On harhakäsitys, että valtio, joka edustaa voimakeinoja, pystyy hallitsemaan kansalaistensa taloudellisia asioita. Juuri tätä keynesiläiset taloustieteilijät ehdottavat sen tekevän toteuttaessaan ”korvaavaa vero- ja rahapolitiikkaa”. Määrittämällä valuutan määrän ja käytön valtio sanelee muutokset mahdollisuuksissa ja hyödyissä valuuttaa käyttäville yksilöille. Tämä saneleminen ulottuu aina siitä kenen henkilöiden tulisi saada uusia asuntoja tai autoja päätöksiin saakka kenellä tulisi olla mahdollisuus pelata golfia tai kouluttautua.

Tällainen voimakeinojen käyttö aiheuttaa moraalista ja älyllistä rappeutumista sekä valtiossa että kansalaisissa. Voimakeinojen soveltajista tulee ylimielisempiä ja välinpitämättömämpiä yksilönvapauksia kohtaan. Kansalainen menettää kannustimet ja otteen henkilökohtaisesta vastuusta. Käsityskyky antaa periksi vastakkaisuudelle ja molemminpuolinen vihamielisyys tuhoaa sekä tahdon että kyvyn yhteistyöhön.

Useimmat henkilöt myöntävät, että nämä ovat seurauksia orjuuden tai ulkomaisen diktatuurin tapauksissa. Mikseivät he odota samojen seurauksien tapahtuvan jokaisesta pyrkimyksestä järjestää yhteistyötä pakottamista käyttäen?

Yksi tapa, jolla voimankäyttö voi auttaa vähentämään tai lisäämään ihmisenergiaa, on voimankäyttöä vastaan puolustautuminen. Puolustava voimankäyttö neutraloi pakottamisen – jättäen rauhanomaiset yksilöt vapaiksi. Vapaudessa yksilöt oppivat hankkimaan tarvitsemansa tuottamalla sen itse tai hankkimalla sen toisilta vapaaehtoisella vaihdannalla tai lahjana. Tuloksena on ihmiskunnan kehitys.

Sen sijaan, kun ihmiset käyttävät voimaa ottaakseen toisilta haluamansa tai hallitakseen heitä, he aiheuttavat vastakkainasettelua ja tuhoavat yhteistoiminnan. Seurauksena on konflikteja ja turvattomuutta, johtaen lopulta apatiaan, välinpitämättömyyteen, pysähtyneisyyteen ja taantumiseen.

Kuinka byrokratia luo ”suunniteltua kaaosta”

Professori Ludwig von Mises osoittaa tieteellisissä, mutta helppolukuisissa pienissä kirjoissaan, Bureaucracy ja Planned Chaos ehkä paremmin kuin kukaan muu nykyajan kirjailijoista, miksi valtion sekaantuminen vapaisiin markkinoihin johtaa kriiseihin, totalitaarisuuteen ja sotaan. Jokaisesta interventionistisesta toimenpiteestä seuraa olosuhteet, jotka ovat vähemmän tyydyttävät kuin sitä edeltäneet – hintakontrolleista ollessa seurauksena niukkuutta ja säännöstelystä pimeät markkinat. Silti ne, jotka suosivat tällaisia väliintuloja, syyttävät heidän toimiensa huonoista seurauksista itsekkyyttä, tyhmyyttä tai yksilöiden kieroutuneisuutta. Tällöin he kehottavat pakottamisen lisäämistä uusien ongelmien ratkaisemiseksi.

Siten esimerkiksi Samuelson pelkää, että tuottajat saattavat ”reagoida kieroutuneesti” valtion kulutukseen ja tukiin niin, että hinnat ja palkat saattavat nousta ennen täystyöllisyyden saavuttamista. Hän antaa ymmärtää, että tässä tapauksessa valtion saattaa täytyä soveltaa hinta- ja palkkakontrolleja inflaation pysäyttämiseksi.

Tämän vuoksi keynesiläisten taloustieteilijöiden puolesta puhuma ”sekatalous” on erittäin epävakaa. Se siirtyy kriisistä kriisiin, hätätilasta toiseen, samaan aikaan kun valuutan arvo laskee, tuottajat ovat epämotivoituneita, demagogia lisääntyy, valtiosta tulee despoottisempi ja kansainvälinen kitka kasvaa. Tämä spiraali totalitaarisuutta ja sotaa kohden pysyy yllä niin kauan kuin usko pakottamiseen ja valtiolliseen suunnitteluun vallitsee mieltymyksenä vapaan yrittäjyyden ja vapaaehtoisuuden sijaan. Mises toteaa:

Kohtaamme aikanamme suuria taloudellisia ongelmia. Mutta tämä ei ole kapitalismin kriisi. Se on interventionsimin kriisi, kapitalismia parantamaan suunniteltujen toimintamallien…

Valtionhallinto on pakosta byrokraattista

Mistä johtuu, että valtion interventiot epäonnistuvat saavuttamasta ”suunnittelijoiden” toivomia tuloksia?

Misesin mukaan vastaus löytyy nimenomaisesti valtion luonteesta. Teoksessaan Bureucracy hän pyrkii osoittamaan, että valtio ei pysty toimimaan taloudellisilla periaatteilla, koska sen toimintaa ei voida saattaa talouslaskennan arvioiden tai tarkistuksien alaiseksi. Perusluonteeltaan pakottavana toimijana sen toimintaa täytyy rajata säännöillä, jotka vähentävät sen viranomaisten aloitteellisuutta ja päätäntävaltaa. Toisin sanoen, sen täytyy olla byrokraattinen; se ei voi toimia yritysmäisesti.

Yksityisissä yrityksissä, Mises tuo esiin, liiketoiminnan omistajalla tai osastonjohtajalla voi olla hyvin laaja päätäntävalta hänelle uskotuista varoista ja hänen liiketoimintansa tai osastonsa tulojen käytöstä. Kuitenkin hänen täytyy pystyä osoittamaan tulosta tai hän menettää asemansa, ja hän ansaitsee nämä tulot vapaaehtoisella vaihdannalla – kilpaillen jokaisen tuottajan kanssa jokaisella alueella. Hän kilpailee tarjotakseen suurempaa edullisuutta (”enemmän vähemmällä”) asiakkaille, sijoittajille ja palkansaajille. Liike-elämän organisaatio, Mises sanoo, ei voi tulla byrokraattisesti niin kauan kuin sen toimintaa ohjaa pyrkimys voittoihin ja siihen ei puututa joko valtion tai yksityisen väkivallan toimesta.

Valtion pyrkimyksestä voittoihin seuraa kuitenkin sietämätöntä tyrannia ja ristiriita. Näin on, koska valtio on pakottava. Sen perustehtävä on voimaa käyttäen suojella kansalaisiaan joko toisten kansalaisten tai ulkomaisen vihollisen väkivallalta. Perustuslain, lakien ja ”byrokratian” rajoituksien täytyy soveltua myös valtion käyttämään pakottamiseen, yhtä lailla kuin yksityisen kansalaisten käyttämään voimankäyttöön. Muutoin valtio on yhtä vaarallinen kuin rikolliset tai ulkomainen vihollinen.

Jopa käsitellessään epäiltyjä tai tuomittuja rikollisia valtion viranomaisten täytyy seurata sääntöjä, jotka on luotu suojelemaan epäiltyjä ja rikollisia (yhtä lailla kuin viattomia henkilöitä) perusteetonta väkivaltaa vastaan. Lakien tulee kertoa, mikä on rikosta ja sen tulee kuvata tapa, jolla epäiltyjä ja rikollisia kohdellaan.

Totalitaaristen valtioiden täytyy myös toimia byrokraattisesti, koska ilman niitä ohjaavia sääntöjä, kunnianhimoiset viranomaiset saattavat luoda keinot julistaa itsenäisyytensä keskushallinnosta tai sodan sitä vastaan. Totalitaarisen hallinnon valta alamaisiaan kohtaan riippuu lakien ja sääntöjen kontrollin ankaruudesta, vaikkakin lait ja määräykset saattavat muuttua pikaisesti ylhäältä käsin.

Toisin sanoen, kaikki valtiolliset osastot, joko liberaalisissa tai totalitaarisessa valtiossa, joutuvat toimimaan byrokraattisesti, eivät liiketoiminnan periaatteiden mukaisesti.

Jokainen valtion virasto käyttää pakottamista

Mutta entäpä taloudellinen laitos, kuten valtion omistama voimalaitos? Eikö se toimi liiketoiminnan periaatteiden mukaan byrokratian sijaan?

Jos se toimisi täysin liiketoiminnan periaatteilla, miksi joku haluaisi silti tehdä siitä valtiollisen hankkeen? Kukaan ei tue valtion astumista energian tuotantoon tai rautatieliiketoimintaan tai mihin tahansa muuhun liiketoimintaan, ellei hän halua saattaa jossain muodossa toimintoja pois liiketoimintaperiaatteiden kontrollin alaisuudesta.

Näin tapahtuu, koska hän haluaa korvata jossain kohtaa vapaaehtoisuuden pakottamisella, vapaiden markkinoiden voittojen tavoittelun byrokraattisella johdolla – sen vuoksi valtion omistajuutta kannatetaan. Hän saattaa haluta muuttaa pääoman hankintatavan, toivoen saavansa sen edullisemmin veroilla tai valtion valuutan manipuloinnilla. Hän saattaa haluta muuttaa johtajien palkkaustapaa, toivoen saavansa ne edullisemmin tai  paremmin poliittisilla tai virkamiesten nimittämisellä kuin sallimalla voittoihin pyrkivien omistajien kilpailuttaa ne avoimilla markkinoilla. Lisäksi, valtion omistajuuteen kuuluu yleensä voiman käyttäminen kilpailijoiden torjumiseksi.

Oli syy valtion omistajuuteen mikä tahansa, sen tarkoituksena on kuitenkin korvata toimintojen suuntaamisessa vapaiden markkinoiden ohjaus voimankäytöllä.

Juuri tämä voimankäyttö tekee välttämättömäksi korvata valtion toimintojen hallinnoimisessa voittojen tavoitteluun tähtäävän aloitteellisuuden byrokraattisilla säännöillä. Poliittisen keskusauktoriteetin (esimerkiksi eduskunnan) tulee määrittää toimintakenttä, asettaa rajat laajentumiselle ja luoda periaatteet, jotka valvovat toimeenpanovaltaa hallinnollisessa sääntöjen luomisessa. Kaikki tämä voiton tavoittelun rajoittaminen valtionhallinnossa on välttämätöntä estämään valtiollista laitosta heikentämästä keskushallintoa ja vallitsevaa puoluetta tai menemästä tietyn pisteen yli sekaantumisessaan kansalaisten vapauksiin.

Valtion markkinat eivät voi olla vapaita

Samuelson kuvaa tapaa kuinka hän ajattelee hintajärjestelmän saattavan toimia sosialistisessa yhteiskunnassa. Mutta kuinka valtion viranomaiset voivat päätyä maan ja laitteiden hintoihin, joita ainoastaan ”yhteiskunta” voi omistaa? Jos kukaan ei omista niitä, olisi tarpeetonta ja ajattelematonta tarjonta niistä jotain. Sen mitä valtion viranomainen voi tarjota toiselle jostain ei määrity liiketoimintaperiaatteilla, koska hänen ei oleteta työskentelevän kannattavasti ja häntä ei arvioida tai palkita hänen aikaansaamiensa voittojen mukaan.

”Sekataloudessa” keskusviranomaiset eivät voi tietenkään sallia virkamiesten asettaa hintoja, jotka ovat täysin mielivaltaisia tai merkityksettömiä. Sen vuoksi heidän täytyy luoda säännöt hintojen kiinnittämiseksi. Ilman voiton tavoittelun ohjaavaa vaikutusta he voivat käyttää ainoastaan poliittisia kriteerejä sääntöihin, jotka koskevat toimintatapoja hinnoista. Tämä tarkoittaa, että heidän täytyy asettaa toimintatapoja, jotka ovat kaikkein mieluisampia niille, jotka ovat poliittisessa vallassa tai niille, jotka pystyvät myöntämään poliittista valtaa. Mikä tahansa muu hinnoittelumenetelmä maksaisi väistämättä heidän työpaikkansa.

Täsmälleen sama koskee valtion kontrollia korkotasoista, rahan arvosta, luottopolitiikasta tai palkoista. Heti kun erkanemme vapaiden markkinoiden asettamista liiketoiminnan kriteereistä, jäljelle jää vain poliittiset kriteerit, jotka on luotu menetelmillä voittaa poliittinen kontrolli.

Valtion tilastot ovat poliittisia instrumentteja

Entäpä tilastot tuloista, työllisyydestä, säästöistä ja sijoituksista, hintatasoista ja palkkatasoista, joita keynesiläiset taloustieteilijät ehdottavat käytettäväksi kriteereinä ”täydentävälle vero- ja rahapolitiikalle”? Entäpä matemaattiset kaavat, joiden oletetaan kertovan meille kuinka paljon juuri yksityistä kulutusta tulee seuraamaan annetusta valtion kulutuksen lisäyksestä? Eivätkö nämä taloudelliset kriteerit, joita asiantuntijat saattavat käyttää tarjotaksee kokonaisvaltaista valtiollista hallintoa, ole taloudellisesti kestäviä?

[Osa vastauksesta näihin kysymyksiin löytyy myöhemmästä osioista, joka käsittelee oletettua keynesiläisen lähestymistavan hyödyllisyyttä liike-elämän ennustamisessa.] Tässä kohden keskitän huomion ainoastaan seuraaviin tosiasioihin, jotka jokainen pystyy itse tarkistamaan tutkimalla Yhdysvaltain hallinnon ”tasakurssihintojen” maatalousohjelmaa:

Ensinnäkin, tilastojen kasaaminen ja valtion indeksien rakentaminen ovat itsessään poliittisia toimintoja, joita kontrolloi poliittiset arvioit ja byrokraattiset säännöt. Ei ole olemassa yhtä ”oikeaa” indeksiä hinnoille, korkotasoille, voitoille tai palkkatasoille. On olemassa ainoastaan erilaisia arvioita, joihin poliittisen painostuksen ja byrokraattisen hallinnon alaiset virkamiehet päätyvät.

Sovelletun indeksin käyttö jokaisessa tapauksessa on mielipideasia ja ainoa tapa päättää, minkä mielipiteen tulisi määrittää valtion toimintapolitiikka, on poliittiset ja byrokraattiset menetelmät ja standardit. Uskollinen valtion virkamies kysyy: mitä laki tai määräys käskee minun tekemään? Siinä määrin kuin se ei ole täysin selvää tai yksityiskohtaista, hän kysyy: Mikä tämän käskyn tulkinnoista on kaikkein ”poliittisin”? Tämä tarkoittaa: Mikä tulkinta tulee pitämään minut ja esimieheni toimessani?

Toiseksi, valtion toimintamallit eivät vaikuta ihmisiin yleisesti tai yleiseen hintatasoon tai tuloihin. Ne vaikuttavat tiettyihin henkilöihin tiettyinä ajan hetkinä. Valinta siitä, minkä henkilön mistä toimista minä aikoina ”suunnittelijat” kontrolloivat, täytyy olla byrokraattisesti ja poliittisesti määritettyä. Tämä tarkoittaa, että ”suunnittelijat” joutuvat seuraaman tiettyjä sääntöjä päättäessään mitä veroja korotetaan tai alennetaan, kenen tuloja leikataan tai nostetaan, mitkä korkotasot nousevat tai laskevat. Ja nämä säännöt täytyy muiden viranomaisten asettaa, joiden täytyy myös toimia poliittisesti pitääkseen toimensa.

Kolmanneksi, jopa valtion ”asiantuntijoiden” argumenteissa ja raporteissa täytyy olla poliittinen vinouma. Niiden täytyy käsitellä asioita, joista poliitikot ovat kiinnostuneet ja niiden täytyy käsitellä niitä tavalla, joka auttaa poliitikkoja pitämään ja keskittämään valtaansa.

Valtiollinen suunnittelu ei voi olla taloudellista

Jos valtion ”suunnittelijat” ovat lyhyitä kausia viroissaan, silloin heidän päätöksiensä täytyy seurata lähiajan poliittisia muutoksia. Jos heidät nimitetään pitkiksi kausiksi, silloin heidän täytyy seurata pitemmän aikavälin poliittisia trendejä. Mutta heidän täytyy aina noudattaa sääntöjä, jotka poliittinen virkavalta asettaa, ja nämä säännöt on suunniteltu auttamaan vallitsevaa puoluetta pysymään vallassa.

Kuten mainitsin yllä, valtion indeksisien muodostaminen ja käyttö yhdessä Yhdysvaltojen maatalouden ”tasakurssihintaohjelman” kanssa kuvaavat hienosti, kuinka politiikka ja byrokratia päättävät asioista. Taloudelliselta näkökulmalta seurauksena voi olla ainoastaan, mitä Mises kutsuu ”suunnitelluksi kaaokseksi”. Valtio kuluttaa miljoonia lunastaakseen maata maatalouden tarpeisiin ja se käyttää miljardeja lisää rajoittaakseen maataloudellista tuotantoa tai ostaakseen viljan ”ylijäämiä” jätteeksi ja tuhottavaksi. Se antaa maanviljelijöille miljoonien dollarien arvosta neuvoja ja apua tuotannon lisäämiseksi ja sitten se maksaa heille miljoonia pitääkseen viljan pois markkinoilta.

Kaikki valtion toimet ovat poliittisia

Tällaiset toimintatavat ovat järkeenkäypiä ainoastaan poliittiselta ja byrokraattiselta näkökannalta. Byrokraatit noudattavat määräyksiä, joiden poliitikot uskovat auttavan heitä voittamaan ja pysymään poliittisessa vallassa.

Näin palaamme jälleen kysymykseen: Mikä on sovelias laajuus valtiolle? Tuleeko sen määrittää kuinka paljon yksilöt ansaitsevat, kuinka paljon he säästävät tai sijoittavat?

Jotta voimme vastata näihin kysymyksiin, meidän tulee oivaltaa, että valtio edustaa voimankäyttöä, ja meidän tulee ymmärtää, kuinka ihmiset reagoivat pakottamiseen tai pakottamisen puuttumiseen.

Toteaminen, että voimme määrittää valtion laajuuden ainoastaan kokemuksen kautta, kuten keynesiläiset väittävät, ei riitä. Ihmiskunnalla on jo tuhansien vuosien kokemus suuresta määrästä eri hallintoja ja valtiollisia toimintatapoja. Jos poliittinen taloustieteilijä vetoaa titteliin ”tutkija”, hänen tulisi tietää jo merkittävästi tällaisesta kokemuksesta ja hänen olisi jo tullut muodostaa joukko periaatteita poliittiselle voimankäytölle ihmisten asioihin. Jos emme ole oppineet menneestä kokemuksesta, miksi meidän tulisi odottaa oppivamme tulevasta kokemuksesta?

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Government Is Political

Alkuperäinen artikkeli: Liberty and Property

Alusta alkaen törmäämme heti vakaviin ongelmiin ”kapitalismi” termin kanssa. Kun oivallamme, että termin keksi kapitalismin kaikkein kuuluisin vihollinen Karl Marx, ei ole yllättävää että neutraali tai kapitalismin puolella oleva analyytikko saattaa kokea termin hiukan epätarkaksi. Sillä kapitalismi tuntuu olevan kaiken kattava, matkalaukkukäsite, jota marxistit käyttävät lähes kaikkiin maapallon yhteisöihin muutamia feodaalisten valtioiden ja kommunististen maiden poikkeuksia lukuun ottamatta (vaikkakin kiinalaiset pitävät Jugoslaviaa ja Venäjää ”kapitalistisena”, kun taas monet trotskit sisällyttäisivät myös Kiinan). Esimerkiksi marxilaiset pitävät Intiaa ”kapitalistisena” valtiona, vaikka Intia valtavien ja hirviömäisten rajoitusten, kastien, valtion säännöksien ja monopolioikeuksien verkoston koettelemana on niin kaukana vapaiden markkinoiden kapitalismista kuin vain on kuviteltavissa.1

Jos aiomme lainkaan pitäytyä termissä ”kapitalismi”, silloin meidän täytyy tehdä ero ”vapaiden markkinoiden kapitalismin” ja ”valtion kapitalismin” välillä. Nämä kaksi ovat luonteeltaan ja seurauksiltaan yhtä kaukana toisistaan kuin yö ja päivä. Vapaiden markkinoiden kapitalismi on vapaiden ja vapaaehtoisten vaihdantojen verkosto, jossa tuottajat työskentelevät, tuottavat ja vaihtavat tuotteitaan muiden tuotteisiin vapaaehtoisesti määritetyillä hinnoilla. Valtion kapitalismi koostuu yhdestä tai useammasta ryhmästä, jotka käyttävät valtion pakottavaa koneistoa kerätäkseen pääomaa itselleen pakkolunastamalla muiden tuotantoa voimankäytöllä ja väkivallalla.

