(Tämä on Rothbardin vuonna 1991 kirjoittama johdanto hänen vuonna 1970 kirjoittamaan artikkeliin ”Vapaus, eriarvoisuus, alkukantaisuus ja työnjako.”)

Johdanto

Kahdessa vuosikymmenessä tämän esseen kirjoittamisesta analysoimani pääasialliset yhteiskunnalliset suuntaukset ovat kiihtyneet, kaikesta päätellen eksponentiaalisella vauhdilla. Jugoslaviasta alkanut pako pois sosialismista ja keskitetystä suunnittelusta on ällistyttävästi edennyt koko Itä-Euroopan ”sosialistiseen blokkiin”, ja nyt on vähintäänkin retorista kannatusta yksityistämisen ja vapaan markkinatalouden ajatukselle. Enenevissä määrin marxismi on tullut rajoittuneeksi Yhdysvaltojen ja Länsi-Euroopan akatemioihin, asettuen mukavasti parasiitiksi niiden kapitalistisiin talouksiin.  Mutta jopa akateemikkojen keskuudessa ei ole enää lähes mitään jäljellä 1930 ja 1940-lukujen voitokkaasta marxismista rehentelyineen sosialistisen keskitetyn suunnittelun taloudellisesta tehokkuudesta ja ylivoimaisuudesta. Sen sijaan jopa kaikkein omistautuneimmat marxilaiset esittävät nyt tyhjiä puheita jonkinlaisen ”markkinan” välttämättömyydestä, oli se sitten kuinka valtion kontrolloima tahansa.

1. Uusia eriarvoisuuden ja ”sorron” alueita

Mutta tämä ei tarkoita, että kamppailu tasa-arvoisuudesta olisi ohi. Kaukana siitä. Päinvastaisesti sen jälkeen kun 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun uusi vasemmisto joutui huonoon valoon sen omituisen väkivaltaan siirtymisen takia, se kuunteli vanhempien liberaaliensa neuvoja ja ”liittyi järjestelmään.” Uudet vasemmistolaiset lanseerasivat onnistuneen gramscimaisen ”pitkän marssin instituutioiden läpi” ja tulemalla lakimiehiksi ja akateemikoiksi – erityisesti humaanisiin, filosofiaan ja ”pehmeisiin” yhteiskuntatieteisiin – he ovat onnistuneet saavuttamaan hegemonian kulttuuristamme. Nähden itsensä lyötyinä ja vetäytyen tiukasti taloudelliselta rintamalta (verrattuna 1930-luvun vanhaan vasemmistoon, uuden vasemmiston vahva puoli ei ole koskaan ollut marxilainen taloustiede ja työnarvoteoria), vasemmisto kääntyi oletettuun tasa-arvon moraaliseen ylivertaisuuteen.

Ja tekemällä niin, he kasvavissa määrin kääntyivät siihen mitä esseeni viimeisessä kappaleessa ehdotettiin: vanhanaikaisen taloudellisen tasa-arvon painotuksen vähentämistä ihmisen moninaisuuden laaja-alaisempien puolien poistamisen suosimiseksi. Vanha tasa-arvoisuus painotti tulojen ja varallisuuden tekemistä yhtäläiseksi; mutta kuten Helmut Schoeck erinomaisesti oivalsi, heidän argumenttinsa logiikkana oli ”oikeudenmukaisuuden” nimissä poistaa kaikki todisteet ihmisen moninaisuudesta ja siten joidenkin henkilöiden pääteltävissä olevan tai selkeän ylivertaisuuden muihin nähden. Lyhyesti, kateus muiden ylivertaisuudesta tulee vakiinnuttaa, ja tällaisen kateuden kaikki mahdolliset lähteet poistaa.

Kirjassaan Envy Helmut Schoeck analysoi brittiläisen kirjailijan, L.P. Hartleyn,  hupaisan romaanin dystopiasta. Vuonna 1960 julkaistussa teoksessaan, Facial Justice, Hartley, ennustaa näkemistään toisen maailmansodan jälkeisen brittiläisen elämän asenteista, aloittaa toteamalla että kolmannen maailmansodan jälkeen, ”Oikeudenmukaisuus oli tehnyt suuria harppauksia.” Taloudellinen Oikeudenmukaisuus, Yhteiskunnallinen Oikeudenmukaisuus ja oikeudenmukaisuuden muut muodot oli saavutettu, mutta elämän osa-alueita oli yhä valloittamatta. Erityisesti Kasvojen Oikeudenmukaisuutta [kirjan nimi; suom.huom.] ei ollut vielä saavutettu, sillä kauniilla tytöillä oli epäoikeudenmukainen yliote rumempiin nähden. Sen vuoksi Kasvojen Tasa-arvon ministeriön ohjauksessa kaikki Alpha (kauniit) tytöt ja kaikki Gamma (rumat) tytöt pakotettiin käymään läpi toimenpiteet ”Tasa-arvoistavassa (Kasvojen) Keskuksessa,” jotta kaikki saavat Beta (miellyttävän keskinkertaiset) kasvot.[i]

Sattumoisin vuonna 1961 Kurt Vonnegut julkaisi purevan ja vielä karvaamman satiirisen novellin havainnollistaen täydellisesti tasa-arvoista yhteiskuntaa, jopa vielä perinpohjaisempaa kuin Harteleyn. Vonnegutin ”Harrison Bergeron” alkaa:

 
”Tasoittaminen” toimi osittain seuraavasti:

 
Tämän tyylinen tasa-arvon painotus ei-taloudellisissa eriarvoisuuksissa on lisääntynyt nopeasti ja voimistunut niiden vuosikymmenten aikana, kun nämä miehet kirjoittivat heidän näennäisen liioitellut orwellilaiset dystopiansa. Akateemisissa ja kirjallisissa piireissä ”poliittista korrektiutta” toimeenpannaan koventuvalla rautaisella otteella; ja avain poliittiseen korrektiuteen on millään alueella koskaan olla arvioimatta eroja tai ylivoimaisuutta.

Siten löydämme Smith collegen opintotoimiston monisteen listaavan kymmenen erilaista ”sorron” tapaa, jotka väitetysti aiheutuvat ihmisten arvioinnista. Niihin kuuluvat: ”heteroseksismi,” määritettynä ei-heteroseksuaalisesti suuntautuneiden ”sortona”, joka sisältää ”heidän olemassaolonsa tiedostamatta jättämisen”; ja ”kykenevyyden,” määritettynä ”erilailla kykenevien” [tunnettuna vähemmän valaistuneina päivinä ”vammaisina” tai ”invalideina”] sortamisena ”tilapäisesti kykenevien” toimesta. Erityisen relevantti meidän kahdelle dystopian kirjoittajalle on ”ikäismi,” nuorten ja vanhojen sortaminen nuorekkaiden ja keski-ikäisten aikuisten taholta ja ”ulkonäköisyys” määritettynä ”kauneuden/viehättävyyden standardin luomisena.”

”Sortamisen” oletetaan myös sisältävänä, ei pelkästään jollain lailla ei-viehättävän syrjinnän, vaan jopa erilaisuuden huomioimisen. Ehkäpä kaikkein huvittavin lähiaikana luotu kategoria on ”loogismi” tai ”loogiskeskeisyys”, tietävän ja artikuloivan tyrannia. New Jerseyn kunnan sponsoroima ”feministisen akateemisen opiskelun ohjeistus” sen yliopistokampuksille hyökkää tietämystä ja tieteellistä tutkimusta vastaan per se miesten ”luonnon raiskauksena.” Se syyttää:

 
Luonnollisesti ”sortaminen” on määritetty laajasti syyttämään mahdollisen ylivertaisuuden nimenomaista olemassaoloa – ja siten tilaisuutta kateudelle – kaikilla alueilla. Dekonstruktionismin vallitseva kirjallinen teoria argumentoi raivokkaasti ettei voi olla standardeja yhden kirjallisen ”tekstin” ylivertaisuuden arvioimiseksi verrattuna toiseen. Äskettäisessä konferenssissa erään valtiotieteen professori viitatessa Czeslaw Miloszsin kirjaa The Captive Mind  oikein ”klassikkona,” toinen naispuolinen professori julisti, että pelkkä sana klassikko ”tekee minut sorretuksi.”[iv] Selkeä vaikutus tästä on, että mikä tahansa viittaus jonkun toisen ylivoimaiseen tuotteeseen saattaa synnyttää paheksuntaa ja kateutta rivijäsenissä, ja että näiden ”sortamisen tuntemuksien” ruokkimisen tulee olla kritiikin ja akateemisuuden pääfokuksessa.

Akatemian ja muiden tutkimuslaitosten koko tarkoitus on aina ollut esteetön totuuden etsiminen. Tämä päämäärä on nyt haastettu ja syrjäytetty poliittisesti korrektien ”herkkien” tunteiden ruokkimisella. Tämä subjektiivisten tunteiden painotus totuuden sijaan on ilmeistä nykyisessä yleisessä kohussa huomattavan Berkeley antropologi Vincent Sarichin opetusta kohtaan. Sarichin tarkastelu geneettisistä vaikutuksista rotujen välisiin eroihin saavutuksissa tuomittiin muiden tiedekunnan jäsenten toimesta ”pyrkimyksenä tuhota luokan tummien oppilaiden itsetunto.”[v]

II. Ryhmäkiintiöt

Tosiaankin yksi radikaali muutos tämän esseen kirjoittamisen jälkeen on ollut nopea ja kiihtyvä vanhanaikaisen tasa-arvon, joka halusi tehdä kaikista yksilöistä tasa-arvoisia, muuntuminen ryhmätasa-arvoksi ryhmien puolesta, jotka ovat virallisesti nimetty ”sorretuiksi.” Työllisyydessä, virka-asemassa ja asemassa yleensä sorrettujen ryhmille oletetaan taatuksi heidän kiintiöllinen osuus hyväpalkkaisista tai arvovaltaisista asemista. (Kukaan ei vaikuta olevan kiihdyksissä kiintiöedustuksesta ojankaivajien rivistöihin.) Huomasin tämän ensi kerran eräässä artikkelissa vuosi nykyisen esseen kirjoittamisen jälkeen tasa-arvoisen ideologian luonteen ja seurauksien symposiumissa.

Reagoin siellä voimakkaasti nimettyjen ryhmien kiintiöedustukselle, jota McGovern liike vaati vuoden 1972 demokraattisessa puoluekokouksessa. Nämä voitokkaat demokraatit vaativat, että ryhmät kuten naiset, nuoret, mustat ja meksikolaista syntyperää olevat olivat valittuina delegaatteina vajonneet heidän kiintiöllisen osuutensa väestöstä alapuolelle aikaisempiin puoluekokouksiin nähden; demokraattisen puolueen tulisi korjata tämä jäsentensä valintojen yli kävelemällä ja vaatimalla näiden väitetysti sorrettujen ryhmien todellista kiintiöllistä edustusta. Huomautin tämän väitteen nimenomaisesta älyttömyydestä, että 18-25 ikäiset nuoret olisivat olleet hirvittävästi ”aliedustettuna” menneisyydessä, ja heittäydyin mitä nyt kutsuttaisiin ”poliittisesti epäasialliseksi” reduction ad absurdum ehdottamalla välitöntä korjausta katalaan ja krooniseen viisivuotiaiden ”miesten ja naisten” aliedustukseen.[vi]

Ja kuitenkin vain kaksi vuotta ennen tuota puoluekokousta, toisenlainen vetoomus kiintiöihin oli kohdannut aiheellisen pilkan ja ivan vasemmistoliberaaleilta. Kun erästä presidentti Nixonin epäonnistunutta korkeimman oikeuden ehdokasta pilkattiin ”keskinkertaiseksi,” senaattori Roan Hruska (r., Neb.) ihmetteli miksei Amerikan keskinkertainen väki ansaitse ”edustusta” korkeimmassa oikeudessa. Liberaalit kriitikot pisteliäästi syyttivät senaattoria valikoivasta vastineesta. Vastaava syyte kohdistettuna ”loogismin” parjaajaa kohtaan ajaisi sellaiset kriitikot pois julkisuudesta. Mutta ajat, ja poliittisen korrektiuden standardit, ovat muuttuneet.

On todellakin vaikeaa parodioida tai karrikoida liikettä, joka vaikuttaa olevan elävä parodia, ja joka pystyy saamaan aikaan näin valitettavia tuloksia. Siten kaksi huomattavaa amerikkalaista historioitsijaa, Bernard Bailyn ja Stephan Thernstrom, kirjaimellisesti pakotettiin hylkäämään kurssinsa Amerikan rotujen välisten suhteiden historiasta Harvardissa muutamien oppilaiden kohdistamien absurdien ”rasismin” väitteiden takia, syytteiden joita kaikki asiaan liittyneet käsittelivät äärimäisellä vakavuudella. Tässä yhteydessä erityisen mielenkiintoinen oli syyte Bailyn kurssia kohtaan siirtomaa-ajan rotujen suhteista.

Oppilaan ”epäkohta” Bailyna kohtaan oli, että hän oli lukenut etelävaltion viljelijän päiväkirjaa ilman antamatta ”yhtäläistä aikaa” orjan muistelmille. Valittajille tämä toiminta selkeästi osoitti ”peiteltyä orjuuden puolustamista.” Loukkaavan luennon aikana Bailyn oli kärsivällisesti selittänyt ettei orjien päiväkirjoja, päivyreitä tai kirjeitä tuolta aikakaudelta ole koskaan löydetty. Mutta näille oppilaille Bailyn oli selkeästi epäonnistunut ymmärtämästä ongelmaa: ”Koska oli mahdotonta antaa yhtäläistä edustusta orjille, Bailyn olisi pitänyt jättää viljelijän päiväkirja kokonaan huomiotta.”[vii]

Ryhmäkiintiöiden edustajat ”sorrettujen” (nimettynä PR tarkoituksiin positiiviselta kuulostavalla fraasilla ”vähemmistöjä tukeva toiminta”) puolesta väittävät yleensä, että kiintiöjärjestelmä on kaikkein kauimpana heidän mielistään: he ainoastaan haluavat positiivisia toimia lisätäkseen suosittujen ryhmien edustusta. He ovat joko ilmiselvästi vilpillisiä tai muutoin eivät pysty ymmärtämään peruslaskuoppia. Jos sorrettu ryhmä X saa lisättyä ”edustuksensa” esimerkiksi 8:sta 20 prosenttiin, silloin jonkin ryhmän tai ryhmien yhdistelmän edustus laskee 12 prosentilla. Piilomotiivi, tai toisinaan ei edes kovin piilotettu motiivi, on luonnollisesti että kiintiölliset vähennykset oletetaan tapahtuvaksi nimettyjen sortajien ryhmien riveistä, jotka otaksuttavasti ansaitsevat kohtalonsa.

III. Keitä ovat ”sorretut”?

Tässä ryhmätasa-arvon järjestelmässä on erityisen olennaista löytää paikkansa sortajien sijaan sorrettujen riveistä. Keitä siis ovat sorretut? Sitä on vaikea määrittää, koska uusia sorrettujen ryhmiä löydetään jatkuvasti. Sitä melkein kaipaa klassisen marxismin vanhoja hyviä aikoja, jolloin oli vain yksi ”sorrettu luokka” – proletariaatit – ja yksi tai enimmilläänkin vain muutama sortajien luokka: kapitalistit tai keskiluokka, sekä toisinaan ”feodaalimaanomistajat” tai kenties pikkuporvarit.

Mutta nyt, kun sorrettujen rivit sekä siten yhteiskunnan ja valtion erityisesti etuoikeuttamat ryhmät jatkavat monistumistaan, ja sortajien rivit jatkavat vähenemistään, tulojen ja varallisuuden tasa-arvon ongelma ilmaantuu uudelleen ja on moninkertaistunut. Sillä enemmän ja mitä erilaisempia ryhmiä lisätään jatkuvasti parasiittiseen taakkaan, joka painaa yhä hupenevaa sortajien tarjontaa. Ja koska jokaisen selkeästi kannattaa jättää sortajien rivit ja siirtyä sorretuksi, painostusryhmät onnistuvat enenevissä määrin tekemään niin – niin kauan kuin tämä häiriintynyt ideologia jatkaa kukoistustaan. Erityisesti virallisesti sorretun tittelin saavuttaminen oikeuttaa osuuteen loputtomasta etujen virrasta– rahaa, asemaa ja arvovaltaa – kovaonnisilta sortajilta, jotka saadaan tuntemaan itsensä ikuisesti syyllisiksi, samalla kun heidät pakotetaan ylläpitämään ja laajentamaan loputonta virtaa. Ei ole yllättävää että sorretun aseman saavuttaminen vaatii suuren määrän painostusta ja organisointia. Kuten Joseph Sobran nokkelasti asian esittää, ”uhriksi tuleminen vaatii paljon vaikutusvaltaa.” Aikanaan, jos suuntaukset jatkuvat, seurauksena tulee olemaan loisten ja isäntien yhtäläinen kuolema, ja loppu kaikelle talouden kukoistukselle tai sivilisaatiolle.

Yhteiskunnassa on lähes rajaton määrä ryhmiä tai ”luokkia”: Virtanen nimisten ihmisten luokka, yli 2m miesten luokka, kaljujen ihmisten luokka ja niin edelleen. Mitkä näistä ryhmistä saattavat löytää itsensä ”sorrettuina”? Kuka tietää? On helppoa keksiä uusi sorrettujen ryhmä. Voin esimerkiksi tuoda esiin tutkimuksen osoittaen, että ”Meikäläinen” nimisten ihmisten luokalla on alhaisempi keskimääräinen toimeentulo tai varallisuus kuin muilla sukunimillä. Sen jälkeen voisin muodostaa hypoteesin, että Meikäläinen nimisiä ihmisiä on syrjitty, koska heidän nimensä ”Matti Meikäläinen” ja ”Maija Meikäläinen” ovat stereotyyppisesti liitetty kasvottomaan nimettömyyteen ja kas niin, meillä on yksi ryhmä lisää, joka on valmis jättämään kuormitetun syrjivien rivistön ja liittymään iloiseen syrjittyjen rivistöön.

Eräs politiikan teoreetikkoystäväni ajatteli, että hän voisi keksiä uuden satiirisen sorrettujen ryhmän: lyhyt ihmiset, jotka kärsivät ”huippuismista.” Ilmoitin hänelle, että hänet ennakoitiin vakavissaan kaksi vuosikymmentä sitten, osoittaen jälleen mahdottomuuden parodioida nykyistä ideologiaa. Huomasin artikkelin lähes kaksikymmentä vuotta sitten, joka oli kirjoitettu hyvin pian tämän esseen jälkeen, että professori Saul D. Feldman, sosiologi Case-Western Reserveissä, ja hän oli silmiinpistävän lyhyt, oli lopulta saattanut tieteelle taakan ikivanhasta lyhyiden sorrosta pitkien toimesta. Feldman raportoi että viimeaikaisista Pittsburgin yliopiston valmistuvista oppilaista, 188 cm pitkät tai pidemmät vastaanottivat 12,4 prosenttia korkeamman aloituspalkan kuin alle 182 cm pitkät valmistuneet, ja Itäisen Michiganin yliopiston markkinoinnin professori oli kysynyt 140 yritysrekrytoijalta heidän mieltymyksestään kahden hypoteettisen, myyntimiehen tehtävään yhtäläisesti pätevän hakijan väliltä. Toinen hypoteettisista myyntimiehistä oli 185 cm ja toinen 165 cm. Rekrytoijat vastasivat seuraavasti: 27 prosenttia ilmaisivat poliittisesti korrektisti ettei heillä ole mieltymystä; yksi prosentti palkkaisi lyhyen miehen; ja ei vähempää kuin 72 prosenttia palkkaisi hujopin.

