard Bernstein ja muut täsmentäjät ilmestyivät ja ehdottivat muokattua sosialismia. Olemme myös nykyään kovassa tarpeessa joillekin tarkistuksille— siis deflaation tarkistamiselle.

2. Myytti: Vaikka laskevat hinnat ovat hyviä, vajaa kokonaiskysyntä on paha

Tämä on ensimmäisen myytin muunnelma. Vaikka tämän myytin puolestapuhujat myöntyvät laskevien hintojen edullisuudelle kuluttajien näkökulmasta, he väittävät että tuottajien näkökulmasta ilmenee epäkohtia. Erityisesti olisi hyvin vähän kannustimia investoida minkäänlaiseen liiketoimintaan laskevien hintojen aikana. Tämä väite tuli jo kumottua mainitsemalla, että tuleva absoluuttinen hintataso on epäolennainen voitollisille yrityksille. Merkitsevä tekijä on mahdollisuus realisoida myyntihintojen ja kulujen välinen erotus, ja tämä mahdollisuus on olemassa riippumatta hintatason muutoksista.

Nyt deflaation vastustajat voivat esittää seuraavan vastalauseen: voitollinen yritys laskevien hintojen aikana olettaa, että liikemiehet pystyvät ajamaan tuotannontekijöiden hinnat alas ennakoidessaan tilannetta. Jos he eivät pysty ajamaan hintoja alas, he eivät investoi ollenkaan. MOT [mikä oli todistettava].

Mutta tämä argumentti ei ota huomioon, että minä tahansa ajanhetkenä kaikki resurssit ovat sijoitettuna johonkin käyttöön. Miksi kaukonäköiset yrittäjät eivät pysty ajamaan hintoja alas? Selkeästi tämä johtuu joko siitä etteivät tuotannontekijöiden omistajat ole valmiit myymään heille alemmilla hinnoilla tai koska toiset yrittäjät tarjosivat hiukan korkeampia hintoja. Jälkimmäisessä tapauksessa ei ole selkeästi puutetta investoinneista tai tuotannollisesti toiminnasta. Kyseessä olevia tekijöitä ostetaan ja myydään—vaikkakin halvemmilla hinnoilla kuin olisi tarjottu inflaation aikoina. Ja jopa aikaisemmassa tapauksessa tuotannontekijät ovat sijoitettuina—ne on investoitu näiden omistajan ”reservivarastoon,” ja tällainen varastoinnin tarve suorittaa hyödyllistä yhteiskunnallista tehtävää yhtä lailla minkä tahansa muun tyyppisen kysynnän kanssa.

3. Myytti: Ei ole mahdollista ansaita elantoa ja tehdä voittoja, kun rahan tarjonta supistuu

Ihmiset eivät ainoastaan pysty ennakoimaan laskevaa hintatasoa, vaan myös supistuvan rahan tarjonnan seuraamukset. Tällainen ennakointi yleensä kiihdyttää deflatorista prosessia ja saa sen saavuttamaan vakaan rahan tarjonnan ”pohjalukemat” hyvin nopeasti. Tulee erottaa kaksi tapausta: A) osittaisen kassavarantovelvoitteisen pankkijärjestelmän toiminnan perustuminen hyödykerahaan kuten kultaan tai hopeaan ja B) paperirahan tapaus.

A:n tapauksessa fyysisen kullan tai hopean tarjonta ei ilmiselvästi voi vain hävitä olemattomiin, ja näin se tarjoaa pohja-arvon osittaisen kassavarannon velkakirjojen deflaation tapauksessa. Tällainen deflaatio käynnistyy yleensä, kun yhä useammat ihmiset kieltäytyvät hyväksymästä näitä velkakirjoja maksuina, ja yleensä lopputuloksena on talletuspako kun jopa velkakirjojen nykyiset haltijat eivät halua enää omistaa niitä ja kiirehtivät liikkeelle laskeneeseen pankkiin lunastaakseen ne kultana tai hopeana. Talletuspaon jälkeen rahan tarjonta on yleensä merkittävästi supistunut, koska kaikki osittaisen kassavarannon velkakirjat ovat hävinnet kierrosta. Mutta metallirahavaranto on jäljellä ja tarjoaa pohjalukeman jonka alle rahan tarjonta ei voi vajota. Ei ole mitään syytä sille miksei tämä deflatorinen prosessi olisi ohitse muutamassa tunnissa tai päivässä. Kun se on päättynyt, monet pankit ovat vararikossa ja samoin myös monet yrittäjät, siihen rajan asti kuin he ovat rahoittaneet yrityksensä luotolla oman pääoman sijaan. Luonnollisesti tämä myös selittää miksi nykyiset luottorahoituslaitokset vastustavat raivokkaasti deflaatiota. Mutta se ei tarkoita, että tuotanto ei voi jatkua ilma niitä—itse asiassa se pystyy toimimaan ja tulee toimimaan uuden omistajan alaisena.

B:n tapauksessa ei ole olemassa pohjalukemaa tarjoamassa pysähdyspistettä paperirahan tarjontaa vähentävälle deflaatioprosessille. Kun ihmiset eivät enää halua omistaa paperirahaa ja alkavat myymään sitä millä hinnalla hyvänsä, seurauksena tulee olemaan tämän rahan yhä laskeva ostovoima, joka puolestaan saattaa vakuuttaa jopa ne jotka ovat sitä ostaneet, että heidän olisi parasta päästä siitä eroon, ja mitä nopeammin sitä parempi. Seurauksena on deflatorinen spiraali: vähemmän halukkaita omistajia—vähemmän ostovoimaa—vähemmän halukkaita omistajia—vähemmän ostovoimaa ja niin edelleen, kunnes paperiraha on täydellisesti hävinnyt kierrosta. On huomattava, että tämä ei tarkoita talouden välttämättä ajautuvan takaisin vaihtokauppaan. Yleensä tällaisissa tilanteissa ihmiset alkavat käyttää muita rahoja, kuten kulta- ja hopeakolikoita tai ulkomaista paperirahaa. Näin ollen deflatorisella prosessilla on tervehdyttävä vaikutus korvaamalla alempiarvoisemman oloisen rahan—käyttäjän näkökulmasta alempiarvoisemman rahan—ylivoimaisemmalla rahalla. Jälleen ei ole mitään syytä miksi tätä prosessia ei saatettaisi päätökseen muutamassa päivässä. Ja sen vuoksi ei ole mitään syytä odottaa etteikö tuotanto jatkuisi hyvin pian uuden omistajan alaisena.

4. Myytti: Deflaatio vaatii hitaampaa taloudellista kasvua kuin inflaatio

Eräät inflaation puolestapuhujat uskovat tuotannon jatkuvan deflaation jälkeen, ja mahdollisesti jopa sen vallitessa. Mutta he väittävät taloudellisen kasvun tulevan vakavasti rajoittuneeksi välttämättömistä mukautumisista siihen saakka, että olisi ollut parempi välttää deflaatio inflaation avulla—tai kuten he sitä kutsuvat reflaation.

Tällaisista väitteistä on vaikea keskustella yhteisesti hyväksytyn talouskasvun määritelmän puuttuessa. Mutta joka tapauksessa seuraa arvio pitää paikkansa: Deflaatioin sopeutumisen ongelma rahan tarjonnan supistumisen merkityksessä on lyhytaikainen ongelma. Se on ongelma siitä kuinka tunnistaa investointihankkeet, jotka ovat kaikkein kannattavimpia (ja näin yhteiskunnallisesti hyödyllisimpiä) deflaation tuomissa uusissa olosuhteissa. Erityisesti deflaatio kaikista tilanteista pahimpana houkuttelee liikemiehiä ja tuotannontekijöiden omistajia epäröimään omaisuutensa kanssa välttääkseen sen hukkaamista mihinkään tuulentupahankkeisiin. Sen vuoksi deflaatio on luonnostaan vakava, harkitsevainen ja rahoituksellisesti konservatiivinen.