Läpi historian valtiot ovat olleet järjestäytyneen saalistuksen ja hyväksikäytön välineitä. Ei ole paljoakaan väliä mikä ihmisryhmä sattuu pitämään kulloinkin valtiota hallussaan olivat ne sitten despootteja, kuninkaita, maanomistajia, etuoikeutettuja kauppiaita, armeijan upseereja tai kommunistisia puolueita. Seurauksena on aina ja kaikkialla tuottajien massojen kiristäminen veroilla ja sanktioilla – luonnollisesti useimpina vuosisatoina pääosin talonpoikien – vallassa olevan hallitsevan luokan ja sen palkkaamien ammattibyrokraattien toimesta. Pääasiallisesti valtiot saavat alkunsa rosvoilusta ja valloituksista, jonka jälkeen valloittajat asettuvat aloilleen alamaistensa joukkoon velkoakseen pysyviä ja jatkuvia suosionosoituksia ”verotuksen” muodossa ja lohkoakseen talonpoikien maat valtaviksi alueiksi valloittaville sotapäälliköille, jotka sitten jatkavat ”vuokrien” velkomista. Nykyisenä paradigmana on espanjalaisten Latinalaisen Amerikan valloitus, jossa paikallisen intiaaniväestön sotilasvalloituksesta seurasi intiaanien maiden lohkominen espanjalaisille perheille ja espanjalaisten asettuminen aloilleen pysyväksi hallitsevaksi luokaksi alkuperäisasukkaille.

Saadakseen hallintansa pysyväksi valtion hallitsijoiden täytyy saada vähintäänkin aikaan heidän hallintonsa oikeutuksen hyväksyminen alistetuissa massoissa. Tätä tarkoitusta varten valtio on aina valjastanut puolustuspuheenvuoroihin joukon älykköjä olemassa olevan järjestelmän viisaudesta ja välttämättömyydestä. Puolustuspuheet vaihtelevat vuosisadoittain; joskus ne käsittävät papiston mysteerejä ja rituaaleja käyttäen kertoakseen kansalle, että kuningas on jumalallinen ja hänelle tulee olla kuuliainen; toisinaan ne käsittävät keynesiläiset liberaalit heidän omalla mysteeriensä muodolla kertomaan yleisölle, että valtion kulutus, kuinka tuottamattomalta se vaikuttaakaan, auttaa kaikkia nostamalla bruttokansantuotetta ja antamalla voimaa keynesiläiselle ”kertoimelle”. Mutta tarkoitus on kaikkialla sama: vallitsevan järjestelmän hallinnon ja hyväksikäytön oikeutus alamaisväestölle; ja keinot ovat kaikkialla samat: valtion hallitsijat jakavat valtansa ja osan saalistaan älymystön kanssa. 1800-luvulla älymystö, Berliinin yliopiston ”monarkkiset sosialistit”, julistivat ylpeinä, että heidän päätehtävänsä oli palvella ”Hohenzollern hallitsijasuvun älyllisinä henkivartijoina”. Tämä on aina ollut tuomioistuinten tehtävä, menneisyydessä ja nykyään – palvella älyllisinä henkivartijoina kulloisellekin hallitsevalle luokalle.

Vapaat markkinat ovat syvällisessä merkityksessään luonnollinen menetelmä ja yhteiskunta ihmiskunnalle – sen vuoksi se pystyy ja ilmenee ”luonnollisesti” ilman taidokasta älyllistä järjestelmää sen selittämiseksi tai suojelemiseksi. Oppimaton talonpoika tietää sydämessään eron yhtäältään kovan työn ja tuotannon ja toisaalta saalistuksen ja haltuunoton välillä. Siten ahdistelemattomalla yhteiskunnalla on taipumus kasvaa maatalouteen ja kauppaan tavalla, jossa jokainen ihminen työskentelee tehtävissä, jotka soveltuvat kulloistenkin olosuhteiden mukaan hänelle parhaiten ja suorittaa tuotteillaan vaihdantaa muiden tuotteisiin. Talonpoika kasvattaa vehnää ja vaihtaa sen muiden tuottamaan suolaan tai paikallisen käsityöläisen tekemiin kenkiin. Jos omaisuudesta tai sopimuksesta syntyy riitaa, talonpojat ja kyläläiset vievät ongelmansa alueen viisaiden miesten ratkaistavaksi, toisinaan heimon vanhimmille ristiriitojensa sovittelemiseksi.

Historia tarjoaa lukuisia esimerkkejä tällaisten täysin vapaiden markkinoiden yhteiskuntien kasvamisesta ja kehittymisestä. Mainitsen tässä kahdesta. Eräs on Champagnen messut, jotka satoja vuosia keskiajalla olivat Euroopan kansainvälisen kaupan merkittävä keskus. Kuninkaat ja paronit ymmärsivät messujen tärkeyden ja jättivät ne rauhaan, verottamatta, säännöstelemättä ja kaikki messuilla nousseet riidat ratkaistiin yhdessä monista kilpailevista vapaaehtoisista tuomioistumista, joita kirkot, aateliset ja kauppiaat itse ylläpitivät. Laajempi ja vähemmän tunnettu esimerkki tulee kelttiläisestä Irlannista, joka ylläpiti tuhansia vuosia kukoistavaa vapaiden markkinoiden yhteiskuntaa ilman valtiota. Lopulta englannin valtio valloitti Irlannin 1600-luvulla, vaikkakin Irlannin valtiottomuus, valtiollisten kanavien puuttuminen välittää ja toimeenpanna valloittajien käskyjä ja määräyksiä viivästytti valloittamista vuosisatoja.2

Amerikan siirtokuntia siunasi yksilöllisen libertaristisen ajattelun kosketus, joka onnistui syrjäyttämään kalvinistisen autoritaarisuuden – ajattelun suuntauksen, joka periytyi 1600-luvun Englannin vallankumouksen radikaaleilta libertaareilta ja valtion vastustajilta. Nämä libertaariset ajatukset onnistuivat kiinnittymään syvemmin Yhdysvalloissa kuin kotimaassaan, koska Amerikan siirtokunnat olivat pääosin vapaita Britanniaa hallinneelta feodaaliselta maamonopolilta.3 Mutta ajatusmaailman lisäksi tehokkaan keskitetyn keskushallinnon puute mahdollisti synnyttämään ”luonnollisen” ja tiedostamattoman vapaiden markkinoiden yhteiskunnan, josta puuttui kaikenlainen poliittinen hallinto. Tämä piti erityisesti paikkansa kolmessa siirtokunnassa. Yksi niistä oli Albermarle, josta myöhemmin tuli koillinen Pohjois-Carolina ja jossa ei ollut vuosikymmeniin keskushallintoa kunnes Englannin kruunu myönsi jättimäisen Carolinan maaluovutuksen vuonna 1663. Toinen paljon merkittävämpi esimerkki oli Rhode Island, jonne alkujaan Massachusetts Bayn yksinvaltiuden pakolaisryhmät perustivat sarjan anarkistisia asutuksia. Viimeisenä erikoinen olosuhteiden tapahtumasarja sai aikaan vaikuttavaa anarkismia noin vuosikymmeneksi 1680- ja 1690 luvuilla Pennylvaniaan.4

Vaikka täysin vapaa ja laissez-faire yhteiskunta syntyy tiedostamatta sinne missä ihmisille annetaan vapaus toteuttaa luovia voimiaan, valtiojohtoisuus on ollut johtava periaate läpi historian. Siellä missä valtion despotismi on vallalla, vapaus voi nousta esiin ainoastaan tietoisella ideologisella liikkeellä, joka ryhtyy pitkään kamppailuun valtiojohtoisuutta vastaan ja osoittaa massojen enemmistölle sen hallitsevien luokkien hyväksymisen vakavan virheen. Tämän ”vallankumouksellisen” liikkeen roolina on panna liikkeelle sorrettujen massojen eri luokat ja poistaa heidän silmistään valtion pyhyys ja sen oikeutus.

Läntiselle sivilisaatiolle on kunniaksi, että juuri Länsi-Euroopassa 1600- ja 1700 luvuilla syntyi ensimmäisen kerran historiassa laajamittainen, päättäväinen ja vähintäänkin osittain onnistunut tietoinen liike vapauttaa ihmiset valtiojohtoisuuden rajoittavista kahleista. Länsi-Euroopan kietoutuessa yhä enemmän feodaalisten ja kiltojen rajoituksien ja valtion monopolien ja etuoikeuksien pakottavaan verkkoon, joissa kuningas toimi feodaalisena hallitsijana, vapauttava liike syntyi tietoisena pyrkimyksenään vapauttaa yksilöiden luovat voimat ja mahdollistaa vapaiden ihmisten yhteiskunnan korvata vanhan järjestelmän paikalleen pysähtynyt alistaminen. Englannissa Levellers ja Commonwealthmen sekä John Locke, Ranskassa philosophesja fysiokraatit vihkivät ajattelun ja toiminnan modernin vallankumouksen, joka lopulta kulminoitui Amerikan ja Ranskan vallankumouksina 1700-luvun loppupuolella.

Tämä vallankumous oli liikehdintää yksilönvapauksien puolesta ja kaikki sen vaiheet olivat pohjimmiltaan muunnelmia tästä perusoletuksesta. Uskonnon alueella tämä liike painotti valtion ja kirkon erottamista, toisin sanoen teokraattisen tyrannian lopettamista ja uskonnonvapauden adventtia. Ulkopolitiikassa tämä oli vallankumous kansainväliseen rauhaan ja valtioiden valloituksien ja eliitin kunnian puolesta käytyjen yhtämittaisten sotien lopettamiseksi. Poliittisesti se oli liike hallitsevien luokkien absoluuttisen vallan riistämiseksi ja valtion ulottuvuuden vähentämiseksi ja jäljelle jääneen hallinnon asettamiseksi demokraattisten valintojen ja säännöllisten vaalien kontrollin alaiseksi. Taloudellisesti liike painotti ihmisten tuottavien voimavarojen vapauttamista valtion kahleista, jotta ihmiset voisivat työskennellä, sijoittaa ja harjoittaa vaihdantaa missä he haluavat. Kuuluisa huudahdus voimaan oli laissez faire: anna meidän olla, anna meidän työskennellä, tuottaa, harjoittaa vaihdantaa, liikkua maasta tai tuomiopiiristä toiseen. Anna meidän elää ja työskennellä ja tuottaa verojen, kontrollien, säännösten tai monopolioikeuksien häiritsemättä. Adam Smith ja klassiset taloustieteilijät olivat ainoastaan tämän laajan vapauttavan liikkeen merkittävimmin talouteen keskittynyt ryhmä.

Tämän liikkeen osittainen onnistuminen vapautti markkinatalouden ja synnytti siten teollisen vallankumouksen, joka on todennäköisesti kaikkein ratkaisevin ja vapauttavin tapahtuma nykyaikana. Ei ollut mikään sattuma, että teollinen vallankumous ilmeni Englannissa kiltojen ja valtion kontrollin alaisen Lontoon sijaan uusissa teollisissa kaupungeissa ja alueilla, jotka nousivat aikaisempaan maalais- ja siten sääntelemättömään Pohjois-Englantiin. Ranskaan teollinen vallankumous ei voinut astua ennen kuin Ranskan vallankumous vapautti talouden feodaaliomistuksen ja lukemattomien kaupan ja tuotannon rajoitusten kahleista. Teollinen vallankumous vapautti ihmisten enemmistön viheliäisestä köyhyydestä ja toivottomuudesta – köyhyyden, jota pahensi kasvava väestö, joka ei pystynyt löytämään työllisyyttä esiteollisen Euroopan pysähtyneessä taloudessa. Teollinen vallankumous, vapaiden markkinoiden kapitalismin saavutus, tarkoitti vakaata ja nopeata parannusta elinoloihin ja elämänlaatuun laajoille ihmismassoille, yhtälailla työläisille ja kuluttajille, kaikkialla mihin markkinoiden vaikutus ulottui.

Alikehittyneenä ja alunperin harvaan asuttuna alueena Amerikka ei alkanut johtavana kapitalistisena valtiona. Mutta vuosisadan itsenäisyyden jälkeen se saavutti ylivoimaisuutensa ja miksei? Ei kuitenkaan yleisen myytin mukaisesti, koska sillä oli ylivoimaiset luonnonvarat. Brasilian, Afrikan ja Aasian resurssit ovat vähintäänkin yhtä suuret. Ero syntyi Yhdysvaltain suhteellisen vapauden takia, koska vapaiden markkinoiden talouden annettiin kukoistaa täällä paremmin kuin missään muualla. Aloitimme vapaina feodaali- tai monopolisoivista omistavista luokista ja aloitimme vahvan yksilöllisen ajatusmaailman kanssa, joka levittäytyi pääosaan väestöä. Ilmiselvästi Yhdysvaltain markkinat eivät koskaan olleet täysin vapaat tai esteettömät, mutta sen suhteellisesta vapaudesta (verrattuna muihin valtioihin tai vuosisatoihin) seurasi suunnaton vapautuminen tuottavissa voimavaroissa, valtavissa pääomavaltaisissa tuotantolaitteistoissa ja ennennäkemättömän korkea elintaso, josta amerikkalaisten pääosa ei pelkästään nauti vaan pitää sitä itsestään selvyytenä. Eläen suuren mukavuuden ja elintason olosuhteissa, joista menneisyydessä varakkainkaan hallitsija ei olisi voinut edes kuvitella, olemme alkaneet yhä enenevissä määrin käyttäytyä kuin henkilö, joka tappoi kultamunia munivan hanhensa.

Ja siten meillä on älykköjen joukko, jotka tavanmukaisesti irvailevat ”materialismille” ja ”materiaalisille arvoille”, jotka julistavat hullunkurisesti, että elämme ”niukkuuden jälkeisessä ajassa”, joka sallii tuotannon rajoittamattoman runsaudensarven ilman kenenkään tarvetta työskennellä tai tuottaa, jotka hyökkäävät meidän sopimatonta vaurauttamme kohtaan jonain synnillisenä puritanismin uuden muodon kieroutuneena huvituksena. Ajatus siitä, että kapitalistinen koneistomme olisi automaattinen ja ikiliikkuja, että mitä tahansa sille tehdään tai ollaan tekemättä on merkityksetöntä, koska se tulee liikkumaan loputtomasti – juuri tämä on se maanviljelijä, joka sokeasti tappaa kultaisen hanhensa. Olemme jo alkaneet kärsimään tuotantokoneiston rappeutumisesta, rajoituksista, veroista ja erityisetuoikeuksista, joita on lisääntyvissä määrin asetettu teollisille laitteistoille viime vuosikymmeninä.

Olemme valitettavasti tekemässä yhä ajankohtaisemmaksi espanjalaisen filosofi Ortega y Gassetin vakavat varoitukset hänen analysoidessaan nykyajan ihmisen

löytävän itsensä niin teknisesti ja yhteiskunnallisesti erinomaisesti maailmasta, että hän uskoo luonnon tuottaneen sen, ja hän ei koskaan ajattele erittäin lahjakkaiden yksilöiden henkilökohtaisia ponnisteluja, joita tämän uuden maailman luominen edellyttää. Vielä vähemmän hän myöntää, että nämä laitteistot vaativat yhä tiettyjä vaativia hyveitä ihmisissä, joissa vähäisinkin epäonnistuminen aiheuttaisi koko suurenmoisen rakennelman pikaisen katoamisen.

Ortegan mukaan ”massaihmisellä” on yksi perustavanlaatuinen piirre: ”hänen perusteellinen kiittämättömyys kaikkea sitä kohtaan, joka on mahdollistanut hänen olemassaolonsa helppouden”. Tämä kiittämättömyys on perusosanen ”hemmotellun lapsen psykologiassa”. Kuten Ortega vakuuttaa:

Ylenpalttisen ja avokätisen menneisyyden perijänä … ympäröivä maailma on hemmotellut yhteisen piirteen … uudet massat löytävät itsensä mahdollisuuksia täynnä olevien näkymien läsnäolosta ja lisäksi melko turvattuina kaiken ollessa heidän ulottuvillaan riippumattomina kaikista aikaisemmista ponnisteluista heidän osaltaan, samoin kuin löydämme auringon taivaalta … Ja nämä hemmotellut massat ovat riittävän järjettömiä uskoakseen, että aineelliset ja yhteiskunnalliset järjestelyt saatettuina heidän käytettävikseen kuin ilma ovat peräisin samasta alkuperästä, koska ilmeisesti se ei koskaan petä heitä ja on lähes yhtä täydellinen kuin asioiden luonnollinen kulku …

Koska he eivät näe sivilisaation hyötyjä pidemmälle, että innovaatioiden ja rakennelmien ihmeitä voidaan ylläpitää ainoastaan suurella vaivalla ja kauaskatseisuudella, he kuvittelevat heidän roolinsa rajoittuvan näiden etujen ehdottomaan vaatimiseen ikään kuin ne olisivat luonnollisia oikeuksia. Ruokapulan aiheuttamissa häiriöissä ihmisjoukko lähtee etsimään leipää ja sen yleisesti käyttämä keino on hajottaa leipomot. Edustakoon tämä esimerkkinä paljon laajemmasta ja monimutkaisemmasta tasosta millaisen asenteen nykypäivän massat ovat omaksuneet heitä ylläpitävää sivilisaatiota kohtaan.5

Aikakautena jolloin lukemattomien vastuuttomien älykköjen joukot vaativat teknologian tuhoamista ja paluuta alkukantaiseen ”luontoon”, josta voi ainoastaan seurata nälkäkuolema ylivoimaisesta suurimmalle osalle maailman väestöä, on opettavaista palauttaa mieliin Ortegan johtopäätös:

Sivilisaatio ei ”vain ole”, se ei ole itseään ylläpitävä. Se on keinotekoinen ja vaatii artistin tai artesaanin. Jos haluat käyttää sivilisaation etuja hyväksesi, mutta et ole valmis huolehtimaan sivilisaation ylläpitämisestä – olet mennyttä. Hyvin pian löydät itsesi ilman sivilisaatiota… Alkukantainen metsä ilmestyy luonnontilassa kuin aitoa luontoa peittänyt verho olisi vedetty sivuun.6

Sivilisaatiomme perustan vakaa alamäki alkoi 1800-luvun lopulla ja kiihtyi maailmansotien aikana ja 1930-luvulla. Pudotus koostui kiihtyvästä vetäytymisestä vallankumouksesta ja siirtymisestä takaisin vanhaan merkantilismin, valtiojohtoisuuden ja kansainvälisten sotien järjestykseen. Englannissa Price ja Priestlyn, radikaalien ja Cobden ja Brighten ja Manchester-koulukunnan laissez-faire kapitalismi korvaantui Toryjen valtiojohtoisuudella, joka pyrki kohden aggressiivista imperiumia ja sotaa muita maailmanvaltoja kohtaan. Yhdysvalloissa tilanne oli sama liikemiesten kääntyessä valtion puoleen kasvavissa määrin kartellien, monopolien, tukien ja erityisetuoikeuksien määrittämiseksi. Täällä samoin kuin Länsi-Euroopassa ensimmäisen maailmansodan aatto oli merkittävä käännekohta – kärjistämässä asettumista militarismiin ja valtioyritysten taloudelliseen suunnitteluun kotimaassa ja imperialistiseen laajentumiseen ja interventioihin ulkomailla. Keskiaikaiset killat tulivat takaisin uudessa muodossa – työväenliikkeinä rajoitusten verkkoineen ja valtion ja teollisuuden nuorempien partnerien roolissa uudessa merkantilismissa. Kaikki vanhan järjestyksen itsevaltiuden keinot ovat palanneet takaisin uudessa muodossa. Absoluuttisen monarkian sijaan meillä on Yhdysvaltain presidentti, joka pitää hallussaan enemmän valtaa kuin kukaan monarkki menneisyydessä. Nimetyn aateliston sijaan meillä on vallan ja vaurauden ryhmittymä, joka jatkaa meidän hallitsemistaan riippumatta siitä mikä poliittinen puolue on teknisesti vallassa. Kaksipuolueisen siviilihallinnon ja kaksipuolueisen kotimaan ja ulkomaanpolitiikan kasvu ja jäätävien vallan teknikoiden saapuminen, jotka vaikuttavat istuvan vallan kahvoissa kiinni huolimatta siitä kuinka äänestämme (Achesonsit, Bundys, Baruchs, McCloys, J. Edgar Hoovers) – kaikki alleviivaavat lisääntyvää eliitin ylivaltaa, joka kasvaa yhä lihavammaksi ja etuoikeutetummaksi veroilla, joita he kykenevät kiskomaan julkisesta piilostaan.

Kärjistyneestä verkostosta merkantilistisia taakkojen ja rajoituksia on seurannut taloutemme asettuminen yhä suuremman kuormituksen alaiseksi. Korkeat verot rasittavat kaikkia ja sotateollinen kompleksi merkitsee suunnatonta resurssien, pääoman, teknologian, tieteentekijöiden ja insinöörien suuntautumista pois tuottavista käytöistä sotakoneiston liioiteltuun haaskaukseen. Toimiala toisensa jälkeen on säännöstelty ja kartellisoitu taantumaan: rautatiet, sähkövoima, luonnonkaasu ja televiestintätoimiala ollen kaikkein ilmeisempiä esimerkkejä. Asuminen ja rakennusteollisuus on valjastettu korkeiden kiinteistöverojen, kaavoitusmääräysten, rakennusmääräysten, vuokrasäännöstelyn ja liittojen suojelemisen vitsauksille. Vapaiden markkinoiden kapitalismin korvautuessa valtion kapitalismilla yhä suurempi osa taloudestamme on alkanut rappeutua ja vapautemme vähentyä.

Huomioidaan seuraavat:

• Ulkomaanpolitiikka ja sodat: Yksinomaan valtion.

• Asevelvollisuus: Yksinomaan valtion.