Tämän ilmiselvän pitkien lyhyempien sorron lisäksi Feldman osoitti, että naiset tunnetusti suosivat pitkiä miehiä lyhyiden sijaan. Hän olisi saattanut tuoda myös esiin, että Alan Ladd pystyi ainoastaan näyttelemään pääroolia romanttisissa ahdasmielisten Hollywood mogulien tuottamissa elokuvissa seisomalla piilotetun laatikon päällä, ja että jopa merkittävää luonnenäyttelijää Sydney Greenstreetiä kuvattiin poikkeuksetta alhaalle asetetusta kamerasta ylöspäin saadakseen hänet näyttämään pitemmältä kuin hän oli. (Hollywood studioiden pomot olivat yleisesti lyhyitä, ja silti he pettivät lyhyitä tovereitaan mielistelemällä pituutta suosivan kulttuurin kanssa.) Feldman osoitti myös tarkkaavaisesti lyhyyden vastaisen ennakkoluulon, joka läpäisee kielemme: sellaisissa fraaseissa kuten ihmiset ovat ”lyhytnäköisiä, saada vaihtorahaa lyhyesti [liian vähän; suom. huom.], lyhytsulussa [oikosulku; suom. huom.] ja käteistä lyhyesti.” Hän lisäsi että kahdesta pääasiallisesta puolueen presidenttiehdokkaasta valitaan lähes väistämättä pitempi.[viii]

Jatkoin artikkelissani vaatien lyhyiden vapautusliikettä lopettamaan lyhyyden sortoa, ja kysyin, missä ovat lyhyet yritysjohtajat, lyhyet pankkiirit, lyhyet senaattorit ja presidentit?[ix], [x] Pyysin lyhyttä ylpeyttä, lyhyitä laitoksia, lyhyitä historiankursseja, lyhyitä kiintiöitä kaikkialle ja lyhyitä lopettamaan sisäistämästä ikivanhaa propagandaa meidän pitkästä kulttuurista, että lyhyet ovat geneettisesti tai kulttuurillisesti alempiarvoisia. (Katsokaa Napoleonia!) Lyhyt ihmiset, nouskaa! Teillä ei ole mitään hävittävänä paitsi piilokorkokenkänne. Päätin vakuuttamalla pitkille, että emme olleet  pitkiä vastaan, ja että toivotamme tervetulleiksi edistysmieliset, syyllisyydentuntoiset pitkät lyhyiden puolesta myötämielisinä ja apujoukkoina liikkeellemme. Jos tajuntani olisi ollut riittävän korkealla tasolla tuolloin, olisin tietysti lisännyt vaatimuksen, että pitkät korvaavat lyhyille määrittämättömän monista tuhansista vuosista pitkien tyranniaa.

IV. Romantikot ja alkukantaisuus

Siirtyen pois sorrettujen aiheesta, oma näkemykseni romantikkoihin, joka oli varmasti närkästynyt kaksikymmentä vuotta sitten, on paljon vihamielisempi nykyään. Sillä olen oppinut tällaisista lähteistä kuten Leszek Kolakowskilta ja erityisesti suurelta kirjallisuuskriitikolta M.H. Abramsilta romantikkojen, hegeliläisten ja marxilaisten kiintymyksestä mitä voidaan kutsua ”uudelleensulautumisen teologiaksi.” Tämä näkemys juontuu 300-luvun egyptiläisiltä platonistilta, Plotinukselta, tihkuen kristilliseen platonismiin ja siitä eteenpäin muodostaen harhaoppisen ja mystisen vireen länsimaiseen ajatteluun.

Lyhyesti sanottuna nämä ajattelijat eivät nähneet luomakuntaa Jumalan hyvyyden upeana hyväntahtoisena ulosvirtauksena, vaan sisimmiltään pahana tekona, joka jakaa siunatun esiluomakunnan kollektiivisten kokonaisuuksien Jumalan, ihmisen ja luonnon yhtenäisyyden, tuoden traagisen ja väistämättömän ”erkaantumisen” ihmiskuntaan. Kuitenkin luomakunta, Jumalan puutteista ulos kasvanut, on lunastettavissa yhdessä merkityksessä: Historia on väistämätön ”dialektinen” prosessi, jolla esiluomakunta saa aikaan sen vastakohdan, nykyisen maailman. Mutta lopulta historia on tarkoitettu päättymään ylevässä näiden kolmen kollektiivisen kokonaisuuden ”uudelleensulautumisessa,” vaikkakin paljon korkeammalla kehityksen tasolla sekä Jumalalle että ihmiselle.

Tämän näkemyksen muiden ongelmien lisäksi kontrasti perinteiseen kristillisyyteen tulisi vaikuttaa selvältä. Siinä missä kristillisyydessä yksilöllinen henkilö on tehty Jumalan kuvaksi ja jokaisen yksilön pelastuksella on ylivertainen merkitys, oletettu hyväntahtoinen uudelleensulautumisen pako metafyysisestä erkaantumisesta tapahtuu ainoastaan historian lopussa ja ainoastaan kollektiivisesti ihmiskunnan lajille, jokaisen yksilön kadotessa lajiorganismiin.[xi]

Mitä tule alkukantaisuuteen, myöhemmät antropologiset tutkimukset ovat vahvistaneet tämän esseen näkemystä, että alkukantaisia heimoja ja esinykyaikaisia kulttuureja yleisesti ei leimannut kommunismi – à la Engels ja Polanyi – vaan yksityisomistusoikeudet, markkinat ja rahallinen vaihdanta. Ekonomisti Bruce Bensonin työ on erityisesti korostanut tätä näkemystä.[xii]

V. Työnjako

Tämän esseen kirjoittamisen jälkeen olen oivaltanut, että painotin liikaa Adam Smithin panosta ja merkitystä työnjaossa. Ja yllätyksekseni en riittävissä määrin arvostanut Ludwig von Misesin ansioita.

Huolimatta valtavasta erikoistumisen ja työnjaon painotuksesta Kansojen varallisuudessa, merkittävä osa Smithin keskustelusta oli väärin kohdistettua ja harhaanjohtavaa. Ensinnäkin hän asetti tarpeettoman paljon painoa työnjaolle tehtaan sisällä (kuuluisa neulatehtaan esimerkki), ja vaivoin toi esiin paljon tärkeämpää työnjakoa eri teollisuudenalojen ja ammattien välillä. Toiseksi, Kansojen varallisuudessa on viheliäs ristiriitaisuus kirjan I osion ja V osion välillä. Osiossa I työnjaon ylistetään olevan vastuussa sivilisaatiosta ja taloudellisesta kasvusta, ja sen kehutaan myös laajentavan väestön vireystasoa ja älykkyyttä. Mutta osiossa V työnjaon tuomitaan johtavan samaisen väestön älylliseen ja moraaliseen alennukseen, ja heidän ”älyllisten, sosiaalisten ja aviollisten hyveidensä” katoamiseen. Nämä valitukset työnjaosta sekä Smithin läheisen ystävän Adam Ferguson vastaavat teemat vaikuttivat vahvasti Marxin ja myöhempien sosialististen kirjoittajien valituksiin ”erkaantumisesta.”[xiii]

Mutta merkittävämpää perustavanlaatuista merkitystä oli Smithin Jean Buridanin ja skolastikkojen perinteen hylkäämisellä, jossa painotti kahden osapuolen aina ryhtyvän vaihdantaan, koska kumpikin odottaa hyötyvänsä transaktiosta. Päinvastaisesti tähän erikoistumisen ja vaihdannan painotukseen ihmisen tietoisen päätöksen seurauksena, Smith siirsi fokuksen molemminpuolisesta hyödystä väitettyyn irrationaaliseen ja vaistomaiseen ”taipumukseen kuljettaa, tehdä vaihtokauppaa ja vaihdantaa,” ikään kuin ihmiset olisivat sopuleita, joista heidän omien valittujen päämääriensä ulkopuoliset voimat päättivät. Kuten Edwin Cannan kauan sitten toi esiin, Smith valitsi tämän näkökannan, koska hän hylkäsi ajatuksen ihmisten kykyjen ja lahjojen synnynnäisistä eroista, jotka luontaisesti ohjaisivat ihmiset hakeutumaan erilaisiin erikoistuneisiin ammatteihin.[xiv] Sen sijaan Smith valitsi tasa-arvois–ympäristönsuojelijan näkemyksen,  ollen yhä vallitseva neoklassisessa taloustieteessä, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat yhtäläisiä ja tasa-arvoisia, ja sen vuoksi erot työssä ja ammateissa voivat olla ainoastaan seurausta, sen sijaan että ne olisivat alkusyy, työnjaon järjestelmälle. Lisäksi Smith saattoi alulle tästä aiheutuvan perinteen, jonka mukaan palkka-asteiden erot tässä yhtenevässä väestössä voivat ainoastaan heijastaa eroja koulutuksen kustannuksissa.[xv], [xvi]

Erona edelliseen professorin Joseph Salernon viimeaikainen työ on valaissut Ludwig von Misesin syvällistä panosta työjaon painotuksessa ”yhteiskunnan ytimenä” ja ”perustavanlaatuisena yhteiskunnallisena ilmiönä.” Kuten kirjoitin esseessä Misesille työnjako juontuu ihmisten ja luonnon moninaisuudesta ja eriarvoisuudesta. Salerno tuo lisäksi esiin verrattomalla selkeydellä, että Misesille työnjako on molemminpuolisen edun ja taloudellisen kehityksen tietoinen valinta. Siten yhteiskunnallisen kehityksen prosessista tulee ”työnjaon kehittyminen,” ja tämä mahdollistaa Misesin viittauksen maailmanlaajuisesta työnjaosta ”yhteiskunnallisena organismina” tai ”oecumenenä.” Mises tuo esiin myös, että työnjako on keskeinen biologisille organismeille ja ”perustavanlaatuinen periaate kaikille elämän muodoille.” ”Yhteiskunnallisen organismin” erona verrattuna biologiseen organismiin on, että ”järki ja tahto ovat alkuperäinen ja ylläpitävä muoto orgaaniselle yhdistymiselle.” Siten Misesille ”ihmisyhteiskunta on näin henkinen ja teleologinen,” ”ajatuksen ja tahdon tuotosta.” Sen vuoksi ihmisille on äärimmäisen olennaista ymmärtää ocumenen ylläpidon ja laajentamisen tärkeys, joka koostuu vapaista markkinoista ja vapaaehtoisista ihmisten välisistä vaihdannoista, sekä oivaltaa että markkinoiden ja ocumenen rikkomisella ja rampauttamisella voi olla ainoastaan tuhoisia seurauksia ihmiskunnalle.[xvii]

Normaalisti kirjoittajien ja yhteiskuntateoreetikkojen oletetaan muuttavan näkemyksiään leppoisimmiksi ja maltillisimmiksi heidän vanhetessaan. (Kaksi loisteliasta poikkeusta tästä säännöstä ovat kaksi hyvin erilaista libertaristia hahmoa kuten Lysander Spooner ja Lord Acton.) Katsoessani taaksepäin kahta vuosikymmentä tämän esseen kirjoittamisesta on selvää, että näkemykseni ovat päinvastaisesti vielä enemmän radikalisoituneet ja polarisoituneet.

Niin epätodennäköiseltä kuin se kaksikymmentä vuotta sitten olisi vaikuttunutkin, olen vielä vihamielisempi sosialismia, tasa-arvoistamista ja romantiikka kohtaan, paljon kriittisempi brittiläistä klassista ja modernia neoklassista perinnettä kohtaan ja jopa vielä kiitollisempi Misesin suuria oivalluksia kohtaan kuin koskaan aikaisemmin. Tosiaankin, jollekin joka uskoi omaksuneensa kaiken Misesin työn monia vuosia sitten, on alituisen yllätyksen lähde kuinka uudelleenlukemalla Mises jatkaa tuoreiden oivalluksien ja uusien tapojen nähdä arkisilta vaikuttavia tilanteita tarjoamista. Tämä ilmiö, jonka monet meistä ovat kokeneet, on todiste Misesin ajattelun uskomattomasta laadusta ja rikkaudesta. Vaikka hän kuoli lähes kaksi vuosikymmentä sitten, Ludwig von Mises on paljon todellisemmin elossa kuin useimmat meidän sovinnaisesti viisaista aikalaisistamme.

Murray N. Rothbard
Las Vegas, Nevada
Helmikuu, 1991
 
Viitteet

[i] Katso keskustelu Helmut Schoeck, Envy: A Theory of Social Behavior (New York: Harcourt, Brace & World, 1970), s. 149–55. Schoeckin työ julkaistiin alkuperäisesti Saksassa vuonna 1966 nimellä Der Neid, ja englanninkielinen käännös julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1969.

[ii] Kurt Vonnegut, Jr., “Harrison Bergeron” (1961), in Welcome to the Monkey House (New York: Dell, 1970), s.7.

[iii] John Taylor, “Are you Politically Correct?” New York (January 21, 1991, s. 38. Katso myös ibid., s. 32–40: “Taking Offense,” Newsweek (December 24, 1990), s. 48–54.

[iv] Newsweek, loc. cit., s. 53.

[v] Paul Selvin, “The Raging Bull of Berkeley,” Science 251 (January 25, 1991): 369.

[vi] Murray N.Rothbard, “Egalitarianism as a Revolt Against Nature,” in Egalitarianism as a Revolt Against Nature and Other Essays (Washington, D.C.: Libertarian Review Press, 1974), s. 7–8.

[vii] Taylor, “Are You Politically Correct?” s. 33.

[viii] Feldmanin asiaa olisi vahvistanut, jos hän olisi kirjoittanut sen vuoden 1988 kampanjan jälkeen: Bush ei pelkästään noussut Dukakiksen yläpuolelle, vaan edustaja Charles Wilson (d., Texas) pystyi ilmaisemaan hänen alueensa pituudellisimman ahdasmielisyyden: ”Yksikään kreikkalainen kääpiö ei pysty kantamaan Itä-Texsasia,” ilman protesteja ja marsseja lyhykäisten järjestämänä. Feldmanin tutkimuksesta, katso Arthur J. Snider, “Society Favors Tall Men: Prof,” New York Post (February 19, 1972). Kaikesta tästä, katso Murray N. Rothbard, “Short People, Arise!” The Libertarian Forum IV (Arril 1972): s. 8.

[ix] Saattaisi olla valaisevaa tutkia johtuiko senaattori John Towerille suotu sivistymätön kohtelu hänen Puolustusministeriksi vahvistamistilaisuudessa syrjinnästä hänen lyhyttä kokoaan kohtaan.

[x] Mahdollinen projekti Amerikan historioitsijoille: suurin osa isoista 1800-luvun liikemiehistä (esim. Jay Gould ja John D. Rockefeller Sr.) olivat erittäin lyhyitä. Millä prosessilla hujopit hiljaisesti ottivat vallan yritysmaailmasssa?

 [xi] Katso Leszek Kolakowski, Main Currents of Marxism, vol. I, The Founders (Oxford: Oxford University Press, 1981), s. 9–39; M.H. Abrams, Natural Supernaturalism: Tradition and Revolution in Romantic Literature (New York: Norton, 1971); M.H. Abrams, “Apocalypse: Theme and Variations” in C.A. Patrides and Joseph Wittreich, eds., The Apocalpse in English Renaissance Thought and Literature (Ithaca, N.Y.: Cornell University Press, 1984), s. 342–68; Ernest L. Tuveson, “The Millenarian Structure of the Communist Manifesto,” in ibid., s. 323–41; ja Murray N. Rothbard “Karl Marx: Communist as Religious Eschatologist,”[PDF-tiedosto] The Review of Austrian Economics 4 (1990): 123–179.

[xii] Bruce L. Benson, “Enforcement of Private Property Rights in Primitive Societies: Law Without Government,” Journal of Libertarian Studies 9 (Winter 1989): 1–26; and Benson, The Enterprise of Law: Justice Without the State (San Francisco: Pacific Research Institute for Public Policy, 1990), s. 11–41. Katso myös Joseph R. Peden, “Property Rights in Celtic Irish Law,”[ Journal of Libertarian Studies 1 (1977): 81–95: and David Friedman, “Private Creation and Enforcement of Law: A Historical Case,” Journal of Legal Studies 8 (March 1979): 399–415.

[xiii] Ferguson vaikutusvallasta, katso Abrams, Natural Supernaturalism, s, 220–21,
508.

[xiv] Edwin Cannan, A History of the Theories of Production and Distribution in English Political Economy from 1776 to 1848, 3rd ed (London: Staples Press, 1917), s. 35

[xv] Vertaa Smithin tasa-arvoon pyrkimystä merkittävän 1400-luvun alun italialaiseen skolastikkoon San Bernardino of Siena (1380–1444). Hänen vuosina 1431-33 kirjoitamassa On Contracts and Usury Bernardino mainitsi, että palkkojen eriarvoisuus markkinoilla seuraa kyvyistä ja taidoista sekä koulutuksesta johtuvista eroista. Arkkitehdille maksetaan enemmän kuin ojankaivajalle, Bernardino selitti, koska ensimmäisen työ vaatii enemmän älykkyyttä ja kyvykkyyttä sekä koulutusta, joten harvemmat ihmiset soveltuvat tehtävään. Katso Raymond de Roover, San Bernardino of Siena and Sant’Antonino of Florence: The Two Great Thinkers of the Middle Ages (Boston: Baker Library, 1967), ja Alejandro Chafuen, Christians for Freedom: Late Scholastic Economics (San Francisco: Ignatius Press, 1986), s. 123–31.

[xvi] Nykyaikaiset neoklassiset työn taloustieteilijät sopivat tähän traditioon määrittämällä ”syrjinnän” kaikkena koulutuksen kustannuksien eroja suuremmalla palkkojen eriarvoisuudella. Täten katso standardityö Gary Beckeriltä, The Economics of Discrimination (Chicago: University of Chicago Press, 1957).

[xvii] Joseph T. Salerno, “Ludwig von Mises as Social Rationalist,”[PDF-tiedosto] The Review of Austrian Economics 4 (1990): 26–54. Katso myös Salernon kritiikki Eamonn Butlerin ymmärtämättömästä kritiikistä Misesin oivalluksiin, syyttäen Misesiä ”orgaanisesta virheellisyydestä,” ja ”englanninkielen vaikeuksista.” Ibid., s. 29n. Implisiittinen Misesin näkemyksen ero Hayekin tiedostamattoman toiminnan ja sokean perinteisten sääntöjen noudattamisen painotukseen tulee esiin Salernon tämän artikkelin loppuosassa, joka käsittelee sosialistisen talouslaskun keskustelua, sekä Salernon, “Postscript,” in Ludwig von Mises, Economic Calculation in the Socialist Commonwealth (Auburn, Al,: Ludwig von Mises Institute, 1990), s. 51–71.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: The Struggle Over Egalitarianism Continues

I.

Jos ihmiset olisivat muurahaisten kaltaisia, ihmisten vapauteen ei olisi mitään kiinnostusta. Jos yksilölliset ihmiset, kuten muurahaiset, olisivat yhdenmukaisia, vaihtokelpoisia, ilman erityisiä omia persoonallisuuden piirteitä, tällöin kuka välittäisi olisivat he vapaita vai eivät? Tosiaankin, kuka välittäisi olisivatko he elossa vai kuolleita? Ihmisrodun ihanuus on sen jokaisen yksikön ainutkertaisuudessa, tosiasiassa että jokainen henkilö, vaikkakin muiden kanssa samanlainen monilla tavoin, omaa täydellisesti yksilöllisen persoonallisuuden.

Tosiasia jokaisen henkilön ainutlaatuisuudesta – tosiaasia etteivät mitkään kaksi henkilöä voi olla täysin vaihtokelpoisia keskenään – tekee jokaisesta ihmisestä korvaamattoman ja saa meidät välittämään siitä, onko hän elossa vai kuollut, onko hän onnellinen tai alistettu. Ja lopulta on tosiasia, että nämä ainutlaatuiset persoonallisuudet tarvitsevat vapautta täyteen kehittymiseensä, josta koostuu eräs vapaan yhteiskunnan pääargumenteista.