Päinvastoin kuin inflaatio, joka jatkuvasti houkuttelee pääomia investointihankkeisiin, jotka eivät löydä välitöntä yhteiskunnan muiden jäsenten tukea—kapitalistien, työläisten ja asiakkaiden—mutta jotka ovat toteuttamiskelpoisia ainoastaan, koska ne on rahoitettu, suoraan tai epäsuorasti, setelipainorahalla. Kaikkein silmiinpistävin esimerkki on hyvinvointivaltio, joka voidaan rahoittaa ei sen takia että olisi mitään odotuksia tulevista tuotoista eikä myöskään sen takia että se houkuttelisi riittävän määrän vapaaehtoisia lahjoituksia, vaan ainoastaan koska sitä tuetaan yhä kasvavalla määrällä velkoja, jotka eräänä päivänä tullaan maksamaan setelipainojen uudella rahalla. Tämä arvio soveltuu huolimatta tosiasiasta, jota itävaltalaiset taloustieteilijät painottavat, että inflaatio voi aiheuttaa aikajaksojen välisiä pääoman väärinallokaatioita.

Ottaen huomioon suunnattoman tuhlauksen, joka kulkee käsi kädessä inflaation kanssa, ei ole kaukaa haettua olettaa, että deflaatio kannustaa talouden kasvuun sekä pitkällä tähtäimellä että välittömästi millä tahansa kasvun määritelmällä, joka painottaa yksityisten yhteisön jäsenten arvovalintoja joidenkin mielivaltaisten sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kriteerien sijaan.

5. Myytti: Deflaatio on erityisen raskas vähätuloisille ryhmille

Suhteellisesti köyhien ihmisten pääasiallinen vahvuus on heidän työpanoksensa, ja työ on melko yleinen vahvuus, mikä tarkoittaa sen olevan käytettävissä monilla teollisuuden alueilla. Jos työläistä ei voida enää työllistää hänen nykyisessä työpaikassa, hänellä on aina näin ollen mahdollisuus löytää uusi työpaikka muualta, vaikkakin alemmalla markkinahinnalla. Sen sijaan melko rikkaat ihmiset saavat tyypillisesti suuren osan tuloistaan rahallisesta varallisuudesta. Perimmiltään tämä varallisuus liittyy pääomahyödykkeiden omistukseen, jotka puolestaan ovat erittäin korkeasti eriytyneitä omaisuuseriä—niitä voidaan hyvin usein käyttää ainoastaan juuri siinä tarkoituksessa kun niitä nykyisellään käytetään. Jos tämä käyttötarkoitus ei ole enää kannattava, niiden markkinahintaan tulee enemmän tai vähemmän dramaattinen pudotus, usein niiden romutusarvoon saakka.

Tästä seuraa, että deflaatio vaikuttaa vähätuloisiin ryhmiin vähemmän kuin korkean tulotason ryhmiin.

6. Myytti: Deflaatio tuhoaa valtion luottotason

Pitää paikkansa että deflaatio—erityisesti deflaatio sen rahan tarjonnan supistumisen merkityksessä—tekee valtiolle mahdottomaksi maksaa koskaan takaisin sen ottamia julkisia lainoja. Ja pitää myös paikkansa, että tällöin jonkin aikaa valtiolle tulee mahdottomaksi saada uutta luottoa.

Mutta on myytti uskoa, että on tarpeen odottaa deflaatiota tämän lopputuloksen aikaansaamiseksi. Julkiset velat ovat eksponentiaalisella kasvu-uralla ja yksikään viranomainen ei puhu niiden maksamisesta takaisin. On tosiasia että läntiset valtiot ovat jo epävakaalla polulla, joka väistämättä johtaa joko hyperinflaatioon tai valtion vararikkoon. On ainoastaan ajan kysymys milloin ne ovat tuhonneet oman uskottavuutensa aivan itse—deflaatio ainoastaan nopeuttaisi tätä prosessia.

Huomattakoon myös, että valtion vararikolla on myös mahdollisia hyödyllisiä vaikutuksia. Etenkin valtiot olisivat jälleen riippuvaisia tulojensa saannista verotuksen kautta, jarruttaen näin terveellisesti niiden laajentumisen polkua.

7. Myytti: Deflaatio aikaansaa työttömyyttä

Tuotannon tekijänä työttömyyttä ilmenee ainoastaan kahdesta syystä: A) jos tuotannontekijän omistaja ei ole valmis vuokraaman sitä hänelle tarjotusta hinnasta tai B) laki estää häntä niin tekemästä. Näin ollen ei pidä paikkaansa, että laskevat palkkatasot aikaansaavat työttömyyttä mistään sisäisestä välttämättömyydestä. Ihmiset eivät vain ole työttömiä. He valitsevat olla tekemättä työtä työnantajalle heille tarjottujen (rahallisten ja ei-rahallisten) olosuhteiden alaisena. On selvää, ettei yksikään terve ihminen tule hyväksymään työskentelyä jollekin toiselle, jos palkkataso ei mahdollista hänelle selviytymistä millään tavoin. Mutta tästä ei ole kyse deflaatiossa. On  muistettava, että kaikki hinnat laskevat, ja näin palkkatasojen lasku kompensoituu vastaavalla kuluttajahyödykkeiden hintojen laskulla. Pitää paikkansa ettei kaikissa tapauksissa saata olla tarkkaa vastaavuutta palkkatasojen ja kuluttajahyödykkeiden hintojen välillä, mutta mitkä tahansa eroavaisuudet tulevat olemaan vain tilapäisiä ja ne voidaan jonkin aikaa kattaa perheen, ystävien ja hyväntekeväisyysjärjestöjen tuella.

Tahatonta työttömyyttä saattaa esiintyä deflaatiossa ainoastaan, jos viimeksi mainittu yhdistetään vähimmäispalkkalakeihin, jotka estävät työntekijöitä tarjoamasta palveluksiaan alemmalla hinnalla. Mutta selkeästi tämä työttömyys ei ole seurausta deflaatiosta, vaan vähimmäispalkkalaeista jotka rikkovat yhdistymisen vapautta.

8. Myytti: Deflaatio vaatii eriarvoisia ja sattumanvaraisia taakkoja kansalaisilta

Pitää paikkansa, että deflaatioon liittyy useille ihmisille raskaita taakkoja. Huomioidaan vaikka tosiasia, että suurin osa Yhdysvaltain kotitalouksista on tänä päivänä velkaantunut merkittävästi, useimmiten asuntolainan muodossa. Jos rahan tarjonnan supistuminen käynnistyy, kotitalouksien tulot laskevat, ja näitä vastuita on mahdotonta maksaa takaisin. Tällöin on välttämätöntä neuvotella uudelleen velkoja, ja jotkin yksilöt joutuvat hakeutumaan vararikkoon. Pitää myös paikkansa, että deflaatiolla on eriarvoisia seurauksia eri kansalaisille. Toiset tulevat vaurastumaan deflaation ympäristössä enemmän kuin he olisivat vaurastuneet nykyisessä inflaation järjestelmässä, ja toisilla menee huonommin. Lopulta on paikkansapitävää, että näitä uudelleenjakoja on usein vaikea käsittää sen mukaisesti mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei.