• Katurikollisuus: Poliisi ja tuomioistuimet ovat valtion monopoli, samoin kadut.

• Hyvinvointijärjestelmä: Ongelmat ovat valtiollisessa hyvinvoinnissa; yksityisillä hyvinvointiedustajilla ei ole erityistä ongelmaa.

• Vesistön saastuminen: Kunnallisjätettä lasketaan valtion omistamiin jokiin ja vesistöihin.

• Posti: Puutteet ovat valtion omistamassa postilaitoksessa, eivät esimerkiksi erittäin menestyneiden yksityisten kilpailijoiden parissa kuten matkahuolloissa ja Independent Postal System of Americassa kolmannen luokan postin osalta.

• Sotateollinen kompleksi: Täysin valtion sopimuksien varassa.

• Rautatiet: Jo yli vuosisadan valtion raskaan tukemisen ja säännöstelyn kohteena.

• Puhelin: Valtion myöntämä monopoli.

• Kaasu ja sähkö: Valtion myöntämä monopoli.

• Asuminen: Vuokrasäännöstelyjen, kiinteistöverojen, kaavoituslakien ja taajama-alueiden kehittämisohjelmien häiritsemä (kaikki valtiota).

• Liialliset valtatiet: kaikki valtion omistamia ja rakentamia.

• Liittojen rajoitukset ja lakot: Seurausta valtiollisista etuoikeuksista, erityisesti vuoden 1935 Wagner lainsäädäntö.

• Korkea verotus: Yksinomaan valtion.

• Koulut: Lähes kaikki valtion tai elleivät suoranaisesti, niin valtion raskaasti tukemia ja säätelemiä.

• Telekuuntelu ja kansalaisoikeuksien loukkaukset: Lähes kaikki valtion.

• Raha ja inflaatio: Raha ja pankkijärjestelmä ovat täysin valtion kontrollissa ja manipulaation kohteena.

Ongelma-alueita tarkasteltaessa löytyy kaikkialta punaisen langan kaltainen valtion omahyväinen häpeäpilkku. Tarkastellaan vertailukohtana frisbee-toimialaa. Frisbeetä tuotetaan, myydään ja ostetaan ilman päänsärkyjä ilman mullistuksia ilman massaromahduksia tai protesteja. Suhteellisen vapaana toimialana rauhanomainen ja tuottava frisbee-liiketoiminta on malliesimerkki siitä millainen Amerikan talous kerran oli ja voi olla uudestaan – jos se vapautetaan suuren valtion ahdistavista kahleista.

John Kenneth Galbraithin 1950-luvun lopussa kirjoittama The Affluent Society toi esiin tosiasian, että ongelma-alueitamme ovat valtiolliset osa-alueet. Mutta hänen selityksenään oli, että olemme ”näännyttäneet” julkisen sektorin ja siksi meitä tulisi verottaa raskaammin laajentaaksemme yhä lisää julkista sektoria yksityissektorin kustannuksella. Galbraith kuitenkin ylenkatsoin silmiinpistävää tosiasiaa, että valtiolle omistettu osuus kansallisista tuloista ja resursseista on laajentunut valtavasti vuosisadan vaihteen jälkeen. Jos ongelmaa ei ole esiintynyt aiemmin ja se on ilmaantunut nimenomaisesti laajentuneelle valtion sektorille, arvostelukykyinen päättelisi ongelman ehkä johtuvan julkisesta sektorista itsestään. Ja tämä on juuri vapaiden markkinoiden libertaarien väite. Ongelmat ja romahdukset ovat sisäsyntyisiä julkiselle sektorille ja valtion toiminnalle yleisesti. Riistettyinä voittojen ja tappioiden testiltä tuottavuuden ja tehokkuuden mittaamiseksi valtion vaikutuspiiri siirtää päätäntävallan pois jokaiselta yksilöltä ja yhteistoiminnalliselta ryhmältä ja asettaa vallan valtion kokonaiskoneistolle. Tämä koneisto ei ole ainoastaan pakottava ja tehoton: se on väistämättömästi itsevaltainen, koska kaikki sen tekemät päätökset hylkäävät aina vähemmistöjen tai enemmistöjen toiveita ja valintoja. Julkisen koulun täytyy tehdä yksi päätös joka alueella: sen täytyy päättää onko se kurinalainen vai edistyksellinen tai sekoitus molemmista; kapitalismia vai sosialismia tukeva vai neutraali; integroiva vai eriyttävä; elitistinen vai tasa-arvoinen ja niin edelleen. Minkä tahansa päätöksen se tekeekään, löytyy kansalaisia joita se on riistänyt. Vapailla markkinoilla taas vanhemmilla on vapaus valita haluamansa yksityinen tai vapaaehtoinen koulu ja eri vanhempainryhmät pystyvät toteuttamaan valintojaan esteettömästi. Vapaat markkinat mahdollistavat jokaisen yksilön ja ryhmän maksimoida valintojen määrän, tehdä omat päätöksensä ja valintansa ja toteuttaa ne.

Ironisesti professori Galbraith ei vaikuta olevan kovin tyytyväinen julkisen sektorin nykyiseen ilmiasuun: sotateolliseen kompleksiin, Vietnamin sotaan ja mitä Galbraith sopivasti kutsui presidentti Nixonin ”isojen yritysten sosialismiksi”. Mutta jos loistokas julkinen sektori, jos laajentunut valtio on saanut meidät tähän huonoon jamaan, ehkä vastauksena on supistaa valtiota, palata takaisin todella vallankumoukselliselle polulle ison valtion hajottamiseksi.

Amerikan liberaalit7 – jotka vuosikymmeniä ovat olleet pääasiallisia airuita ja ison valtionhallinnon ja hyvinvointivaltion puolestapuhujia – ovat tosiaankin kasvavissa määrin tulleet tyytymättömiksi omien saavutustensa tuloksiin. Sillä samoin kuin itämaisen yksinvallan päivinä, valtiollinen hallinto ei voi kestä pitkään ilman älykköjen joukon puolestapuhumista argumenttien ja perustelujen muodossa oikeutuksen ja tuen saavuttamiseksi suurelta yleisöltä. Liberaalit (ylivoimainen enemmistö Amerikan älymystöstä) ovat New Dealin ajoista saakka palvelleet hyvin ison valtionhallinnon ja hyvinvointivaltion julistajina. Mutta monet liberaalit ovat alkaneet oivaltaa, että he ovat olleet vallassa ja rakentaneet amerikkalaista yhteiskuntaa jo neljä vuosikymmentä, ja selvästi jokin on mennyt radikaalisti pieleen. Neljän vuosikymmenen jälkeen hyvinvointivaltiota kotona ja ”kollektiivista turvallisuutta” ulkomailla New Deal liberalismin seuraukset ovat selkeästi tuoneet esiin kärjistyneitä romahduksia ja konflikteja kotona ja jatkuvaa sotaa ja interventioita ulkomailla. Lyndon Jonhson, jota kohtaan liberaalit tulivat erittäin tyytymättömiksi, viittasi täsmällisesti Franklin Rooseveltiin hänen ”isona isänään” – ja vanhemmuus kaikilla kotimaisilla ja ulkomaisilla rintamilla oli melko selvä. Richard Nixon on vaivoin erotettavissa edeltäjistään. Jos monet liberaalit ovat vieraantuneet ja pelkäävät maailmassa, jonka he ovat luoneet, silloin ehkä vika löytyy juuri itse liberalismista.

Jos siis valtiojohtoisuudesta palataan takaisin, täytyy ilmaantua toinen ideologinen vallankumous, joka vastaa 1600- ja 1700-lukujen klassisten radikaalien nousua. Älyköt joutuvat pääosin siirtymään takaisin heidän roolistaan valtion puolustajana jatkamaan heidän tehtäväänsä totuuden ja järjen standardien edustajina vallitsevaa tilaa vastaan. Useana viime vuonna on ilmennyt merkkejä älykköjen harhakuvitelmistaan heräämiselle, mutta siirtymä ei ole pääosin ollut viisas. Seurauksena nykyinen intellektuellien jakaantuminen liberaaleihin ja radikaaleihin ei tarjoa kummaltaan puolelta välttämättömiä edellytyksiä sivilisaatiolle, edellytyksiä ylläpitää vaurasta ja vapaata teollista järjestystä. Liberaalit ovat tarjonneet meille teknokraattisen palvelun tekopyhää rationaalisuutta leviathan valtiolle, jossa roolimme on sopeutua manipuloitaviksi hammaspyöriksi byrokraattiseen valtio-teolliseen koneistoon. Liberaalien ratkaisu kaikkiin ulkomaisiin kriiseihin on ”lähettää merijalkaväki” (liitettyinä luonnollisesti poliittistaloudellisilla suunnittelijoilla lieventämään merijalkaväen aiheuttamaa tuhoa). Varmasti emme voi jatkaa liberalismin tarjoaman ratkaisun hyväksymistä, joka on ilmeisen epäonnistunut. Mutta traagisesti radikaalit ovat hyväksyneet liberaalit lähtökohtaisesti: tunnistaen järkeilyn, teknologian ja teollisuuden nykyiseksi liberaalis-merkantilistiseksi järjestykseksi radikaalit hylätäkseen nykyisen järjestelmän ovat kääntäneet selkänsä myös aikaisemmille välttämättömille hyveille.

Lyhyesti sanottuna radikaalit kokien itsensä pakotetuiksi syvälliseen liberalistisen maailman, Vietnamin sodan ja julkisen koulujärjestelmän hylkäämiseen ovat omaksuneet liberaalien oman samaistumisen heidän järjestelmäänsä järkeilyineen, teollisuuksineen ja teknologioineen. Siten radikaalit vaativat järkeilyn hylkäämistä tunteiden ja epämääräisen mystiikan puolesta, rationaalisuuden sekavan ja arvaamattoman spontaanisuuden puolesta, työnteon ja kauaskatseisuuden hedonismin ja poispudottautumisen puolesta, teknologian ja teollisuuden paluulla ”luontoon” ja alkukantaisiin heimoihin puolesta. Tehdessään näin, omaksuessaan tämän läpitunkevan nihilismin, radikaalit tarjoavat meille vielä vähemmän toteuttamiskelpoista ratkaisua kuin heidän liberaalit vihollisensa. Sillä käytännössä he korvaisivat miljoonien ihmisten Vietnamissa murhaamisen valtaosan maailman väestöstä näännyttämisellä nälkäkuolemaan. Tervejärkiset ihmiset eivät voi hyväksyä radikaalien näkemystä, ja pääosa amerikkalaisista heidän muutoin tietämättömyydessään ja virheissään ovat riittävän viisaasti tunnistaneet tämän tosiasian ja tehneet selkeän ja kovaäänisen ja toisinaan brutaalin radikaalien ja heidän vaihtoehtoisen etiikkansa, yhteiskuntansa ja elämäntapansa hylkäämisen.

Tämän esseen sanoma on, että yleisöä ei tule pakottaa valitsemaan yhtäältään ahdasmielisen ja tunkkaisen hyvinvointi-sodankäynti valtion monopoli liberalismin ja toisaalta järjenvastaisen ja nihilistisen paluun heimoalkukantaisuuden väliltä. Radikaali vaihtoehto ei ole selvästi yhteensopiva vauraan elämän ja teollistuneen sivilisaation kanssa – tämä on ainakin tullut täysin selväksi. Mutta vähemmän selvää on tosiasia, että korporaatio valtio liberalismi ei ole myöskään pidemmällä aikavälillä yhteensopiva teollisen sivilisaation kanssa. Ensimmäinen tarjoaa yhteiskunnallemme nopeaa itsemurhaa ja toinen hidasta ja pitkäkestoista murhaa.

On kuitenkin kolmas vaihtoehto – eräs joka on jäänyt täysin huomiotta liberaalien ja radikaalien suuren väittelyn keskellä. Tämä vaihtoehto tarjoaa paluun ideaaleihin ja rakenteisiin, jotka loivat teollisen järjestyksemme ja joka tarvitaan tämän järjestyksen pitkäaikaiselle selviytymiselle – paluu järjestelmään joka tarjoaa meille teollisuuden, teknologian ja nopeasti edistyvän vaurauden ilman sotaa, militarismia tai jäykistävää valtion byrokratiaa. Tämä järjestelmä on laissez-faire kapitalismi, jota Adam Smith kutsui ”vapauden luonnolliseksi järjestelmäksi”, järjestelmä joka perustuu etiikkaan, joka kannustaa yksilöllistä viisautta, tarkoitusta ja saavutuksia. 1800-luvun libertaariset teoreetikot – kuten restauraation aikakauden ranskalaiset Charles Comte ja Charles Dunoyer ja englantilainen Herbert Spencer – näkivät selvästi, että militarismi ja valtiojohtoisuus ovat jäänteitä ja muistoja menneestä ja että ne eivät ole yhteensopivia teollisen sivilisaation toiminnalle. Tästä syystä Spencer ja muut vertasivat ”armeijaa” ”teollisen” periaatteeseen, ja tuomitsivat toisen niistä tulevan vallitsevaksi.

Lyhyesti sanottuna ehdotan yliyksinkertaistettujen kategorioiden avulla, jotka Charles Reich teki tunnetuiksi, paluuta ”Tietoisuuteen I” – tietoisuuteen jonka Reich ja hänen lukijansa töykeästi hylkäävät jatkaakseen valitsemaan puoltaan suuressa keskustelussa Tietoisuuksien II ja III väliltä. Reichille Tietoisuus I:en teki tarpeettomaksi nykyaikaisen teknologian ja massatuotannon kasvu, joka teki siirtymisen korporaatio valtioon väistämättömäksi. Mutta tässä Reich ei ole riittävän radikaali; hän yksinkertaisesti omaksuu tavanomaisen liberaalin historiankirjoituksen, että suuri valtio tuli välttämättömäksi suurtuotantoisen teollisuuden myötä. Jos hän olisi tuntenut taloustiedettä, Reich olisi oivaltanut, että juuri edistyneet teolliset taloudet edellyttävät vapaita markkinoita selviytyäkseen ja kukoistaakseen; päinvastaisesti maatalousyhteiskunta pystyy laahustamaan loputtomasti yksivaltiudessa olettaen, että talonpojille jätetään riittävästi heidän tuotteitaan henkensä pitimiksi. Viime vuosina Itä-Euroopan kommunistiset valtiot ovat oivaltaneet tämän tosiasian – siten mitä enemmän ne teollistuvat sitä suurempi ja vääjäämättömämpi on niiden siirtyminen pois sosialismista ja keskussuunnittelusta vapaiden markkinoiden taloutta kohti. Itä-Euroopan maiden nopea muutos vapaita markkinoita kohti on eräs kahden viimevuosikymmenen toiveikkaimmista ja dramaattisimmista kehityksistä. Kuitenkin tämä suuntaus on jäänyt lähes täysin huomiotta, sillä vasemmisto pitää Jugoslavian ja muiden Itä-Euroopan maiden siirtymistä pois valtiojohtoisuudesta ja tasa-arvoisuudesta erittäin nolona, kun taas konservatiivit epäröivät myöntää, että kommunistissa maissa on ylipäätänsä mitään toiveikasta.

Lisäksi Reich on selkeästi tietämätön Gabriel Kolkon ja muiden viimeajan historioitsijoiden löydöistä, jotka muuttavat täysin näkemystämme nykyisen hyvinvointi-sodankäynti valtion alkuperästä. Kaukana suurtuotantoteollisuuden pakottamasta ymmärryksestä, että sääntely ja iso valtio olivat väistämättömiä, kyseessä oli juuri vapaiden markkinoiden kilpailun tehokkuus, joka sai isot monopoleja hakevat liikemiehet kääntymään valtion puoleen saadakseen tällaisia etuoikeuksia. Taloudessa ei objektiivisesti ollut mitään, joka olisi edellyttänyt siirtymää Tietoisuudesta I Tietoisuuteen II: ainoastaan ihmisen ikuinen pyrkimys tukiin ja erityisetuoikeuksiin loi valtiojohtoisuuden ”vastavallankumouksen”. Itse asiassa kuten olemme nähneet, tämä kehitys ainoastaan rampauttaa ja haittaa nykyaikaisen teollisuuden toimintaa – objektiivinen todellisuus vaatisi paluuta Tietoisuuteen I. Tässä yllättävän nopeiden arvojen ja ideologioiden muutoksien maailmassa tällaista muutosta tietoisuudessa ei voida sulkea pois – paljon merkillisempiä asioita on tapahtunut.

Eräässä merkityksessä libertarististen arvojen ja instituutioiden omaksuminen olisi paluuta; toisessa merkityksessä se olisi perustavanlaatuista ja radikaalia edistystä. Sillä hetken aikaa vanhemmat libertaarit olivat pohjimmiltaan vallankumouksellisia, tosin he antoivat osittaisen menestyksen muuntaa heidät strategisesti ja taktisesti oletetun vallitsevan tilan puolustajiksi – pelkiksi muutoksen vastustajiksi. Tästä näkökulmasta aikaisemmat libertaarit kadottivat radikaalin perspektiivinsä, sillä libertarianismi ei ole koskaan täysin toteutunut. Heidän täytyy tulla jälleen ”radikaaleiksi” kuten Jefferson, Price, Cobden ja Thoreau olivat ennen heitä. Tehdäkseen tämän heidän täytyy pitää korkealla ilmassa lopullista päämääräänsä, lopullista ikivanhan vapaiden markkinoiden käsitteiden logiikan ja yksityisomistuksen oikeuksien riemuvoittoa. Tämä lopullinen päämäärä on valtion hajottaminen yhteiskunnalliseksi organismiksi, julkisen sektorin yksityistäminen.

Tämä päämäärä verrattuna uuden vasemmiston toimimattomaan visioon on täysin yhteensopiva teollisen yhteiskunnan toiminnan kanssa – sekä myös rauhan ja vapauden kanssa. Liian monilta vanhemmista libertaareista puuttui älyllistä rohkeutta jatkaa eteenpäin – vaatia täyttä voittoa osittaisen onnistumisen sijaan – soveltaa heidän periaatteitaan rahan, poliisin, tuomioistuinten ja itse valtion osa-aluille. He epäonnistuivat huomioimasta William Lloyd Garrisonin varoitusta, että ”asteittaisuus teoriassa on pysyvyyttä käytännössä”. Sillä jos teoriaa ei koskaan pidetä korkealla ilmassa, kuinka sitä voidaan koskaan saavuttaa?”

(Tämä artikkeli julkaistiin alunperin teoksessa Outside Looking In: Critiques of American Policies and Institutions, Left and Right. New York: Harper and Row, 1972, s. 60-74 ja julkaistiin uudelleen teoksessa The Logic of Action Two: Applications and Criticism from the Austrian School. Glos, UK: Edward Elgar Publishing Ltd., 1997, s. 185-199)

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Capitalism versus Statism

Historian alusta saakka vilpittömät uudistajat kansankiihottajien lailla ovat pyrkineet lakkauttamaan tai vähintäänkin lieventämään köyhyyttä valtion toiminnan kautta. Suurimmassa osassa tapauksista heidän ehdottamansa parannuskeinot ovat ainoastaan pahentaneet ongelmaa.

Näistä keinosta kaikkein yleisin ja suosituin on ollut yksinkertainen: otetaan rikkailta ja annetaan köyhille. Tästä lääkkeestä on tuhansia eri variaatioita, mutta ne kaikki perustuvat seuraavaan. Varallisuus ”jaetaan,” ”jaetaan uudelleen,” ”tasapuolistetaan.” Itse asiassa monien uudistajien mielissä köyhyys ei ole pääpaha, vaan epätasa-arvo.

Kaikki keinot jakaa uudelleen tai tasoittaa tuloja tai varallisuutta heikentävät tai tuhoavat kannustimet talouden molemmista päistä. Ne vähentävät tai hävittävät kouluttamattomien tai saamattomien kannustimet parantaa omaa tilaansa omalla työllään; ja jopa kyvykkäät ja ahkerat löytävät vähän hyötyä ansaita sen yli mitä heidän annetaan pitää. Nämä uudelleenjaon hankkeet väistämättä vähentävät uudelleen jaettavan piirakan kokoa. Ne voivat ainoastaan alentaa sitä. Niiden pitkäaikainen vaikutus on vähentynyt tuotanto ja suuntaus kansakunnan köyhtymiseen.

Ongelmana on, että vääriä lääkkeitä köyhyyteen löytyy lähes loputon määrä. Pyrkimys minkään niistä kumoamiseen perinpohjaisesti veisi suhteettoman paljon tilaa. Mutta joitain näistä vääristä lääkkeistä pidetään niin yleisesti todellisina keinoina tai huojennuksina köyhyyteen, että ellen viittaa niihin, minua saatetaan syyttää ryhtymisestä kirjaan köyhyyden poistamiseksi sivuuttaen samalla eräitä kaikkein ilmeisempiä tapoja.

Kaikkein laajimmin harjoitettu ”lääke” kahtena viimeisimpänä vuosisatana alhaisiin tuloihin on ollut monopolististen ammattiliittoja muodostaminen ja lakon uhan käyttäminen. Nykyään lähes joka maassa tämä on saatettu mahdolliseksi nykyisessä laajuudessaan valtion politiikalla, joka sallii ja rohkaisee pakottaviin taktiikoihin liittojen osalta sekä estää tai rajoittaa työnantajien vastatoimia.