Ehkäpä on olemassa maailma, jossa älykkäät olennot muodostuvat kokonaan jonkinlaisessa ulkoisesti määritetyissä häkeissä ilman tarvetta sisäiseen oppimiseen tai yksilöiden omiin valintoihin. Mutta ihminen on välttämättömästi eri tilanteessa. Ihmisyksilöt eivät synny tai muodostu täysin kehittyneen tietämyksen, arvojen, tavoitteiden tai persoonallisuuden kanssa; he kaikki joutuvat muodostamaan omat arvonsa ja päämääränsä, kehittämään persoonallisuuttaan ja oppimaan itsestään ja ympäröivästä maailmasta. Jokainen ihminen tarvitsee vapautta, liikkuma-alaa muodostaakseen, kokeillakseen ja toimiakseen omien valintojensa pohjalta hänen oman persoonallisuutensa kehittymiseksi. Lyhyesti sanottuna hänen tulee olla vapaa ollakseen täysin ihminen.

Tavallaan jopa kaikkein jähmettyneimmät ja totalitaariset sivilisaatiot ja yhteiskunnat ovat sallineet vähintäänkin hiukan liikkumavaraa yksilölliselle valinnalle ja kehitykselle. Jopa kaikkein järkkymättömimmät hirmuvallat ovat joutuneet sallimaan ainakin vähän ”tilaa” valinnanvapaudelle, joskin ainoastaan yhteiskunnallisten sääntöjen välistä. Mitä vapaampi yhteiskunta, luonnollisesti sitä vähemmän yksilöiden toimintaan on puututtu, ja sitä suurempi on jokaisen yksilön kehityksen laaja-alaisuus. Mitä vapaampi yhteiskunta, tällöin sitä suurempi vaihtelevuus ja erilaisuus vallitsee ihmisten kesken, sillä sitä täydellisimmin on jokaisen yksilön ainutlaatuisesti yksilöllinen persoonallisuus kehittynyt.

Toisaalta mitä despoottisempi yhteiskunta, sitä enemmän yksilön vapaudelle on rajoituksia, sitä enemmän on yhtenevyyttä ihmisten välillä ja sitä vähemmän monimuotoisuutta, ja sitä vähemmän on jokaisen ihmisen ainutlaatuinen persoonallisuus kehittynyt. Siten perustavanlaatuisessa merkityksessä despoottinen yhteiskunta  estää sen yksilöitä olemasta täysin ihmisiä.[1]

Jos vapaus on välttämätön ehto yksilön täydelle kehittymiselle, se ei ole missään nimessä ainoa edellytys. Yhteiskunnan itsessään tulee olla riittävästi kehittynyt. Esimerkiksi kenestäkään ei voi tulla luovaa fyysikkoa autiolla saarella tai alkukantaisessa yhteiskunnassa. Sillä talouden kasvaessa avoimien valinnanmahdollisuuksien määrä tuottajille ja kuluttajille jatkaa moninkertaistumistaan merkittävästi.[2] Lisäksi ainoastaan yhteiskunnalla, jonka elintaso on merkittävästi hengissä pysymisen tasoa ylempänä, on varaa pyhittää merkittävä osa resursseistaan tietämyksen lisäämiseen sekä kehittämään lukuisa määrä tuotteita ja palveluita pelkän selviytymistason yläpuolella. Mutta on olemassa toinen syy, miksi jokaisen yksilön luovien voimien täydellinen kehittyminen ei voi tapahtua primitiivisessä tai alikehittyneessä yhteiskunnassa, ja se on laajalle levinneen työnjaon välttämättömyyden takia.

Kukaan ei pysty kehittämään täysin voimiaan mihinkään suuntaan ilman erikoistumista. Alkukantaisella heimon jäsenellä tai maanviljelijällä, sidottuna selviytyäkseen loputtomaan erilaisten tehtävien kiertävään rutiiniin, ei olisi aikaa tai resursseja kehittää jotain erityistä mielenkiinnon aihetta täyteen potentiaaliinsa. Hänellä ei ole tilaa erikoistumiselle, kehittää sitä aluetta, jossa hän on parhaimmillaan tai sitä josta hän on eniten kiinnostunut. Kaksisataa vuotta sitten Adam Smith toi esiin, että työnjaon kehittäminen on olennaista minkä tahansa talouden kaikkein primitiivisimmän tason yläpuolelle kehittymiselle. Välttämättömänä ehtona minkä tahansa tasoiselle kehittyneelle taloudelle, työnjako on myös edellytys minkä tahansa sivistyneen yhteiskunnan kehitykselle. Filosofi, tiedemies, rakentaja tai kauppias – kukaan heistä ei pystyisi kehittämään näitä kykyjä tai taitoja, jos hänellä ei olisi tilaa erikoistumiselle. Lisäksi kukaan ihminen, joka ei elä yhteiskunnassa nauttien laajasta työnjaosta, ei pysty hyödyntämään potentiaaliansa täydessä mitassa. Hän ei pysty keskittämään voimiaan alueeseen tai tutkimuskohteeseen, ja kehittämään tätä tutkimuskohdetta ja mentaalisia kykyjään. Ilman mahdollisuutta erikoistua siihen missä hän on parhaimmillaan, kukaan yksilö ei voi kehittää voimiaan täyteen mittaansa; siten yksikään ihminen ei voi olla täysinäisesti ihminen.

Vaikka jatkuvaa ja edistyvää työnjakoa tarvitaan kehittyneeseen talouteen ja yhteiskuntaan, tällaisen kehityksen laajuus minä tahansa ajanhetkenä rajoittaa erikoistumisen astetta, jonka mikä tahansa talous mahdollistaa. Sen vuoksi fyysikolle tai tietokoneinsinöörille ei ole sijaa alkukantaisella saarella; nämä taidot olisivat ennenaikaisia olemassa olevan talouden asiayhteydessä. Kuten Adam Smith asian ilmaisi, ”markkinoiden laajuus rajoittaa työnjakoa.” Taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys ovat siten molemminpuolisesti vahvistava prosessi: markkinoiden kehitys sallii laajemman työnjaon, joka puolestaan mahdollistaa markkinoiden laajenemisen yhä lisää.[3]

Jos markkinoiden ulottuvuus ja työnjaon laajuus ovat keskinäisesti vahvistuvia, niin samoin on myös työnjako sekä yksilöllisten intressien ja kykyjen moninaisuus ihmisten kesken. Samoin kuin yhä laajempaa työnjakoa tarvitaan antamaan täysi ulottuvuus jokaisen yksilön kyvyille ja voimilla, vastaavasti tämän jaon olemassaolo on riippuvainen ihmisten luontaisesta erilaisuudesta. Sillä työnjaolle ei olisi lainkaan mitään ulottuvuutta, jos kaikki ihmiset olisivat yhdenmukaisia ja vaihtokelpoisia. (Lisäehto työnjaon ilmaantumiselle on luonnonvarojen erilaisuus; tietyt maa-alueet maapallolla eivät ole myöskään vaihtokelpoisia keskenään.) Lisäksi ihmiskunnan historiassa tuli pian selväksi, että työnjakoon perustuva markkinatalous oli syvästi yhteistoiminnallinen, ja että tällainen jako moninkertaisti valtavasti tuottavuutta ja siten jokaisen yhteiskuntaan osallistuvan henkilön vaurautta. Taloustieteilijä Ludwig von Mises esitti asian hyvin selkeästi:

 
Siten vapautta tarvitaan yksilön kehitykselle, ja tällainen kehitys on myös riippuvaista työnjaon laajuudesta ja elintason korkeudesta. Kehittynyt talous tekee tilaa, ja rohkaisee, valtavasti suurempaan yksilön voimien erikoistumiseen ja kukoistukseen kuin alkukantainen talous pystyy, ja mitä suuremmassa asteessa tällaista kehitystä tapahtuu, sitä laajempi ulottuvuus on jokaiselle yksilölle.

Jos vapaus ja markkinoiden kasvu ovat molemmat tärkeitä jokaisen yksilön kehitykselle ja siten moninaisuuden hedelmällisyydelle ja yksilöllisille eroille, silloin on olemassa kausaalinen suhde vapauden ja talouskasvun välillä. Sillä juuri vapaus, henkilöiden välisten rajoitusten rajallisuus tai väliintulon puuttuminen, mahdollistaa talouskasvun ja siten markkinatalouden ja työnjaon kehittymisen.

Teollinen vallankumous ja siitä aiheutuva ja seurannut lännen taloudellinen kasvu olivat tulosta sen suhteellisesta vapaudesta yrittäjyydelle, keksinnöille ja innovaatioille, liikkuvuudelle ja työvoiman kehittymiselle. Verrattuna yhteiskuntiin  muissa paikoissa ja aikoina, 1700- ja 1800-lukujen läntistä Eurooppaa ja Yhdysvaltoja leimasi paljon suurempi yhteiskunnallinen ja taloudellinen vapaus – vapaus liikkua, sijoittaa, työskennellä ja tuottaa – turvassa paljolta valtion häirinnältä ja väliintulolta. Verrattuna valtion rooliin muualla, sen rooli näinä vuosisatoina lännessä oli erittäin minimaalinen.[5]

Sallimalla täyden ulottuvuuden investoinneille, liikkuvuudelle, työnjaolle, luovuudella ja yrittäjyydelle vapaa talous siten luo olosuhteet nopealle taloudelliselle kehitykselle. Vapaus ja vapaat markkinat, kuten Adam Smith hyvin toi esille, luovat ”kansakuntien varallisuuden.” Siten vapaus johtaa taloudelliseen kehitykseen, ja molemmat näistä olosuhteista puolestaan moninkertaistavat yksilöllisen kehityksen ja yksilön voimien paljastumisen. Siten kahdella ratkaisevalla tavalla vapaus on perusta; ainoastaan vapaa ihminen pystyy täysin yksilöllistymään ja sen vuoksi olemaan täysin ihminen.

Jos vapaus johtaa laajenevaan työnjakoon ja yksilöllisen kehityksen täyteen laajuuteen, se johtaa myös kasvavaan väestöön. Samoin kuin työnjakoa rajoittaa markkinoiden laajuus, niin kokonaisväestömäärää rajoittaa kokonaistuotanto. Eräs silmiinpistävistä teollisen vallankumouksen tosiasioista ei ole ollut pelkästään mahtava elintason nousu kaikille, vaan myös tällaisen ylenpalttisen elintason toteuttamiskelpoisuus merkittävästi suuremmalla väestömäärälle. Pohjois-Amerikan maa-alue kykeni elättämään ainoastaan noin miljoonaan intiaania 500 vuotta sitten, ja sitäkin pelkästään vain lähes selviytymistasolla. Vaikka jos haluaisimme hävittää työnjaon, emme pystyisi tekemään niin, ilman kirjaimellisesti pyyhkäisemättä pois laajaa nykyisen maailman väestömäärän enemmistöä.

II.

Teimme johtopäätöksen, että vapaus ja siihen liittyvä työnjaon laajeneminen ovat elintärkeitä jokaisen yksilön kukoistukselle sekä yhtä lailla maailman väestön valtavan enemmistön kirjaimelliselle selviytymiselle. Siten meitä tulee huolestuttaa suuresti, että viimeisenä kahtena vuosisatana on syntynyt mahtavia yhteiskunnallisia liikkeitä, jotka ovat omistautuneet pohjimmiltaan poistamaan kaikki ihmisten erot, kaiken yksilöllisyyden.

Viime vuosina on esimerkiksi tullut ilmeiseksi, että marxismin monimutkaisen yhteiskunnallisen filosofian ydin ei sijaitse, kuten siltä vaikutti 1930- ja 1940 luvilla, marxilaisissa taloudellisissa opeissa: työn arvoteoriassa, tutussa tuotannontekijöiden sosialistisessa valtion omistusoikeuden ehdotuksessa sekä talouden ja yhteiskunnan keskitetyssä suunnittelussa. Marxismin taloudelliset teoriat ja ohjelmat ovat, käyttäen marxilaista termiä, pelkästään huoliteltu ”ylärakenne” pystytettynä marxilaisten pyrkimysten ytimen ympärille. Niinpä monet marxilaiset ovat viime vuosikymmeninä olleet valmiit hylkäämään työn arvoteorian ja jopa keskitetyn sosialistisen suunnittelun, sillä marxilainen talousteoriaa on kasvavissa määrin hylätty ja yhteiskunnallisen suunnittelun käytännön osoittaessa toimimattomuutensa. Vastaavasti Yhdysvaltain ja ulkomaiden ”uuden vasemmiston” marxilaiset ovat olleet valmiit heittämään yli laidan sosialistisen talousteorian ja käytännön.

Se mitä he eivät ole olleet valmiita hylkäämään on marxilaisen ajattelun filosofinen ydin – ei sosialismi tai sosialistinen suunnittelu, keskittyen joka tapauksessa siihen mitä pidetään tilapäisenä kehityksen ”tasona,” vaan itse kommunismi. Kommunistinen aate, marxilaisuuden lopullinen päämäärä, kiihottaa nykypäivän marxilaista, nostattaen hänessä kaikkein palavimmat tunteet. Uuden vasemmiston marxilaisilla ei ole käyttöä Neuvostovenäjälle, koska neuvostoliittolaiset ovat selkeästi siirtäneet kommunistisen ihanteen mahdollisimman kaukaiseen tulevaisuuteen. Uudet vasemmistolaiset eivät ihaile Che Guevaraa, Fidel Castroa, Mao Tse-Tungia pelkästään heidän roolissaan vallankumouksellisina ja sissijohtajina, vaan enemmänkin heidän jatkuvien toistuvien pyrkimystensä takia harpata kommunismiin mahdollisimman pikaisesti.[6]

Karl Marx oli epämääräinen ja utuinen kuvatessaan kommunistista ideaalia, puhumattakaan nimenomaisesta polusta sen saavuttamiseksi. Mutta eräs olennainen ominaisuus on työnjaon hävittäminen. Päinvastoin kuin nykyisen käsityksen mukaan, Marxin nyt suositulla ”vieraantumisen” käsitteellä oli hyvin vähän tekemistä erillisyyden tai tyytymättömyyden kanssa psykologisessa merkityksessä. Käsite koostui yksilön ”erkaantumisesta” työn tuotoksesta. Esimerkiksi työläinen työskentelee terästehtaalla. Luonnollisesti hän kuluttaa itse hyvin vähän tai ei ollenkaan tuottamaansa terästä; hän ansaitsee tuotteensa arvon rahahyödykkeen muodossa, ja sen jälkeen hän tyytyväisenä käyttää rahat ostaakseen haluamaansa muiden ihmisten tuotteista. Näin A tuottaa terästä, B munia, C kenkiä jne. ja sen jälkeen jokainen vaihtaa ne rahaa käyttämällä muiden tuotteisiin. Marxille tämä markkinoiden ilmiö ja työnjako oli radikaalisesti paha, sillä se merkitsi ettei kukaan kuluttanut lainkaan omia tuotteitaan. Siten terästyöläinen ”erkaantui” teräksestään, suutari kengistään jne.

Minusta sopiva vastaus tähän ”ongelmaan” vaikuttaisi olevan, ”Entä sitten?” Miksi kenenkään tulisi välittää tämän tyyppisestä ”erkaantumisesta”? Varmasti maanviljelijä, suutari ja terästyöläinen ovat hyvin tyytyväisiä myymään tuotteensa ja vaihtamaan sen haluamiinsa tuotteisiin; riistetään heiltä tämä ”erkaantuminen” ja he olisivat mitä tyytymättömämpiä sekä kuolemassa nälkään. Sillä jos maanviljelijän ei sallittaisi tuottaa enempää viljaa tai munia kuin hän kuluttaa, tai suutarin enempää kenkiä kun hän voi käyttää, tai terästyöläisen enempää terästä kun hän pystyy käyttämään, on selvää että valtaosa väestöstä näkisi pikaisesti nälkää ja loput alenisivat alkukantaiselle selviytymisen tasolle, elämän ollessa ”häijyä, julmaa ja lyhyttä.”[7] Mutta Marxille tämä olosuhde oli paha seuraus individualismista ja kapitalismista ja se täytyi hävittää.

Marx oli lisäksi täysin tietämätön tosiasiasta, että jokainen työnjakoon osallistuva tekee yhteistyötä markkinatalouden kautta, vaihtaen toistensa tuotteisiin ja lisäten tuottavuutta ja elintasoa kaikille. Marxille kaikki ero ihmisten välillä ja sen vuoksi kaikki työnjaon erikoistuminen on ”ristiriita”, ja kommunistinen päämäärä on korvata tämä ”ristiriita” harmonialla kaikkien kesken. Tämä tarkoittaa, että marxilaiselle kaikki yksilölliset erot, kaikki ihmisten erilaisuus ja ”ristiriidat” tulee pyykäistä pois ja korvata muurahaiskeon yhtenevyydellä.