Eli missä se myytti on? Myytti koostuu käsityksestä, että ainoastaan deflaatio vaatii eriarvoisia ja sattumanvaraisia taakkoja kansalaisilta. Totuus on että nykyinen inflaatiojärjestelmä ei ole sen vähemmän uudelleenjakava ja sattumanvarainen, kuin deflaatio mahdollisesti voi olla. Inflaatio jakaa jatkuvasti uudelleen tuloja ihmisiltä jotka tarjoavat todellisia palveluja ihmisille, jotka sattuvat nauttimaan poliittisista kytköksistä setelipainojen haltijoiden kanssa.

Jopa silloin kun inflaatiota käytetään ”ainoastaan” estämään tulevaa deflaatiota, näitä mielivaltaisia ja epäarvoisia uudelleen jaon vaikutuksia ei voida välttää. Viimeiseksi voidaan näin ollen sanoa, että deflaatio ei varmasti ole sen enempää epäoikeudenmukainen kuin inflaatio. Mutta kuten alla olevasta tulee ilmeiseksi, on olemassa inflaatiosta johtuvia konkreettisia etuja, jotka tekevät siitä itse asiassa jatkuvaa inflaatiota suotavamman. Mutta ennen tähän aiheeseen siirtymistä, käsitellään lyhyesti toista aihetta:

9. Myytti: Kestää vuosikymmeniä ratkaista deflaation aikaansaamia juridisia kiistoja

Onko liian optimista olettaa deflaation olevan vain muutaman tunnin tai päivän asia? Eikö ole kovin todennäköistä, että deflaatio sekoittaa suuren määrän pitkäaikaisia sopimuksia lainasopimuksista teollisiin velkakirjoihin ja kiinteistöjen vuokrauksiin? Ja eikö ole melko todennäköistä, että tulee kestämään noin parikymmentä vuotta oikeusasteilta selvittää kaikki vaateet ja vastaväitteet?

Pitää paikkansa että vaikka hintarakenteen sopeutuminen deflaation luomiin uusiin olosuhteisiin saattaa kestää vain muutaman tunnin tai päivän (mutta saattaa kestää paljon pidemmän aikaa, jos valtion interventiopolitiikka peukaloi sopeutumisprosessia), juridisten riitojen selvittely voi kestää paljon pidempiä ajanjaksoja. Mutta empiiriseen näyttöön perustuen on varmasti liioiteltua olettaa tarvetta enemmälle kuin muutamalle kuukaudelle.

Tarkastellaan Saksan deflaatiota joka käynnistyi Darmstäder Pankin konkurssin jälkeen 13. päivänä heinäkuuta 1931, ja joka kesti noin pari vuotta. Tämä kriisi vaaransi hyvin pian likviditeetin, ei pelkästään pankkisektorilla, vaan käytännössä myös kaikilla muilla Saksan teollisuuden aloilla. Sopimukselliset suhteet menivät laajassa mittakaavassa sekaisin, ja näin ei ainoastaan seurannut ennennäkemättömän laajaa konkurssien määrää, vaan myös aikaisempien sopimuksien tarkistukset oikeusteitse ja ilman niitä, sekä velkojen tilapäisiä lykkäyksiä sopimuksilla. Työttömyys nousi lähes 7 miljoonaan, tuotanto pysähtyi monissa yrityksissä, palkat ja ansiotulot romahtivat, samoin kuin kaikki muut hinnat. Kiinteistöhintojen radikaali pudotus vaaransi yhtä lailla asuntolainabisneksen kuin rahalliset omistukset joiden vakuutena ne olivat.

Kuinka nämä ongelmat käsiteltiin? Työttömyysongelmaa ei käsitelty ollenkaan, koska valtio oli luonut olosuhteet, joissa työttömyys oli väistämätöntä: työttömyysvakuutus- ja vähimmäispalkkalait. Seurauksena oli yhteiskunnallinen mullistus ja kaksitoista vuotta kansallissosialismia.

Mutta vaateiden selvittelyn ongelmat ratkaistiin suhteellisen nopeasti ja tehokkaasti, osittain koska saksalaisilla oikeusistuimilla oli vuoden 1923 hyperinflaation jälkeen kokemusta käsitellä dramaattisia muutoksia rahan ostovoimassa. Suuressa määrässä tapauksia riidat eivät koskaan tulleet oikeuteen asti, vaan ne hoidettiin yksityisissä välimiesmenettelyissä. Loput hoidettiin valtion oikeuslaitoksissa tai neljän poikkeuslain voimin, joista viimeinen hyväksyttiin parlamentissa joulukuun kahdeksantena päivänä 1931. Näin vain muutaman kuukauden deflaation käynnistymisen jälkeen kaikki vaaditut juridiset työkalut ja instituutiot olivat valmiina ja toimivat suhteellisen tehokkaasti.

Ei ole mitään syytä olettaa että asioita ei käsiteltäisi yhtään sen tehokkaammin tämän päivän Yhdysvalloissa, erityisesti jos oikeustutkijat keskittävät voimansa näiden asioiden analysointiin.[3]

10. Myytti: Deflaatiosta ei ole mitään positiivisia nettohyötyä

Myönnettäköön että rahan tarjonnan raskas supistuminen on ainoastaan tasavertaista rahan tarjonnan lisääntymisen kanssa suhteessa sen taakkojen jakaantumisessa kansalaisten kesken. Mutta eikö ole niin, että olemme erittäin hyvin sopeuttaneet käyttäytymisemme nykyiseen inflatoriseen ympäristöön, taasen deflaation salliminen asettaisi meidät uudelleensopeutumiseen? Vaikka tämä mukautuminen olisi ainoastaan tilapäinen asia, silti se aiheuttaa kuluja kaikille yhteiskunnan jäsenille. Eli mitkä ovat deflaation hyödyt, jotka voivat saada vastuulliset kansalaiset suosimaan sitä sen lisäksi että on olemassa epävarma mahdollisuus voittajien puolella sijoittumisesta lyhytaikaisessa deflaation vaatimassa uudelleenjaon prosessin nollasummapelissä? Seuraavat asiat liittyvät tähän.

Ensinnäkin deflaatio on erittäin tehokas mekanismi kiihdyttämään sopeutumista uusiin olosuhteisiin merkittävän taloudellisen kriisin seurauksena. Kuten yllä on tuotu esiin, syy tähän on että deflaatio vaikuttaa tuotannontekijöiden hintoihin enemmän kuin se vaikuttaa kuluttajahyödykkeiden hintoihin. Sen seurauksena deflaatio kasvattaa myyntitulojen ja ostohintojen välistä erotusta—toisin sanoen korkotasoa—ja luo näin voimakkaan kannustimen lisääntyneille säästöille ja investoinneille.