Liittojen yksinoikeuden, tarkoituksellisen tehottomuuden, ylityöllistämisen, häiritsevien lakkojen ja lakonuhkien seurauksena liittojen tavanomaisten toimintatapojen pitkäaikainen vaikutus on ollut taltuttaa pääomainvestointeja ja tehdä laajan osan keskimääräisistä työläisten reaalipalkoista alempia eikä korkeampia kuin muutoin olisi tapahtunut.

Lähes kaikki näistä ammattiliittojen tavanomaisista toimintatavoista ovat olleet masentavan lyhytnäköisiä. Kun liitot vaativat työllistämään työntekijöitä joita ei välttämättä tarvita työn tekemiseen (vaatien tarpeettomia palomiehiä dieselvetureihin; kieltäen telakkatyöläisten työtiimin vähentämistä esimerkiksi alle kahdenkymmenen riippumatta työtehtävästä; vaatien sanomalehden oman painon toistavan mainostekstit, jotka tulevat sisään valmiina jne.), tarkoituksena saattaa olla muutamien työpaikkojen säilyttäminen tai niiden luominen tietyille työntekijöille lyhyellä tähtäimellä, mutta tämä tapahtuu ainoastaan tekemällä mahdottomaksi vastaavan tai suuremman määrän tuottavampien työpaikkojen muille luomisen kustannuksella.

Sama kritiikki soveltuu perinteiseen liittojen politiikkaan vastustaa työtä säästävien koneiden käyttöä. Työtä säästäviä laitteita asennetaan ainoastaan, kun ne lupaavat vähentää tuotantokustannuksia. Kun ne tekevät näin, ne joko laskevat hintoja sekä johtavat lisääntyneeseen tuottavuuteen ja myyntiin tuotetuille hyödykkeille, tai ne mahdollistavat suuremman määrän voittoja lisääntyneisiin uudelleeninvestointeihin muihin tuotantoihin. Kummassakin tapauksessa näiden pitkäaikainen vaikutus on korvata niiden hävittämät vähemmän tuottavat työt enemmän tuottavilla töillä.

Vastaava tuomio tulee ulottaa kaikkiin ”jaa-työtä” järjestelyihin. Nykyinen liittovaltion työtuntilaki on ollut voimassa useita vuosia. Se säätää työnantajille 50% ylityöhinnan kaikista työntekijän yli 40 tuntia viikossa tekemistä työtunneista, huolimatta siitä kuinka korkea työntekijän perustuntipalkka on.

Tämä säädös lisättiin liittojen vaatimuksesta. Sen tarkoituksena oli tehdä työnantajalle ylityön teettäminen niin kalliiksi, että hänen on pakko lisätä työntekijöiden määrää. Käytäntö on osoittanut, että säädöksellä on itse asiassa ollut niukasti työviikon pituutta rajoittava vaikutus… Mutta tästä ei seuraa, että työtuntien rajoitus olisi joko luonut lisää pitkäaikaisia työpaikkoja tai saanut aikaan korkeampia kokonaistyöansioita kuin mitä olisi ollut olemassa ilman pakollista 50% ylityötaksaa.

Epäilyksettä yksittäisissä tapauksissa enemmän työntekijöitä on työllistetty kuin muutoin olisi tapahtunut. Mutta ylityölain pääasiallinen vaikutus on ollut nostaa tuotantokustannuksia. Jo täyttä tavallista työviikkoa tekevät yritykset joutuvat usein kieltäytymään uusista tilauksista, koska niillä ei ole varaa maksaa näiden määräysten vaatimaa ylityörangaistusta. Niillä ei ole varaa ottaa lisää työvoimaa vastatakseen johonkin mikä saattaa olla vain tilapäistä korkeampaa kysyntää, koska he joutuvat asentamaan myös vastaavan määrän lisää ylimääräisiä laitteita.

Korkeammat tuotantokustannukset tarkoittavat korkeampia hintoja. Näin ollen ne tarkoittavat myös kaventuneita markkinoita ja pienempää myyntiä. Se tarkoittaa pienempää tuotettujen tuotteiden ja palveluiden määrää. Pitkällä tähtäimellä pakollisilla ylityökorvauksilla on haitallinen vaikutus suurelle osalle työntekijöitä.

Kaiken tämän tarkoituksena ei ole argumentoida pitemmän työviikon puolesta, vaan että työviikon pituus ja ylityökorvausten määrä pitäisi jättää vapaaehtoisiin sopimuksiin yksityisten työntekijöiden tai liittojen ja näiden työnantajien välille. Joka tapauksessa lailliset rajoitteet työviikon pituudelle eivät voi pitkällä aikavälillä lisätä työpaikkojen määrää. Siinä mitassa kun ne voivat sen tehdä lyhyellä tähtäimellä, sen täytyy tapahtua välttämättä tuotannon ja laajan työntekijöiden osan reaalitulojen kustannuksella.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Can the State Reduce Poverty?

Perimmiltään hinnat määrittyvät kuluttajien arvostuksien pohjalta. Jokainen yksilö, ostamalla tai jättämättä ostamatta ja myymällä ja jättämättä myymättä vaikuttaa osaltaan markkinahintojen muotoutumiseen. Mutta mitä suuremmat markkinat ovat, sitä pienempi on jokaisen yksilön panoksen painoarvo. Sen vuoksi yksilöille markkinahintojen rakenne vaikuttaa tosiseikalta, johon he joutuvat sopeutumaan. Se mitä kutsutaan hinnaksi on aina integroituneen järjestelmän suhde, joka on ihmisten välisten suhteiden vaikutusten kokonaisuus.

Rahahinnat ovat vaihtosuhteita. Rahan jaollisuus, rajoittamaton kaikkia tarkoituksia varten, mahdollistaa vaihtosuhteiden määrityksen yksityiskohtaisesti.

Hinnat määrittyvät erittäin kapeista marginaaleista; yhtäältä arvostuksista marginaalisen ostajan ja marginaalisen tarjoajan, joka pidättäytyy myymästä, osalta; ja toisaalta arvostuksista marginaalisen myyjän ja marginaalisen ostajaehdokkaan, joka pidättäytyy ostamasta, osalta.

Arvostukset joista seuraa määritettyjen hintojen muodostuminen ovat erilaisia. Jokainen osapuoli liittää korkeamman arvon vastaanottamalleen tuotteelle kuin poisantamalleen. Vaihtosuhde – hinta – ei ole arvostuksien tasavertaisuuden tulos vaan päinvastoin arvostuksen eriarvoisuuden tulos.

Luonteenomainen piirre markkinahinnoille on, että ne pyrkivät tasapainottamaan kysynnän ja tarjonnan. Mikä tahansa muutos markkinahinnassa korkeudesta, jolla kysyntä ja tarjonta kohtaa, on – esteettömillä markkinoilla – itse-korjautuva.

Ajoittain valtiot ovat turvautuneet monissa hyödykkeissä hintakattoihin, ja toisinaan minimihintoihin. Toisinaan ne ovat määränneet maksimaaliset palkkatasot, ja toisinaan vähimmäispalkkatasot. Ainoastaan suhteessa korkoihin ne eivät koskaan ole turvautuneet minimikorkoihin; kun ne ovat tulleet väliin, ne ovat aina määränneet maksimikorkotasoja. Ne ovat aina katsoneet kieroon säästöjä, investointeja ja rahan lainausta.

Mutta jos valtio kiinnittää hinnat korkeudelle, joka eroaa siitä mihin markkinat rauhaan jätettynä olisivat ne määrittäneet, kysynnän ja tarjonnan tasapaino häiriintyy. Tällöin – maksimihinnoilla – on potentiaalisia ostajia, jotka eivät voi ostaa, vaikka he ovat valmiita maksamaan viranomaisten kiinnittämän, tai jopa korkeamman, hinnan. Tällöin – minimihinnoilla – on potentiaalisia myyjiä, jotka eivät voi myydä, vaikka he ovat valmiita myymään kiinnitetyllä tai jopa alemmalla hinnalla. Hinta ei pysty enää erottelemaan potentiaalisia ostajia ja myyjiä, jotka pystyvät ostamaan ja myymään, niistä jotka eivät pysty. Ellei viranomainen halua saatavissa olevan tarjonnan määrittyvän sattuman tai väkivallan kautta, ja olosuhteiden ajautumista kaoottisiksi, se joutuu itse säännöstelemään määrää, jonka jokaisen yksilön sallitaan ostaa. Se joutuu turvautumaan säännöstelyyn.

Ennen valtion väliintuloa kyseessä olleet hyödykkeet olivat valtion silmissä liian kalliita. Hintakaton seurauksena niiden tarjonta vähenee tai häviää kokonaan. Valtio tuli väliin, koska se piti näitä hyödykkeitä erityisen tärkeinä, välttämättöminä tai korvaamattomina. Mutta sen toiminta supisti saatavissa olevaan tarjontaa. Se on näin ollen valtion näkökulmasta järjetöntä ja typerää. Valtio ei voi sen enempää määrittää hintoja kuin hanhi munia kanan munia.

Jos valtio on haluton alistumaan tähän epätoivottuun ja epätyydyttävään lopputulokseen ja jatkaa yhä pidemmälle, jos se kiinnittää kaikkien tuotteiden ja palveluiden hinnat ja velvoittaa kaikkia ihmisiä jatkamaan tuottamista ja työskentelyä näillä hinnoilla ja palkoilla, se hävittää markkinat kokonaan. Tällöin suunnitelmatalous, saksalaisen Zangswirtscaft mallin sosialismi, korvaa markkinatalouden.s

Lähtökohtaisesti hinnat määrittyvät ihmisten suorittamista ostoista ja myynneistä tai pidättäytymisistä ostaa ja myydä. Niitä ei pidä sekoittaa komentoihin, joita valtio tai sen edustajat saattavat voimaan määräyksillään ja pakottamisen ja väkivallan koneistollaan.

Hinnat ovat markkinoiden ilmiö. Ne syntyvät markkinaprosessissa ja ovat markkinatalouden ydin. Ei ole olemassa hintoja markkinoiden ulkopuolella. Hintoja ei voida rakentaa keinotekoisesti.

Kustannushintojen ajatus on toteuttamiskelvoton. Syy siihen miksi Burgundyn hinta on korkeampi kuin Chiantin ei johdu Burdundyn viinitilojen korkeammista hinnoista Tuscanyn verrattuna. Kausaalisuhde on juuri päinvastainen. Koska ihmiset ovat valmiita maksamaan korkeampia hintoja Burdungystä kuin Chiantista, viininviljelijät ovat valmiita maksamaan korkeampia hintoja viinitarhoista Burdundyssä kuin Tuscanyssä.

Markkinoiden hinnat ovat talouslaskennan perimmäinen tosiasia. Pyrkimykset eliminoida rahalliset määreet talouslaskennasta ovat harhaanjohtavia. Mikään muu talouslaskennan menetelmä ei ole mahdollinen kuin se, joka perustuu markkinoiden määrittämiin rahahintoihin.

Hinnoitteluprosessi on sosiaalinen prosessi. Se pitää sisällään kaikkien yhteiskunnan jäsenten kanssakäymisen. Kaikki tekevät yhteistoimintaa ja yhteistyötä, jokainen itse valitsemassaan roolissa työnjaon viitekehyksessä. Kilpaillen yhteistyössä ja toimien yhteistyössä kilpailussa kaikki ihmiset ovat tärkeitä lopputuloksen aikaansaamiseksi, nimittäin markkinoiden hintarakenteen, tuotantotekijöiden allokoitumisen eri tarpeiden tyydyttämisen osa-alueille ja jokaisen yksilön osuuden määrittymiseen siinä.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: The Source of Prices

Keskeinen aatejärjestelmä kaikissa eri sosialismin ja kommunismin variaatioissa on, että markkinatalous tai kapitalismi on järjestelmä joka vahingoittaa suuren enemmistön elintärkeitä intressejä, ainoastaan pienen yksilöiden vähemmistön eduksi. Se tuomitsee massat lisääntyvään köyhyyteen tuoden kurjuutta, orjuutta, sortoa, alennustilaa ja hyväksikäyttöä työtätekevälle, samaan aikaan rikastuttaen joutilaiden ja hyödyttömien parasiittien luokkaa.

Tämä opinkappale ei ole Karl Marxin työtä. Se on kehittynyt kauan ennen Marxin mukaantuloa. Sen kaikkein menestyneimpiä julistajia eivät olleet marxilaiset kirjailijat, vaan miehet kuten Carlyle ja Ruskin, brittiläiset fabianilaiset, saksalaiset professorit ja amerikkalaiset instituutionalistit. Ja erittäin merkittävä tosiasia on että tämän dogmin paikkansapitävyyttä kyseenalaisti ainoastaan hyvin harva taloustieteilijä, jotka pian hiljennettiin ja poistettiin yliopistoista, lehdistöstä, poliittisten puolueiden johdosta ja ennen kaikkea julkisista viroista. Yleinen mielipide hyväksyi pääosin varauksetta kapitalismin tuomitsemisen.

Sosialismi

Mutta luonnollisesti käytännölliset poliittiset johtopäätökset, jotka ihmiset tekivät tästä dogmista, eivät olleet yhtenäisiä. Yksi ryhmä julisti, että on olemassa vain yksi tapa poistaa nämä pahuudet, nimittäin hävittää kapitalismi kokonaan. He kannattivat tuotantovälineiden yksityisen hallinnan sijasta niiden ottamista julkiseen hallintaan. He pyrkivät siihen mitä kutsutaan sosialismin, kommunismin, suunnittelun tai valtion kapitalismin muodostamiseksi. Nämä kaikki termit merkitsevät samaa asiaa. Kuluttajien ei tulisi enää, ostamalla ja pidättäytymästä ostamasta, päättää mitä tulisi tuottaa, missä määrin ja minkä laatuisena. Vastedes kaikista tuotantotoimista päättäisi yksin keskitetty viranomainen.

Interventiopolitiikka, väitetty keskitien politiikka

Toinen ryhmä vaikuttaa vähemmän radikaalilta. He hylkäävät sosialismin yhtä lailla kapitalismin kanssa. He suosittelevat kolmatta järjestelmää, joka heidän mukaansa on yhtä kaukana kapitalismista kuin se on sosialismista, joka kolmantena järjestelmänä yhteiskunnan talouden organisoinnissa seisoo kahden muun järjestelmän välissä ja omistaa molempien edut, välttäen niiden sisäsyntyiset haitat. Tämä kolmas järjestelmä tunnettaan interventiopolitiikan järjestelmänä. Amerikan politiikan termistössä sitä usein kutsutaan keskitien politiikaksi. Tämän kolmannen järjestelmän tekee monien ihmisten parissa suosituksi erityinen tapa, millä he valitsevat katsoa asiaan kuuluvia ongelmia. Kuten he sen näkevät, kaksi ryhmää, kapitalistit ja yrittäjät yhtäältä ja palkansaajat toisaalta, kiistelevät pääoman ja yrittäjätoiminnan tuotoksien jakamisesta. Molemmat osapuolet vaativat koko pottia itselleen. Nämä välittäjät ehdottavat rauhaa jakamalla kiistellyn arvon tasapuolisesti molempien luokkien kesken. Valtion puolueettomana välittäjänä tulisi astua väliin ja hillitä kapitalistien ahneutta ja osoittaa osa voitoista työtätekeville luokille. Näin on mahdollista syöstä vallasta piikkipiru kapitalismi ilman asettamatta totalitaarisen sosialismin piikkipirua valtaan.

Tällainen arvio asiasta on kuitenkin täysin harhaanjohtavaa. Kapitalismin ja sosialismin välinen vihamielisyys ei ole kiistelyä saaliinjaosta. Se on ristiriita siitä kumpi kahdesta järjestelmästä yhteiskunnan taloudellisesta organisoinnista, kapitalismi vai sosialismi, edistää paremmin niiden päämäärien saavuttamista, joita kaikki ihmiset pitävät niiden aktiviteettien lopullisena tarkoituksena, joita yleensä kutsutaan taloudellisiksi, toisin sanoen parasta mahdollista tarjontaa hyödyllisille tavaroille ja palveluille. Kapitalismi haluaa saavuttaa nämä päämäärät yksityisellä yrittäjyydellä ja aloitteellisuudella, alistettuna yleisön markkinoilla ostamisen ja ostamisesta pidättymisen ylivallalle. Sosialistit haluavat korvata erilaisten yksilöiden suunnitelmat yksikäsitteisellä keskusauktoriteetin suunnitelmalla. He haluavat asettaa mitä Marx kutsui ”tuotannon anarkian” tilalle valtion yksinoikeudellisen monopolin. Vastakkainasettelu ei viittaa tapaan jakaa kiinteää määrää mukavuuksia. Se viittaa tapaan tuottaa kaikki ne tavarat, joista ihmiset haluavat nauttia.

Kahden periaatteen ristiriita on yhteen sovittamaton eikä se mahdollista mitään kompromisseja. Hallinta on jakamatonta. Joko kuluttajien kysyntä markkinoiden avulla päättää mihin tarkoituksiin ja kuinka tuotannontekijät tulee työllistää tai valtio huolehtii kaikista näistä asioista. Ei ole mitään, mikä voisi lieventää näiden ristiriitaisten periaatteiden vastakohtaisuutta. Ne sulkevat toisensa pois. Interventionismi ei ole kultainen leikkaus kapitalismin ja sosialismin väliltä. Se on suunnitelma kolmannesta järjestelmästä yhteiskunnan taloudellisesta järjestämisestä ja sellaisena se tulee ymmärtää.

Kuinka interventiopolitiikka toimii

Nykyisen keskustelun tarkoituksena ei ole nostaa esiin kysymyksiä joko kapitalismin tai sosialismin ansioista. Keskityn nyt ainoastaan interventiopolitiikkaan. Ja tarkoitukseni ei ole ryhtyä interventiopolitiikan arviointiin mistään tietystä etukäteen muodostetusta näkökulmasta. Ainoa pyrkimykseni on osoittaa kuinka interventiopolitiikka toimii ja voidaanko sitä pitää mallina pysyvällä järjestelmälle yhteiskunnan taloudellisesta järjestämisestä.

Interventionistit painottavat suunnittelevansa säilyttää tuotannontekijöiden yksityisen omistajuuden, yrittäjyyden ja vaihdannan markkinat. Mutta he jatkavat mainitsemalla, että on ehdotonta estää näitä kapitalistisia instituutioita levittämästä sekaannusta ja epäoikeudenmukaisesti käyttämästä hyväkseen ihmisten enemmistöä. Valtion velvollisuutena on hillitä määräyksillä ja kielloilla omistavien luokkien ahneutta, jottei heidän omistuksenhalunsa vahingoita köyhempiä luokkia. Esteetön tai laissez-faire kapitalismi on paha. Mutta sen pahuuksien poistamiseksi ei ole välttämätöntä hävittää kapitalismia kokonaan. Kapitalistista järjestelmää on mahdollista parantaa valtion interventiopolitiikalla yrittäjien ja kapitalistien toimien kanssa. Tällainen valtion säännöstely ja liiketoiminnan kurissapito on ainoa menetelmä pitää poissa totalitaarinen sosialismi ja pelastaa kapitalismista ne ominaisuudet, jotka ovat säilyttämisen arvoisia. Tämän filosofian perusteella interventionistit kannattavat linnunradan verran erinäisiä menetelmiä. Poimitaan yksi, erittäin suosittu hintasäännöstelyn järjestelmä.

Kuinka hintasäännöstely johtaa sosialismiin

Valtio pitää tietyn hyödykkeen, kuten maidon, hintaa liian korkeana. Se haluaa antaa köyhille mahdollisuuden antaa enemmän maitoa lapsilleen. Näin se turvautuu hintakattoon ja kiinnittää maidon hinnan alemmalle tasolle kuin mitä vallitsee vapailla markkinoilla. Tämän seurauksena marginaaliset maidon tuottajat, korkeimmilla kustannuksilla tuottavat, tekevät nyt tappioita. Ja koska yksikään yksityinen maanviljelijä tai liikemies ei pysty jatkamaan tuotantoa tappiolla, nämä marginaaliset tuottajat lopettavat maidon tuotannon ja myynnin markkinoille. He käyttävät lehmänsä ja taitonsa muihin tuottavampiin tarkoituksiin. He alkavat esimerkiksi tuottamaan voita, juustoa tai lihaa. Nyt kuluttajille on tarjolla vähemmän maitoa, ei enemmän. Tämä luonnollisesti on täysin päinvastaista valtion pyrkimyksille. Se halusi tehdä joillekin ihmisille helpommaksi ostaa enemmän maitoa. Mutta sen väliintulon seurauksena saatavissa oleva tarjonta laskee. Keino osoittautuu tuloksettomaksi valtiolle ja ryhmille, joita se pyrki suosimaan. Se aiheuttaa asiantilan, joka – jälleen kerran valtio näkökulmasta – on vielä vähemmän toivottava kuin aikaisempi tilanne, jota se pyrki parantamaan.