Friedrich Engels katsoi että työnjaon ilmeneminen pirstoi väitetyn luokattoman harmonian ja alkukantaisen yhteiskunnan yhtenäisyyden, ja oli vastuussa yhteiskunnan hajoamisesta erillisiin ja ristiriitaisin luokkiin. Siten Marxille ja Engelsille työjako tuli hävittää luokkaristiriitojen lopettamiseksi ja saattamiseksi voimaan ”luokattoman yhteiskunnan” ideaalin harmonia, täydellisen yhtenevyyden yhteiskunta.[8[

Siten Marx näkee kommunistisen ihanteensa ainoastaan ”sen jälkeen kun yksilöiden orjuuttava alistuminen työnjakoon, ja siten myös älyllisen ja fyysisen työn vastakohtiin ovat hävinneet.”[9] Marxille ihanteellinen kommunistinen yhteiskunta on sellainen, kuten professori Gray sen ilmaisee, jossa ”kaikkien tulee tehdä kaikkea.” Marxin Saksalaisen ideologian mukaan:

 
Ja marxilainen August Bebel sovelsi johdonmukaisesti tätä diletanttia vaikutelmaa naisten rooliin:

 
Kommuunin käsite sosialistisessa ajattelussa saa keskeisen merkityksensä nimenomaan keinona hävittää yksilölliset erot. Kommuuni ei pelkästään omista kaikkia tuotannontekijöitä jäsentensä kesken. Kommuuniselle ihanteelle on ratkaisevaa, että jokainen suorittaa kaikkia tehtäviä, joko kaikkia kerralla tai nopeassa kierrossa. Ilmiselvästi kommuuni ei voi tulla toimeen kuin alkukantaisella tasolla, vain muutamilla yhteisillä tehtävillä, saavuttaakseen tämän ihanteen. Tästä syystä uuden vasemmiston kommuunissa, jossa jokaisen henkilön odotetaan suorittavan kaikkia tehtäviä tasapuolisesti; jälleen, erikoistuminen karkotetaan, ja kukaan ei voi kehittää voimiaan täyteen mittaansa.  Tästä syystä nykyään ihaillaan Kuubaa, joka on pyrkinyt painottamaan ”moraalia” taloudellisten tuotannon kannustimien sijaan, ja joka on perustanut kommuuneja Isle of Pinesiin. Tästä syystä Maoa ihannoidaan, joka on pyrkinyt luomaan yhteneviä urbaani- ja maaseutukommuuneja, joka on viime aikoina lähettänyt useita miljoonia opiskelijoita pysyvään maanpakoon maatalousalueiden eturintamaan poistaakseen ”ristiriidan älyllisen ja fyysisen työn väliltä.”[12]

Venäjän ja Kiinan välisen eron ytimessä on tosiaankin Venäjän käytännöllinen kommunistisen ihanteen hylkääminen verrattuna Kiinan ”fundamentaaliselle” omistautumiselle alkuperäiselle vakaumukselle. Jaettu omistautuminen kommuunille selittää myös yhtenevyydet uuden vasemmiston, 1800-luvun utopiasosialistien,[13] ja kommunististen anarkistien, anarkistisen siiven välillä, joka on aina jakanut marxilaisten kommuunien ihanteen.[14]

Kommunisti kieltäisi, että hänen ihanteensa tukahduttaisi jokaisen ihmisen persoonallisuuden. Päinvastoin, vapautettuna työnjaon rajoitteista, jokainen henkilö kehittäisi täysin kaikkia hänen voimiaan joka suuntaan. Jokainen ihminen olisi täysin kykenevä kaikilla elämän ja työn osa-alueisll. Kuten Engels ilmaisee tämän kirjassaan Anti-Dühring, kommunismi antaisi ”jokaiselle yksilölle mahdollisuuden kehittää ja harjoittaa kaikki kykyjään, fyysisiä ja älyllisiä, kaikkiin suuntiin…”[15] Ja Lenin kirjoitti vuonna 1920 hävittääkseen ”työnjako ihmisten välillä, opettaakseen ja kouluttaakseen ihmisiä, antaakseen heille monipuolisen kehityksen ja monipuolisen koulutuksen, jotta he ovat kykeneviä tekemään kaikkea. Kommunismi etenee ja sen tulee edetä tätä päämäärää kohden, ja tulee saavuttamaan sen…”[16]

Tämä absurdi ihanne – ihmisen ”kyvystä tehdä kaikkea” – on ainoastaan toteuttamiskelpoinen jos (a) kaikki tekevät kaikkea hyvin huonosti, tai (b) on vain muutamia asioita tehtävänä tai (c) kaikki on ihmeellisesti muunnettu yli-ihmisiksi. Professori Mises toteaa osuvasti, että ihanteellinen kommunistinen ihminen on diletantti, ihminen joka tietää vähän kaikesta ja ei tee mitään hyvin. Kuinka hän voi kehittää mitään voimistaan ja kyvyistään, jos häntä estetään kehittämistä yhtäkään niistä missään jatkuvassa laajuudessa? Kuten Mises sanoo Bebelin utopiasta,

 
Jokaisen maapallon henkilön aika ja energia ovat välttämättömästi rajallista; sen vuoksi kehittääkseen mitään kyvyistään täyteen mittaansa, on tarve keskittyä ja erikoistua joihinkin toisten sijaan. Kuten Gray kirjoittaa,

 
Luonnollisesti ainoa tapa ratkaista tätä ongelmaa on kuvitella uuden kommunistisen ihmisen olevan supermies. Marxisti, Karl Kautsky, vakuutti, että tulevassa yhteiskunnassa ”uudentyyppinen ihminen tulee esiin…yli-ihminen … ylevä ihminen.” Leon Trotsky profetoi, että  kommunismissa

 
Viimevuosina kommunistit ovat tehostaneet toimiaan työnjaon lopettamiseksi ja alentaakseen kaikki yksilöt yhtenevyyteen. Fidel Castron pyrkimyksiä ”rakentaa kommunismia” Isle of Pinesiin ja Mao Tse-Tungin kulttuurivallankumousta heijastellaan miniatyyrimuodossa Amerikan uuden vasemmiston lukuisissa pyrkimyksissä muodostaa hippikommuuneja ja luoda järjestäytyneitä ”kollektiiveja,” joissa jokainen tekee kaikkea ilman erikoistumisen hyötyjä.[20]

Päinvastaisesti Jugoslavia on ollut melko epätoivoinen kommunistisesta liikkeestään siirtymällä pikaisesti vastakkaiseen suuntaan – kohti yhä kasvavaa vapautta, yksilöllisyyttä ja vapaiden markkinoiden toimintaa – ja on osoittautunut vaikutusvaltaiseksi johtamaan muita Itä-Euroopan ”kommunistisia” maita (merkittävimpinä Unkaria ja Tšekkoslovakiaa) samaan suuntaan.[21]

III.

Yksi tapa tutkia kaikkien yksilön voimien ”harmonisen” kehityksen laajuutta erikoistumisen puuttuessa on arvioida mitä todella tapahtui alkukantaisten tai ennen teollistumisen aikakausia. Ja tosiaankin monet sosialistit ja teollisen vallankumouksen vastustajat ylistävät alkukantaisia ja ennen teollistuneita ajanjaksoja harmonian, yhteisön ja sosiaalisen kuulumisen kultaisena aikana – rauhallisena ja onnellisena yhteiskuntana, jonka tuhosi yksilöllisyyden kehitys, teollinen vallankumous ja markkinatalous.

Uusi vasemmisto painottaa erityisesti myös teknologian ja työnjaon paheksumista, yhtälailla toiveen ” palaamisesta maahan” ja hurmion yhteisöstä ja ”heimosta” kanssa. Kuten John W. Aldridge tarkkaavaisesti huomauttaa, nykyinen uusi vasemmisto koostuu käytännössä lähes sukupolvellisesta heimosta, joka demonstroi kaikkia yhtenevän ja vaihtokelpoisen lauman ominaispiirteitä, varustettuna vähäisellä tai ei lainkaan yksilöllisyydellä sen jäsenten kesken.

Vastaavasti 1800-luvun alun saksalainen taantumuksellinen, Adam Müller, tuomitsi

 
Johtavat 1800-luvun alun konservatiivit Bonald ja de Maistre, jotka idealisoivat feodaalijärjestystä, tuomitsivat individualismin silloista yhteiskuntajärjestystä ja sosiaalista koheesiota häiritsevänä.[24] Ranskalainen aikalainen vanhoillinen, Jacques Ellul, uutta vasemmistoa hyvin suosivassa kirjassaan The Technological Society, tuomitsee ”meidän epäinhimilliset tehtaamme, meidän tyydyttämättömät aistit … meidän vieraantumisemme luonnosta.” Keskiajalla päinvastaisesti Ellul väittää, ”Ihminen etsi avoimia tiloja … mahdollisuutta liikkua… ilman jatkuvasti törmäämättä muihin ihmisiin.”[25] Samaan aikaan sosialistisella puolella taloudellinen historioitsija Karl Polanyin vaikutusvaltaisessa kirjassaan The Great Transformation tekee väitteestään aikaisemman yhteiskunnallisen harmonian häirinnästä individualismin, markkinatalouden ja työnjaon taholta kirjan keskeisen teeman.

Omalta osaltaan alkukantaisen palvonta on looginen jatke esiteollisen palvonnalle.  Tämä palvonta ulottuu nykyaikaisista hienostuneista älyköistä Rousseaun ”ylhäisistä raakalaisista” ja romanttisen liikkeen tähän olioon suuntaamasta huomiosta aina valkoisten älykköjen Mustien Panttereiden ihailuun asti.[26] Mitä tahansa muuta primitiivisen palvonnan patologia heijastaakaan, niin perustava osa sitä on syvälle juurtuneena yksilöllisen erilaisuuden vihaan. Luonnollisesti mitä alkukantaisempi ja vähemmän sivistynyt yhteiskunta on, sitä vähemmän monipuolisempi ja yksilöityneempi se voi olla.[27] Osa tätä alkukantaisuutta heijastaa myös vihaa älyä ja sen toimintaa kohtaan, sillä järjen käytön ja ymmärryksen vahvistaminen johtaa moniarvoisuuteen ja yksilöllisten saavutusten eriarvoisuuteen.

Yksilön edistymiseksi ja kehittymiseksi järjen ja ymmärryksen tulee olla aktiivista, sen tulee ilmentyä yksilön mielen todellisuuden ainesosien työskentelyssä ja muuntamisessa. Aristoteleen ajoista lähtien klassinen filosofia esitti ihmisen ainoastaan toteuttavan itseään, luontoaan, ja persoonallisuuttaan tarkoituksellisessa toiminnassa maailmassa. Tällaisesta järkevästä ja tarkoituksenmukaisesta toiminnasta sivilisaation teot ovat kehittyneet. Romanttinen liike on päinvastaisesti aina ylistänyt lapsen passiivisuutta, joka väistämättömästi tietämättömänä ja epäkypsänä reagoi aina ainoastaan ympäristöönsä sen sijaan että toimisi sitä muuttaakseen. Tämä pyrkimys ylistää passiivisuutta ja nuoria sekä vähätellä älykkyyttä on saavuttanut nykyisen ilmiasunsa uudessa vasemmistossa, joka palvoo sekä nuoruutta per se että välinpitämättömän ja tarkoituksettoman spontaanisuuden passiivista asennetta. Uuden vasemmiston passiivisuus, sen toive elää yksinkertaisesti ja ”harmoniassa” ”maan” kanssa sekä oletettujen luonnon rytmien kanssa juontuu täysin rousseaulaisesta romanttisesta liikkeestä. Kuten romanttinen liike, se on tietoinen sivilisaation ja erilaistuneen ihmisen hylkääminen alkukantaisen, tietämättömän ja lauman kaltaisen ”heimon” puolesta.[28]

Jos järki, tarkoitus ja toiminta torjutaan, niin romanttisessa pantheonissa ne korvataan analysoimattomilla spontaaneilla ”tunteilla.” Ja koska tunteiden kirjo on suhteellisen pieni verrattuna älyllisiin saavutuksiin, ja ainakaan ne eivät ole objektiivisesti toisen henkilön tiedossa, tunteiden painottaminen on toinen tapa poistaa moniarvoisuus ja epätasa-arvoisuus yksilöiltä.

Irvin Babbit, terävä romantiikan kriitikko, kirjoitti romantiikan liikkeestä:

 
Toisen terävänäköisen romantiikan ja alkukantaisuuden kritiikin kirjoitti Ludwig von Mises. Hän toteaa, että ”koko romantikkojen heimo” on parjannut erikoistumista ja työnjakoa. ”Heille ihminen menneisyydestä, joka kehitti voimiaan ’harmonisesti,’ on ihanteellinen: ihannetta, joka ei enää siis inspiroi meidän degeneroitunutta aikaamme. He suosittavat taantumista työnjaosta…” sosialistien päihittäessä kumppaninsa romantikot tässä suhteessa.[30] Mutta olivatko alkukantaiset tai esiteolliset ihmiset etuoikeutettuja kehittämään itseään vapaasti ja harmonisesti? Mises vastaa:

 
Tai voimme huomioida Charles Silbermanin kritiikin Jacques Ellulin rapsodiaan ”elämän ja luonnon perinteisistä rytmeistä” joita esiteollinen ihminen eli verrattuna ”epäinhimillisiin tehtaisiin … erkaantumiseemme luonnosta.” Silberman kysyy:

 
Ja Ellulin ylistyslauluun keskiajan liikkuvuudesta, avaruudesta ja väljyydestä:

 
Raakalaisen ei pelkästään oleteta olevan ”ylhäinen” vaan myös äärimäisen onnellinen. Rousseaulaisista aina mitä Erich Fromm on kutsunut Norman O Brownin ja Herbert Marcusen ”lapsenomaiseksi Paratiisiksi” saakka, romantikot ovat ylistäneet spontaanisuuden ja lapsenomaisuuden aikaansaamaa onnellisuutta. Aristoteleelle ja klassisille filosofeille onnellisuus oli toimimista ihmisen ainutlaatuisen ja rationaalisen luonteen mukaisesti. Marcuselle, kaikki tarkoituksenmukainen, rationaalinen toiminta on lähtökohtaisesti ”tukahduttavaa,” johon hän vertaa spontaanin leikin ”vapautunutta” tilaa. Lukuun ottamatta yleistä puutetta, jonka ehdotettu työn lakkauttaminen toisi mukanaan, lopputulos olisi perustavanlaatuinen onnettomuus, sillä kukaan yksilö ei pystyisi toteuttamaan itseään, hänen yksilöllisyytensä katoaisi pääosin, sillä ”monipuolisen” leikin maailmassa kaikki olisivat käytännössä samanlaisia.

Jos punnitsemme alkukantaisen ihmisen väitettyä onnellisuutta, meidän tulee myös huomioida, että hänen elämänsä oli Hobbesin kuuluisan lauseen mukaisesti ” häijyä, julmaa ja lyhyttä.” Oli olemassa ainoastaan muutamia lääkkeitä tauteja vastaan; ei ollut mitään nälänhätää vastaan, sillä maailmassa, joka on erossa alueiden keskinäisiltä markkinoilta ja hädin tuskin toimeentulontason yläpuolella, mikä tahansa lasku paikallisessa ruuan tarjonnassa vähentää väestömäärää. Täyttäen romantikkojen unelmat, alkukantainen heimo on ympäristönsä passiivinen luomus, ilman keinoja tekoihin selviytyäkseen ja muuntaakseen sitä. Täten kun paikallinen ruuan tarjonta alueella on ehtynyt, ”iloisesti-kulkee-onnekkaasti” heimo kuolee ryhmässä.

Lisäksi meidän tulee ymmärtää, että alkukantainen kohtaa maailman, jota hän ei voi ymmärtää, koska hän ei ole paljoakaan perehtynyt rationaaliseen, tieteelliseen tutkimukseen sen toiminnasta. Me tiedämme mikä ukkosmyrsky on, ja sen vuoksi suojaudumme siltä rationaalisin toimin; mutta sivistymätön ei tiedä,  ja sen vuoksi arvelee Ukkosenjumalan olevan häneen tyytymätön ja sitä tulee lepyttää uhrauksin ja uhrilahjoin. Koska sivistymättömällä on luonnonlakien (käsite joka hyödyntää järkeilyä ja tiedettä) koostamasta maailmasta ainoastaan rajallinen käsitys, hän uskoo maailmaa hallitsevan oikulliset henget ja demonit, joista jokaista voidaan ainoastaan lepyttää rituaaleilla tai magialla sekä noitatohtorien tietämyksellä, joka keskittyy niiden lepyttämiseen.[33] Uuden vasemmiston astrologian ja vastaavien mystisten uskojen renessanssi leimaavat paluuta tällaisiin primitiivisiin taian muotoihin. Sivistymätön on niin peloissaan, niin sidottuna epärationaalisiin tabuihin ja heimonsa tapoihin, ettei hän pysy kehittämään yksilöllisyyttään.

Jos heimon tavat rampauttivat ja hillitsivät jokaisen yksilön kehitystä, silloin samoin tekivät myös moninaiset kastijärjestelmät ja esiteollisten yhteiskuntien rajoitusten ja pakkokeinojen verkostot, jotka pakottivat jokaisen seuraamaan periytyviä isänsä ammatin jalanjälkiä. Jokainen lapsi tiesi syntymästään lähtien olevansa tuomittu seuraamaan esi-isiensä jalanjälkiä, huolimatta päinvastaisista kyvyistä tai taipumuksista. ”Yhteiskunnallisen harmonian” ja  ”kuuluvuuden tunteen” merkantilismin, kiltojen ja luokkajärjestelmän aiheuttamina tarjosivat sellaisen tyytyväisyyden, että sen jäsenet jättivät järjestelmän tuskat saadessaan siihen mahdollisuuden. Saadessaan vapauden valita, kylänmiehet hylkäsivät heimonsa syleilyn tullakseen vapaampiin, ”atomistisiin” kaupunkeihin etsimään työtä ja mahdollisuuksia. On tosiaankin erikoista, että romantikot, jotka kaipaavat tarunomaista säätyjen ja aseman palauttamista, kieltävät jokaiselta yksilöltä mahdollisuuden valita vapaasti markkinoiden ja sääty- tai heimoyhteisön väliltä. Uusi kultainen kausi tulee poikkeuksetta asettaa voimaan pakkokeinoin.

Onko tosiaankin sattumaa, että alikehittyneiden maiden alkuperäisasukkaat, heille annettaessa mahdollisuus, poikkeuksessa hylkäävät heidän ”kansankulttuurinsa” läntisten tapojen, elintason ja ”coca-colasaation” puolesta? Esimerkiksi muutamassa vuodessa japanilaiset hylkäsivät riemuissaan heidän vuosisatoja vanhat perinteiset kulttuurinsa ja kansantapansa, ja kääntyivät lännen aineellisten saavutusten ja markkinatalouksien puoleen. Alkukantaiset heimot ovat myös innokkaita, annettaessa siihen mahdollisuus, eriytymään ja kehittämään markkinataloutta, karistamaan pysähtynyt ”harmoniansa” ja korvamaan taikuutensa löydettyjen lakien tietämyksellä. Huomattava antropologi, Branislaw Malinowski, osoitti, että alkukantaiset käyttävät taikuutta ainoastaan peittämään niitä luonnon osa-alueita, joista he ovat tietämättömiä; niillä alueilla, joilla he ovat saavuttaneet ymmärryksen luonnollisten prosessien toiminnasta, taikuutta ei, hyvin järkevästi, käytetä.[34]

Erityisen silmiinpistävä esimerkki innokkaasta kokonaisvaltaisen markkinatalouden kehityksestä alkukantaisten heimolaisten kesken on pääosin julistamaton Länsi-Afrikan tapaus.[35] Ja Bernard Siegel on osoittanut, että kun  alkukantainen yhteisö tulee laajaksi sekä teknologisesti ja yhteiskunnallisesti monimutkaiseksi kuten Guatemalan Penajachelien tapauksessa, markkinatalous väistämättömästi liittyy tähän kasvuun erikoistumisellaan, kilpailulla, käteisostoksilla, kysynnällä ja tarjonnalla, hinnoilla ja kustannuksille jne.[36]

Tämä on siten seikkaperäinen todiste siitä, että jopa itse alkukantaiset heimolaiset eivät perusta alkukantaisuudestaan ja käyttävät ensimmäisen eteen tulevan mahdollisuuden siitä paetakseen; pääasiallinen linnake alkukantaisuuden rakastamiselle vaikuttaa löytyvän ilmiselvästi ei-primitiivisten romanttisten älykköjen parista.

Toinen alkukantainen instituutio, jota monet yhteiskuntatieteilijät ovat ylistäneet, on ”laajennetun perheen” järjestelmä, jonka harmonian ja aseman väitetysti nykyaikaisen lännen individualistinen ”ydinperhe” on rikkonut. Kuitenkin laajennetun perheen järjestelmä on ollut vastuussa luovan ja tuottavan yksilön rampauttamisesta sekä yhtälailla taloudellisen kehityksen hillitsemisestä. Länsi-Afrikan kehitystä on näin ehkäisyt laajennetun perheen käsite, jossa, jos yksi ihminen vaurastuu, hän on velvollinen jakamaan palkkionsa sukulaistensa kanssa, täten kuluttaen hänen palkkionsa tuottavuudesta ja rampauttaen hänen menestyksen kannustimet, samaan aikaan tukien sukulaisten joutilasta elämää perheen työttömyyskorvauksilla. Ja heimon tuottavat jäsenet eivät myöskään vaikuta olevan kovin tyytyväisiä tähän väitettyyn harmoniseen sosiaaliseen siteeseen. Professori Bauer huomauttaa, että

 
Ja monet afrikkalaiset eivät luota pankkeihin, ”peläten, että ne saattavat paljastaa perheenjäsenille tilin saldon. Sen vuoksi he suosivat säästöjensä pitämistä takan alla tai haudattuna maahan.”[37]

Itse asiassa alkukantainen yhteisö kaukana onnellisesta, harmonisesta ja idyllisestä on paljon todennäköisemmin keskinäisen epäluulon ja menestyneempien tai enemmän suosittujen kateuden alaisena, niin läpitunkevan kateuden, että sen läsnäolon pelossa se rampauttaa kaiken henkilökohtaisen ja yleisen taloudellisen kehityksen. Saksalainen sosiologi Helmut Schoeck tärkeässä viimeaikaisessa teoksessaan Envy siteeraa lukuisia tutkimuksia tästä läpitunkevasta vaikutuksesta. Täten antropologi Clyde Kluckhohn löysi Navahoilta ”henkilökohtaisen menestyksen” tai ”henkilökohtaisen saavutuksen” käsitteen täydellisen puuttumisen; ja tällainen menestys yhdistettiin automaattisesti muiden hyväksikäyttöön ja sen vuoksi varakkaammat Navaho-intiaanit kokivat itsensä jatkuvan yhteiskunnallisen paineen alaiseksi antaakseen pois rahansa. Allan Holmberg löysi Bolivian Siriono intiaanin syövän yksin yöllä, sillä jos hän syö päivällä, kerääntyy hänen ympärilleen ryhmä tuijottaen häntä kateellisen vihaisena. Sirionojen ratkaisu tähän on, että reaktiona tähän läpitunkevaan paineeseen, kukaan ei vapaaehtoisesti jaa ruokaa kenenkään kanssa. Sol Tax löysi, että kateus ja kateuden pelko ”pienessä yhteisössä, jossa kaikki naapurit vahtivat ja kaikki ovat naapureita” sai aikaan kehityksen puutteen ja muutoshitauden tuottavampaan talouteen Guoatemalan intiaanien keskuudessa. Ja kun Pueblo-intiaanien heimo osoitti erikoistumisen ja työnjaon alkua, heidän kumppaniheimolaistensa kateus yllytti heidät toimenpiteisiin lopettaakseen tämän kehityksen, mukaan lukien fyysisen omaisuuden tuhoamisen niiltä, jotka vaikuttivat millään lailla paremmin toimeentulevilta kuin kumppaninsa.