Toiseksi ja yhtä merkittävästi, deflaatio on kertaprosessi, jolla kuitenkin on mahdollisuus tuhota juuri ne instituutiot, jotka tuottavat inflaatiota jatkuvalla syötöllä, erityisesti osittaisen kassavarannon pankit ja fiat-rahan tuottajat (”keskuspankit”). Näiden instituutioiden tuhoutuminen hävittää ” hyödyn marginaalista,” joista vieraan pääoman rahoittajat nauttivat verrattuna autorahoitukseen. Toisin sanoen taloudellinen ja yhteiskunnallinen valta poistuu Fediltä sekä pankeilta, ja palautuu yksittäisten kansalaisten käsiin. Yritykset tulevat toimimaan paljon suuremmalla tasa-arvoisuuden perustalla kuin aiemmin, ja kotitaloudet tulevat paljon suuremmassa määrin kuin aiemmin säästämään ensin ja vasta sen jälkeen ostamaan kodin. Lisäksi inflaatiokoneen tuhoutuminen tulee tuhoamaan hyvinvointivaltion pääasiallisen rahallisen koneiston. Näin ollen valtiot joutuvat hankkimaan resurssinsa yksinomaan verotuksella, johon sisältyy paljon suurempi yhteiskunnallinen kontrolli kuin turmeltuneeseen vaivihkaiseen resurssien hankkimisen menetelmään rahan tarjontaa inflatoimalla.

11. myytti: Deflaation antaminen tapahtua on ”passiivista”

Yllä olevan keskustelun valossa on selvää ettei deflaation antamista tapahtua voida yksinkertaisesti verrata apaattisen alistumiseen mysteeristen voimien vaikutukseen ja sokeiden markkinamekanismien eteen. Deflaatio voi täyttää äärimmäisen hyödyllisiä yhteiskunnallisia tehtäviä ja ne, jotka vaalivat yksilöllistä vapautta ja yksityisen omaisuuden koskemattomuutta, ovat vakaalla pohjalla tietoisesti pyrkiessään antaa deflaation hoitaa tehtävänsä. Jos mikään niin inflaation antaminen tapahtua on apaattista alistumista—alistumista rahamonopolin valtaan, joka kukoistaa välinpitämättömyydessä ja joka hyödyttää poliittisia verkostoja kapitalistisen yksityisyhteiskunnan kustannuksella.

Viitteet:

[1] Voidaan väittää Englannin Pankin vuosina 1797-1821 liikkeellä olleiden seteleiden olevan poikkeus, koska ne eivät olleet laillisia maksuvälineitä. Mutta nämä velkakirjat eivät olleet paperirahaa, vaan luottorahaa. Koko tämän ”paperipunnan” ajanjakson markkinaosapuolet odottivat lähitulevaisuudessa Englannin Pankilta rahanmaksujen jatkamista. Hyödykerahan, luottorahan ja fiat-rahan erosta (useimmissa tapauksissa paperirahan) katso Mises, Theory of Money and Credit, ensimmäinen osa, kolmas kappale, 3. osio.

[2] Totta kai tarkoitus on puolustaa ainoastaan vapaiden markkinoiden deflaatiota. Konfiskoiva deflaatio on puolutustamaton. Katso Rothbard Making Economic Sense ja Salerno ”Taxonomy of Deflation.”

[3] Eräs kaikkein mielenkiintoisimmista tämän päivän ongelmista libertaarisessa oikeustutkimuksessa on deflaation oikeudellisen teorian kehittäminen.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Deflation: The Biggest Myths

Hänen mukaansa valtion loputon nälkä lisätuloille on syynä erinäisiin rahallisiin järjestelyihin joita se asettaa meille ja jotka kansainvälisellä tasolla käynnistyivät klassisesta kultakannasta ja jatkuvat nykypäivään sopimuksina paperirahasta. Vaikka hän ei suoranaisesti keskustele nykyisestä talouskriisistä, hänen huomionsa tarjoavat paljon kaivattuja oikaisuja valtion ”tee jotain” –lähestymistapaan.

Tässä esseessä käsittelen joitain Hülsmannin mainitsemia keskeisiä aiheita, alkaen rahan alkuperästä.

Luonnollinen raha vastaan ”pakotettu raha”

Tiedämme vaihtotalouden työnjaon olevan alkukantaista, koska kaupankäynti rajoittuu tarpeiden kahdenkertaiseen samanaikaisuuteen. Kenkiä kaipaava puuseppä etsii tuolia tarvitsevan suutarin ja he sopivat keskenään molemmille tahoille hyväksyttävästä kaupasta. Mutta kaupankäyntiä rajoittaa myös itse tavaroiden koostumus – kuinka puuseppä voi hankkia rakentamallaan tuolilla pienen määrän jauhoja?

Ajan myötä markkinaosapuolet löysivät parempia tapoja kaupalle. Tietyt kuluttajatuotteet osoittautuivat erittäin markkinoitaviksi ja niillä oli kaupankäyntiä edistäviä fyysisiä ominaisuuksia kuten homogeenisuus, jaettavuus ja siirrettävyys, ja niitä alettiin hankkimaan kulutuksen sijasta vaihdannan välineiksi. Tällaisia tuotteita kutsutaan rahaksi; ne ovat myös luonnollisia rahoja, koska ne ovat lähtöisin aktiivisten henkilöiden vapaaehtoisesta kanssakäymisestä.

Luonnollisen rahan tuotanto on eettistä, koska siihen ei sisälly minkäänlaista yksityisen omistusoikeuden loukkausta ja se on näin luonnollinen seuraus täysin vapaalle yhteiskunnalle, jossa yksityinen omaisuus on loukkaamatonta. Hülsmannin mukaan tällaisen yhteiskunnan taloutta voidaan kutsua ”vapaiksi markkinoiksi”, joka otaksuttavasti sisältäisi useita erilaisia luonnollisia rahoja. Tämän ymmärryksen pohjalta väite, että vapaat markkinat olisivat syyllisiä nykyiseen kriisiin, asettaa sen puolestapuhujat kiusalliseen tilanteeseen, jossa heidän täytyy osoittaa syy-seuraussuhde jostakin, jota ei ole olemassa.

Luonnolliset rahat tulevat ja menevät; niitä esiintyy, koska ne tyydyttävät ihmisten tarpeita paremmin kuin mitkään muut vaihdannan välineet. Kun tämä ei enää pidä paikkaansa, markkinaosapuolet lopettavat niiden käytön ja löytävät tilalle jotain parempaa. Näin ollen luonnollinen raha on ruohonjuuritason demokraattisen toiminnan tuotos, jossa ihmisillä on vapaus valita parhaiten saatavilla olevat rahat.

”Pakotettu raha” sen sijaan ”perustaa olemassaolonsa omistusoikeuksien loukkauksille”. Se tyydyttää kaupan edistämisen vaatimuksen, mutta ylivoimaisempia rahoja ei voida käyttää ilman niiden käyttäjien alistamista jossain määrin väkivallalle.

Kulta, hopea ja kupari ovat olleet vuosituhansien ajan monien yhteiskuntien luonnollisia rahoja. Vaikka ne omaavat fyysisiä ominaisuuksia, jotka tekevät niistä muihin hyödykkeisiin nähden rahana ylivoimaisempia, ne ovat luonnollisia rahoja ainoastaan, koska ne tulivat valituiksi vapaaehtoisen toiminnan kautta.

Paperiraha ja vapaat markkinat

Jos hyödykeraha on paras mahdollinen raha, miksi käytännössä kaikki valtiot sen sijaan käyttävät nykypäivänä paperirahaa?

Ensinnäkin kuten Hülsmann mainitsee, missään vaiheessa ihmiskunnan historiassa paperiraha ei ole spontaanisti ilmaantunut vapaille markkinoille. ”Milloin ja missä tahansa se tuli käyttöön, se oli olemassa ainoastaan, koska tuomioistuimet ja poliisivoimat tukahduttivat luonnolliset vaihtoehdot.”