Nyt valtio kohtaa vaihtoehdon. Se voi kumota määräyksensä ja pidättäytyä muilta pyrkimyksiltä kontrolloida maidon hintaa. Mutta jos se vaatii pitäytyä aikomuksessaan pitää maidon hinta esteettömien markkinoiden hintatasoa alempana ja haluaa silti välttää maidon tarjonnan putoamisen, sen täytyy pyrkiä häivyttämään syyt, jotka tekevät marginaalisten tuottajien liiketoimet kannattamattomiksi. Sen täytyy lisätä ensimmäiseen maidon hintaan koskevaan määräykseen toinen määräys maidon tuotantoon välttämättömien tuotannontekijöiden hintojen kiinnittämisestä niin alhaiselle tasolle, etteivät maidon marginaaliset tuottajat enää kärsi tappioita ja eivät siksi pitäydy tuotannon rajoituksissa. Mutta tällöin sama tarina toistaa itseään etäisemmällä tasolla. Maidon tuotantoon vaadittujen tuotannontekijöiden tarjonta putoaa, ja valtio on jälleen samassa alkutilanteessa. Ellei se hyväksy tappiota ja pidättäydy kaikista hintojen peukaloinneista, sen täytyy siirtyä eteenpäin ja kiinnittää niiden tuotannontekijöiden hinnat, joita tarvitaan tekijöiden tuotantoon, jotka ovat välttämättömiä maidon tuotantoon. Näin valtion on pakotettu etenemään yhä pidemmälle, kiinnittäen askel askeleelta kaikkien kuluttajien hyödykkeiden ja tuotannontekijöiden hinnat – sekä ihmisten eli työn että materiaalien – ja määräämään jokaisen yrittäjän ja jokaisen työntekijän jatkamaan työntekoa näillä hinnoilla ja palkoilla. Yhtään teollisuudenalaa ei voida sivuuttaa tästä kaikenkattavasta hintojen ja palkkojen kiinnittämisestä sekä tästä velvollisuudesta tuottaa niitä määriä, joita valtio haluaa nähdä tuotetun. Jos jotkin alat jätettäisiin vapaiksi sillä perusteella, että ne tuottavat ei-elintärkeiksi tai ylellisyydeksi määriteltyjä tuotteita, pääoma ja työvoima pyrkisivät siirtymään niihin, ja seurauksena olisi pudotus niiden tuotteiden tarjonnassa, joiden hinnat valtio on nimenomaan kiinnittänyt, koska se pitää niitä korvaamattomina massojen tarpeiden tyydyttämiseksi.

Mutta kun tämä kaikenkattava liiketoiminnan kontrolloinnin tila on saavutettu, kyseessä ei voi enää millään tavoin olla markkinatalous. Kansalaiset eivät enää ostamalla ja pidättäytymällä ostamasta päätä mitä tulisi tuottaa ja miten. Valta näiden asioiden päättämisestä on siirtynyt valtiolle. Tämä ei ole enää kapitalismia, se on kaikenkattavaa valtiollista suunnittelua – se on sosialismia.

Zwangswirtschaft tyylistä sosialismia

Pitää paikkansa että tämän tyylinen sosialismi säilyttää jotkin nimikkeet ja kapitalismin ulkoiset tunnuspiirteet. Se ylläpitää näennäisesti ja nimellisesti yksityistä omistajuutta tuotannontavoissa, hinnoissa, palkoissa, korkotasoissa ja voitoissa. Kuitenkin todellisuudessa millään muulla ei ole väliä kuin valtion rajoittamattomalla yksinvaltiudella. Valtio kertoo yrittäjille ja kapitalisteille mitä tuotetaan ja kuinka paljon ja minkä laatuisina, millä hinnalla ostetaan ja keneltä, millä hinnalla myydään ja kenelle. Se määrittää millä palkoilla ja missä työntekijöiden tulee työskennellä. Vaihdannan markkinat ovat pelkkää huijausta. Viranomainen päättää kaikki hinnat, palkat ja korkotasot. Ne ovat hintoja, palkkoja ja korkotasoja ainoastaan ilmiasultaan; tosiasiassa ne ovat pelkästään valtion käskyjen määrällisiä suhteita. Valtio, ei kuluttaja, ohjaa tuotantoa. Valtio päättää, ohjaa tuotantoa. Valtio päättää jokaisen kansalaisen toimeentulon, se osoittaa jokaiselle paikan, jossa hänen tulee työskennellä. Tämä on sosialismia kapitalismin ulkoisessa valeasussa. Se on Hitlerin Saksan valtakunnan Zwangswirtschaft ja Ison-Britannian suunnitelmatalous.

Kokemukset Saksasta ja Briteistä

Kuvaamani yhteiskunnallisen muutoksen suunnitelma ei ole pelkästään teoreettinen rakennelma. Se on realistinen kuvaus tapahtumien etenemisestä, jotka toivat sosialismin Saksaan, Isoon-Britanniaan ja joihinkin muihin maihin.

Saksalaiset aloittivat ensimmäisessä maailmansodassa hintakatoilla muutamien elintärkeiksi määritettyjen kuluttajatuotteiden ryhmillä. Näiden toimenpiteiden väistämätön epäonnistuminen yllytti jatkamaan yhä pidemmälle, kunnes sodan toisella kaudella he määrittivät Hindenburg–suunnitelman. Hindenburg-suunnitelmassa kuluttajille ei jätetty mitään valinnanvapautta eikä myöskään yrittäjille jätetty mitään aloitteellisen toiminnan mahdollisuutta. Kaikki taloudellinen toiminta oli ehdottomasti alistettu viranomaisten yksinoikeudellisen määräysvallan alle. Kaiserin täydellinen tappio pyyhkäisi koko keisarillisen hallintokoneiston pois ja sen mukana meni myös suureellinen suunnitelma. Mutta kun kansleri Brüning vuonna 1931 aloitti uuden hintakontrollien politiikan ja hänen seuraajansa, Hitler kaikkein ensimmäisenä, pitivät siitä itsepintaisesti kiinni, sama tarina toisti itseään.

Iso-Britannia ja kaikki muut maat, jotka ensimmäisen maailmansodan aikana omaksuivat hintakontrollien toimenpiteitä, kokivat vastaavat epäonnistumiset. Ne joutuivat myös etenemään yhä pidemmälle pyrkimyksissään saada alkuperäiset säädökset toimimaan. Mutta ne olivat silti yhä tämän kehityksen alustavilla asteilla kun voitto ja yleisön vastustus pyyhkäisivät pois kaikki hintasäännöstelyn järjestelmät.

Asiat olivat toisin toisessa maailmansodassa. Silloin Iso-Britannia palasi uudestaan muutamissa elintärkeissä hyödykkeissä hintakattoihin ja joutui käymään läpi koko sävelasteikon, edeten yhä pidemmälle, kunnes se oli korvannut taloudellisen vapauden koko maan kattavalla talouden kokonaisvaltaisella suunnittelulla. Sodan päättyessä Iso-Britannia oli sosialistinen kansainyhteisö.

On huomionarvoista muistaa, että brittiläinen sosialismi ei ollut Attleesin työväenpuoluehallituksen saavutus, vaan Winston Churchillin sotahallinnon. Työväenpuolue ei saanut aikaan sosialismia vapaaseen maahan, vaan se ylläpiti sosialismia, joka oli kehittynyt sodan aikana ja sen jälkeen. Tämä tosiasia hämärtyi nostetussa suuressa sensaatiossa Englannin keskuspankin, hiilikaivosten ja muiden talouden osa-alueiden kansallistamisessa. Kuitenkin Iso-Britanniaa on kutsuttava sosialistiseksi valtioksi, ei sen vuoksi että tietyt yritykset ovat virallisesti pakkolunastetut ja kansallistetut, vaan koska kaikkien kansalaisten kaikki taloudelliset toimet ovat valtion ja sen laitosten täyden hallinnan alaisena. Viranomaiset ohjaavat pääoman allokointia ja työvoimaa liiketoiminnan erinäisille alueille. He päättävät mitä tulee tuottaa. Ylivalta suhteessa kaikkiin liiketoimintoihin on yksinoikeudella sisällytetty valtiolle. Ihmiset ovat alennetut holhokkien asemaan, sidotut ehdoitta noudattamaan määräyksiä. Liikemiehille ja entisille yrittäjille on jätetty ainoastaan avustavia toimintoja. Heille on jätetty ainoastaan vapaus toimeenpanna valtion osastojen päätökset kapeaksi rajoitetulla alueella.

Tulee ymmärtää että vain muutamiin hyödykkeisiin kohdistuvat hintakatot epäonnistuvat saavuttamasta niille asetettuja tavoitteita. Päinvastaisesti ne tuottavat valtion näkökulmasta vaikutuksia, jotka ovat vielä pahempia kuin aikaisempi tila, jota valtio halusi muuttaa. Jos valtio pyrkiäkseen poistamaan nämä väistämättömät epätoivotut seuraukset pyrkii jatkamaan toimintaansa yhä pidemmälle, lopulta se muuntaa kapitalismin ja vapaan yrittäjyyden järjestelmän Hindenburg malliseksi sosialismiksi.

Kriisit ja työttömyys

Sama pitää paikkansa kaikkiin muihinkin tapoihin peukaloida markkinoita. Vähimmäispalkat, joko valtion määräyksin ja pakottamana tai liittojen painostamana ja väkivallalla, saavat aikaan vuosi vuodelta pitkittyvän massatyöttömyyden heti kun ne yrittävät nostaa palkkatasoja esteettömän markkinatason yläpuolelle. Pitää paikkansa että pyrkimykset alentaa korkotasoa luottoekspansiolla luovat liiketoimintaan nousujohteisen ajanjakson. Mutta näin luotu vauraus on ainoastaan keinotekoista kuumaa ilmaa, joka tulee säälimättömästi johtamaan romahdukseen ja taantumaan. Ihmiset joutuvat maksamaan raskaasti muutaman vuoden luottolaajentumisen ja inflaation helpon rahan orgioista.

Tietämättömien ihmisten mielissä toistuvat lamojen ja massatyöttömyyden ajanjaksot ovat saattaneet kapitalismin epäilyksen alaiseksi. Silti nämä tapahtumat eivät ole seurausta vapaiden markkinoiden toiminnasta. Päinvastoin ne ovat seurausta hyväntahtoisista, mutta harkitsemattomista valtion väliintuloista markkinoihin. Ei ole muuta keinoa jolla palkkatasojen korkeutta ja yleistä elintasoa voidaan nostaa, kuin kiihdyttää pääoman määrää väestömäärään suhteutettuna. Ainoa tapa pysyvästi nostaa palkkatasoja kaikille työtä hakeville ja palkkatyöhön halukkaille on nostaa teollisen toiminnan tuottavuutta lisäämällä sijoitettua pääomaa henkilöä kohden. Amerikkalaisten palkkatasojen selkeästi korkeampi taso Eurooppaan ja Aasiaan nähden perustuu siihen tosiasiaan, että amerikkalaisten työntekijöiden ponnisteluja ja uurastusta auttaa suurempi määrä ja paremmat työkalut. Hyvä hallinto pystyy parantamaan ihmisten materiaalista hyvinvointia ainoastaan luomalla ja säilyttämällä yhteiskuntajärjestyksen, jossa ei ole esteitä tuotannon teknisten menetelmien parantamiseen vaadittavan uuden pääoman jatkuvalle kasvattamiselle. Tämän kapitalismi on saavuttanut aikaisemmin ja tulee saavuttamaan tulevaisuudessa, ellei huonot poliittiset toimenpiteet sitä sabotoi.

Kaksi tietä sosialismiin

Interventiopolitiikkaa ei voida pitää pysyvänä taloudellisena järjestelmänä. Se on menetelmä kapitalismin muuntamiseksi askel kerrallaan sosialismiksi. Näin ollen se eroaa kommunistien pyrkimyksestä saada sosialismi aikaiseksi yhdellä iskulla. Eroavaisuus ei viittaa poliittisen liikkeen lopulliseen päämäärään: se viittaa pääosin taktisiin keinoihin päämäärän saavuttamiseksi joihin molemmat ryhmät pyrkivät.

Karl Marx ja Friedrich Engels suosittelivat kumpikin peräkkäin molempia näitä tapoja sosialismin saavuttamiseksi. Kommunistisessa manifestissaan vuonna 1848 he hahmottelivat suunnitelman asteittaisesta kapitalismin muuntamisesta sosialismiksi. Proletariaattien tulisi nousta hallitsevien luokkien asemaan ja käyttää poliittista ylivaltaansa ”kiristämään asteittain kaikki pääoma porvareilta”. Tätä päämäärää he julistavat, ”ei voida saattaa aikaiseksi muutoin kuin omavaltaisin hyökkäyksin yksityisomaisuutta ja keskiluokkaisen tuotannon olosuhteita kohtaan; näin ollen keinoin, jotka vaikuttavat taloudellisesti riittämättömiltä ja kestämättömiltä, mutta jotka liikkeen edetessä ylittävät itsensä, vaatien lisää hyökkäyksiä vanhaa yhteiskuntajärjestystä kohtaan ja ovat väistämättä keinoja kokonaan mullistamaan tuotantotavat”. Tähän tyyliin he luettelevat esimerkkinä kymmenen toimenpidettä.

Myöhempinä vuosina Marx and Engels muuttivat mielensä. Pääteoksessaan Pääoma, ensimmäisen kerran julkaistuna vuonna 1867, Marx näki asiat eri tavalla. Sosialismi on tuleva ”luonnonlain väistämättömyydellä”. Mutta se ei voi ilmaantua ennen kuin kapitalismi on saavuttanut täyden kypsyytensä. On ainoastaan yksi tie kapitalismin romahdukseen, nimittäin itse kapitalismin asteittainen evoluution. Ainoastaan tällöin tulee työväenluokan mahtava lopullinen kapina antamaan sille lopullisen armoniskun ja vihkimään loputtoman yltäkylläisyyden aikakauden.

Tämän myöhemmän opinkappaleen mukaan Marx ja perinteisen marxilaisuuden koulukunta hylkäävät kaikki poliittiset toimenpiteet, jotka tekeytyvät estämään, sääntelemään tai parantamaan kapitalismia. Heidän julistuksensa mukaan tällainen politiikka ei ole ainoastaan tuloksetonta vaan suoranaisesti vahingollista. Sillä ne enemmänkin viivästyttävät kapitalismia saavuttamasta kypsyyttään ja näin ollen romahdustaan. Sen vuoksi he eivät ole edistyksellisiä, vaan taantumuksellisia. Tämä ajatus johti Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen äänestämään Bismarckin sosiaaliturvalainsäädäntöä vastaan ja tekemään tyhjäksi Bismarckin suunnitelman kansallistaa Saksan tupakkateollisuus. Saman opinkappaleen näkökulmasta kommunistit kutsuivat Amerikan New Dealiä taantumukselliseksi juoneksi, ollen erittäin vahingollinen työväestön aidoille intresseille.

Interventiopolitiikan ja kommunismin välisessä vastakkaisuudessa on kyse aikaisemman ja myöhemmän marxilaisuuden välisten teorioiden ristiriitojen ilmenemisestä. Tämä on välienselvittelyä vuoden 1848 Marxin, Kommunistisen manifestin kirjoittajan, ja vuoden 1867 Marxin, Pääoman kirjoittajan, kesken. Ja on todellakin paradoksaalista, että dokumentti jossa Marx hyväksyy nykypäivän itsenimitettyjen kommunisminvastustajien politiikat, on nimeltään Kommunistinen manifesti.

On kaksi tapaa muuntaa kapitalismi sosialismiksi. Ensimmäinen on pakkolunastaa kaikki maatilat, tehtaat ja kaupat ja operoida niitä byrokratian koneistolla valtionhallinnon osastoina. Koko yhteiskunnasta tulee Lenin sanoin ”yksi toimisto ja yksi tehdas tasapuolisella työllä ja yhtä suurella palkalla,”1 koko talouden tullessa organisoiduksi ”kuten postijärjestelmä”.2 Toinen tapa on Hindenburg-suunnitelman menetelmä, alkuperäisesti saksalainen malli hyvinvointivaltioista ja suunnittelusta. Se pakottaa jokaisen yrityksen ja jokaisen yksilön noudattamaan tiukasti valtion tuotannonohjauksen keskuslautakunnan antamia ohjeita. Sellainen oli vuoden 1933 valtiollisen teollisen elpymisen lainsäädännön tarkoitus, jonka yritysten vastustus kaatoi ja korkein oikeus totesi perustuslain vastaiseksi. Tällainen pyrkimys on ajatuksissa korvata yksityiset yritykset suunnittelulla.

Valuuttakontrollit

Pääasiallinen väline teollisissa maissa kuten Saksassa ja Iso-Britanniassa toisen vaihtoehdon sosialismin toteuttamiseen ovat valuuttakontrollit. Nämä maat eivät pysty ruokkimaan ja vaatettamaan ihmisiään kotimaisilla resursseilla. Niiden täytyy tuoda maahan suuria määriä ruokaa ja raaka-aineita. Maksaakseen tästä paljon kaivatusta tuonnista niiden täytyy viedä valmistettuja tavaroita, joista pääosa on tuotettu tuoduista raaka-aineista. Tällaisissa maissa lähes jokainen liiketransaktio on suoraan tai epäsuorasti riippuvainen joko viennistä tai tuonnista, tai molemmista. Siten valtion valuuttojen osto- ja myyntimonopoli tekee jokaisen liiketoiminnon riippuvaiseksi valuuttakontrollista vastuullisen viranomaisen tahdikkuudesta. Tässä maassa asiat ovat toisin. Ulkomaankaupan volyymin on melko pientä verrattuna kansakunnan kaupan kokonaisvolyymiin. Valuuttakontrolli vaikuttaisi vain hiukan paljon suurempaan osaan amerikkalaista liike-elämää. Tästä syystä suunnittelijoidemme hankkeissa on tuskin lainkaan kyse valuuttakontrolleista. Heidän pyrkimyksensä suuntautuvat suoraan hintojen, palkkojen, korkotasojen ja investointien hallintaan sekä voittojen ja tulojen rajoittamiseen.

Progressiivinen verotus

Katsottaessa taaksepäin tuloveroasteiden kehitystä vuoden 1913 valtiollisen tuloverolain alusta tähän päivään, on vaikea olla odottamatta verojen jonain päivänä vievän 100 prosenttia kaikesta keskivertoäänestäjän tulotasoa ylittävästä voiton määrästä. Juuri tämä oli Marxin ja Engelsin mielessä, kun he Kommunistisessa manifestissa suosittelivat ”raskasta progressiivista tai asteittaista tuloveroa”.

Toinen Kommunistisen manifestin ehdotuksista oli ”lakkauttaa kaikki oikeudet perintöön”. Isossa-Britanniassa tai tässä maassa lait eivät ole nyt menneet tähän pisteeseen saakka. Mutta katsottaessa jälleen taaksepäin perintöverojen aikaisempaa historiaa, tulee selväksi että Marxin asettamaa päämäärää on tultu yhä lähemmäksi. Perintöverojen jo ylemmissä asteikoissa saavuttama korkeus ei kelpuuta niitä enää veroiksi. Ne ovat pakkolunastuksen välineitä. Progressiivisen verotusjärjestelmän taustalla oleva ajatusmaailma on, että hyvin toimeentulevien luokkien tuloihin ja varallisuuteen voidaan puuttua vapaasti. Näiden veroasteiden puolestapuhujilta jää ymmärtämättä, että suurinta osaa verotetuista tuloista ei olisi kulutettu vaan säästetty ja investoitu. Todellisuudessa tämä veropolitiikka ei ainoastaan estä uuden pääoman edelleen kerääntymistä, vaan se aiheuttaa pääoman vähenemistä. Tällainen on varmasti asiantila nykyään Isossa-Britanniassa.

Suuntaus kohti sosialismia

Viimeisen kolmenkymmenen vuoden tapahtumat osoittavat jatkuvan, vaikkakin toisinaan keskeytyneen kehityksen, luoda tähän maahan brittiläisen ja saksalaisen mallin mukainen sosialismi. Yhdysvallat liittyi mukaan tähän alamäkeen myöhemmin kuin nämä kaksi maata ja on nykyään yhä kaukana päätepisteestään. Mutta jos tämän politiikan suunta ei muutu, lopputulos tulee olemaan ainoastaan toisarvoisesti ja vähäpätöisesti erilainen siitä mitä tapahtui Attleen Englannille ja Hitlerin Saksalle. Keskitien politiikka ei ole kestävä taloudellinen järjestelmä. Se on menetelmä sosialismin toteuttamiseen asteittaisesti.

Porsaanreikien kapitalismi

Monet ihmiset vastustavat. He painottavat tosiasiaa, että useimpiin lakeihin, jotka tähtäävät suunnitteluun tai pakkolunastamiseen progressiivisen verotuksen keinoin, on jäänyt porsaanreikiä, jotka tarjoavat yksityisille yrityksille pelivaran, jonka sisälle ne pystyvät jatkamaan toimintaansa. Se että tällaiset porsaanreiät ovat yhä olemassa ja niiden ansiosta tämä maa on yhä vapaa, pitää varmasti paikkansa. Mutta tämä ”porsaanreikäkapitalismi” ei ole pysyvä järjestelmä. Se on armonaikaa. Vahvat voimat työskentelevät näiden porsaanreikien tukkimiseksi. Päivä päivältä yksityisten yritysten toiminnanvapaus kapenee.

Sosialismin saapuminen ei ole väistämätöntä

Luonnollisesti tämä lopputulema ei ole väistämätön. Tämä suunta voidaan muuttaa kuten on tapahtunut historiassa monen muunkin suuntauksen kanssa. Marxilainen dogmi, jonka mukaan sosialismin on tuleva ”luonnonlain väistämättömyydellä”, on pelkästään mielivaltainen otaksunta ilman mitään todisteita.