Oscar Lewis sai selville Meksikon intiaanien kylässä erittäin kokonaisvaltaisen pelon muiden kateudesta, pelon joka saa aikaan intensiivistä salamyhkäisyyttä. Lewis kirjoitti:

 
Professori Schoeck kommentoi:

 
Lisäksi tässä meksikolaisessa kylässä kukaan ei varoita tai kerro toiselle välittömästä vaarasta toisen omaisuudelle; ei ole minkäänlaista inhimillisen sosiaalisen solidaarisuuden tunnetta.

Aritama intiaanien keskuudessa Kolumbiassa Reichel-Dolmatoffs raportoivat:

 
Reichel-Dolmatoffsit huomasivat myös, että jos eräs ryhmän jäsenistä Aritamassa työskenteli nopeammin tai paremmin kuin kumppaninsa, hänen työpisteensä merkittiin ristillä seuraavana päivänä ennen hänen tuloaan, ja hänen kateelliset kollegansa rukoilivat Jumalaa tehdäkseen tämän kyvykkäämmän työntekijän hitaaksi ja väsyneeksi.

Viimeiseksi, Watson ja Samora löysivät pääasialliseksi syyksi, alempiluokkaisten espanjaa puhuvien kansalaisten epäonnistumiselle nousta yhtäläiseen asemaan ylemmän luokan englantilaisen yhteisön kanssa eteläisen Coloradon vuoristokaupungissa, espanjalaisen ryhmän katkeran kateuden jokaista kohtaan joka onnistui nousemaan ylöspäin. Jokaista joka työskentelee päästäkseen ylöspäin pidetään ihmisenä ”joka on myynyt itsensä angloille,” ”joka on kiivennyt kansansa selkää myöden.”[41]

Antropologi Eric Wolf on jopa luonut uuden termin ”institutionaalinen kateus” kuvaamaan tällaisia läpitunkevia instituutioita, mukaan lukien mustan magian harjoittamista ja pelkoa näissä alkukantaisissa yhteiskunnissa.[42] Schoeck toteaa:

 
Ja Schoeck vetää yhteen osuvasti:

 
Yhteenvetona Ludwig von Misesin pureva kritiikki romantiikkaa vastaan ei vaikuta ylilyönniltä:

 
Romanttista, tai alkukantaista, asennetta kritisoi loistavasti myös espanjalainen filosofi Ortega y Gasset:

 
Ortega lisää, että sen tyylinen ihminen – jonka hän näkee nousevan esiin, nykyaikainen ”massa-ihminen” – ”uskoo sivilisaation, johon hän on syntynyt ja jota hän hyödyntää, olevan yhtä spontaani ja itsestään tuottava kuin Luonto…” Mutta massa-ihmiselle, laumaihmiselle, on myös luonteenomaista painaa alas ne yksilöt jotka eroavat massasta: ”Massat … eivät halua jakaa elämää niiden kanssa jotka eivät kuulu siihen. Niillä on kuolettava viha kaikkea sitä kohtaan, mikä ei kuulu niihin.”[47]

IV.

Vasemmisto ei tietenkään ilmaise vaatimuksiaan moniarvoisuudesta eroon pääsemisen termeillä; se mihin se pyrkii kuulostaa semanttisesti paljon miellyttävämmältä: tasa-arvoon. Tasa-arvon nimissä vasemmisto pyrkii kaikenlaisiin keinoihin progressiivisesta verotuksesta kommunismin lopulliseen asteeseen saakka.

Mutta filosofisesti, mitä on ”tasa-arvo”? Termiä ei tule jättää analysoimatta ja hyväksyä lähtökohtaisesti. Valitaan kolme kokonaisuutta: A, B ja C. A:n, B:n ja C:n sanotaan olevan ”tasa-arvoisia” toisiinsa nähden (ts. A=B=C) jos löydetään erityinen ominaisuus, jossa kolme kokonaisuutta ovat yhtäläisiä ja identtisiä. Lyhyesti, tässä on kolme yksilöllistä ihmistä: A, B ja C. Jokainen saattaa olla jossain suhteessa samanlainen, mutta erilainen muissa. Jos jokainen heistä on tarkalleen 178cm pitkä, he ovat silloin tasa-arvoisia toisiinsa nähden pituudessa. Tasa-arvon käsitteen keskustelustamme seuraa, että A, B ja C voivat olla täysin ”tasa-arvoisia” toisiinsa nähden ainoastaan, jos he ovat identtisiä tai yhteneviä kaikissa piirteissään – lyhyesti, jos he kaikki ovat, kuten samankokoiset mutterit ja pultit, täysin vaihtokelpoisia keskenään. Siten näemme, että ihmisen tasa-arvoisuuden ihanne voi ainoastaan pitää sisällään täydellisen yhtenevyyden ja täysivaltaisen yksilöllisyyden hävittämisen.

Siten on korkea aika vapauden, yksilöllisyyden, työnjaon ja taloudellisen vaurauden sekä selviytymisen arvostajien lopettaa myöntyminen oletetulle tasa-arvoisuuden ihanteen jaloudelle. Liian usein ”konservatiivit” ovat tunnustaneet tasa-arvon ihanteen ainoastaan nalkuttaakseen sen ”epäkäytännöllisyydestä.” Filosofisesti ei voi olla eroa teorian ja käytännön välillä. Tasa-arvoiset toimenpiteet eivät ”toimi,” koska ne ovat ihmisen perusluonnetta vastaan, sitä mitä yksilölliselle ihmiselle todella tarkoittaa olla täysin ihminen. Vaatimus ”tasa-arvoon” on seireenin laulu, joka voi ainoastaan tarkoittaa kaiken sen tuhoamista, jota vaalimme ihmisenä olemisessa.

Ironisesti ”tasa-arvon” termillä on meille positiivinen konnotaatio sen aikaisemmasta radikaalisti erilaisesta käytöstä. ”Tasa-arvon” käsite saavutti laajalle levinneen suosionsa 1700-luvulla klassisen liberalismin aikana, jolloin se ei tarkoittanut aseman ja toimeentulojen yhtäläisyyttä, vaan jokaisen ihmisen vapautta ilman poikkeuksia. Lyhyesti, noina päivinä ”tasa-arvo” tarkoitti vapautumista ja täyden vapauden yksilöllistä käsitettä kaikille henkilöille.

Siten biokemisti Roger Williams viittaa oikein, että lause ”vapaa ja tasa-arvoinen” itsenäisyysjulistuksessa oli valitettava kiertoilmaisu paremmasta toteamuksesta, joka sisältyi Virginian kansalaisoikeuksiin… ’kaikki ihmiset ovat luonnostaan yhtä vapaita ja itsenäisiä.” Toisin sanoin ihmiset voivat olla tasa-arvoisesti vapaita ilman olematta yhteneviä.”[48]

Tämä libertarinen vakaumus oli muotoiltu erityisellä todistusvoimalla Herbert Spencerin teoksessa ”Law of Equal Liberty” ehdotettuna peruslähtökohtana hänen yhteiskuntafilosofialleen:

 
Näin ainoastaan tietty vapauden tasa-arvo – vanhempi ihmisen tasa-arvon näkemys – on yhtenevä ihmisen perusluonteen kanssa. Olosuhteiden tasa-arvo alentaisi ihmiskunnan muurahaiskeon olemassaolon tasolle. Onneksi yksilöitynyt ihmisen luonto liittoutuneena maan maantieteelliseen moninaisuuteen tekee täydellisen tasa-arvon ihanteen saavuttamattomaksi. Mutta valtava määrä vahinkoa – yksilöllisyyden rampauttamisen yhtälailla taloudellisen ja yhteiskunnallisen tuhon lisäksi – voidaan aikaansaada tällä pyrkimyksellä.

Siirrytään tasa-arvosta epätasa-arvon käsitteeseen, olosuhteeseen joka vallitsee silloin kun jokainen ihminen ei ole identtinen kaikkiin muihin nähden kaikissa ominaispiirteissään. On ilmeistä, että epätasa-arvo virtaa väistämättömästi erikoistumisesta ja työnjaosta. Näin ollen vapaa talous ei tule pelkästään johtamaan ammattien moninaisuuteen, yhden ollessa leipuri, toisen näyttelijä ja kolmannen insinööri jne., vaan erityistä epätasa-arvoa tulee ilmenemään rahallisessa toimeentulossa ja asemassa sekä jokaisen ammatin kontrollin laajuudessa. Vapaiden markkinoiden taloudessa jokainen henkilö pyrkii ansaitsemaan rahallisen toimeentulon, joka vastaa hänen tuottavan panoksensa arvoa kuluttajien halujen ja tarpeiden tyydyttämisessä. Taloudellisen terminologian mukaisesti jokainen ihminen pyrkii ansaitsemaan toimeentulon, joka vastaa hänen ”rajatuottavuuttaan” hänen erityisen panoksensa osalta kulutuskysynnän tyydyttämisessä. Kehittyneessä yksilöllisyyden moninaisuuden maailmassa selkeästi jotkut ihmiset ovat älykkäämpiä, toiset valppaampia ja kauaskatseisempia kuin muu osa väestöstä. Silti toiset ovat samaan aikaan kiinnostuneempia alueista, jotka tuottavat suurempia rahallisia hyötyjä; ne jotka onnistuvat löytämään raakaöljyä, tulevat korjaamaan suurempia rahallisia palkkioita kuin ne jotka pysyvät toimistoavustajan tehtävissä.

Monet älyköt ovat tottuneet julistamaan markkinoiden ”epäoikeudenmukaisuutta” niiden suodessa paljon korkeamman rahallisen toimeentulon filmitähdelle kuin esimerkiksi sosiaalityöntekijälle, tällä tavoin palkiten paljon enemmän ”aineellista” kuin ”henkistä.” Kuitenkin vaikuttaa että jos sosiaalityöntekijän oletettu ”hyvyys” tosiaankin sijaitsee hänen ”henkisyydessään,” niin on varmasti sopimatonta ja epäjohdonmukaista vaatia, että hän vastaanottaa enemmän ”aineellisia” mukavuuksia (rahaa) suhteessa filmitähteen. Vapaassa yhteiskunnassa ne jotka kykenevät tarjoamaan hyödykkeitä ja palveluita, joita kuluttajat arvostavat ja ovat valmiita ostamaan, vastaanottavat juuri sen mitä kuluttajat ovat valmiita kuluttamaan. Ne jotka itsepintaisesti menevät alemmin hinnoiteltuihin ammatteihin, joko koska he suosivat sitä työtä tai he eivät ole riittävän kykeneviä korkeammin palkatuille aloille, voivat vaivoin valittaa matalan palkkansa ansaitsemista.

Jos täten tulojen epätasa-arvo on väistämätön seuraus vapaudesta, tällöin on myös epätasa-arvo kontrollista. Missä tahansa organisaatiossa, oli se sitten liikeyritys, maja tai bridge-kerho, tulee aina olemaan vähemmistö ihmisiä, jotka nousevat johtajien asemaan, ja toisia, jotka pysyvät seuraajina rivijäseninä. Robert Michels havaitsi tämän erääksi merkittäväksi laiksi sosiologiassa, ”Oligarkian rautaiseksi laiksi.” Kaikessa järjestäytyneessä toiminnassa aihepiiristä riippumatta pienestä määrästä ihmisiä tulee ”oligarkkisia” johtajia ja muut tulevat seuraamaan heitä.

Markkinataloudessa johtajat, ollen tuottavampia tyydyttämään kuluttajia, tulevat väistämättä ansaitsemaan enemmän rahaa kuin rivijäsenet. Muissa organisaatioissa ero ilmenee ainoastaan kontrollissa. Mutta molemmissa tapauksissa kyvykkyys ja mielenkiinto valitsevat ne, jotka nousevat huipulle. Parhain ja omistautunein teräksen tuottaja nousee teräsyrityksen johtajuuteen; kaikkein kyvykkäin ja energisin tapaa nousta paikallisen bridge-kerhon johtoon ja niin edelleen.

Pitää paikkansa, että tämä kyvykkyyden ja omistautumisen prosessi oman tasonsa löytämisessä toimii parhaiten ja jouhevimmin instituutioissa kuten markkinatalouden liikeyrityksissä. Siinä jokainen yritys asettuu rahallisten voittojen ja kuluttajille sopivilla tuotteilla myytyjen tulojen ansaitsemisen järjestyksen alaiseksi. Jos johtaja tai työntekijä epäonnistuu työssään, voittojen menetys tarjoaa hyvin nopea signaalin siitä että jotain on pielessä ja että näiden tuottajien tulee korjata toimiaan. Markkinoiden ulkopuolisilla organisaatioilla, joille voitot eivät tarjoa testiä tehokkuudesta, voi muilla varsinaisen toimintaan kuulumattomilla ominaisuuksilla olla paljon helpommin merkitystä oligarkian jäsenten valinnassa. Siten paikallinen bridge-kerho saattaa valita johtajansa ei pelkästään kyvykkyyden ja kerhon toimintaan omistautumisen perusteella, vaan myös epäolennaisilla jäsenyyden suosimilla rodullisilla tai fyysisillä ominaispiirteillä. Tämä tilanne on paljon vähemmän todennäköinen silloin, kun altistutaan rahallisille tappioille myöntymällä tällaisille ulkoisille tekijöille.

Tarvitsee vain katsoa ympärilleen jokaista ihmisen toimintaa tai organisaatiota, pientä tai suurta, poliittista, taloudellista, hyväntekeväisyyttä tai viihteellistä, nähdäkseen oligarkian rautaisen lain yleismaailmallisuuden. Esimerkiksi viidenkymmenen jäsenen bridge-kerhossa, sen juridisesta muodosta välittämättä, suurin piirtein puolitusinaa pyörittää toimintaa. Michels löysi itse asiassa oligarkialain havainnoimalla jäykkää, byrokraattista, oligarkkista hallintoa, joka vallitsi 1800-luvun Euroopan sosiaalidemokraattisissa puolueissa, vaikka nämä puolueet olivat mukamas omistautuneet tasa-arvolle ja työnjaon hävittämiselle.[50] Ja nimenomaisesti ilmiselvään tulojen, vallan ja oligarkkisen hallinnon jähmettyneeseen epätasa-arvoon  Neuvostoliiton tasa-arvoon pyrkinyt uusi vasemmisto tuli täysin pettyneeksi. Kukaan ei ylistä Brežneviä tai Kosyginiä.

Uuden vasemmiston pyrkimys tasa-arvolla paeta oligarkialain epätasa-arvoa ja oligarkiaa selittää sen epätoivoiset ponnistelut päättää eliittijohtajuus sen omissa organisaatioissa. (Taatusti ei ole mitään viitteitä valta-eliitin minkäänlaisesta häviämisestä usein ylistetyssä Kuubassa tai Kiinassa.) Uuden vasemmiston aikainen tarmokkuus tasa-arvon suuntaan ilmeni ”osallistuvan demokratian” käsitteenä. Sen sijaan että organisaation jäsenet valitsisivat eliitti-johtajuuden, teorian mukaan, jokainen henkilö osallistuisi tasa-arvoisesti kaikkeen organisaation päätöksentekoon. Todennäköisesti tämä jokaisen yksilön suoran ja tiiviin osallistumisen tunne selittää massojen kiivaan innokkuuden hyvin aikaisessa vaiheessa Neuvostovenäjän ja Kuuban vallankumouksellisissa hallinnoissa – innokkuuden joka nopeasti katosi väistämättömän oligarkian alkaessa tulla kontrolliin ja massaosallistumisen hävitessä.

Vaikka osallistuviksi demokraateiksi havittelevat ovat osoittaneet kovaa yhteiskuntamme byrokraattisen hallinnon kritiikkiä, itse käsite sitä sovellettaessa törmää hyvin pikaisesti oligarkialakiin. Sillä jokainen joka on istunut minkä tahansa osallistuvaa demokratiaa soveltavan organisaation kokouksissa, tuntee nopeasti kehittyvän voimakkaan kyllästymisen ja tehottomuuden. Sillä jos jokaisen henkilön täytyy osallistua yhtäläisesti kaikkiin päätöksiin, päätöksiin omistetun ajan pitää tulla lähes rajattomaksi, ja organisaation prosesseista syntyy sinänsä oma elämä osallistujille. Tämä on yksi syy siihen miksi monet uuden vasemmiston organisaatioista alkavat nopeasti vaatimaan jäseniensä asumista kommuuneissa ja koko elämänsä omistamista organisaatiolle – varsinaisesti sulauttaakseen elämänsä organisaatioon. Sillä jos he todella elävät ja toimivat osallistuvassa demokratiassa, he tuskin pystyvät tekemään muuta. Mutta tästä konseptin pelastamisen pyrkimyksestä huolimatta, väistämätön kokonaistehottomuus ja kokonaisvaltainen ikävystyminen varmistavat, että ainoastaan kaikkein tarmokkaimmin omistautuneet eivät hylkää organisaatiota. Lyhyesti, jos se voi ollenkaan toimia, osallistuva demokratia voi toimia ainoastaan niin pienissä ryhmissä, että ne ovat itse asiassa ”johtajia” ilman seuraajia.

Loppupäätelmänä,  jotta mikään organisaatio voi menestyä, sen täytyy lopulta päätyä erikoistuneiden ”ammattilaisten,” sen tehtäviin omistautuneiden ja toteuttamaan kykenevien henkilöiden vähemmistön käsiin. Kummallista kylläkin, juuri  Lenin, huolimatta hänen tyhjistä puheistaan tasa-arvoisen kommunismin äärimmäisen ihanteen puolesta, tunnisti että onnistuakseen myös vallankumouksen tulee olla omistautuneiden ammattilaisten, ”edelläkävijöiden” vähemmistön johtama.