Hülsmann mainitsee myös, ettei ennen 1700-lukua kukaan kirjoittaja vaikuttanut pitävän paperirahaa edes yhtenä vaihtoehtona, yhtälailla kuin kukaan rahan filosofeista ei myöskään koskaan kritisoinut silloista hyödykerahaa hyötyperusteilla. Esimerkiksi viidennessä kirjassaan Lait Platon halusi saada luonnolliset rahat laittomiksi tehdäkseen kansalaiset riippuvaisemmiksi valtiosta, mutta hän ei maininnut niitä puutteellisiksi rahana. Samoin ei myöskään Aristoteles, kirkon papisto tai skolastikot. Lisäksi ennen 1500-lukua ei ollut olemassa mitään hamstrauksen tai jäykkien hintojen ongelmaa ja ilmeisesti ei myöskään mitään tarvetta vakauttaa hintatasoa, ostovoimaa tai kokonaiskysyntää.

Luonnollisestikaan mikään näistä havainnoista ei vakuuta paperirahayleisöä. Heidän mukaansa renessanssin aikana muodostuneet kapitalistiset taloudet tarvitsivat erityyppistä rahaa, jonka tarjonta pysyi markkinoiden kiivaan toiminnan perässä. Hülsmannin sanoin 1500-luvun jälkeen uudet teoriat ”täyttivät maailman” selittämään tätä tarvetta – mutta samoin tulvivat myös vastineet. Toisin sanoen 1900-luvulla, jolloin Rothbard toi esiin, että rahan tarjonta kuten kaikki muutkin hyödykkeet on parasta jättää vapaille markkinoille, se oli ”kaikkea muuta kuin jotain uutta ajattelun historiassa”.

Tällöin joudumme kysymään, mikä oli syynä paperirahan pakottamisessa talouteen? Hülsmann käsittelee joitain kaikkein yleisimpiä virheitä pyrkimyksissä hakea oikeutusta valtion väliintulolle raha-asioihin.

Väärinkäsitykset paperirahasta

Selkeästi suurin väärinkäsitys on uskomus, että kasvava talous vaatii kasvavan rahan tarjonnan. Jos talous kasvaa viisi prosenttia, tällöin argumentin mukaan rahan tarjonnan tulee kasvaa saman verran, sillä muutoin lisähyödykkeitä ei voida myydä. Koska viiden prosentin kasvuvauhti on erittäin korkea jalometalleille, ne tulee hylätä nykytalouden rahana. Sen sijaan paperirahaa voidaan tuottaa missä tahansa määrin halvalla ja nopeasti.

Talousteoria opettaa, että käytännössä mikä tahansa määrää hyödykkeitä ja palveluita soveltuu kaupankäyntiin minkä tahansa rahamäärän kanssa. Jos talous kasvaa ja rahamäärä pysyy vakiona, hinnoilla on pyrkimys laskea. Toisinaan argumentoidaan, että jos hinnat laskevat, yrittäjät eivät pysty kattamaan kulujaan ja joutuvat vararikkoon. Mutta yrittäjät ovat poikkeuksetta osoittaneet kyvykkyytensä ennakoida tulevia hinnan alennuksia ja tasapainottamaan tätä alentamalla kulujaan. Itse asiassa tämän on normaalia vakaiden tai laskevan hintatason ajanjaksoina, joita koettiin Saksassa ja Yhdysvalloissa kolmena viimeisenä vuosikymmenenä 1800-luvulla.

Muunnelma yllä mainitusta virhekäsityksestä on väitetty tarve taistella inflaatiota vastaan. Vaikka se voidaan määrittää useilla eri tavoilla, kaikkein useimmiten deflaatio viittaa pitkittyneeseen hintatason laskuun. Deflaatiossa pankkien asiakkailla on vaikeuksia maksaa takaisin lainojaan ja tämä vuorostaan vähentää pankin likviditeettiä ja supistaa luotonantoa.

Deflaatio ei kuitenkaan uhkaa koko yhteiskuntaa, sillä kuten luotto ei luo resursseja, ei luotonannon supistuminen myöskään tuhoa resursseja. Deflaatio saa aikaan Hülsmannin sanoin ”tuotantovarallisuuden jakautumisen uudelleen vanhoilta omistajilta uusille”, sen nettovaikutuksen ollessa kokonaistuotannolle lähes merkityksetön.

Jos tämä pitää paikkansa, miksi Ben Bernanke pitää deflaatiota suurena pahana, jota vastaan hänen tulee taistella hinnalla millä hyvänsä? Koska deflaatio on painokas uhka niille instituutiolle, jotka ovat vastuussa rahan tarjonnan inflatorisesta kasvattamisesta: osittaisen kassavarantovelvoitteen pankeille ja niiden asiakkaille, mikä tarkoittaa ”velkavetoisia valtioita, yrittäjiä ja kuluttajia”. Deflaatiolla on tapana vapauttaa ”perustana olevat fyysiset resurssit uusiin käyttötarkoituksiin. Deflaation vaatima tuho on näin ollen usein ’luovaa tuhoa’ schumpeteriläisessä merkityksessä”. (William Greider mainitsee pankkien kannattavan ”luovaa tuhoa” sen kohdistuessa muihin ihmisiin, mutta sen tullessa kolkuttelemaan heidän ovilleen, pankkiirit eivät ole ”yhtä suopeita omalle kohtalolleen”.)

Rahan ostovoiman tasapainottaminen on ollut yksi tekosyy lisää hylätä luonnollinen raha paperirahan tieltä. Vapailla markkinoilla parhaat rahat vallitsevat ja niillä on suhteellisen vakaa rahan ostovoima. Jos rahaa kohtaisi rajut heilahtelut, ihmiset tulisivat hylkäämään sen ja siirtymään toiseen rahaan – jos heillä on vapaus toimia niin.

Irving Fisher ja eräät muut ovat sanoneet ettei tämä riitä; valtion tulee hienosäätää rahan ostovoimaa, ja tämä edellyttää paperirahaa. Mutta tämä on taas yksi tapaus, jossa kettu on laitettu kanatarhan vartijaksi – lopputulos on ollut täydellinen katastrofi. Nykyisellä aikakaudella kontrolloidut valuutat ovat menettäneet arvoansa ja heilahdelleet kaikkialla tavalla, jota ei ole aikaisemmin esiintynyt rahalaitosten historiassa.

Adam Smith ja David Ricardo popularisoivat näkemyksen, jonka mukaan paperiraha pystyisi toimimaan markkinoilla yhtä hyvin kuin hyödykeraha, ainoastaan paljon pienemmillä tuotantokustannuksilla. Tähän liittyvä viehätys häviää, kun muistetaan, ettei raha ole tuotanto- tai kulutushyödyke, vaan vaihdannan edistäjä. Sen määrän lisääminen ei lisää kansakunnan vaurautta. Sen hyödyllisyys on sen vaihtoarvossa ja sen tarjonnan lisäyksellä on taipumus alentaa tätä arvoa. Tästä syystä hyödykerahan korkeammat tuotantokustannukset ovat yksi sen suurimmista eduista, sillä sen määrää ei voida mielin määrin moninkertaistaa. Hülsmannia mukaille, hyödykerahoissa on sisäänrakennettu vakuutus inflaatiota vastaan.