Mutta vaikutusvalta, jota tämän joutavanpäiväinen ennustus nauttii ei pelkästään marxilaisten vaan monien omantyylisten ei-marxilaisten keskuudessa, on sosialismin etenemisen pääasiallinen väline. Se levittää tappiomielialaa niiden keskuudessa, jotka muutoin taistelisivat urheasti sosialismin uhkaa vastaan. Neuvostoliiton kaikkein voimakkain liittolainen on opinkappale, että ”tulevaisuuden aalto” kantaa meitä kohti sosialismia ja on sen vuoksi ”edistyksellistä” olla myötämielinen kaikkia toimenpiteitä kohtaan, jotka yhä enemmän rajoittavat markkinatalouden toimintaa.

Jopa tässä maassa, joka on velkaa kaikkein korkeimmasta missään maassa koskaan saavutetusta elintasostaan ”yksilöllisen yritteliäisyyden” vuosisadalle, julkinen mielipide tuomitsee laissez-fairen. Viimeisenä viitenäkymmenenä vuotena tuhansia kirjoja on julkaistu syyttämään kapitalismia ja tukemaan radikaalia interventiopolitiikkaa, hyvinvointivaltiota ja sosialismia. Muutamia kirjoja, jotka yrittivät selittää vapaan markkinatalouden toimintaa, yleisö hädin tuskin noteerasi lainkaan. Niiden kirjoittajat jäivät varjoon, samaan aikaan kuin kirjailijoita kuten Veblen, Commons, John Dewey ja Laski kehuttiin ylitsevuotavasti. On hyvin tunnettu tosiasia, että teatteri ja Hollywood-teollisuus eivät ole vapaata yrittäjyyttä kohtaan yhtään vähemmän radikaalisti kriittisiä kuin monet romaanit. Tässä maassa on monia aikakausilehtiä, jotka joka numerossa hyökkäävät raivoisasti taloudellista vapautta kohtaan. Löytyy tuskin yhtään lehteä, joka vetoaisi järjestelmään joka toimitti valtaväestölle hyvän ruuan ja suojan, autot, jääkaapit, radiot ja muut asiat, joita muiden maiden kansalaiset kutsuvat ylellisyydeksi.

Käytännössä tämän seurauksena hyvin vähän on tehty yksityisen yrittäjyyden järjestelmän säilyttämiseksi. On ainoastaan keskitien kulkijoita, jotka luulevat olevansa menestyksekkäitä, kun he ovat hetkeksi viivästyttäneet jonkin erityisen tuhoisan toimenpiteen. He ovat aina perääntyneinä. He esittävät nykyään toimenpiteitä, jotka ainoastaan kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten eivät olisivat tulleet kuuloonkaan. Muutamassa vuodessa he tulevat myöntymään muihin toimenpiteisiin, joita tänä päivänä pidetään yksinkertaisesti ennenkuulumattomina. Totalitaarisen sosialismin tulon voi estää ainoastaan perusteellinen muutos ideologioissa. Emme tarvitse antisosialismia tai antikommunismia, vaan avointa positiivista tukea järjestelmälle, jolle olemme velkaa koko vaurautemme, joka erottaa meidän aikakautemme meitä ennen vallinneista suhteellisen köyhistä olosuhteista.

(Tämä puhe pidettiin huhtikuun 18. päivänä 1950 New York yliopiston klubilla.)

Viitteet

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Middle-of-the-Road Policy Leads to Socialism

Talousjärjestelmämme – markkinatalous tai kapitalismi – on kuluttajan ylivoimaisuuden järjestelmä. Kuluttaja on itsevaltainen; hän on kuuluisan sanonnan mukaan ”aina oikeassa”. Liikemiehet joutuvat toimittamaan mitä kuluttajat pyytävät ja heidän täytyy myydä tuotteensa hinnoilla, joita kuluttajat pystyvät ja ovat valmiit maksamaan. Liiketoiminta epäonnistuu, jos myyntitulot eivät kata kaikkia liikemiehelle tuotteen valmistamisesta koituvia kuluja. Siksi ostaessaan tietyllä hinnalla kuluttajat määrittävät myös palkkojen suuruuden, jotka maksetaan kaikille toimialoihin kuuluville.

1. Kuluttajat maksavat lopulta palkat

Tästä seuraa, että työnantaja ei voi maksaa työntekijälle enempää kuin vastaavan määrän jälkimmäisen työn arvosta, perustuen maksavan yleisön tuomioon, jonka se lisää kauppatavaraan. (Tästä syystä filmitähdet tienaavat paljon enemmän kuin siivoojat.) Jos työnantaja maksaisi enemmän, hän ei pystyisi kattamaan ostolaskujaan, kärsisi tappioita ja menisi lopulta konkurssiin. Maksaessaan palkkoja työnantaja toimii ikään kuin kuluttajien mandaatilla. Palkan maksu jää kuluttajalle. Koska pääosan tuotetuista tavaroista ostavat ja kuluttavat ihmiset jotka itse nauttivat palkkaa, on ilmeistä että kuluttaessaan tulojaan palkansaajat ja työntekijät ovat itse ensisijaisesti päättämässä heidän ja muiden heidän kaltaistensa saaman korvauksen suuruudesta.

2. Mikä saa palkat nousemaan

Ostajat eivät maksa työntekijän uurastuksesta ja vaivasta eivätkä myöskään ajan pituudesta, jonka hän käyttää työskentelyyn. He maksavat tuotteista. Mitä parempia työkaluja työntekijä käyttää työssään, sitä enemmän hän pystyy tunnissa suorittamaan ja tämän seurauksena sitä suurempi on hänen korvauksensa. Teknisten laitteiden kehitys saa palkat nousemaan ja palkansaajien materiaaliset olosuhteet paranemaan tyydyttävimmiksi. Amerikkalaiset palkat ovat korkeampia kuin muissa maissa, koska sijoitettu pääoma työntekijää kohden on suurempi ja siten tehtaat pystyvät käyttämään kaikkein tehokkaimpia työkaluja ja laitteita. Amerikkalaiset elämäntyyliksi kutsuttu on seurausta tosiasiasta, että Yhdysvallat on asettanut vähemmän esteitä säästämiselle ja pääoman keräämiselle kuin muut maat. Taloudellinen takaperoisuus maiden kuten Intian osalta koostuu juuri tosiasiasta, että niiden toimintamallit ehkäisevät sekä kotimaisen pääoman keräämistä että ulkomaisen pääoman sijoittamista. Vaaditun pääoman puuttuessa intialaiset yritykset eivät pysty riittävissä määrin hyödyntämään nykyaikaisia laitteita ja tuottavat sen vuoksi paljon vähemmän työtuntia kohden ja niillä on varaa maksaa ainoastaan palkkoja tasolla, joka verrattuna amerikkalaisiin vaikuttaa järkyttävän alhaiselta.

3. Mikä aiheuttaa työttömyyden

Perustavanlaatuinen kysymys kuuluu: onko mahdollista nostaa palkkatasoa kaikille ahkerasti työtä hakeville sen tason yläpuolelle, jonka he saisivat esteettömiltä työmarkkinoilta?

Yleisen mielipiteen mukaan palkansaajien olosuhteiden paraneminen on liittojen ja erilaisten lainsäädäntömenettelyjen ansiota. Se antaa kunnian liitoille ja lainsäädännölle palkkatasojen noususta, työaikojen lyhennyksistä, lapsityövoiman katoamisesta ja monista muista asioista. Tämän uskomuksen yleisyys teki liitoista suosittuja ja on vastuussa viimeisen kahden vuosikymmenen kehityssuunnasta työlainsäädännössä. Koska ihmiset pitävät korkeaa elintasoaan liittojen ansiona, he suvaitsevat väkivaltaa, pakottamista ja uhkailua järjestäytyneiden työntekijöiden taholta ja ovat välinpitämättömiä henkilökohtaisen vapauden supistuksille, jotka sisältyvät lausekkeisiin järjestäytymättömien työntekijöiden palkkaamista ja vaatimuksiin liiton jäsenyydestä. Niin kauan kuin nämä virheelliset käsitykset ovat vallalla äänestäjien mielissä, on turhaa odottaa määrätietoista irtautumista politiikasta, jota erehdyksessä kutsutaan edistykselliseksi.

Ja silti tämä suosittu opinkappale ymmärtää väärin jokaisen taloudellisen todellisuuden näkökohdan. Palkkatasojen korkeus, jolla kaikki töitä ahkerasti haluavat voidaan palkata, riippuu työn rajatuottavuudesta. Mitä enemmän pääomaa – kaikkien muiden asioiden pysyessä samana – sijoitetaan, sitä korkeammiksi palkat nousevat vapailla markkinoilla, toisin sanoen työmarkkinoilla, joita valtio ja liitot eivät manipuloi. Näillä markkinoiden palkkatasoilla kaikki halukkaat työnantajat pystyvät palkkaamaan niin monta työntekijää kuin haluavat. Näillä markkinoiden palkkatasoilla kaikki työtä haluavat saavat työtä. Vapailla työmarkkinoilla on taipumus pyrkiä kohti täystyöllisyyttä. Itse asiassa politiikka, joka antaa vapaiden markkinoiden määrittää palkkatasojen korkeuden, on ainoa järkevä ja menestyksekäs täystyöllisyyden politiikka. Jos palkkatasot joko liittojen painostuksesta tai valtion pakottavista määräyksistä nostetaan tämän tason yläpuolelle, kehittyy pitkäaikainen työttömyys varteenotettavan työvoiman osalta.

4. Luottolaajentuma ei korvaa pääomia

Näitä mielipiteitä vastustavat kiihkeästi liittojen johtajat sekä heidän kannattajansa poliitikkojen ja itsenimitettyjen älykköjen piireissä. Heidän suosimansa patenttiratkaisu työttömyyden ehkäisemiseksi on luottoekspansio ja inflaatio, kaunistellen kutsuttuna ”helpon rahan politiikaksi”.

Kuten yllä on tuotu esiin, lisäys käytettävissä olevaan aikaisemmin kerättyyn pääomaan mahdollistaa jatkoparannukset teollisuuden laitteisiin, nostaen näin työn tuottavuuden raja-arvoa ja sen seurauksena palkkatasoja. Mutta luottoekspansio, joko laskemalla liikkeelle lisää seteleitä tai myöntämällä lisäluottoja pankkien kautta, ei lisää mitään kansakunnan pääomahyödykkeiden varallisuuteen. Se ainoastaan aikaansaa harhan lisääntyneistä saatavissa olevista varoista tuotannon kasvuun. Koska ihmiset pystyvät hankkimaan halpaa luottoa, he virheellisesti luulevat maan vaurauden sen myötä kasvaneen ja sen vuoksi tiettyjen projektien, joita ei aikaisemmin voitu käynnistää, olevan nyt toteuttamiskelpoisia. Näiden projektien käynnistäminen lisää työvoiman ja raaka-aineiden kysyntää ja saa aikaan palkkatasojen ja hyödykehintojen nousun. Keinotekoinen nousukausi lähtee käyntiin.

Tämän nousukauden olosuhteissa nimelliset palkkatasot, jotka ennen luottolaajentumista olivat liian korkeat markkinoiden tilanteelle, ja sen seurauksena aikaansaivat potentiaalisen työvoiman osalle työttömyyttä, eivät ole enää liian korkeat ja työttömät voivat jälleen saada töitä. Tämä kuitenkin tapahtuu ainoastaan, koska muuttuneissa rahataloudellisessa ja luotto-olosuhteissa hinnat nousevat tai toisin ilmaistuna rahallisen yksikön ostovoima laskee. Tällöin sama määrä nimellistä palkkaa, eli palkkatason ilmaisemista rahassa, tarkoittaa pienempää reaalipalkkaa eli määritettynä hyödykkeinä joita rahallisella yksilöllä voidaan ostaa. Inflaatio voi parantaa työttömyyttä ainoastaan supistamalla palkansaajan reaaliansioita. Mutta tällöin liitot pyytävät uusia palkankorotuksia pysyäkseen nousevien elinkustannusten tahdissa ja palaamme takaisin alkupisteeseen, eli tilanteeseen jossa suuren mittakaavan työttömyys voidaan estää ainoastaan uudella luottojen laajennuksella.

Tätä on viimevuosina tapahtunut tässä maassa ja monissa muissa maissa. Liitot, valtioiden tukemina, pakottivat yritykset hyväksymään palkkatasot, jotka menivät mahdollisten markkinatasojen yläpuolelle, toisin sanoen tasojen joilla yleisö olisi ollut valmis ne korvaamaan työnantajille ostamalla heidän tuotteitaan. Tämä olisi väistämättä johtanut kasvaviin työttömyyslukuihin. Mutta valtion toimenpiteet pyrkivät estämään vakavan työttömyyden ilmaantumisen luottolaajentumisella eli inflaatiolla. Seurauksena oli nousevat hinnat, uudistetut vaatimukset korkeammista palkoista ja toistettu luottojen laajennus, lyhyesti sanottuna pitkitetty inflaatio.

5. Inflaatio ei voi jatkua loputtomiin

Lopulta viranomaiset pelästyvät. He tietävät, ettei inflaatio voi jatkua loputtomiin. Ellei tuhoisaa politiikkaa rahan määrän ja paperivaluutan lisäämisestä lopeteta ajoissa, valtion valuuttajärjestelmä romahtaa täydellisesti. Rahallisen yksikön ostovoima vajoaa tasolle, jossa käytännön kannalta se ei ole tyhjää parempi. Tätä on tapahtunut yhä uudelleen, tässä maassa Continental-valuutan kanssa vuonna 1781, Ranskassa vuonna 1796 ja Saksassa vuonna 1923. Valtiolle ei ole koskaan liian aikaista oivaltaa, ettei inflaatiota voida pitää elämäntapana ja on välttämätöntä palata kestävään rahapolitiikkaan. Jokin aika sitten valtion viranomaiset ja Federal Reserve myöntyivät näihin tosiasioihin ja lopettivat progressiivisen luottolaajentamisen politiikan.

Tämän lyhyen artikkelin tarkoituksena ei ole käsitellä kaikkia seurauksia, joita inflatoristen menetelmien keskeyttäminen saa aikaan. Mainittakoon vain tosiasia, että paluu rahataloudelliseen vakauteen ei luo kriisiä. Se ainoastaan nostaa esiin virheinvestoinnit ja muut virheet, joita tehtiin helpon rahan luoman petollisen vaurauden harhakuvitelmissa. Ihmiset tulevat tietoisiksi tehdyistä virheistä ja heräävät halvan luoton sokaisemasta illuusiosta, alkaen mukauttamaan toimintojaan todellisen tuotannon materiaalisten tekijöiden tarjonnan tilaan. Tämä – varmasti kivulias, mutta väistämätön – mukautuminen on taantuma.

6. Liittojen politiikka

Eräs tämän prosessin, jossa hylätään harhakuvitelmat ja palataan terveeseen arvioon todellisuudesta, epämiellyttävistä piirteistä koostuu palkkatasojen korkeudesta. Liittojen byrokratia on ottanut tavakseen progressiivisen inflaatiopolitiikan seurauksena pyytää säännöllisin väliajoin palkankorotuksia, ja liike-elämä pienen vastustelun jälkeen suostuu niihin. Tämän seurauksena nämä palkkatasot ovat silloin liian korkeat markkinoiden tilanteeseen nähden ja ne olisivat saaneet aikaan silmiinpistävän määrän työttömyyttä. Mutta keskeytyksettä jatkuva inflaatio korjasi pian tilanteen. Tällöin liitot pyysivät taas uusia korotuksia ja niin edelleen.

7. Väite ostovoimasta

Ei ole merkitystä millaisia oikeutuksia liitot ja niiden edustajat esittävät väitteidensä tueksi. Väistämättömät vaikutukset työnantajien pakottamisesta korvaamaan tehdystä työstä korkeammalla tasolla kuin kuluttajat ovat heille valmiit hyvittämään ostamalla tuotteitta ovat aina samat: nousevat työttömyysluvut.

Nykyisessä tilanteessa liitot pyrkivät nostamaan esiin sata kertaa vääräksi osoitetun ostovoimatarinan. He väittävät että enemmän rahaa palkansaajien käytettäviksi antaminen – nostamalla palkkatasoja, kasvattamalla työttömyyskorvauksia ja käynnistämällä uusi julkisia hankkeita – mahdollistaisi työntekijöiden lisääntyneen kulutuksen ja sitä kautta liiketoiminnan elpymisen ja talouden ohjautumisen pois taantumasta vaurauteen. Tämä on juuri se tekopyhä inflaation puolesta puhuva väite, jolla kaikki ihmiset tulevat onnellisiksi lisää seteleitä painamalla. Jos liikkeellä olevan valuutan määrää kasvatetaan, ne joiden taskuihin uusi fiktiivinen vauraus saapuu – olivat he sitten työläisiä, maanviljelijöitä tai ketä tahansa muita – tulevat lisäämään kulutustaan. Mutta juuri tämä kulutuksen lisäys saa väistämättä aikaan yleisen kaikkien hintojen nousun tai saman asia ilmaistuna toisella tapaa, pudotuksen rahayksikön ostovoimaan. Näin ollen apu, jonka inflatorinen toiminta voi antaa palkansaajille, on ainoastaan lyhytkestoista. Sen pitkittämiseksi joudutaan palaaman yhä uudelleen uusiin inflatorisiin toimenpiteisiin. Ja tämä selkeästi johtaa katastrofiin.

8. Palkkatasot sinänsä eivät ole inflatorisia

Näistä asioista puhutaan paljon potaskaa. Jotkut ihmiset vakuuttavat, että palkkojen korotukset ovat ”inflatorisia”. Mutta itsessään ne eivät ole inflatorisia. Mikään ei ole inflatorista paitsi inflaatio eli toisin sanoen lisäys liikkeellä olevan rahan määrään tai pankkiluottoihin (sekkivihkoraha). Ja nykyisissä olosuhteissa kukaan muu paitsi valtio ei pysty saattamaan inflaatiota aluilleen. Liitot eivät pysty aikaansaamaan pakottamalla työnantajat hyväksymään potentiaalisia markkinatasoja korkeammat palkkatasot inflaatiota tai korkeampia hyödykkeiden hintoja vaan työttömyyttä niille ihmisille, jotka kärsimättöminä haluaisivat työtä. Inflaatio on politiikka, johon valtio palaa estääkseen laajamittaisen työttömyyden, jonka liittojen palkankorotukset muuten aiheuttaisivat.

9. Nykyisten toimintatapojen ongelmat

Tämän maan kohtaamat vaikeudet – eikä yhtään sen vähäisemmät muissa maissa – ovat erittäin vakavia. Hyvin suosittu menetelmä palkkojen nostamisesta esteettömän työmarkkinatason yläpuolelle olisi saanut aikaan katastrofaalisen massatyöttömyyden ellei inflatorinen luottoekspansio olisi pelastanut sitä. Mutta inflaatiolla ei ole pelkästään erittäin tuhoisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Se ei voi jatkua loputtomiin aikaansaamatta koko rahajärjestelmän täydellistä hajoamista.

Yleinen mielipide, ollen täysin ammattiliittojen virheellisten oppien vaikutusvallan alaisena, on enemmän tai vähemmän myötämielinen liittojen pomojen vaatimuksille merkittävistä palkkatasojen nostoista. Nykyisissä olosuhteissa liitoilla on voima saada työnantajat alistumaan heidän vaatimuksilleen. He voivat aloittaa lakkoja ja ilman viranomaisten asiaan puuttumista sortua väkivaltaan niitä kohtaan, jotka olisivat valmiit työskentelemään. Liitot ovat tietoisia tosiasiasta, että palkkatasojen parantaminen tulee lisäämään työttömien määrää. Ainoa lääke jota he esittävät, on lisätä työttömyyskorvausten määrää ja lisätä luottojen tarjonnan runsautta, toisin sanoen inflaatiota. Valtio, nöyristellen myöntyy perusteettomalle julkiselle mielipiteelle ja huolestuneena seuraavien vaalien lopputuloksesta, on valitettavasti jo alkanut perumaan pyrkimyksiään palata kestävän rahatalouden politiikkaan. Näin olemme jälleen sitoutuneet turmiollisiin keinoihin peukaloida rahan tarjontaa. Jatkamme inflaatiolla, joka kiihtyvällä vauhdilla saa dollarin ostovoiman kutistumaan. Mihin se johtaa? Tätä kysymystä Mr. Reuther ja muut eivät koskaan kysy.

Ainoastaan äärimmäisen oppimattomat itsenimitetyt edistykselliset voivat kutsua omaksuttuja toimenpiteitä ”työläisten etuja” ajavaksi politiikaksi. Palkansaajat kuten kaikki muutkin kansalaiset ovat vahvasti kiinnostuneita säilyttämään dollarin ostovoiman. Jos liittojen ansiosta hänen viikoittaiset tulonsa nostetaan markkinatason yläpuolelle, hänen tulee hyvin pian huomaamaan, että hintojen nouseva kehitys ei ainoastaan riistä hänen odottamaansa hyötyä, vaan myös tekee hänen säästöjensä, vakuutustensa ja eläkeoikeuksiensa arvot vähäisimmiksi. Ja vielä pahempaa, hän saattaa menettää työnsä löytämättä uutta tilalle.