Lisäksi uuden vasemmiston intensiivinen pyrkimys tasa-arvoon selittää sen omalaatuisen koulutuksen teorian – teorian, jolla on ollut erittäin merkittävä vaikutus nykyiseen opiskelijaliikkeeseen Amerikan yliopistoissa viime vuosina. Teorian mukaan, päinvastoin kuin ”vanhanaikaisissa” opetuksen käsitteissä, opettaja ei tiedä enempää kuin kukaan hänen oppilaistaan. Siten kaikki ovat ”tasa-arvoisissa” olosuhteissa; kukaan ei ole missään suhteessa toista parempi. Koska ainoastaan imbesilli väittäisi todella, että oppilas tietäisi yhtä paljon kyseessä olevan aihealueen sisällöstä kuin hän professorinsa, tätä tasa-arvon väitettä on puolustettu argumentoimalla sisällön hylkäämiseksi luokkahuoneessa. Tämä sisältö, vakuuttaa uusi vasemmisto, on ”irrelevanttia” oppilaalle, ja siten soveltumaton osa opetuksellista prosessia. Ainoa sovelias aihe luokkahuoneeseen ei ole keskeiset totuudet eikä määrätty lukemisto tai aiheet, vaan avoin, vapaamuotoinen osallistuva keskustelu oppilaan tunteista, koska ainoastaan hänen tunteesta ovat todella ”relevantteja” oppilaalle. Ja koska luennoiva metodi totta kai viittaa siihen, että luennoiva professori tietää enemmän kuin oppilaat joilla hän jakaa tietoa, saa myös luennot mennä. Tällainen on uuden vasemmiston esittämä ”opetuksen” karikatyyri.

Eräs kysymys, jonka tämä oppi herättää, ja johon uusi vasemmisto ei koskaan ole todella vastannut, on luonnollisesti, miksi oppilaiden tulisi ylipäätänsä olla yliopistoissa. Mikseivät he voisi yhtä hyvin toteuttaa näitä avoimia keskusteluja tunteistaan kotona tai naapuriston karkkikaupassa? Tosiaankin tässä koulutuksellisessa teoriassa koululla ei ole sinänsä mitään erityistä tehtävää; siitä tulee tosiasiallisesti paikallinen karkkikauppa, ja se myös sulautuu itse elämään. Mutta silloin jälleen kerran, mihin koulua tarvitaan ollenkaan? Ja miksi oppilaiden tulisi tosiasiallisesti maksaa lukukausimaksuja ja tiedekunnan vastaanottaa palkkaa heidän olemattomista palveluksistaan? Jos kaikki ovat todella tasa-arvoisia, miksi pelkästään tiedekunnalle maksetaan?

Joka tapauksessa tunteiden painottaminen kurssien rationaalisen sisällön sijaan varmista tasa-arvoisen koulun; tai paremminkin, koulu sinänsä saattaa kadota, mutta ”kurssit” ovat varmasti tasa-arvoisia, sillä jos ainoastaan ”tunteista” keskustellaan, silloin varmasti jokaisen tunteet ovat kutakuinkin ”tasa-arvoisia” muiden kanssa. Heti kun järki, äly ja saavutukset sallitaan täydessä mitassaan, epätasa-arvon demoni tulee nopeasti nostamaan esiin ruman päänsä.

Jos täten luonnollinen kykyjen ja intressien epätasa-arvo ihmisten välillä tekee eliiteistä väistämättömiä, ainoa järkevä vaihtoehto on hylätä tasa-arvon harha ja hyväksyä yleinen välttämättömyys johtajilla ja seuraajille. Libertaristin, vapaan yhteiskunnan aatteelle omistautuneen henkilön, tehtävä ei ole parjata eliittejä, jotka, kuten tarve vapaudelle, juontuvat suoraan ihmisen luonnosta. Libertaristin päämäärä on paremminkin muodostaa vapaa yhteiskunta, yhteiskunta jossa jokaisella henkilöllä on vapaus löytää paras tasonsa. Tällaisessa vapaassa yhteiskunnassa jokainen on ”tasa-arvoinen” ainoastaan vapaudessa, samaan aikaan ollen erilainen ja poikkeava kaikilla muilla tavoin. Tässä yhteiskunnassa eliitit, kuten kaikki muutkin, ovat vapaita nousemaan parhaalle tasolleen.

Jeffersonin termistöllä, tulemme löytämään ”luonnollisia aristokraatteja,” jotka nousevat kaikilla alueilla huomattavuuteen ja johtajuuteen. Tarkoituksena on antaa näiden luonnollisten aristokraattien nousta, eikä ”keinotekoisten aristokraattien” hallita – niiden jotka hallitsevat pakkovallan keinoin. Keinotekoiset aristokraatit, pakottavat oligarkit, ovat henkilöitä, jotka nousevat valtaan loukkaamalla kanssaihmistensä vapauksia, kieltämältä heiltä heidän vapautensa. Luonnolliset aristokraatit päinvastaisesti elävät vapaudessa ja harmoniassa kanssaihmistensä kanssa, ja nousevat harjoittamalla yksilöllisyyttään ja korkeimpia lahjojaan palvelemalla lähimmäisiään, joko organisaatiossa tai tuottamalla kuluttajille tehokkaasti. Itse asiassa pakottavat oligarkit nousevat poikkeuksetta valtaan tukahduttamalla luonnollisia eliittejä, muiden ihmisten kanssa; kaksi johtajuuden laatua ovat vastakohtaisia.

Valitaan hypoteettinen esimerkki mahdollisesta konfliktin tapauksesta näiden kahden erilaisen eliittiluokan välillä. Suuri joukko ihmisiä ryhtyy vapaaehtoisesti ammattijalkapalloon, myyden palveluksiaan innokkaalle kuluttavalle yleisölle. Huipulle nousee nopeasti parhaiden luonnollinen eliitti – kaikkein kyvykkäimmät ja sitoutuneemmat – jalkapallon pelaajat, valmentajat ja pelin järjestäjät. Tässä meillä on esimerkki luonnollisen eliitin noususta vapaassa yhteiskunnassa. Sitten valtiota kontrolloiva valtaeliitti päättää viisaudessaan, että kaikki ammattiurheilijat, ja erityisesti jalkapalloilijat, ovat pahoja. Valtio tekee ammattilaisjalkapallosta laitonta ja sen sijaan määrää kaikki ottamaan osaa paikalliseen eurytmian kerhoon massaosallistumisen korvaajana. Tässä valtion hallitsijat ovat selkeästi pakottava oligarkia, ”keinotekoinen eliitti,” käyttäen voimaa alistaakseen vapaaehtoisen tai luonnollisen eliitin (yhtälailla loppuväestön kanssa).

Libertaristista näkemystä vapaudesta, valtiosta, yksilöllisyydestä, kateudesta ja pakkovallasta vastaan luonnolliset eliitit ei ole koskaan ilmaistu ytimekkäämmin tai suuremmalla tarmolla kuin H.L. Mencken toimesta:

 
Vastaavasti libertaristinen kirjoittaja Albert Jay Nock näki vasemmiston ja oikeiston välisessä ristiriidassa

 
Helmuct Schoeckin Envy esittää vahvan perustelun näkemykselle, että nykyaikainen tasa-arvon pyrkimys sosialismiin ja vastaaviin aatteisiin on erilaisen ja poikkeavan kateuden mielistelyä, mutta sosialistisella pyrkimyksellä poistaa kateutta tasa-arvolla ei ole koskaan mitään toivoa onnistumisesta. Sillä aina tulee olemaan henkilökohtaisia eriävyyksiä kuten ulkonäössä, kyvyissä, terveydessä, hyvässä ja huonossa onnessa, joita ei mikään tasa-arvon ohjelma, kuinka ankara tahansa, ei voi pyyhkiä pois, ja joihin kateus pystyy kiinnittämään huomionsa.

Viitteet:

[1] Vapauden, erilaisuuden ja jokaisen yksilön kehityksen keskinäisistä suhteista, katso Wilhelm von Humboldtin klassinen teos, The Limits of State Action (Cambridge University Press, 1969). Vapauden välttämättömyydestä yksilöllisyyden kehityksessä, katso myös Josiah Warren, Equitable Commerce (New York: Burt Franklin, 1965) ja Stephen Pearl Andrews, The Science of Society (London: C. W. Daniel, 1913).

[2] Ekonomistit Bauer ja Yamey vakuuttavasti määrittävät taloudellisen kehityksen ”avoinna olevien vaihtoehtojen määrän laajentumisena ihmisille kuluttajina ja tuottajina.” Peter T. Bauer ja Basil S. Yamey, The Economics of Underdeveloped Countries (Cambridge: Cambridge University Press, 1957), s. 151.

[3] Katso George J. Stigler, “The Division of Labor is Limited by the Extent of the Market,” Journal of Political Economy (June, 1951), s. 193.

[4] Ludwig von Mises, Socialism: An Economic and Sociological Analysis (New Haven: Yale University Press, 1951), s. 292–95, s. 303.

[5] Historioitsijat ovat viime vuosikymmeninä muistuttaneet meitä, ettei Englanissa eikä myöskään Yhdysvalloissa valtio rajoittanut itseään tiukasti laissez fairen ajatukseen. Pitää paikkansa; mutta meidän tulee verrata tätä aikakautta valtion rooliin aiempiin – ja myöhempiin – päiviin nähdäksemme eron merkittävyyden. Täten, cf. Karl Wittfogel, Oriental Despotism (New Haven: Yale University Press, 1957).

[6] Uusi vasemmisto esimerkiksi sivuuttaa ja halveksuu Marshall Titoa huolimatta hänen yhtäläisen merkittävästä roolista marxilaisena vallankumouksellisena, sissijohtajana ja kapinallisena Neuvostovenäjän sanelua vastaan. Syynä, kuten alempana tullaan näkemään, on Titon uraauurtavuus siirtymisessä marxismista yksilön filosofiaan ja markkinatalouteen.
 
[7] Luonnollisesti on vaikeaa nähdä kuinka aineettomia palveluita voitaisiin tuottaa lainkaan ilman ”erkaantumista,” Kuinka esimerkiksi opettaja voi opettaa, jos hänen ei sallita ”erkaannuttavan” koulutuspalveluitaan tarjoamalla niitä oppilailleen?

 [8] Täten, katso Alexander Gray, The Socialist Tradition (London: Longmans, Green, 1947), s. 306, 328.

[9] Karl Marx, Critique of the Gotha Programme (New York: International Publishers, 1938), s. 10.

[10] Lainaus Graystä, The Socialist Tradition, s. 328. Gray huvittavasti lisää: “Lyhyt viikonloppu maatilalla on saattanut vakuutta Marxin siitä, että karjalla itsellään saattaa olla eräitä vastalauseita tulla paimennetuksi illalla tällaisella epämuodollisella tavalla.”

[11] August Bebel, in Women and Socialism. Lainattuna Mises, Socialism, s. 190n.

[12] Viime aikainen uutisraportti paljasti, että Kiina on nyt pehmentänyt hyökkäystään älyllistä työvoimaansa vastaan. Oppilaiden ja työläisten vaihtaminen keskenään näyttää toimineen huonosti, on tullut ilmi, että ”opettajien ja teknisen koulutuksen puute on hankaloittanut teollista kehitystä ja tuotantoa viime vuosina.” Lisäksi, ”työläiset eivät usein vaikuta tulleen karaistuneiksi, vaan pehmentyneen altistumisessaan toimettomampaan elämään, taasen monet opiskelijat sen sijaan että kokisivat elämän maatilalla palkitsevana, pakenevat Kiinasta tai tekevät itsemurhan.” Lee Lescase, “China Softens Attitude on Profs. School Policy,” The Washington Post (July 23, 1970), s. A12.

[13] Utopistisesta sosialistista, katso Mises, Socialism, s. 168.

[14] On todennäköistä,  että Maon erityiselle omistautumiselle kommunistisille aatteelle vaikutti hänen anarkistina olemisensa ennen marxilaiseksi tulemistaan.

[15] Lainattuna Gray, The Socialist Tradition, s. 328.

[16] Kursiivi Leninin. V.I. Lenin, Left-Wing Communism: An Infantile Disorder.

[17] Mises, Socialism, s. 190.

[18] Gray, The Socialist Tradition, s. 328.

[19] Quoted in Mises, Socialism, s. 164.

[20] Näin eräs uuden vasemmiston lehden, The Guardian, pääkritiikki siitä eronneen The Liberated Guardianin taholta oli, että ensimmäinen toimi samaan tapaan kuin mikä tahansa ”porvarillinen” lehti erikoistuneine toimittajineen, puhtaaksikirjoittajineen, oikolukijoineen, liikehenkilöstöineen jne. Jälkimmäisen tulleessa pyöritetyksi ”kollektiivin” toimesta, jossa väitetysti kaikki tekevät kaikkia tehtäviä ilman erikoistumista. Samaa kritiikkiä, samalla ratkaisulla, sovellettiin naisten puoluekokouksessa, jossa konfiskoitiin uuden vasemmiston viikkolehti, Rat. Eräät ”naisten vapautusliikkeen” ryhmät ovat olleet niin äärimmäisiä pyrkimyksessään poistaa yksilöllisyyttä, että he kieltäytyvät tunnistamasta yksilöllisten henkilöiden, kirjoittajien tai puolestapuhujien nimiä.

[21] Näin shokkina ortodokseille kommunisteille ympäri maailmaa tuli vuonna 1958 Yugoslavian kommunistien liiton ohjelma, joka julisti yksilön ”henkilökohtainen intressi … on yhteiskunnallista kehitystämme liikuttava voima … Henkilökohtaisen intressin kategorian tasapuolisuus perustuu tosiasiaan, että [Yugoslavian] sosialismi … ei voi alistaa ihmisen henkilökohtaista onnellisuutta mihinkään ulkopuolisiin ”tavoitteisiin” tai ”korkeampiin päämääriin,” sillä sosialismin korkeimmat tavoitteet ovat  ihmisen henkilökohtainen onnellisuus.” Kommunist (Belgrade), August 8, 1963. Lainattuna  R. V. Burks, “Yugoslavia: Has Tito Gone Bourgeois?” East Europe (August, 1965), s. 2–14. Katso myös T. Peter Svennevig, “The Ideology of the Yugoslav Heretics,” Social Research (Spring, 1960), s. 39–48. Ortodoksikommunistien hyökkäyksistä, katso Shih Tung-Hsiang, “The Degeneration of the Yugoslav Economy Owned by the Whole People,” Peking Review (June 12, 1964), s. 11–16; ja “Peaceful Transition from Socialism to Capitalism?” Monthly Review (March, 1964), s. 569–590.

[22] John W. Aldridge, In the Country of the Young (New York: Harper & Row, 1970).

[23] Lainattuna Mises, Socialism, s. 304.

[24] Näiden vanhoillisten ajattelijoiden vahvasta vaikutuksesta 1800-luvun marxilaisten ja sosialistien yksilönvastaisuudelle, katso erityisesti Leon Bramson, The Political Context of Sociology (Princeton: Princeton University Press, 1961), s. 12–16 ja passim.

[25] Katso Ellulin kritiikki Charles Silbermanin, The Myths of Automation (New York: Harper & Row, 1966), s. 104–105.

[26]  Täten, katso Tom Wolfen tarkkaavaisen satiirinen artikkeli, “Radical Chic: That Party at Lenny’s,” New York (June 8, 1970).

[27] Tämä alkukantaisen palvonta läpäisee Polanyisin kirjan, joka yhdessä kohtaa soveltaa vakavasti termiä ”ylhäinen sivistymätön” Etelä-Afrikan kaffiireihin. Karl Polanyi, The Great Transformation (Boston: Beacon Press, 1957), s. 157.

[28] Molemmat sekä passiivinen että heimollinen uuden vasemmiston kulttuurin aspekti sisältyivät sen ”Woodstock kansakunnan” ihanteeseen, jossa sadattuhannet laumankaltaiset, erilaistumattomat nuoret rypivät passiivisesti mudassa kuunnellen heidän heimollista musiikkiaan.

[29] Irving Babbitt, Rousseau and Romanticism (New York: Meridian Books, 1955), s. 53–54. Uuden vasemmiston passiivisuuden, alkukantaisuuden, epärationaalisen ja yksilöllisyyden hajaantumisen painotus saattaa selittää taolaisen ja buddhalaisen filosofian nykyisen suosion. Katso ibid., s. 297ff.

[30] Mises, Socialism, s. 304.

[31] Mises, Socialism, s. 305.

[32] Silberman, The Myths of Automation, s. 104–105.

[33] Alkukantaisten heimojen käyttämä magia ei myöskään ole mikään todiste ylivoimaisesta, ”idealistisesta” verrattuna maallisiin, ”aineellisiin,” päämääriin. Päinvastoin, maagiset riitit olivat perusteettomia ja virheellisiä keinoja, joilla heimot toivoivat saavuttavansa tällaisia aineellisia päämääriä kuten hyvää satoa, vesisadetta jne. Siten Uuden-Guinean Cargo-lahko, havainnoidessaan eurooppalaisten ruuan hankintaa ulkomailta paperinpalasia lähettämällä, matki eurooppalaisia kirjoittamalla rituaalisia lauseita paperinpalasille ja lähettämälle ne merelle, jonka jälkeen he odottivat lasteja ulkomailta. Cf. Ludwig von Mises, Epistemological Problems of Economics (Princeton: D. Van Nostrand, 1960), s. 62–66, 102–105.

[34] Bronislaw Malinowski, Magic, Science, Religion and Other Essays (New York: Doubleday Anchor Books, 1955), s. 27–31Katso myös Mises, Epistemological Problems of Economics.

[35] Katso inspiroiva keskustelu Peter T. Bauer, West African Trade (Cambridge: Cambridge University Press, 1954).

[36] Bernard J. Siegel, “Review of Melville J. Herskovits, Economic Anthropology,” American Economic Review (June, 1953), s. 402. Yksilöllisyyden kehittymisestä Etelä-Afrikan Pondojen keskuudessa, katso Bauer and Yamey, The Economics of Underdeveloped Countries, s. 67n. Katso myös Raymond Firth, Human Types (New York: Mentor Books, 1958), s. 122; Sol Tax, Penny Capitalism: A Guatemalan Indian Economy (Washington, D.C., 1953); ja Raymond Firth ja Basil S. Yamey, eds., Capital, Saving and Credit in Peasant Societies (Chicago: Aldine, 1963).

[37] Bauer, West African Trade, s. 8. Katso myös Bauer and Yamey, The Economics of Underdeveloped Countries, s. 64–67. Vastaavasti, Professor S. Herbert Frankel raportoi kuinka länsiafrikkalaiset tavanomaisesti odottavat  pankkien sisäänkäyntien ulkopuolella törmätäkseen sukulaisiinsa pyytääkseen heiltä rahaa heidän lähtiessään. Jokainen henkilö, joka säästää rahaa. joutuu näkemään paljon vaivaa peittääkseen todellisen asemansa sukulaisiltaan. Lainattuna Helmut Schoeck, Envy: A Theory of Social Behaviour (New York: Harcourt, Brace & World, 1970), s. 59–60. Afrikan natiivien vastaanottavaisuudesta markkinatalouden kannustimille, katso (Bauerin lisäksi), (West African Trade) Peter Kilby, “African Labour Productivity Reconsidered,” Economic Journal (June, 1961), s. 273–291.

[38] Viitatut teokset ovat Clyde Kluckhohn, The Navaho (Cambridge: Harvard University Press, 1946) ja Navaho Witchcraft (1944; Boston: Beacon Press, 1967); Allan R. Holmberg, Nomands of the Lon Bow: The Siriono of Eastern Bolivia (Washington, D.C.: U.S. Government Printing Office, 1950); Sol Tax, “Changing Consumption in Indian Guatemala,” Economic Development and Cultural Change (1957); ja Oscar Lewis, Life in a Mexican Village: Tepoztlan Restudied (Urbana, Ill.: University of Illinois Press, 1951). Katso Schoeck, Envy, s. 26–61.

[39] Katso Schoeck, Envy, s. 50.

[40] Gerardo ja Alicia Reichel-Dolmatoff, The People of Aritama-The Cultural Personality of a Colombian Mestizo Village (Chicago: University of Chicago Press, 1961), s. 396. Lainattuna Schoeck, Envy, s. 51–52.

[41] Watson ja Samora “Subordinate Leadership in a Bicultural Community: An Analysis,” American Sociological Review, Vol. 19, No. 4 (Aug., 1954), s. 413–421.

[42] Eric Wolf, “Types of Latin American Peasantry: A Preliminary Discussion.” American Anthropologist New Series, Vol. 57, No. 3, Part 1 (Jun., 1955), s. 460.