Inflaatio

Nykyään monet kirjoittajat määrittävät inflaation pysyvänä hintatason nousuna. Hülsmann käyttää erilaista määritelmää, joka oli hyväksytty pääosin toiseen maailmansotaan saakka: inflaatio on mikä tahansa rahan tarjonnan lisäys, joka loukkaa yksityisiä omistusoikeuksia. Toisin kuin luonnollinen (vapaaehtoinen) rahan tuotanto, jota säätelee markkinoiden laki voitoista ja tappioista, inflaatio on aina pakotettu rahan tarjonnan lisäys. Tämän määritelmän mukaisesti inflaatio voidaan nähdä ”epäluonnollisten tuloerojen, suhdannevaihtelujen, velan räjähdysmäisen kasvun, hintatason keskinkertaisena ja eksponentiaalisena nousuna ja monien muiden ilmiöiden” aiheuttajana. Hülsmann keskittyy käymään läpi yksityiskohtaisemmin eri kausaalisuhteita.

Ihmiset – pääosin valtiot – inflatoivat rahan tarjontaa, koska he hyötyvät siitä ja rahalaitosten historia on pääosin inflatoristen järjestelmien historiaa. Uuden rahan ensimmäiset omistajat ovat voittajia, koska he ostavat tuotteita ja palveluita nykyisillä hinnoilla. Myöhemmät omistajat ovat häviäjiä, koska he maksavat korkeampia hintoja, joita rahan tarjonnan lisäys aikaansaa.

Inflaatio sai alkunsa kolikoiden metalliarvon pienennyksistä tai kuten Hülsmann viittasi, niihin rahametalliin fyysisesti sisällytettyjen rahasertifikaattien vääristelynä (väärentämisenä). Väärentäjä pystyi joko vähentämään jalometallin osuutta kolikoissa tai painattamaan niihin korkeamman nimellisarvon.

Verrattuna osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaan ja paperirahaan, metalliarvon pienentäminen oli karkea väärentämisen muoto. Englannin kuninkaat pystyivät metalliarvon pienentämistä käyttäen inflatoimaan rahan tarjontaa kertoimella 0,3 500-vuoden ajanjaksona (1066-1601). Kun heille tuli mahdollisuus hyödyntää osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaa seuraavan 200 vuoden aikana, tämä kerroin pomppasi 16:sta. Ja amerikkalaiset rahamestarit pumppasivat rahan tarjontaa kertoimella 5 ainoastaan 30 vuodessa (tammikuusta 1973 – tammikuuhun 2003) syöttämällä osittaisen kassavarantovelvoitteen hirviötä.

Silloisen ja nykyisen inflaation välillä oli myös muita eroja. Kun muinaiset prinssit vähensivät kolikoiden arvoa, heidän alamaisensa pitivät sitä huijaamisena. Kun nykypäivän johtajat turmelevat valuuttaansa, he julistavat sen olevan viisasta ja välttämätöntä rahapolitiikkaa, ja aivan viimeaikoihin asti suurin osa ihmistä on uskonut heitä. Vaadittiin massiiviset hokkus-pokkus elvytyspaketit horjuttamaan heidän uskoaan, tosin uusi messias pyrkii palauttamaan tätä ennalleen.

Osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminnan nousu

Valtion otetta elämästämme ei voida riittävästi selittää ilman viittauksia osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaan, paperirahaan ja näitä instituutioita suojeleviin lakeihin. Hülsmann tarjoaa vastustamattoman selityksen valtionhallinnon kasvun ja nykyaikaisen pankkitoiminnan suhteesta.

Kuten hän kertoo meille, pankit saivat alkunsa rahavarastoista Pohjois-Italiassa 1500-luvun lopussa ja 1600-luvun alussa, ja muuttuivat pian osittaisen kassavarantovelvoitteen pankeiksi, tarkoittaen että he laskivat liikkeelle enemmän talletustodistuksia kuin heillä oli todellisia varantoja. Toisin kuin varastopankit, osittaisen kassavarantovelvoitteen pankit eivät pysty kattamaan kaikkia velvoitteitaan kerralla ja ne ovat alttiita kaikkien osittaiskassavarantojärjestelmien ikuiselle arkkiviholliselle: talletuspaoille.

Tavanomainen selitys varastoivan pankin korruptoitumiselle osittaisen kassavarannon pankkitoiminnaksi on pankkiirien lankeaminen kiusaukselle. Vaikka tämä pitää paikkansa, se ei ole ainoa syy. Osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminta oli osittain puolustautumista valtion konfiskaatioita vastaan. Esimerkiksi kun Kaarle V ryösti Sevillen pankkien varannot 1500-luvun puolivälissä, pankkiirit päättivät torjua rosvouksen lainaamalla suuren osan talletuksistaan liiketoimiin ja ansaita voittoja. Konfiskaation uhka vähensin jossain määrin pankkiirien kalvavaa omaatuntoa.

Väärien talletustodistusten laillistaminen

Eettisessä yhteiskunnassa lait rankaisisivat väärentämistä petoksena ja varkautena, ja, kun väärät asiakirjat löydetään, markkinaosapuolet pidättäytyisivät niiden käytöstä ja siirtyisivät muihin vaihtoehtoihin.

Mutta valtiot voivat laillistaa tietyntyyppistä väärentämistä. Tämä voidaan saavuttaa useilla tavoilla. Eräs tapa valtiolle on muuntaa kielenkäyttöä tavalla, että sertifikaattipainatukset voivat merkitä mitä tahansa sopimuksellista sitovuutta. Esimerkiksi tuomioistuimet eivät saata nähdä mitään vikaa kultakolikossa, joka on merkitty tekstillä ”unssi kultaa” ja jonka kultasisältö on vähäisempi tai sitä ei ole lainkaan. Laillistaminen tarkoittaa tässä, että valtio kieltäytyy toimeenpanemasta lakeja pankkien väärentämistä vastaan. Väärien rahasertifikaattien laillistaminen on perusta kaikille muille etuoikeuksille rahaan, kuten laillistetut monopolit ja laillinen maksuväline –lait.

Mutta edes silloin kuin valtiolla on monopoli kolikoiden ja seteleiden tarjontaan, se ei pysty vielä avaamaan inflaation tulvaportteja; markkinaosapuolilla on edelleen vapaus arvioida kolikoita ja seteleitä sekä siirtyä muihin rahoihin, jos heidän paikallinen monopolituottajansa on vastuuton. Laillinen monopoli vähentää vaihtoehtoja ja vähentää oman omaisuuden täysivaltaista käyttöä, mutta se ei poista valinnan mahdollisuutta sinänsä, ja tämä jäljelle jäänyt valinnanvapaus pitää valtion kurissa.

Valtion näkökulmasta laillinen maksuväline -lait ratkaisevat tämän ongelman. Ne hyökkäävät perustavanlaatuisesti valinnanvapautta kohtaan kumoamalla minkä tahansa yksilön tekemän sopimuksen suhteessa rahaan.

Laillinen maksuväline korruptoi valinnan mahdollisuutta myös toisella tavalla. Jos esteettömien markkinoiden voidaan kuvitella myöntävän rahan käyttäjille ”ääniä” – yksi sentti, yksi markkinoiden ääni, kuten Frank Fetter kirjoitti 1905 – tällöin asetus osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminnasta laillinen maksuväline lakien avulla luo ääniä tyhjästä ja myöntää nämä äänet uuden rahan ensimmäisille käyttäjille: pankkiireille ja valtiolle. Etuoikeutettu raha luo etuoikeutetun yhteiskunnan.

Historiallisesti laillinen maksuväline -lait muodostivat säädetyn tasa-arvoisuuden etuoikeutetun rahan ja muiden rahojen välille. Jos kulta ja hopea ovat laillisia maksuvälineitä ja kulta säädetään vaihtosuhteeseen 1/20 hopean kanssa, mutta sillä käydään kauppaa markkinoilla suhteella 1/15, aliarvostettu hopea tulee asteitta häviämään päivittäisistä maksusuorituksista. Laillinen maksuväline -lait inflatoivat laillista etuoikeutettua rahaa ja deflatoivat muita.