10. Vilpillisyys taistelussa inflaatiota vastaan

Kaikki poliittiset puolueet ja painostusryhmät väittävät vastustavansa inflaatiota. Mutta todellisuudessa he tarkoittavat. etteivät he pidä inflaation väistämättömistä seurauksista eli nousevista elinkustannuksista. Todellisuudessa he suosivat kaikkia toimenpiteitä, jotka pakosta lisäävät liikkeellä olevan valuutan määrä. He eivät ainoastaan vaadi helpon rahan politiikkaa mahdollistaakseen liittojen loputtoman palkkojen vahvistamisen, vaan myös lisää valtiollista kulutusta ja – samalla – verojen lievennyksiä kasvattamalla verovapauksia.

Tekopyhän marxilaisen luokkien intressien yhteensovittamattomuuden huiputtamana ihmiset olettavat ainoastaan omistavan luokan intressien olevan ristiriidassa liittojen korkeampien palkkavaatimusten kanssa. Todellisuudessa palkansaajat eivät ole sen vähemmän kuin muut ryhmät tai luokat kiinnostuneita palaamaan vakaaseen rahan. Viime kuukausina on puhuttu paljon tekopyhien viranomaisten aiheuttamasta vahingosta liittojen jäsenyydelle. Mutta työläisille aiheutettu tuho liittojen liiallisilla palkkojen nostoilla on paljon tuhoisampaa.

Olisi liioittelua väittää liittojen taktiikkojen olevan ainoa uhka rahataloudelliselle vakaudelle ja järkevällä talouspolitiikalle. Järjestäytyneet palkansaajat eivät ole ainoa painostusryhmä, joka vaarantaa nykyisen rahajärjestelmämme vakauden. Mutta ne ovat näistä ryhmistä kaikkein voimakkain ja vaikutusvaltaisin ja päävastuu kuuluu heille.

11. Kestävän rahatalouspolitiikan tärkeys

Kapitalismi on lisännyt palkansaajien elintasoa ennenkuulumattomalla tavalla. Keskiverto amerikkalainen perhe nauttii nykyään mukavuuksista, joista sata vuotta sitten edes kaikkein rikkaimmat eivät uneksineet. Kaikki tämä hyvinvointi perustuu kasvaneisiin säästöihin ja kerääntyneeseen pääomaan; ilman näitä varoja, jotka mahdollistavat yritysten käyttää hyväkseen tieteellistä ja teknologista kehitystä, amerikkalainen työläinen ei pystyisi tuottamaan enemmän ja parempia tuotteita työtuntia kohden kuin aasialaiset kulit, ei ansaitsisi enemmän ja tulisi heidän laillaan elämään rutiköyhänä nääntymisen partaalla. Kaikki toimenpiteet, jotka – kuten ansiotulo- ja yhtiöverotusjärjestelmämme – tähtäävät estämään pääoman kartuttamisen jatkumista tai jopa pääomien vähenemiseen, ovat näin ollen käytännössä työntekoa vastustavia ja yhteiskunnallisesti vahingollisia.

Säästämisestä ja pääoman muodostamisesta tulee vielä mainita eräs huomio. Kapitalismin aikaansaamat parannukset hyvinvointiin mahdollistivat tavalliselle ihmiselle säästää ja siten tulla itsekin vaatimattomassa mittakaavassa kapitalistiksi. Merkittävä osa amerikkalaisessa liike-elämässä toimivasta pääomasta koostuu massojen säästöistä. Miljoonat palkansaajat omistavat säästötalletuksia, velkakirjoja ja vakuutuksia. Kaikki nämä vaateet maksetaan dollareissa ja niiden arvo riippuu kansakunnan rahan vakaudesta. Tästä näkökulmasta dollarin ostovoiman säilyttäminen on massoille keskeinen tavoite. Tämän päämäärän saavuttamiseksi ei riitä ainoastaan painattaa seteleihin mietelause Luotamme Jumalaan. Tulee ryhtyä tarkoituksenmukaisiin toimenpiteisiin.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Wages, Unemployment, and Inflation

Tämä oli Ludiwig von Misesin (1881-1973) viimeinen virallinen puhe 2. toukokuuta 1970 pidetyssä taloudellisessa seminaarissa, johon osallistui 600 hengen yleisö opiskelijoita, opettajia ja muuta yleisöä.

Hyvät naiset ja herrat:

Minulla on vaikeuksia pitää puhetta tällä yleisölle, jolle ovat esiintyneet niin monet erinomaiset puhujat ja jolle myös todennäköisesti tulevaisuudessa tulevat esiintymään. Mutta en halua käyttää aikaa aloituksen kauniisiin sanoihin. Haluan siirtyä asioiden keskelle, in media res, käyttääkseni rajallisen ajan parhaalla mahdollisella tavalla.

Ihmiset eivät ole ainoastaan biologinen luokka—luokka ihmisiä yhdistettyinä tai liitettyinä toisiinsa biologisten faktojen perusteella. Ihmiset eivät ole ainoastaan sukulaisia keskenään; he tekevät myös yhteistoimintaa. He eivät ole ainoastaan biologisesti hyvin läheistä sukua toisilleen; he ovat myös—käyttäen vielä muutama vuosikymmen sitten tuntematonta termiä—”prakseologinen” luokka. He ovat henkisesti ja älyllisesti läheisiä ja he ovat läheisiä myös tavalla, jolla he elävät ja työskentelevät. He toimivat yhteistyössä. Yhteistoimijoita eivät ole ainoastaan ihmiset, jotka vaikuttavat yhdessä. He ovat ihmisiä jotka, ennen yhteistoimintaansa ajattelevat samalla tavoin ja synnyttävät asiantilan, jota voimme kutsua ryhmän tai luokan yhtenäisyydeksi.

Yhteistoimintaan kuuluu useita malleja. Ainoastaan yksi malli on tunnettu ihmisille, jotka näkevät ainoastaan pienten ihmisryhmien toimivan yhdessä. Nämä ihmiset näkevät ainoastaan järjestäytyneen yhteistyön—yhteistyön jota johtaa yksiköt, jotka antavat ohjeita toisille seuratakseen johtajiansa. Tämä järjestetty yhteistyön järjestelmä on erittäin suosittu. Sen on äärimmäisen hyvin tunnettu, erityisesti poliittisesta näkökulmasta. Se on järjestelmä johon yksilöt integroidaan erityisellä tavalla. Se on organisoitu järjestelmä, järjestelmä jota voidaan helposti kuvailla. Se on järjestelmä joka tänään tunnetaan ”sosialismina.”

Sosialismi on ihmisten yhteistyötä, mutta erityisen tyyppistä yhteistyötä. On ainoastaan yksi yksilö tai yksi ryhmä tai ihmisten luokka, joka antaa ohjeita kaikille muille ryhmän jäsenille heidän koko tavalleen tehdä yhteistyötä. Sosialistisessa järjestelmässä on yksi tahto, joka määrittää kaiken ja kuinka kaikkien ihmisten, kaikkien järjestelmän jäsenten, tulee toimia pienen ryhmän tai jopa vain yhden ihmisen, joka johtaa koko organisaatiota, käskyjen ja määräysten mukaisesti. Kaikkein taidokkaimmassa sosialistisessa järjestelmässä, jonka maailma on tähän mennessä tuntenut, teoreettisesti hienostuneimmassa sosialistisessa järjestelmässä, ainoastaan yksi ihminen päättää missä ja miten koko järjestelmän tulee toimia. Tässä järjestelmässä on ainoastaan yksi tahto joka päättää kaikesta. Ei ole ristiriitoja. On ainoastaan yksi johtaja, the Führer, johdossa. Muiden tulee totella ja seurata.

Tämä järjestelmä on hyvin tunnettu. Sitä voidaan erittäin hyvin ja helposti kuvailla; mutta se on järjestelmä jonka seuraamukset ja vaikutukset ovat tiedossa vain hyvin harvalle ihmiselle, jos yhdellekään. Führer periaatteen alla, sosialismiksi kutsumamme yhteistyötavan alla, organisoidun tai ”suunnitellun” yhteiskunnan alla, tämän järjestelmän alla, on olemassa vain yksi tahto, joka päättää kaikesta ja kaikkien muiden ihmisten täytyy seurata. Heidän tulee olla kuuliaisia. He ovat seuraajia. Tällaisessa järjestelmässä ei varmasti ole hukata tekoja tai valtaa, mutta itsessään tämä ei tarkoita mitään. Se tarkoittaa ainoastaan, että meidän tulee sanoa ettei kaikilla muilla ihmisillä ole omaa tahtoa, ei mahdollisuuksia, ei tilaisuuksia, ei valtaa vaikuttaa koko järjestelmän suuntaan, näiden ihmisten yhteistoiminnan ja yhteistyön suuntaan.

Sosialismi on loistava järjestelmä; se on loistava, erittäin hyvä, erinomainen, jos hyväksymme Führerin ajatukset—jos ainoastaan hyväksymme Führerin ajatukset, joka lopulta johtaa koko järjestelmää. Mutta tämä on hyvin eri asia, jos katsomme sitä todellisuuden näkökulmasta. Todellisessa elämässä ymmärrämme olevan erilaisia ajatuksia, erilaisia toiveita, erilaisia suunnitelmia ja erilaisia yksilöitä. Oikeassa elämässä ymmärrämme näiden yksilöiden, suuren ihmisten enemmistön, tulevan erittäin onnettomiksi jos heidän tulisi hylätä omat toiveensa, suunnitelmansa ja tahtonsa ja he joutuisivat ainoastaan noudattamaan muiden ihmisten käskyjä. Tällaista järjestelmää, järjestelmää josta puuttuu vapaus kaikilta muilta paitsi yhdeltä ihmiseltä,  kutsuisimme vankijärjestelmäksi, ellemme olisi sitoutuneet perustavanlaatuiseen virheeseen, mikä itse asiassa on perustava syy sille miksi niin monet ihmiset hyväksyvät sosialismin ajatukset sekä yleisen suunnan kaikelle ihmiselämälle.

Ihmiset hyväksyvät sosialismin heidän omien ajatustensa näkökulmasta. He ovat täysin vakuuttuneita, että sosialistinen järjestelmä tulee etenemään juuri sillä tavalla kuin he itse haluaisivat sen edetä. He ovat täysin vakuuttuneita, että kaikki ihmiset pakotettaisiin omaksumaan tämä järjestelmä, jota he tietysti itse pitävät parhaana ja ainoana mahdollisena järjestelmänä. Kun puhumme sosialismista, oletamme, jos olemme sen puolesta, että sosialistinen järjestelmä tulee toimimaan juuri niin kuin yksilöllinen sosialisti haluaa sen toimivan. Oletamme tämän järjestelmän, tämän menetelmän, aikaansaavan tarkalleen ne vaikutukset ja tilanteet, jotka tämä yksilöllinen sosialistisen ajatuksen tukija haluaa saavuttaa.

Jos oletamme tällä järjestelmällä olevan myös valtaa päättää kaikesta mitä yksilö tekee suhteessa mitä yleensä kutsutaan uskonnolliseksi ongelmaksi, meidän tulee olettaa, että sellainen järjestelmä tulee omaksumaan yhden tietyn uskonnollisen järjestelmän. Se tekisi kaikista muista uskonnollisista järjestelmistä vainottujen vähemmistöjen järjestelmiä.

Harkitessamme sosialistisia olosuhteita emme koskaan ajattele, että tämä sosialistinen järjestelmä voisi pakottaa ihmiset tekemään asioita, joita he pitävät kaikista asioista pahimpina. Näin ollen meillä on asiantila, jota voimme ainoastaan määrittää yksinkertaisesti huonon ajattelun tilana. Ihmiset uskovat, ihmiset sanovat, ”Suosin sosialismia.” He saattavat käyttää jotain muuta synonyymistä termiä ”sosialismille,” mutta he olettavat tämän järjestelmän olevan juuri se järjestelmä, jota he pitävät kaikin puolin ainoana hyvänä järjestelmänä, ainoana järjestelmänä jonka tulisi olla olemassa. He olettavat kaikkien muiden järjestelmien, kaikkien muiden asioiden toteuttamisen menetelmien, hyvien asioiden, mahtavien asioiden, jalojen asioiden ja yhteisten arkipäiväisten asioiden, olevan menetelmiä, joita he eivät halua sietää.

Sosialismin ideaa voivat jotkin ihmiset pitää erittäin upeana ja hienona ajatuksena. Ihmiset voivat olettaa, että olisi hieno asia, jos koko maailma olisi omistautunut, täysin omistautunut, ainoastaan yhdelle määrätylle tavalla työskennellä, ajatella ja elää ja hylkäisi kaikki muut menetelmät sanokaamme, huonoina. Mutta kysymys on aina, ja tätä kysymystä ei ole monasti harkittu riittävästi, kysymys on tuleeko tämä järjestelmä olemaan juuri se järjestelmä, jota minä pystyn tukemaan, tulen tukemaan ja voin tukea?

Sosialismin ajatus on aina yhdistynyt tiukasti vakaumukseen, että on olemassa vain yksi hyvä mahdollinen suunnitelma ja että ainoastaan yksi suunnitelma tulisi laittaa täytäntöön, ja että kaikki muut suunnitelmat asioiden päättämisestä tulisi kieltää ja pitää laittomina, epärealistisina, moraalittomina ja niin edelleen. Sosialismin nauttima suuri suosio laajasti ottaen maailmassa perustuu ihmisten uskoon, että sosialismisi tulee totta kai tukemaan ainoastaan oikeita asioita eikä pahoja asioita sekä että pahat asiat tultaisiin kieltämään. Mikä on hyvää ja mikä pahaa, mikä on oikein ja mikä väärin, tultaisiin totta kai päättämään minun toiveideni, minun näkemyksieni ja minun mieleni mukaan.

Sosialismin suuri suosio perustuu nimenomaan tosiasiaan, että ihmiset pitävät aina itseään kuuluvaksi hallitsevan enemmistön jäsenistöön, sosialistisen järjestelmän hallitsevaan voimaan, ja ei koskaan ryhmän jäseneksi, jonka ajattelua, näkemyksiä ja opetuksia ei sallita, suvaita tai hyväksytä enemmistön toimesta. Näin ollen kun puhumme sosialismista, unohdamme aina, että sosialismissa voi tapahtua niin etten kuulukaan ryhmän tai enemmistön jäseneksi joka, vaikkakin vähemmistönä, omaa erinäisiä teknisiä menetelmiä koko maailman hallintaan ja voimat sortaa kaikkia vastustajia. Ihmiset ovat täysin vakuuttuneita, että tämä järjestelmä tulee olemaan minulle upea, vain minulle. He eivät välitä siitä onko se upea myös muille ihmisille. Joten näiden järjestelmien suuri suosio koostuu nimenomaan tosiasiasta, että ihmiset ovat vakuuttuneita, että heidän ideansa, heidän suunnitelmansa ja heidän menetelmänsä ovat oikeita ja ainoita hyväksyttäviä.

Verrataan tätä ankaran yksinvallan järjestelmää markkinatalouden järjestelmään, vapauden järjestelmään, järjestelmään jossa jokainen tai jokainen ryhmä on muiden ihmisten valitsema. Kun vertaamme näitä kahta järjestelmä, huomaamme että markkinajärjestelmässä on varmasti epätyydyttäviä asiantiloja. Tällöin ihmiset kysyvät, mikseivät niin monet hyvät ihmiset hyväksy sosialismia? Nämä ihmiset eivät näe, että katsottuna ihmisten yhteistoiminnan ja rinnakkaiselon näkökulmasta, meillä on vain yksi tapa saada aikaan kaikinpuolinen täysi yksimielisyys ajattelussa ja toiminnassa, ja tämä on kieltämällä kaikki poikkeavuus ja vainoamalla ihmisiä jotka poikkeavat siitä mikä on hyväksyttävää niiden toimesta, joilla on valta pakottaa vastustajat kuuliaisiksi. Näin ollen meidän tulee ymmärtää, että ihmiskunta olisi kehittynyt merkittävästi eri tavalla, jos aina olisi ollut ihmisiä, jotka olisivat käyttäneet voimaa pakottaakseen omat ajatuksensa, omat tapansa toimia ja elää ylivertaisesti kaikkialla ja kieltäneet kaiken muun.

Pitää paikkansa, meillä oli tie ulos. Meidän täytyy mainita, että yhdessä osassa maailmaa saattaisi olla ihmisryhmällä yksi järjestelmä ja muiden ihmisten keskuudessa toinen järjestelmä. Tämä tarkoittaa asiantilaa maailmassa, jossa olisi monta itsenäistä valtiota ja jokaisessa näistä itsenäisistä valtioista erilainen järjestelmä tiukasta sosialismista, vallitsevasta valtaapitävän ryhmän toimesta tiukka päätöksenteko kaikesta. Tämä olisi aikaansaanut useiden ryhmittymien maailman, mahdollisesti keskenään taistelevien; taistellen keskenään, koska jos pidät tiettyjä asioita ehdottomasti välttämättöminä, et tule suvaitsemaan muiden ajatusten kehittelyä muiden ryhmien toimesta oman maasi rajojen ulkopuolella. Se että meillä on ihmiskunnan sivilisaatio, se että olemme oivaltaneen tiettyjä parannuksia vuosisatojen saatossa, perustuu tosiasiaan, että tällaista yleistä koko maailmaa hallitsevaa järjestelmää ei ole koskaan toteutettu eikä koskaan hyväksytty, vaikkakin monet ryhmittymät historian aikana ovat yrittäneet saada tämän aikaiseksi.

On ollut ryhmiä, jotka ovat pitäneet oikeutenaan ja velvollisuutenaan käyttää voimaansa pakottamaan kaikki muut alistumaan. Tämäntyylisiä sotia on ollut, joissa esimerkiksi ihmiset pyrkivät pakottamaan eri uskontojen ihmisryhmät alistumaan ja hyväksymään heidän oma uskontonsa. Tällaisien ongelmien parissa on ollut satojen ja taas satojen vuosien kamppailuja. Lopulta näistä taisteluista ja sodista ilmeni ajatus, että ihmiset ovat erilaisia eikä asiantila ole ehdottomasti välttämätöntä, jossa kaikki muut ihmiset pakotetaan käyttäytymään juuri sillä tavoin kuin tietty diktaattori haluaa heidän käyttäytyvän. Kehittyi yhteistyöjärjestelmä asiantiloihin, joissa ihmiset voivat tehdä yhteistyötä heidän ollessaan sitoutuneita samoihin ajatuksiin. Ei ole välttämätöntä, että ihmiset toimivat tarkasti samalla tavoin, käyttäytyvät samalla tavoin ja ajattelevat samalla tavoin kuin muut ihmiset tekevät.

Tarvitaan se mikä sai aikaan ja mikä todella käynnisti ihmiskunnan sivilisaation sellaisena kun sen tunnemme. Tarvitaan yhteistyöjärjestelmä niille aloille, joilla pienemmät ja suuremmat ryhmät hyväksyvät yhteistyön. Tämän seurauksena meillä on ollut vuosisatojen saatossa järjestelmien kehitys, jotka perustuvat ja jota kutsumme vaihdannaksi. Vaihdanta juontuu latinan sanoista, joita niin usein käytetään kuvaamaan kaikkein yksinkertaisimmilla tavalla olosuhteiden ominaispiirteitä, do out des—annan sinun antaessasi minulle—tarkoittaen annan vaihtaakseni kanssasi. Vuosisatojen saatossa tämä aikaansai kaikki ne olosuhteet, joita nyt pidämme nykyaikaisen sivistyneen elämän olosuhteina.

Voimme toki sanoa, että joidenkin muiden olosuhteisen alaisena asiat saattaisivat olla paremmin kuin markkinatalouden järjestelmän alaisena. Hyödykkeiden vaihdannan järjestelmän alaisena vallitsee yhä monia epämieluisia asioita, jotka olisivat kadonneet jos, jos! yli-ihminen, millään tavoin rajoittamaton, olisi omannut vallan organisoida ja järjestää kaikki ihmisten asiat. Meillä on vaihdannan järjestelmä. Tämä vaihdantajärjestelmä on kehittynyt ihmiskunnan tuhansien vuosien historiassa järjestelmäksi, jossa ihmiset ryhtyvät, jopa rajoittuneeseen yhteistyöhön, toisten ryhmien kanssa, joiden mielissä vallitsee erilaiset ajatukset. Meillä on järjestelmä, jossa voin tehdä jotain tyydyttääkseni toisen ihmisen, jolta odotan saavani jotain vastineeksi. Meillä on järjestelmä tekojen vaihdannan järjestelmä ja näiden tekojen tuotteiden vaihdanta, ja meillä on tämä järjestelmä perustuen palveluksien vaihdantaan. Joku tekee palveluksen odotuksella saavansa toisen palveluksen niiltä ihmisiltä, joille hän teki oman palveluksensa.

Olemme täsmentäneet tätä vaihdannan järjestelmää vaihdannan välineen teknisellä avulla. Henkilön ei ole tarpeen löytää toista henkilöä, joka pystyy tarkalleen antamaan etsimäänsä antaessaan toiselle henkilölle. Riittää jos voimme tarkentaa tällaista järjestelmää käyttämällä  niin sanottua vaihdannan välinettä. Mitä on tehty, kuten kaikki tietävät, on vaihdannan järjestelmän täsmentäminen vaihdannan välineen käytöllä. Tämä ihmisten järjestelmä, kuten se ilmenee maailmassa nykyään, koostuu tosiasiasta, että ihmiset tekevät jotakin vastaanottaakseen jotakin sitä vastaan mitä he ovat tehneet palkkiona palveluksistaan.