[43] Schoeck, Envy, s. 47.

[44] Schoeck, Envy, s. 31.

[45] Mises, Socialism, s. 463–464. Katso myös José Ortega y Gasset, The Revolt of the Masses (New York: W.W. Norton, 1932), s. 63–65.

[46] José Ortega y Gasset, The Revolt of the Masses (New York: W. W. Norton, 1932), s. 97.

[47] José Ortega y Gasset, The Revolt of the Masses (New York: W. W. Norton, 1932), s. 98, 84. Ortegalle, suuri väijyvä vaara on, että massaihmiset tulevat lisääntyvästi käyttämään valtiota ”murskaamaan alleen jokaisen luovan vähemmistön joka häiritsee sitä – häiritsee sitä millään tavalla: politiikassa, liike-elämässä.” Ibid., s. 133.

[48] Roger J. Williams, Free and Unequal: The Biological Basis of Individual Liberty (Austin, Texas: University of Texas Press, 1953), s. 4–5. Williams lisää:
Eikö meidän rakkautemme vapautta kohtaan, joka vaikuttaa olevan sisäsyntyisenä meissä kaikissa, nojaa suoraan eriarvoisuuksiimme? Jos me kaikki syntyessä omaisimme kaikki mahdolliset maut … välittäisimmekö vapaana olemisesta niiden kokemiseksi kuten yksilöllisesti haluamme? … Minulle vaikuttaa selvältä, että vapauden ajatus seuraa välittömästi tästä ihmisen erilaisuudesta. Jos olisimme kaikki samanlaisia, ei vaikuttaisi olevan tarvetta vapauden kaipuulle; ”oman elämä eläminen” olisi tyhjää, tarkoituksetonta ilmaisua. (Ibid., s. 5, 12.)

[49] Herbert Spencer, Social Statics (London: John Chapman, 1851), s. 76–78. Loppuosassa kirjaa Spencer tuo esiin hänen perusperiaatteensa käytännölliset vaikutukset. the Law of Equal Liberty kritiikkiä, katso Murray N. Rothbard, Power and Market (Menlo Park, Calif.: Institute for Humane Studies, 1970), s. 159–160.

[50] Robert Michels, Political Parties (Glencoe, Ill.: Free Press, 1949). Katso myös Gaetano Moscan erinomainen työ, The Ruling Class (New York: McGraw-Hill, 1939),  joka keskittyy vähemmistön ”hallitsevan luokan” väistämättömään valtion vallan hallussapitoon ja käyttöön.

[51] H.L. Mencken, A Mencken Crestomathy (New York: Alfred A. Knopf, 1949), s. 145.

[52] Albert Jay Nock, Memoirs of a Superfluous Man (New York: Harper, 1943), s. 121.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Freedom, Inequality, Primitivism, and the Division of Labor

I. Yhteiskunnallisen järjestyksen ongelma

Yksinään saarellaan Robinson Crusoe voi tehdä mitä ikinä haluaa. Hänelle ei nouse esiin kysymystä järjestäytyneestä ihmisen toiminnan säännöistä – yhteiskunnallisesta yhteistyöstä. Tämä kysymys voi luonnollisesti ilmaantua heti kun toinen henkilö, Perjantai, saapuu saarelle. Vielä silloinkin kysymys pysyy pääosin epäolennaisena, niin kauan kun ei ole niukkuutta. Oletetaan saari Eedenin puutarhaksi; kaikkia ulkoisia hyödykkeitä on saatavilla runsain mitoin. Ne ovat ”ilmaisia hyödykkeitä,” vastaavasti kuin hengittämämme ilma on tavallisesti ”ilmainen” hyödyke. Mitä ikinä Crusoe tekeekään näillä hyödykkeillä, hänen teoillaan ei ole jälkiseurauksia näiden hyödykkeiden tulevaan tarjontaan hänelle eikä myöskään nykyiseen tai tulevaan samojen hyödykkeiden tarjontaan Perjantaille (ja päinvastoin). Näin on mahdotonta, että Crusoen ja Perjantain välille koskaan ilmenisi riitaa näiden hyödykkeiden käytöstä. Konflikti on mahdollinen pelkästään jos hyödykkeet ovat niukkoja. Ainoastaan silloin ilmenee tarvetta muodostaa sääntöjä, jotka tekevät järjestyneen – konfliktivapaan – yhteiskunnallisen yhteistoiminnan mahdolliseksi.

Eedenin puutarhassa on olemassa vain kaksi niukkaa hyödykettä: henkilön fyysinen keho ja sen käyttämä tila. Crusoella ja Perjantailla on molemmilla vain yksi keho ja he voivat ainoastaan seisoa yhdessä paikassa kerrallaan. Näin jopa Eedenin puutarhassa Crusoen ja Perjantain välille voi ilmetä ristiriitoja: Crusoe ja Perjantai eivät voi käyttää samaa paikkaa yhtä aikaa ilman joutumatta fyysiseen konfliktiin keskenään. Näin ollen jopa Eedenin puutarhassa täytyy olla järjestyneen yhteiskunnallisen toiminnan säännöt – säännöt ihmiskehon soveliaasta sijainnista ja liikkeestä. Ja Eedenin puutarhan ulkopuolella, niukkuuden piirissä, täytyy olla sääntöjä, jotka eivät pelkästään sääntele henkilökohtaisten kehojen käyttöä, vaan myös kaikkea niukkaa, jotta kaikki mahdolliset konfliktit voidaan rajata pois. Tämä on yhteiskunnallisen järjestyksen ongelma.

II. Ratkaisu: Yksityinen omaisuus ja ensimmäinen haltuunotto

Yhteiskunnallisen ja poliittisen ajattelun historiassa on esitetty useita ehdotuksia ratkaisuna yhteiskuntajärjestyksen ongelmaan, ja tämä keskenään epäyhdenmukaisten ehdotusten moninaisuus on myötävaikuttanut tosiasiaan, että nykyisin pyrkimystä yhden ”oikean” ratkaisun löytämiseksi pidetään monasti haaveiluna. Kuitenkin pyrin osoittamaan, että oikea ratkaisu on olemassa; näin ollen ei ole syytä vaipua moraaliseen relativismiin. Ratkaisu on ollut tiedossa satoja vuosia, jos ei jopa kauemmin.[1] Nykyaikana tämän vanhan ja yksinkertaisen ratkaisun kaikkein selvimmin ja vakuuttavimmin muotoili Murray N. Rothbard.[2]

Aloitetaan muotoilemalla ratkaisu – aluksi Eedenin puutarhan edustamaan erikoistapaukseen ja seuraavaksi yleiseen tapaukseen edustaen kaikenkattavaa ”todellisen” maailman niukkuutta – ja jatkaen selittämällä miksi tämä ratkaisu, muiden sijaan, on oikea.

Eedenin puutarhassa ratkaisun tarjoaa yksinkertainen sääntö, määrittäen että jokainen asettaa tai liikuttaa kehoaan mihin haluaa, kunhan ainoastaan kukaan muu ei ole jo seisomassa siinä ja ottanut sitä paikkaa. Ja Eedenin puutarhan ulkopuolella, kaikenkattavan niukkuuden piirissä, ratkaisun tarjoaa seuraavaa sääntö: Jokainen on oman fyysisen kehonsa oikea omistaja yhtälailla kaikkien paikkojen ja luonnon tarjoamien hyödykkeiden kanssa, joita hän pitää hallussaan ja ottaa käyttöön käyttämällä kehoaan, kunhan kukaan muu ei ole jo ottanut haltuunsa tai käyttänyt samoja paikkoja tai hyödykkeitä ennen häntä. Tämä ”alkuperäisesti vallattujen” paikkojen ja hyödykkeiden omistusoikeus henkilön toimesta pitää sisällään oikeuden käyttää ja muuntaa nämä paikat ja hyödykkeet halutulla tavalla, kunhan kyseinen henkilö ei siten väkisin muuta toisen henkilön alkuperäisesti valtaamien paikkojen ja hyödykkeiden fyysistä koskemattomuutta. Sen jälkeen kun paikka tai hyödyke on ensikerran vallattu, John Locken sanoin ”sekoittamalla työtä” siihen, tällaisten paikkojen ja hyödykkeiden omistusoikeus voidaan hankkia ainoastaan vapaaehtoisella – sopimuksellisella – omistusoikeuden siirrolla aikaisemmalta omistajalta myöhemmälle.

Laajalle levinneen moraalisen relativismin valossa kannattaa mainita, että tämä ajatus alkuperäisestä käyttöönotosta ja yksityisestä omaisuudesta ratkaisuna yhteiskunnallisen järjestyksen ongelmaan on täysin yhtäpitävä moraalisen ”intuitiomme” kanssa. Eikö ole pelkästään järjetöntä väittää ettei henkilö olisi oikea omistaja suhteessa omaan kehoonsa ja paikkoihin ja hyödykkeisiin, jotka hän alkuperäisesti, tarkoittaen ennen ketään muuta, ottaa haltuunsa, käyttää ja/tai tuottaa kehoansa käyttämällä? Kenen muun, ellei hänen, tulisi olla niiden omistaja? Ja eikö ole myös ilmeistä, että ylivoimainen ihmisten enemmistö – mukaan lukien lapset ja alkukantaiset – itse asiassa toimivat näiden sääntöjen mukaisesti ja tekiessään näin pitävät sitä itsestään selvänä?

Moraalinen intuitio, vaikka onkin tärkeä, ei ole todistus. Kuitenkin moraalisen intuitiomme todenperäisyydelle löytyy todisteita.

Todistus on kaksijakoinen. Ensimmäiseksi selitetään vaikutukset, jotka seuraavat kiellettäessä alkuperäisen haltuunoton ja yksityisomaisuuden instituution validiteetti: jos henkilö ei omistaisi omaa kehoaan sekä paikkoja ja hyödykkeitä alkuperäisesti haltuunotettuna ja/tai tuotettuna tällä keholla yhtälailla hyödykkeiden kanssa, jotka on vapaaehtoisesti (sopimuksellisesti) hankittu toiselta aikaisemmalta omistajalta, tällöin on olemassa vain kaksi vaihtoehtoa. Joko toinen henkilö, B, tulee tunnistaa A:n kehon sekä A:n haltuun ottamien, tuottamien tai hankkimien paikkojen ja hyödykkeiden omistajaksi, tai molempia henkilöitä, A:ta ja B:tä, tulee pitää tasavertaisina yhteisomistajina kaikille kehoille, paikoille ja hyödykkeille.

Ensimmäisessä tapauksessa A alennettaisiin B:n orjaksi ja hyväksikäytön kohteeksi. B olisi A:n kehon sekä kaikkien paikkojen ja hyödykkeiden, joita A on ottanut haltuun, tuottanut tai hankkinut, omistaja, mutta A puolestaan ei olisi B:n kehon sekä B:n haltuun ottamien, tuottamien tai hankkimien paikkojen ja hyödykkeiden omistaja. Näin tämän säännön perusteella muodostuisi kategorisesti kaksi erillistä henkilöiden luokkaa – Untermenschen kuten A ja Uebermenschen kuten B – johon sovelletaan eri ”lakeja.” Niinpä tällainen sääntö tulee hylätä, ihmisen etiikan soveltuessa tasa-arvoisesti jokaiseen qua ihmisolentona (rationaalisena eläimenä). Jo lähtökohtaisesti mitään tällaista sääntöä ei tunnisteta yleisesti hyväksyttävänä ja siten sen ei voida väittää edustavan lakia. Säännön tulemiseksi hyväksytyksi lakina – oikeudenmukaisena sääntönä – on välttämätöntä että tällaista sääntöä sovelletaan yhtäläisesti ja yleisesti kaikkiin.

Vaihtoehtoisesti yleisen ja yhtäläisen yhteisomistajuuden tapauksessa, vaatimus yhtäläisestä laista kaikille täyttyisi. Kuitenkin tämä vaihtoehto kärsii vielä vakavammasta puutteesta, koska jos sitä sovellettaisiin, koko ihmiskunta katoaisi välittömästi. (Koska ihmisen etiikan tulee hyväksyä ihmiskunnan selviytyminen, tämä vaihtoehto tulee myös hylätä.) Kaikki henkilön teot vaativat joidenkin niukkojen resurssien käyttöä (vähintäänkin henkilön kehoa ja sen käyttämää tilaa), mutta jos kaikki hyödykkeet olisivat kaikkien yhteisomistuksessa, tällöin ketään, ei millään hetkellä ja missään paikassa, ei sallittaisi tekemään mitään, ellei hän olisi aikaisemmin saanut kaikkien muiden yhteisomistajien lupaa tehdä niin. Kuinka kukaan kuitenkaan pystyisi myöntämään tällaisen suostumuksen ellei hän olisi yksinomainen omistaja omaan kehonsa (mukaan lukien äänihuuliinsa) joilla keinoin hänen suostumuksensa tulee ilmaistuksi? Hänen aluksi tosiaankin tarvitsisi muiden hyväksynnän, jotta saisi ilmaista omansa, mutta nämä muut eivät pystyisi antamaan hyväksyntäänsä ennen häntä, ja näin tämä jatkuisi.

Tämä ymmärrys prakseologiseen ”yleisen kommunismin” mahdottomuuteen, kuten Rothbard viittasi tähän ehdotukseen, tuo minut välittömästi vaihtoehtoiseen tapaan osoittaa alkuperäisen haltuunoton ja yksityisomaisuuden ajatuksen olevan ainoa oikea ratkaisu yhteiskunnallisen järjestyksen ongelmaan.[3] Onko henkilöillä mitään oikeuksia, ja jos niin mitä, voidaan ainoastaan päättä argumentoinnin perusteella (ehdotuksellisilla vastineilla). Perustelu – todistus, konjektuuri, kumoaminen – on argumentoivaa oikeutusta. Jokainen joka kiistää tämän väitelauseen, tulee osalliseksi ilmenevään ristiriitaan, koska hänen kiistämisensä sinänsä muodostaisi argumentin. Jopa eettisen relativistin tulee hyväksyä tämä ensimmäinen väitelause, jota siksi kutsutaan argumentaation aprioriksi.

Tämän argumentaation apriorin kiistämättömästä hyväksynnästä – peruslauseen asemasta – seuraa kaksi yhtäläisesti välttämätöntä johtopäätöstä. Ensinnäkin se seuraa argumentaation apriorista, kun ei ole olemassa rationaalista ratkaisua niukkuuden olemassaolosta ilmenevään konfliktin ongelmaan. Oletetaan että aikaisemmassa esimerkissäni Crusoesta ja Perjantaista, että Perjantai ei ollut ihmisen, vaan gorilla nimi. Selvästi Crusoe voisi yhtälailla samoin kohdata konfliktin kehostaan ja sen käyttämästä tilasta Perjantai-ihmisen kanssa kuin gorillankin. Gorilla saattaa haluta käyttää samaa paikkaa, jota Crusoe jo pitää hallussaan. Tässä tapauksessa, ainakin jos gorilla olisi sen oloinen kuin olemme gorilloja tottuneet pitämään, tähän konfliktiin ei löytyisi rationaalista ratkaisua. Joko gorilla työntäisi syrjään, murjoisi tai ahmisi Crusoen – tämä olisi gorillan ratkaisu ongelmaan – tai Crusoe kesyttäisi, jahtaisi, hakkaisi tai tappaisi gorillan – tämän ollen Crusoen ratkaisu. Tässä tilanteessa voitaisiin tosiaankin puhua moraalisesta relativismista. Silti on paljon sopivampaa viitata tähän tilanteeseen sellaisena, jossa kysymystä oikeudenmukaisuudesta ja rationaalisuudesta ei koskaan ilmaantuisi; tarkoittaen että sitä pidettäisiin ylimääräisen moraalin tapauksena. Perjantai-gorillan olemassaolo asettaisi teknisen, ei moraalisen, ongelman Crusoelle. Hänellä ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin oppia menestyksekkäästi hallitsemaan ja kontrolloimaan gorillan liikkeitä, samalla lailla kuin hänen täytyy oppia hallitsemaan ja kontrolloimaan muita hänen  ympäristönsä elottomia kappaleita.

Ainoastaan jos molemmat konfliktin osapuolet ovat kykeneviä argumentaatioon toistensa kanssa, voidaan vaikutuksiltaan puhua moraalisesta ongelmasta, ja kysymys, onko siihen olemassa ratkaisua, on merkityksellinen kysymys. Ainoastaan jos Perjantai, riippumatta ulkoisesta olemuksestaan, kykenee argumentaatioon (jopa silloin jos hän on osoittanut kyvykkyytensä vain kerran), häntä voidaan pitää rationaalisena, ja kysymys, voidaanko yhteiskunnan järjestyksen ongelmaan löytää oikea ratkaisu, on järkevä. Kenenkään ei voida olettaa antavan mitään vastauksia jollekin, kuka ei ole koskaan esittänyt kysymystä tai paremmin asiaan liittyen, kuka ei ole koskaan todennut omaa suhteellista näkökantaansa argumentin muodossa. Tässä tapauksessa tätä ”toista” ei voida muuta kuin pitää ja kohdella kuten eläintä tai kasvia, toisin sanoen ylimääräisen moraalin yksikkönä. Ainoastaan jos tämä toinen yksikkö keskeyttää toimintansa, mitä ikinä se onkaan, perääntyy, ja sanoo ”kyllä” tai ”ei” johonkin todettuun, tällöin tuolle yksilölle kuuluu meiltä vastaus, ja sen perusteella voimme mahdollisesti väittää vastauksemme olevan oikea molemmille konfliktin osapuolille.

Lisäksi argumentaation apriorista seuraa, että kaikkea, jota täytyy pitää argumentaatiossa ennakko-oletuksena loogisen ja prakseologisen argumentaation esiehtona, ei voida puolestaan argumentaatiolla kiistää suhteessa sen validiteettiin ilman täten joutumatta sotkeutuneeksi sisäiseen (ilmenevään) ristiriitaan.

Ehdotukselliset vastineet eivät koostu vapaasti kelluvista väitelauseista, vaan ne koostuvat enneminkin erityisestä ihmisen toiminnasta. Crusoen ja Perjantain välinen argumentaatio vaatii että molemmat ovat, ja molemminpuolisesti tunnistavat kummankin olevan, yksinomaisessa kontrollissa suhteessa omiin kehoihinsa (aivoihinsa, äänihuuliinsa jne.) sekä myös kehojensa käyttämään tilaan. Kukaan ei voi ehdottaa mitään muuta, ja olettaa toisen osapuolen vakuuttavan hänet tämän väitelauseen validiteetista tai kiistää sitä ja ehdottaa jotain muuta, ellei hänen ja hänen vastapuolensa yksinomaista oikeutta kontrolloida omaa kehoaan ja sen vaatimaa tilaa olisi pidetty ennalta oletettuna. Itse asiassa juuri tämä molemminpuolinen tunnustaminen puolustajan ja vastapuolen omistusoikeudesta omaan kehoonsa ja sen vaatimaan tilaan muodostaa kaikkien ehdotuksellisten kiistojen charecteristicum specificumin: vaikka tietyn ehdotuksen validiteettia ei hyväksyttäisikään, voidaan silti hyväksyä tosiasia erimielisyydestä. Lisäksi tätä oikeutta oman kehon ja sen käyttämän tilan omistusoikeuteen tulee pitää apriori (tai kiistämättömästi) oikeutettuna yhtäläisesti puolustajan ja vastapuolen taholta. Jokainen joka väittää jotain ehdotusta paikkansapitäväksi suhteessa vastapuoleensa on jo tehnyt ennakko-oletuksen hänen ja hänen vastapuolensa yksinomaisesta kontrollista omiin kehoihinsa ja niiden viemään tilaan pelkästään voidakseen sanoa ”Väitän tämän ja tämän olevan totta, ja haastan sinut osoittamaan minut vääräksi.”