Hopean ollessa harvinaista, sen ostovoima kasvaa ja pienten ostosten tekeminen sillä tulee vaikeaksi. Sen sijaan ihmiset kallistuvat luottamaan osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkiseteleihin ja käteistalletuksiin, joita voidaan luoda nopeasti. Jos valtio sen jälkeen tekee seteleistään kullan kanssa laillisia maksuvälineitä, setelien kysyntä kasvaa, koska kukaan ei halua maksaa oikeassa rahassa (kullassa). Tämän seurauksena seteleitä lunastetaan harvemmin, mikä lisää kullan pankkivarantoja. Osittaisen kassavarantovelvoitteen järjestelmässä tämä mahdollistaa pankeille laskea liikkeellä lisää pankkiseteleitä.

Valtiolle osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkisetelit ovat taivaan lahja. Tavallisen pulliaisen oli suhteellisen helppo erottaa metalliarvonsa alentaneet kolikot oikeista kolikoista. Paperisertifikaatit ovat sen sijaan liikkeellä ilman mitään eroavaisuuksia.

Etuoikeutetut pankkisetelit aiheuttavat ”kilpajuoksun pohjalle” arvottomuudessaan, mutta niin kauan kuin ne voidaan lunastaa kullassa, on olemassa raja sille kuinka paljon niitä voidaan inflatoida. Tämän rajoituksen poistaminen muuntaa ne puhtaaksi paperirahaksi.

Paperirahan ilmaantuminen

Pankkiseteleistä tulee paperirahaa yksityisen omaisuuden progressiivisten loukkauksien ja sopimusrikkomuksien kautta, joihin keskuspankit syyllistyivät. Kun valtio myöntää monopolisen laillinen maksuväline statuksen osittaisen kassavarantovelvoitteisen pankin seteleille, mahdollistaen näin pankille pidättäytymisen sen sopimuksellisesta velvoitteesta lunastaa setelinsä, valtio muuntaa nämä setelit paperirahaksi.

Paperiraha on syvimmältä olemukseltaan eräs fiat-inflaation muoto: sitä on aina ja kaikkialla laajemmassa tarjonnassa kuin sitä olisi vapailla markkinoilla, jossa se ei pystyisi ylläpitämään itseään. Maailman seteleistä tuli paperirahaa elokuun 15. päivänä 1971, jolloin Yhdysvallat julisti, ettei se enää lunasta dollareitaan kullassa.

Kun kullankaivajien uhkana on vararikko, niin paperirahan tuottajien, kuten Fedin, uhkana on hyperinflaatio. Ei ole olemassa mitään todellista rajaa kuinka paljon rahaa se voi tuottaa. Etuoikeutettuna keskuspankkina se ei voi mennä vararikkoon, eikä myöskään valtio, joka nimittää keskuspankin johtajat.

Joulukuussa 2002 Alan Greenspan väitti, että ”pitkitettynä ajanjaksona ylläpidetty harkitseva rahapolitiikka pystyy pitämään inflaation voimat kurissa”. Mutta edes ”harkitsevat” keskuspankkiirit eivät voi välttää talouden kriisejä. Kuten Hülsmann perustelee, ”pelkkä mahdollisuus rahan tarjonnan inflatoimisesta luo moraalikadon (moral hazard)” (korostus lisätty). Hyödykerahan käyttäjät eivät kuitenkaan spekuloi yllättävästä kullan ja hopean saatavuudesta, jota ilmaantuu ihmeellisesti kaivoksista. Sen sijaan ihmiset spekuloivat paperirahan tuottajien ”hyväntahtoisuudella”, ja he ovat oikeassa suurimman osan ajasta.

Inflaation perintö

Inflaation perinteinen määritelmä on liian suppea muodostaakseen kokonaiskuvan sen aiheuttamista vahingoista; se on paljon enemmän kuin valuutan ostovoiman heikkenemistä. Se on myös paljon muuta kuin ”piilovero”. Valtion jatkuva fiat-inflaatio on salakavala joukkotuhoase. Seuraavat huomioitaviksi:

1. Rahoittaessaan sotia, se mahdollistaa valtiolle olla välittämättä kansalaistensa verojen vastustamisesta.

2. Se hyödyttää keskushallintoa tois- ja kolmannella sijalla olevien hallintoelimien kustannuksella.

3. Se muuntaa moraalikadon (moral hazard) ja vastuuttomuuden instituutioiksi, ja takaa toistuvat talouskriisit.

4. Tekemällä luotoista halpoja, se kannustaa yrityksiä rahoittamaan hankkeensa oman pääoman sijaan lainaamalla. Markkinakilpailun takia vain harva yritys pystyy vastustamaan halpaa luottoa, tehden niistä riippuvaisempia pankeista. Kuten Pius XI totesi vuonna 1931, se asettaa diktatuurin lainaajien käsiin, jotka säännöstelevät koko taloudellisen järjestelmän elintoimintoja.

5. Fiat-inflaatio ajaa ihmiset sijoittamaan pääomamarkkinoille, joiden sijoituksien valvomiseen hyvin harvalla on riittävää ammattitaitoa, aikaa ja taipumusta. Aikaisemmin ihmiset pystyivät säästämään yksinkertaisesti pitämällä hallussaan hopea- ja kultakolikoita.

6. Jatkuvasti nousevan hintatason aikana keskivertokansalainen huomaa parhaaksi strategiakseen henkilökohtaisen velan, joka vähentää riippumattomuutta ja itsenäisyyttä.

7. Kroonisessa fiat-inflaatiossa ihmiset taipuvat valitsemaan työpaikkansa rahallisten korvauksien perusteella. Rahasta tulee heidän pääasiallinen tai ainoa kriteeri henkilökohtaiseen hyvinvointiin.

8. Jatkuva inflaatio heikentää tuotteiden laatua. Teollisuuden alat, jotka eivät pysty kompensoimaan inflaatiota teknologisella innovoinnilla, kääntyvät muiden tapojen puoleen, kuten tuottamalla alempiarvoista tuotetta samalla nimikkeellä. Valehtelulla, joka kietoutuu osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaan, on taipumus levitä syövän lailla muuhun yhteiskuntaan.

9. Ruokkimalla hyvinvointiyhteiskunnan eksponentiaalista kasvua, inflaatio edesauttaa perheen rappeutumista. Perheet alennetaan ”pieniksi tuotantoyksiköiksi, jotka jakavat elinkustannukset, autot, jääkaapit ja erityisesti verot”. Hyvinvointivaltio ajaa perheet ja yksityiset hyväntekeväisyysjärjestöt pois ”hyvinvointimarkkinoilta”.

Kuten Hülsmann vetää yhteen, ”fiat-inflaatio on sosiaalisen, taloudellisen, kulttuurisen ja henkisen hävityksen tuhovoima”.

Klassinen kultakanta

Myytti valtioiden kansalaistensa palvelemisesta paljastuu kokonaisuudessaan rahan tuottamisen historiassa. Antiikista tähän päivään valtio on aina pyrkinyt varastamaan kansalaisiltaan manipuloimalla rahan tarjontaa. Nykyaikana tämä tapahtuu tieteeseen verhottuna. Sen vastustaminen tarkoittaa nykyään käytännössä koko taloustieteen ammattikunnan vastustamista, joka suurimmaksi osaksi sattuu tavalla tai toisella olemaan valtion palkkalistoilla.