Tämä järjestelmä on tarkentunut vaihdannan välineen käytöllä. Tämä tarkoittaa, että ihmiset eivät aina anna tai vaihda täsmälleen mitä he ovat tuottaneet sitä vastaan mitä he itse haluavat kuluttaa tai omistaa. On mahdollista käyttää jotain vaihdannan välinettä, joka liittyy epäsuoraan ryhmien vaihdantaan. Tällä tavoin olemme luoneet sivilisaation ja ihmisen toiminnan kokonainen järjestelmän, joka toimii tyydyttävästi.

Meillä on rahatalouden järjestelmä. Ihmiset sanovat kuinka likaista ja huonoa on tehdä jollekin toiselle jotain ainoastaan, koska odotat häneltä jotain. Mutta ei se ole niin pahaa, tiedättehän. Se on ehto, jolla ihmiselämää voi esiintyä. Tässä tilanteessa on välttämätöntä olla joku vaihdannan väline, koska ihminen joka haluaa antaa saadakseen jotain, ei aina omaa sitä mitä toinen ihminen, jolta hän haluaa sen vastaanottaa, hyväksyisi korvaukseksi. Sen vuoksi olemme kehittäneet vaihdannan välineen järjestelmän, rahajärjestelmän, joka mahdollistaa yksilölle tarjota jotain vaihdossa jonkun toisen toimintaan, joka on häneen nähden kaikin puolin hyvin erilainen.

Tuhansien vuosien saatossa olemme kehittäneet käytännöllisen järjestelmän, jossa ihmiset pystyvät käyttämään erilaisia ominaisuuksiaan, erilaista tietouttaan, erilaisia kykyjään ja moninaisia asioita, jotka he löytävät maantieteellisestä ympäristöstään, vastaanottaakseen muilta ihmisiltä toisenlaisia asioita joita he haluavat omistaa tai saada haltuunsa. Tällä tavoin olemme kehittäneet markkinoiden järjestelmän.

Ihmiset sanovat markkinoiden olevan jotain hyvin yleistä. Ihmiset kysyvät: Miksi antaa toiselle jotain ainoastaan kun odotat saavasi jotain häneltä? Tämä saattaa olla tai sitten ei tyhmä vastaväite, mutta tosiasiallisesti se on aikaansaanut ihmissivilisaation kehityksen, josta olemme niin ylpeitä tänään. Sen ansiosta olemme tehneet merkittävää edistymistä aikaisemmin vallitsevista olosuhteista. Voimme sanoa kuinka rahvasta on antaa toiselle jotain juotavaa ainoastaan koska haluat saada häneltä jotain takaisin. En halua ottaa kantaa onko tämä kovin jaloa tai onko se rahvasta vai ei. Se on sivilisaatiomme perusta—hyödykkeiden ja tuotteiden vaihdanta. Tämä hyödykkeiden ja tuotteiden vaihdanta aikaansai sivilisaation sellaisena kuin sen tunnemme. Tälle järjestelmälle on vain yksi vaihtoehto. Tämä vaihtoehto on Führer periaate. Führurtum, järjestelmä keskitetyllä johtajalla, joka saa kaiken aikaan rankaisemalla toisia ja palkitsemalla toisia. Tämä on ainoa vaihtoehto yhteiselle markkinointijärjestelmällemme—järjestelmälle jossa ihmiset pyrkivät aina saamaan jotain parempaa antamalla pois jotain ja vastaanottamalla siitä maksun. Yhteisessä järjestelmässämme sinun tulisi olla vapaa tekemään palveluksia niin paljon kuin pystyt niitä tekemään ja vastaanottamaan niistä korvauksen. Markkinajärjestelmämme ei saata olla niin jalo teoreettisen jalouden näkökulmasta, mutta se on järjestelmä joka on mahdollistanut kaikki asiat jotka tunnemme ja omaamme tänään. Se on onnistunut pääsemään eroon monista sairauksista ja huolehtimaan sairaista ja niistä ihmisistä, jotka joistain muista syistä ovat estyneet niin tekemään. Se on järjestelmä jossa he myös voivat elää ja nauttia elämästä. Kaikki tämä siitä syystä, että olemme luoneet tämän upean markkinointijärjestelmän.

Olemme luoneet tämän maailmanmarkkinan, joka mahdollistaa jonkun tullessa sairaaksi Euroopassa saada parannuksen, ainoan tunnetun parannuskeinon sitä vastaan. Tämä parannuskeino on saatavilla, vaikka saattaa olla välttämätöntä matkustaa useita tuhansia kilometrejä ja luoda monia laitoksia, joiden rakentaminen ja luominen on saattanut vaatia vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Olemme luoneet tämän upean järjestelmän, johon luonnollisesti ainoastaan terveet ja voimissaan olevat voivat aktiivisesti ottaa osaa. Mutta tämä järjestelmä on yhdistettynä toiseen järjestelmään, joka mahdollistaa myös antaa ja huolehtia niistä, jotka eivät pysty huolehtimaan itsestään.

Näin ollen meillä on järjestelmä, jonka toimintojemme keskuksessa on do ut des, annan saadakseni jotain. Tässä järjestelmässä olemme luoneet vaihdannan välineen teknisistä syistä, koska se mahdollistaa nämä vaihdannat. Tämä järjestelmä vaihdannan välineen käytön kanssa, rahan, vaatii tiettyjä erityisiä sääntöjä, jotta emme kadota päämääriä joihin pyrimme. Näin ollen voimme sanoa tuhansia vuosia sitten ihmiskunnan aloittaneen erittäin alhaisesta elintasosta, hyvin yksinkertaisin asioin, täydellisessä tietämättömyydessä asioista joita arvostamme eniten elämässä, näinä tuhansina vuosina ihmiskunta on kehittänyt tämän järjestelmän, jossa on niin paljon asioita joita voidaan pitää täysin tyydyttävinä. Kuitenkin pitäen mielessä nämä kaikki täysin tyydyttyvät asiat, nykyään vallitsee monia asioita jotka ovat edelleen epätyydyttäviä. Mutta olemme nähneet tämän järjestelmän kehittyneen askel kerrallaan siitä tosiasiasta, että yksilöt pyrkivät luomaan jonkin toiminnan tavan päästäkseen eroon epätyydyttävistä olosuhteista ja jopa monissa tapauksissa tehdäkseen erittäin epätyydyttävät olosuhteen vähemmän epätyydyttäviksi, ellei täysin tyydyttäviksi.

Tämä järjestelmä perustuu markkinoihin. Se perustuu vaihdantaan vaihdannan välinettä käyttäen markkinoilla. Tällaisia vaihdannan välineitä tarvitaan järjestelmän luomiseksi, jossa ihmiset voivat tehdä niitä asioita joita tänään pidämme, tuhansien vuosien kehityksen jälkeen, ehdottoman välittämättöminä ja ehdottoman tyydyttävinä. Näin ollen ihmisten eivät ole oikeutettuja katsomaan nenänvarttansa pitkin näitä vaihdantamarkkinan olosuhteita, rahaa, myymistä kaikkein korkeimmalla vastaanotettavalla hinnalla, ikään kuin kaikki nämä ehdottomasti välttämättömät olosuhteet kuuluisivat vähäpätöisimpiin asioihin elämässä ainoastaan, koska jotkut olosuhteet maailmassa ovat epätyydyttäviä. Olosuhteiden tekeminen paljon tyydyttävämmäksi vaati monessa tapauksessa sellaisia asioita kuten itsekkyyttä—vaatien toimintaa tavalla, jossa pyritään saamaan paras mahdollinen vaihtosuhde ja niin edelleen.

Selkeästi emme ole saavuttaneet asioiden ideaalitilaa. Emme pysty saavuttamaan tällaista ideaalitilaa, koska olosuhteet maailmassa ovat sellaiset, että ihmisen täytyy työskennellä ruokkiakseen itsensä. Tämä saattaa olla, sanokaamme, vähemmän miellyttävää kuin pelkästään elämästä nauttiminen ilman tarvetta työnteolle. Aikaansaadussa järjestelmässämme vaihdannan väline, raha, on keskeinen. Sillä on asema, jota ei voida niin pitkälle kuin pystymme näkemään, korvaamaan millään muulla. Sen vuoksi emme voi sanoa olosuhteiden maailmassa olevan erittäin epätyydyttäviä, koska joudumme harjoittamaan vaihdantaa, pyrkimään vaihtamaan sitä mitä omamme siihen mitä haluaisimme hankkia ja niin edelleen. Jotkut ihmiset eivät pidä tätä kovin miellyttävänä, tämän kuuluessa alempaa ihmiseloon ja ihmisen toiminnan kategorioihin. Tämä ei pidä paikkaansa.

Kaikki ihmisten aikaansaamat hienot asiat, taiteet, kaikki ihmisten tekemät jalot asiat, apu sitä tarvitseville, apu huonossa kunnossa oleville ihmisille, kaikki nämä asiat olisivat mahdottomia, ellemme olisi vuosisatojen aikana kehittäneet markkinajärjestelmää, jossa parannamme yhä pidemmälle ihmiselämän säilyttämisen menetelmiä, tehden sen puhtaammaksi ja tyydyttävämmäksi sekä eettiseltä että taiteelliselta näkökannalta. Sen vuoksi jos vertaamme maailman huonoja olosuhteita ajatuksiin, joita meillä on hienommasta ja paremmasta maailmasta, meidän tulee sanoa ettei näillä vertauksilla ole mitään arvoa.

Se mikä on tehnyt ihmiset paremmiksi, antanut ihmiselle paremmat olosuhteet ja luonut kaikki ne asiat, joita nykyään pidämme ihmiskunnan ylpeinä saavutuksina, eivät juonnut joistain julistuksista, puheista, unelmista paremmasta maailmasta tai joistain yrityksistä toteuttaa parempaa maailmaa aseiden avulla. Kaikki nämä asiat sai aikaan päivittäiset ihmisten hienot työt, ihmisten pyrkimykset parantaa omia olosuhteitaan työskentelemällä ankarasti ja tekemällä asioita, jotka olivat tuntemattomia aikaisemmille sukupolville ja jopa heille itselleen aikaisemmista ajoista. Sen vuoksi meidän tulee sanoa markkinajärjestelmän—järjestelmän tuottaa jotakin antaaksemme sen pois, mutta antaen ainoastaan ihmisille jotka itse antavat meidän edistykseen, tätä markkinajärjestelmää voidaan pitää hyvin rahvaana, mutta silti erittäin tarpeellisena järjestelmänä. Tätä järjestelmää ei välttämättä voida verrata tiettyihin ihmiselämän ilmentymiin taiteissa, uskonnossa, filosofiassa ja niin edelleen, mutta se on järjestelmä, joka on edistänyt kaikkea. Se on järjestelmä, joka on muuttanut ihmiset, joiden esi-isät elivät tasolla jota nyt pidämme äärimmäisen epätyydyttävänä, jälkeläisiksi jotka ovat jatkuvasti sitoutuneet ajatukseen olosuhteiden parantamisesta työskentelemällä lisää, opiskelemalla lisää luonnon olosuhteita ja löytämällä yhä parempia menetelmiä parantaa kaikkia niitä asioita, joita pidämme epätyydyttävinä. Tämä on oikea tapa ihmisille elää. Sen vuoksi jos jotkut ihmiset sanovat kaiken maapallolla olevan huonoa ja ainoa tyydyttävä asia korkeamman filosofian näkökulmasta on vetäytyä aktiivisesta palveluksesta ja elää muinaisten erakkojen tapaan, vastauksemme heille on ”Ei!”

Katso ympärillesi ja missä näet jopa kaikkein pienimmän olosuhteiden parannuksen, voit kutsua sitä pyrkimyksien vaikutukseksi ja esi-isien aikaansaannokseksi. Meillä on vain yksi tapa parantaa olosuhteita. Tehdä samoin kuin he tekivät, pyrkiä saavuttamaan yhä enemmän, parantaa olosuhteitamme yhä enemmän.

Kiitos!

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Socialism vs. Market Exchange

Valtakunnallisen vaurauden keskellä eräät taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat jatkavat yleisön kalvamista. Joka puolella maata ne ottavat samat muodot. Mitä ne ovat? Liikenneruuhkia, riittämättömiä teitä, liian täysiä kouluja, nuorisorikollisuutta ja vesikatkoksia. Tällaiset asiat ovat osoittautuneet ongelmalliseksi monella tapaa; ennen kaikkea ne vaikuttavat synnyttävän ristiriitoja.

Kiihkeät kamppailut ovat valloillaan amerikkalaisten ryhmien välillä. Jotkut haluavat ”edistyksellistä” opetusta; toiset haluavat erilaisia muotoja perinteisestä. Jotkut haluavat kouluissa opetettavan sosialismia; toiset suosivat vapaata yrittäjyyttä. Jotkut haluavat uskonnon kouluihin, toiset vaativat valtion ja kirkon erottamista. Jotkut haluavat juomaveden fluorisointia, toiset haluavat saada sen lääkitsemättömänä.

Onko vedessä tai koulutuksessa jotain erityistä, joka luo ratkaisemattomia ongelmia? Mistä johtuu ettei ole kiihkeitä argumentteja siitä, millaista terästä tai autoja valmistetaan, ei taisteluja millaisia sanomalehtiä painetaan? Vastaus: On jotain erityistä—koulutus ja veden toimitus ovat esimerkkejä siitä mitä tapahtuu kun valtio, yksityisten yritysten sijaan, pyörittää liiketoimintaa.

Oletko koskaan kuullut yksityisen yrityksen ehdottavan ”ratkaisevansa” myynnissä olevan tuotteensa pulaa pyytämällä ihmisiä ostamaan vähemmän? Et varmasti ole. Yksityiset yritykset toivottavat asiakkaat tervetulleiksi, ja laajentavat kun heidän tuotteensa on kovassa kysynnässä, palvellen ja hyödyttäen näin asiakkaitaan yhtä lailla kuin itseäänkin. Ainoastaan valtio ”ratkaisee” teidensä liikenneongelmat pakottamalla rekat (tai yksityiset autot tai linja-autot) pois kaduilta. Tämän periaatteen mukaan ”ihanteellinen” ratkaisu liikenneruuhkiin on tehdä kaikista ajoneuvoista laittomia! Ja silti juuri tällaisia ehdotuksia ollaan totuttu odottamaan julkiselta sektorilta.

Liikenneruuhkia? Kiellä kaikki autot! Vesipulaa? Juo vähemmän vettä! Ongelmia postissa? Tiputa postinjako kertaan päivässä! Rikollisuutta kaupungeissa? Määrää ulkonaliikkumiskielto! Mikään yksityinen toimittaja ei pysyisi kauaa liiketoiminnassa, jos hän reagoisi näin asiakkaidensa toiveisiin. Mutta kun valtio on toimittajana, sen sijaan että olisi asiakkaidensa toiveiden ohjaamana, se ohjaa heidät tulemaan toimeen vähemmällä tai täysin ilman. Yksityisten yritysten motto on ”asiakas on aina oikeassa,” valtion slogani on ”kirottu yleisö!”

Konfliktit ja katkeruus ovat sisäsyntyisiä valtion toiminnoissa. Kuvittele mitä tapahtuisi, jos valtio julkaisisi kaikkia sanomalehtiä. Ensinnäkin koska valtion toiminto saa kaikki tulonsa pakotetuista veroista vapaaehtoisista maksuista suoritettujen palveluiden sijaan, sen ei tarvitse olla asiakkaita palvellessaan tehokas. Ja toiseksi veronmaksajien ryhmien välillä roihuaisi riitoja toimituspolitiikasta, uutissisällöstä ja jopa lehden julkaisukoosta. ”Oikeistolaiset,” ”vasemmistolaiset,” ”keskustalaiset,” kaikki pakotettuina maksamaan lehdestä, pyrkisivät luonnollisesti määräämään sen politiikasta.

Sen sijaan vapailla markkinoilla jokainen ryhmä rahoittaa ja tukee suosimaansa tuotetta, joko sanomalehteä, koulua tai vauvanruokapakettia. Sosialistit, vapaan yrittäjyyden kananttajat, edistykselliset, perinteitä vaalivat, juoruja rakastavat ja shakista pitävät löytävät kaikki koulut, sanoma- tai aikakausilehdet, jotka täyttävät heidän tarpeensa. Mieltymyksillä on täysi vapaus ja ketään ei velvoiteta ottamaan ei-toivottuja tuotteita. Jokainen poliittinen mieltymys ja jokainen makutottumus täyttyy. Sen sijaan että enemmistö tai poliittisesti vahva tyrannisoi vähemmistöä, jokainen yksilö voi saada juuri niin paljon kuin hänellä on varaa siihen mitä hän haluaa.

Valtion yleinen vastaus väitteisiin tehottomuudesta tai pulasta on syyttää yleisöä: ”Veronmaksajat eivät anna meillä lisää rahaa!” Yleisö kirjaimellisesti täytyy pakottaa ojentamaan lisää verorahoja valtateihin, kouluihin ja vastaaviin. Ja silti herää uudelleen kysymys: ”Miksei yksityisillä yrityksillä ole näitä ongelmia?” Miksei televisio- tai teräsyrityksillä ole ongelmia löytää pääomia laajentumiseen? Koska kuluttajat maksavat teräksestä tai televisioista, ja säästäjät puolestaan voivat tehdä rahaa investoimalla näihin yrityksiin.

Yleisöä menestyksekkäästi palvelevat yritykset huomaavat löytävänsä helposti pääomia laajentumiselle; menestymättömät ja tehottomat yritykset taasen lopettavat toimintansa. Valtion tapauksessa ei ole voittoja sijoittajille eikä rangaistusmaksuja tehottomalle toimijalle. Kukaan ei sijoita, ja näin ollen kukaan ei voi vakuuttaa, että menestyvät suunnitelmat laajenevat ja epäonnistuneet häviävät. Nämä ovat muutamia syitä miksi valtion tulee hakea ”pääomansa” kirjaimellisesti kutsumalle ne.

Monet ihmiset ajattelevat, että nämä ongelmat voitaisiin ratkaista, jos vain ”valtiota pyöritettäisiin kuin liiketoimintaa.” Ja niin he kannattavat postimaksujen nostamista kunnes Postilaitos ”toimii voitolla.” Luonnollisesti käyttäjät keventäisivät hiukan veronmaksajien taakkaa. Mutta tässä valtio liikelaitoksena -ajatuksessa on kohtalokkaita epäkohtia. Ensinnäkin julkista palvelua ei voida koskaan operoida liiketoimintona, koska sen pääoma kutsutaan veronmaksajilta. Tätä ei voida millään tavoin välttää. (Valtion velkakirjoilla rahoittaminen lepää yhä verotuksen varassa velkakirjojen takaisinmaksettaessa.) Toiseksi yksityiset yritykset saavat voittoja leikkaamalla kuluja mahdollisimman paljon.

Valtion ei tarvitse leikata kuluja; se voi joko leikata palveluitaan tai yksinkertaisesti nostaa hintojaan. Valtion palvelu on aina monopoli tai osamonopoli. Toisinaan, kuten Postilaitoksen tapauksessa, se on pakollinen monopoli—kaikki kilpailu on tehty laittomaksi. Ellei sitä tehdä laittomaksi, niin yksityinen kilpailu kuristetaan veroilla kattaakseen operatiiviset käyttövajeet ja hankkiakseen pääomaa valtion verovapaaseen toimintoon.

Julkishallinnon operoimaan liiketoimintaan liittyy myös toinen kriittinen ongelma. Yksityiset yritykset ovat tehokkuuden esikuvia pääosin koska vapaat markkinat asettavat hinnat, jotka mahdollistavat niille laskennan, jota ne joutuvat tekemään tehdäkseen voittoja ja välttääkseen tappioita. Näin ollen vapaa ”kapitalismi” tapaa asettamaan hinnat niin että hyödykkeet ovat asianmukaisesti kohdentuneet kaikkiin mutkikkaisiin tuotannon osa-alueisiin ja haaroihin, joista nykyaikainen talous koostuu.

Kapitalistinen voittojen ja tappioiden laskeminen tekee tämän ihmeen mahdolliseksi—ja ilman yhden toimijan keskitettyä suunnittelua. Itse asiassa keskitetyt suunnittelijat, joilta puuttuu tarkka hintatietous, eivät pysty laskemaa, ja näin ollen eivät pystyisi ylläpitämään nykyaikaista massatuotantotaloutta. Lyhyesti sanottu, he eivät pystyisi suunnittelemaan.

Ei ole mitään tapaa etukäteen arvioida tuotteen menestystä, jota kuluttajat ovat valmiit ostamaan. Ja joka kerta kun valtio tulee mukaan liiketoimintaan, se häiritsee hiukan enemmän hintoja ja vääristää laskentaa. Lyhyesti sanottu, valtiollinen liiketoiminta tuo mukanaan laskennallisen kaaoksen häiritsevän saarekkeen talousjärjestelmään.

Ei ole siis ihme, että taloudelliset ongelmat ympäröivät valtion yrityksiä. Valtiollinen omistus synnyttää ratkaisemattomia konflikteja, väistämätöntä tehottomuutta ja elintason romahdusta. Yksityinen omistus tarjoaa rauhaa, keskinäistä harmoniaa, suurta tehokkuutta ja huomattavia parannuksia elintasoon.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: The Business of Government