Klassinen kultakanta sai alkunsa Saksan voitettua Ranskan vuonna 1871. Libertaarit ja rahakonservatiivit ylistävät tätä jaksoa usein aikakaudeksi, johon meidän tulisi palata. Mutta vaikka tällä standardilla oli suotuisia vaikutuksia, kuten edistää kansainvälistä työnjakoa, se oli silti pakotettu standardi. Sellaisena se riisti hopealta rahan aseman ja sai näin aikaan vahvan fiat-inflaation, joka vuorostaan vahvisti läpi koko pankkitoiminnan hierarkian osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoimintaa.

Kuten Hülsmann tekee selväksi, osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkitoiminnan sisäänrakennettu haavoittuvuus on hyvin tunnettu pankkiirien keskuudessa ja se motivoi heitä keksimään tapoja pitkittää kriisejä, joita se väistämättä saa aikaiseksi. Klassinen kultakanta oli yksi näistä järjestelmistä. Sitä ei pakotettu tapana rajoittaa inflaatiota. Se palveli tarkoitusperää, jolla kansallisvaltiot saivat rahajärjestelmänsä hallintaansa. ”Vapauden suojavallin”, sijaan se oli ”aikamme yhteiskunnallisen vitsauksen läpimurto – kaikkivoivan valtion”.

Kullan kasaaminen

Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen vuonna 1914 tappoi klassisen kultakannan ennen kuin se olisi itse romahtanut. Sen korvasi vuonna 1925 kansainvälinen järjestely nimeltään kultavaluuttakanta, joka kesti vuoteen 1931 saakka. Klassisessa kultakannassa keskuspankit pitivät kaikki varantonsa kultana, liikepankkien pitäessä pääosan varannoistaan keskuspankin seteleinä. Kultavaluuttakanta vei tämän kasaamisen periaatteen kansainväliselle tasolle – Fedin ja Englannin keskuspankki jäivät todellisiksi keskuspankeiksi ja pitäytyessään kullassa, ne toimivat maailman keskuspankkeina. Muut keskuspankit pitivät suuren osan reserveistään Yhdysvaltain ja Brittien setelivaluutoissa. Kultavaluuttakanta romahti seuraten vuoden 1928 romahdusta, jolloin monet valtiot kääntyivät protektionismiin tai asettivat valuuttakontrolleja. Se kuoli lopulta syyskuussa 1931, kun Englannin keskuspankki pidättäytyi maksuista.

Toisen maailmansodan loppuun saakka maailma kärsi heilahtelevista valuuttakursseista, jolloin Bretton Woods -järjestelmä otettiin käyttöön. Kuten Hülsmann selittää, se oli ”määräyksestä laajennettu kultavaluuttakanta”. Klassisessa järjestelmässä kulta kasattiin jokaiseen keskuspankkiin; kultavaluuttakannassa kasauspisteet supistettiin kahteen – ja Bretton Woodsissa yhteen. Kaikki järjestelyt luotiin edistämään seteleiden ”joustavuutta”, jokainen oli merkittävästi ekspansiivisempi kuin edeltäjänsä.

Bretton Woodsissa osallistujavaltiot sopivat kasaavansa maailman kultavarannot Fediin, jolla oli jo valmiiksi maailman historian suurin kultavaranto. Fed jatkoi seteliensä lunastamista kullassa muille valtioille ja keskuspankeille, jotka puolestaan lunastivat omat setelinsä dollareissa. Osallistujat olivat pääosin Fedin hyväntahtoisuuden varassa, jolla yksin oli mielensä mukaan valta allokoida maailman setelit – dollarit.

”Pidättyvyys ei ollut osa sen toimenkuvaa”, Hülsmann kertoo meille, ”ja järjestelmän todellinen ankkuri – Fed – oli erityisen häikäilemätön inflatoidessaan dollarin tarjontaa”. Romahtaessaan vuonna 1971 Fedin kultavarannot olivat lähes käytetyt. Siten Bretton Woods päätti lähes 100 vuotta, joina kolme ”keskuspankkien kartellia täyttivät läntisen maailman seteleillään hylkäämättä nimellisesti kultakantaa”.

Kansainväliset paperirahajärjestelmät

Yhdysvaltain pidättäytyessä kultamaksuistaan, se muunsi maailman setelit paperirahaksi. Samalla se myös loi vaihtelevien valuuttakurssien kauhun, joka heikensi kansainvälistä työnjakoa ja sai aikaan ”kurjuutta ja kuolemaa” miljoonille. Silti paperirahastandardeja on ilmaantunut. Kuinka tämä on mahdollista?

Meidän tulee huomioida mitä valtiot haluavat – lisää valtaa ja tuloja – ja tapoja näiden saavuttamiseksi. Helpoin tapa valtioille lisätulojen saantiin verojen ja velan lisäksi on kannustaa ulkomaalaisia tekemään sijoituksia niiden alueille. Mutta tehdäkseen tämän niiden täytyy pystyä tarjoamaan riittäviä taloudellisia vakuuksia. Valtio joka etsii sijoittajia, saattaa esimerkiksi laskea liikkeelle velkakirjoja sen valtion paperirahassa, jonka sijoituksia se etsii. Valtion velkakirjojen liikkeellelasku joko Yhdysvaltain dollareissa tai euroissa on nykyään hyvin laajalle levinnyt toimintamalli.

Alueet joilla on laajimmat pääomamarkkinat ovat niitä, joiden paperiraha valitaan kansainvälisiksi standardeiksi ja 30-vuotta Bretton Woodsin romahduksen jälkeen näitä alueita ovat olleet Eurooppa, Japani ja Yhdysvallat. Siten euro, jeni ja dollari ovat nykyään kolme kaikkein tärkeintä rahastandardia.

Kuten Hülsmann mainitsee, rahastandardien tuottajat tekevät yhteistyötä säilyttääkseen asemansa. Esimerkiksi dollarikriisissä euron tuottajat sitoutuvat tasapainottamaan dollari/euro vaihtokurssin niin, etteivät dollarimaat vaihda standardia. Ja koska paperirahan tuottajat voivat luottaa kilpailijoidensa tukeen, niillä on vahva intressi yhteistoimintaan ja lisätä tuotantoaan.

Onko mitään toivoa?

Meidän tulee pyyhkäistä etuoikeutettu raha syrjään ja antaa markkinoiden toimia. Tämä saattaa vaikuttaa mahdottomalta päämäärältä, mutta historia tarjoaa kuitenkin jonkin verran rohkaisua. Kuten kirjailija toteaa, Kiina käytti paperirahaa 500 vuotta ja kärsi hyperinflaatiosta ja muista rahaongelmista. Kun poliittiset johtajat lopettivat hopea- ja kultakolikoiden torjumisen, rahallinen terveys palasi. Yhdysvaltain historiassa perustuslain laatijat hylkäsivät maan inflatorisen menneisyyden perustuslain ensimmäisessä artiklassa; ja Andrew Jackson lannisti inflatoriset vihollisensa presidenttikautensa aikana.

Ihanteellinen luonnollisen rahan tuotannon järjestys perustuen yleiseen yksityisomaisuuden kunnioittamiseen on mahdollinen nykyään – hänen mukaansa, ”teknisesti hetken varoitusajalla”. Sen ollessa näin lähellä, jäljellä on vain muiden vakuuttaminen siitä, että sen tulisi olla olemassa. Tässä tarkoituksessa Hülsmannin kirjaan perehtyvät huomaavat sen rikkaaksi lähteeksi.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: The Case for Natural Money