Lisäksi olisi yhtälailla mahdotonta ryhtyä argumentaatioon ja luottaa argumenttien ehdolliseen voimaan, jos ei olisi mahdollista omistaa (yksinomainen kontrolli) muita niukkoja välineitä (oman kehon ja sen käyttämän tilan lisäksi). Ellei tällaista oikeutta olisi, silloin tuhoutuisimme kaikki välittömästi ja sääntöjen oikeutuksen ongelmaa –minkä tahansa muun ihmisten ongelmien kanssa – ei yksinkertaisesti olisi olemassa. Siten omistusoikeutta muihin asioihin tulee pitää myös validina ennakko-oletuksena elossa olemisen tosiasian takia. Kukaan elossa oleva ei voi mahdollisesti argumentoida muuta.

Jos henkilön ei sallittaisi hankkia omistusoikeutta näihin hyödykkeisiin ja tiloihin alkuperäisen haltuunoton keinoin, tarkoittaen luomalla objektiivisen (subjektien välisesti varmennettavan) linkin itsensä ja tietyn hyödykkeen ja/tai tilan välille ennen ketään muuta, ja sen sijaan omistusoikeus tähän hyödykkeeseen tai tilaan myönnettäisiin myöhemmin tulleelle, tällöin kenenkään ei koskaan sallittaisi alkaa käyttämään mitään hyödykettä, ellei hän ole saanut tällaisen  myöhemmin tulleen suostumusta aikaisemmin. Kuitenkin kuinka myöhemmin tullut voi antaa suostumuksensa aikaisemmin tulleen teoille? Lisäksi jokainen myöhemmin tullut puolestaan tarvitsisi suostumuksen muilta vielä myöhemmin tulleilta, ja niin edelleen. Näin ollen emme me ja esi-isämme eikä myöskään jälkikasvumme olisi tai pystyisi selviytymään, jos tätä sääntöä noudatettaisiin. Silti jotta kukaan henkilö – mennyt, nykyinen tai tuleva – voi argumentoida mitään, selviytymisen tulee olla mahdollista; ja pelkästään tämän tehdäkseen omistusoikeuksia ei voida katsoa ajattomiksi ja määrittämättömiksi suhteessa kyseisten henkilöiden määrään. Paremminkin omistusoikeudet täytyy välttämättömästi katsoa saavan alkunsa tekojen toimesta tiettyinä ajan hetkinä ja tietyissä paikoissa tiettyjen yksilöiden toimesta. Muutoin olisi mahdotonta kellekään sanoa mitään tiettynä ajan hetkenä ja tietyssä paikassa sekä jollekin toiselle pystyäkseen vastaamaan. Siten sanottaessa yksinkertaisesti, että yksityisen omistusoikeuden etiikan ensimmäinen-käyttäjä-ensimmäinen-omistaja -sääntö voidaan jättää huomiotta tai se on perusteeton, pitää sisällään ehdotuksellisen ristiriidan, sillä sanottaessa näin, se sisältää ennakko-oletuksen olemassaolosta itsenäisenä päätöksentekoyksikkönä tietyssä ajan hetkessä ja paikassa.[4]

III. Väärinkäsityksiä ja selvennyksiä

Tämän yksityisomistuksen käsityksen mukaan yksityinen omistusoikeus tarkoittaa tietyn henkilön yksinomaista kontrollia tiettyjä fyysisiä objekteja ja tiloja kohtaan. Päinvastaisesti omistusoikeuksien loukkaus tarkoittaa kutsumatonta fyysistä vahinkoa tai heikentymistä muiden henkilöiden omistamille esineille tai alueille. Taasen laajalti ymmärretyn käsityksen mukaan jonkun omaisuuden arvoon (tai hintaan) kohdistuva vahinko tai sen aleneminen muodostaa rangaistavan rikkomuksen.

Mitä tulee molempien näkemysten yhteensopivuuteen (-sopimattomuuteen), on helppo tunnistaa, että lähes jokainen yksilön teko voi muuttaa jonkun toisen omaisuuden arvoa (hintaa). Esimerkiksi kun henkilö A astuu työ- tai avioliittomarkkinoille, tämä saattaa muuttaa B:n arvoa näillä markkinoilla. Ja kun A muuttaa suhteellisia arvostuksiaan oluen ja leivän suhteen, tai A päättää ryhtyä oluenpanijaksi tai leipuriksi, tämä muuttaa muiden oluenpanijoiden ja leipurien omaisuuden arvoa. Näkemyksen mukaan, että vahinko arvoon muodostaa oikeuksien loukkauksen, A suorittaisi rankaistavan rikkomuksen suhteessa oluenpanijoihin tai leipureihin. Jos A on syyllinen, silloin B:llä sekä oluenpanijoilla ja leipureilla tulee olla oikeus puolustaa itsenänsä A:n toimilta, ja heidän puolustavat tekonsa voivat ainoastaan koostua fyysisestä hyökkäyksestä A:ta ja hänen omaisuuttaan kohtaan. B:lle tulee sallia fyysisesti kieltää A:ta astumasta työ- tai avioliittomarkkinoille; oluenpanijoille ja leipureille tulee sallia fyysisesti kieltää A:ta käyttämästä rahojaan parhaaksi katsomallaan tavalla. Kuitenkaan tässä tapauksessa muiden omaisuuden fyysistä vahinkoa tai heikentymistä ei voida katsoa rangaistavana rikkomuksena. Koska fyysinen hyökkäys tai heikentäminen ovat puolustavia toimia, ne ovat oikeutettuja. Käänteisesti jos fyysinen vahinko ja heikentäminen muodostavat oikeuksien loukkauksen, tällöin B:llä sekä oluenpanijoilla ja leipureilla ei ole oikeutta puolustaa itseään A:n toimia vastaan, sillä hänen tekonsa – astumisensa työ- ja avioliittomarkkinoille, hänen muuttunut arvionsa oluen ja leivän suhteen tai hänen panimonsa tai leipomonsa avaaminen – eivät vaikuta B:n keholliseen koskemattomuuteen tai oluenpanijoiden tai leipurien omaisuuden fyysiseen koskemattomuuteen. Jos he kaikesta huolimatta puolustavat itseään fyysisesti, silloin oikeus puolustukseen kuuluisi A:lle. Kuitenkaan tässä tapauksessa ei voida katsoa rangaistavaksi rikkomukseksi, jos toisen omaisuuden arvo muuttuu. Kolmatta mahdollisuutta ei ole olemassa.

Molemmat omistusoikeuksien näkemykset eivät ole kuitenkaan yhteensopivia. Vaihtoehtoinen näkemys – että olisi mahdollista olla niukan hyödykkeen arvon tai hinnan omistaja – on kestämätön. Vaikkakin henkilö pystyy kontrolloimaan saako hänen tekonsa aikaiseksi muutoksia toisen omaisuuden fyysisiin ominaisuuksiin, hänellä ei ole kontrollia siihen vaikuttaako hänen tekonsa toisen omaisuuden arvoon (tai hintaan). Sen määrittävät muut yksilöt heidän arvioinneillaan. Siten olisi mahdotonta tietää etukäteen olisivatko suunnitellut toimet laillisia vai laittomia. Varmistuakseen ettei henkilön toimet vahingoittaisi jonkun toisen omaisuuden arvoa koko väestöä pitäisi kuulla asiasta, ja ei olisi mahdollista ryhtyä toimeen ennen kuin yleinen yhteisymmärrys asiasta on saavutettu. Ennen kuin tämä edellytys voitaisiin täyttää, ihmiskunta olisi kuollut jo kauan sitten.

Lisäksi väite omistusoikeudesta esineiden arvoon pitää sisällään ristiriidan, sillä jotta tämä ehdotus voitaisiin osoittaa todeksi – yleisesti hyväksyttäväksi – täytyisi olettaa että olisi luvallista toimia ennen yhteisymmärryksen saavuttamista. Muutoin olisi mahdotonta ehdottaa koskaan mitään. Kuitenkin jos on sallittua vahvistaa ehdotus – ja kukaan ei pystyisi kiistämään sitä joutumatta ristiriitoihin – tällöin tämä on ainoastaan mahdollista, koska fyysiset omistajuuden rajat ovat olemassa, toisin sanoen rajat, jotka jokainen pystyy tunnistamaan sekä joista jokainen pystyy varmistumaan itsenäisesti ja täysin riippumatta muiden subjektiivisista arvostuksista.[5]

Toinen yhtä yleinen yksityisen omistusoikeuden käsitteen väärinkäsityksistä koskee tekojen luokittelua sallituiksi tai kielletyiksi yksinomaan niiden fyysisten ominaisuuksien perusteella, toisin sanoen ottamatta huomioon, että jokaisella omistusoikeudella on menneisyys (ajallinen alku).

Jos A nyt fyysisesti vahingoittaa B:n omaisuutta (esimerkiksi saastuttamalla ilmaa tai melulla), tilannetta tulee arvioida erilailla sen perusteella kenen omistusoikeus muodostui aiemmin. Jos A:n omistajuus muodostui aiemmin, ja jos hän on suorittanut kyseisiä toimia ennen naapurissa olevan B:n omaisuuden muodostumista, tällöin A voi jatkaa toimiaan. A:lle on muodostunut helpotus. B on hankkinut alusta alkaen likaisen tai meluisan omaisuuden, ja jos B haluaa omaisuutensa puhtaaksi tai hiljaiseksi, hänen tulee maksaa A:lle tästä hyödystä. Päinvastaisesti jos B:n omaisuus muodostui ensin, silloin A:n tulee lopettaa tekonsa; ja jos hän ei halua tehdä tätä, hänen tulee maksaa B:lle tästä hyödystä. Kaikki muut ratkaisut ovat mahdottomia ja kestämättömiä, koska niin kauan kuin henkilö on elossa ja tajuissaan, hän ei voi olla toimimatta. Aikaisemmin saapunut ei voi, vaikka hän muutoin haluaisikin, odottaa myöhemmin tullutta ja hänen lupaansa, ennen toimintansa aloittamista. Hänelle tulee sallia välitön toiminta. Ja jos kenenkään muun omaisuutta ei ole olemassa hänen omaisuutensa ympärillä (koska myöhemmin tullut ei ole vielä saapunut), silloin hänen tekojensa laajuutta voidaan katsoa rajoittavan ainoastaan luonnonlait. Myöhemmin tullut voi haastaa aikaisemmin tulleen oikeutuksen, jos hän omistaa hyödykkeet, joihin aikaisemmin tulleen teot vaikuttavat. Tämä kuitenkin pitää sisällään oletuksen, että on mahdollista olla omistajana ei-haltuunotettuihin esineisiin: tarkoittaen että on mahdollista olla omistajana asioihin, joita ei ole vielä löydetty tai otettu haltuun fyysisellä toiminnalla. Tämä tarkoittaa ettei kenenkään voida sallia tulevan aikaisemmin löytämättömän ja haltuunottamattoman fyysisen kokonaisuuden ensimmäiseksi käyttäjäksi.

IV. Yksityisen omaisuuden talous

Yksityisomaisuuden käsite ei ole ainoastaan yhteisymmärryksessä moraalisen intuitiomme kanssa ja se ei ole pelkästään ainoa oikeudenmukainen ratkaisu yhteiskuntajärjestyksen ongelmaan; yksityisomaisuuden instituutio on myös perusta taloudelliselle vauraudelle ja ”yhteiskunnalliselle hyvinvoinnille.” Niin kauan kun ihmiset toimivat sopusoinnussa yksityisomaisuuden instituution sääntöjen kanssa, yhteiskunnallinen hyvinvointi on optimoitu.

Alkuperäisen haltuunottajan jokainen teko parantaa haltuunottajan hyvinvointia (vähintäänkin ex ante); sillä muutoin sitä ei suoritettaisi. Samaan aikaan tämä toiminta ei heikennä kenenkään tilannetta. Kuka tahansa muu yksilö olisi voinut ottaa samat hyödykkeet tai alueet haltuunsa, jos hän olisi tunnistanut ne niukoiksi, ja siten arvokkaiksi. Silti koska kukaan yksilö ei tällaista haltuunottoa tehnyt, kukaan ei ole voinut kärsiä alkuperäisestä haltuunotosta hyvinvoinnin menetystä. Täten niin kutsuttu Pareto-kriteeri (jonka mukaan on tieteellisesti oikeutettua puhua ”yhteiskunnallisen hyvinvoinnin” parantumisesta ainoastaan, jos tietty muutos lisää vähintään yhden yksilön hyvinvointia ja eikä huononna kenenkään muun tilannetta) täyttyy. Alkuperäisen haltuunoton teko täyttää tämän vaatimuksen. Se parantaa yhden henkilön hyvinvointia, haltuunottajan, heikentämättä kenenkään muun fyysistä varallisuutta (omistajuutta). Kaikilla muilla on sama määrä omaisuutta kuin aiemmin ja haltuunottaja on saanut uuden, aikaisemmin olemattoman omaisuuden. Täten alkuperäisen haltuunoton toimi aina lisää yhteiskunnallista hyvinvointia.

Kaikki seuraavat teot alkuperäisesti haltuunotetuille hyödykkeille ja alueille parantavat yhteiskunnallista hyvinvointia, sillä mitä tahansa henkilö tekeekin omaisuudelleen, se tehdään hänen hyvinvointiaan lisäämiseksi. Näin tapahtuu silloin kun hän kuluttaa omaisuutensa samoin kun hän tuottaa uutta omaisuutta ”luonnosta.” Jokaista tuotannollista tekoa motivoi tuottajan halu muuntaa vähemmän arvokas kokonaisuus arvokkaammaksi. Silloin kun kulutuksen ja tuotannon toimet eivät johda muiden omistaman omaisuuden fyysiseen vahingoittumiseen tai heikkenemiseen, niiden katsotaan edistävän yhteiskunnallista hyvinvointia.

Lopuksi jokainen vapaaehtoinen haltuunotetun tai tuotetun omaisuuden vaihdanta (siirto) omistajalta toiselle lisää yhteiskunnallista hyvinvointia. Omaisuuden vaihdanta on mahdollista ainoastaan, jos molemmat omistajat suosivat hankkimaansa luopumaansa enemmän, ja siten odottavat hyötyvänsä vaihdannasta. Kaksi henkilöä hyötyvät hyvinvoinnillisesti jokaisesta omaisuuden vaihdannasta, ja kaikkien muiden kontrolloima omaisuus pysyy muuttumattomana.

Tästä jyrkästi eroten kaikki poikkeamat yksityisomistajuuden instituutiosta johtavat yhteiskunnallisen hyvinvoinnin menetyksiin.

Yleisen ja yhtäläisen yhteisomistajuuden tapauksessa – yleisen kommunismin yksityisomistuksen sijasta – hintana olisi välitön ihmiskunnan kuolema, koska yleinen yhteisomistajuus tarkoittaisi, ettei kenenkään sallittaisi tehdä mitään tai liikkua minnekään. Jokainen todellinen poikkeama yksityisomistuksen järjestyksestä edustaisi epätasa-arvoisen ylivallan ja hegemonian järjestelmää. Tarkoittaen että se olisi järjestys, jossa yhden henkilön tai ryhmän – hallitsijoiden, hyväksikäyttäjien tai Uebermenschen – sallittaisiin hankkia omaisuutta muutoin kuin alkuperäisen haltuunoton, tuotannon tai vaihdannan avulla, samaan aikaan kuin toisilta henkilöiltä tai ryhmiltä – hallituilta, hyväksikäytetyiltä tai Untermenschen – kiellettäisiin tekemästä samoin. Vaikka hegemonia on mahdollinen, se aiheuttaisi yhteiskunnallisen hyvinvoinnin tappioita ja johtaisi suhteellisen köyhtymiseen.

Jos A:n sallitaan hankkia hyödyke tai alue, jonka B on ottanut haltuunsa näkyvillä merkeillä viitoitettuna, A:n hyvinvointi lisääntyy vastaavalla B:n hyvinvoinnin vähentymisen kustannuksella. Pareto-kriteeri ei täyty, ja yhteiskunnallinen hyvinvointi on alioptimoitua. Sama pätee muihin hegemonian muotoihin. Jos A kieltää B:tä alkuperäisestä haltuunotosta siihen mennessä omistamattomaan osaan luontoa; jos A voi hankkia B:n tuottamia hyödykkeitä ilman B:n lupaa; jos A voi säännellä mitä B:n sallitaan tehdä hänen haltuunottamalleen tai tuottamilleen hyödykkeille (lukuun ottamatta vaatimusta, ettei ole sallittua fyysisesti vahingoittaa tai heikentää toisen omaisuutta) – jokaisessa tapauksessa on ”voittaja,” A, ja ”häviäjä,” B. Kaikissa tapauksissa A lisää omaisuutensa tarjontaa B:n vastaavalla omaisuuden häviämisen kustannuksella. Yhdessäkään tapauksessa Pareto-kriteeri ei täyty, ja seurauksena on aina alioptimaalinen yhteiskunnallisen hyvinvoinnin taso.

Lisäksi hegemonia ja hyväksikäyttö johtavat vähentyneeseen tulevan tuotannon tasoon. Jokainen hallitsemisen tapa, joka myöntää ei-haltuunottajille, ei-tuottajille ja ei-vaihdannan suorittajille kontrollin, joko osittaisesti tai täydellisesti, haltuunotetuista, tuotetuista tai vaihdetuista hyödykkeistä, johtaa väistämättömästi vähennykseen tulevista alkuperäisen haltuunoton, tuotannon ja molemminpuolisesti hyödyllisen kaupankäynnin teoissa. Näitä tekoja toteuttavalle henkilölle jokaiseen näistä aktiviteeteista liittyy tiettyjä kuluja, ja kulut niiden suorittamiseen hegemonisessa järjestelmässä nousevat ja niiden joissa ne jätetään suorittamatta laskevat. Nykyisestä kulutuksesta ja vapaa-ajasta tulee houkuttelevampaa verrattuna tuotantoon (tulevaan kulutukseen), ja tuotannon taso laskee alle tason jossa se muutoin olisi ollut. Hallitsijoiden tapauksessa tosiasia, että he voivat lisätä varallisuuttaan pakkolunastamalla muiden haltuunottamaa, tuottamaa tai sopimuksellisesti hankkimaa omaisuutta, johtaa tuhlailevaan heidän hallussaan olevan omaisuuden käyttöön. Koska heidän sallitaan täydentävän tulevaa varallisuuttaan pakkolunastuksen (verojen) keinolla, suuntautuminen nykyhetkeen ja kulutukseen (korkea aikamieltymys) vahvistuu, ja siinä suhteessa kun he käyttävät hyödykkeitä ollenkaan ”tuottavasti,” todennäköisyys väärinsijoittumisille, virhelaskelmille ja taloudellisille tappioille kasvaa järjestelmällisesti.

V. Klassinen alkuperä

Kuten alussa todettiin, yllä esitetyssä yksityisomaisuuden etiikassa ja taloudessa ei ole mitään omintakeista. Ennemminkin se on ”klassisen” perinteen nykyaikainen ilmiasu, juontaen juurensa Aristotelesta, Rooman laista, Tuomas Akvinolaisesta, myöhäisistä espanjalaisista skolastikoista, Grotiuksesta ja Lockesta.[6]

Verrattuna Platonin Tasavallan kommunistiseen utopiaan, Aristoteles tarjoaa kattavan listan yksityisomistuksen suhteellisista eduista kirjassaan Politiikka. Ensinnäkin yksityisomistus on paljon tuottavampaa. ”Mikä on yhteistä kaikkein suurimmalle lukumäärälle saa kaikkein vähiten huolenpitoa. Ihmiset huolehtivat eniten siitä, mikä on heidän omaansa; he välittävät vähemmän yhteisestä; tai joka tapauksessa he huolehtivat siitä ainoastaan siinä laajuudessa kuin se koskettaa jokaista yksilöllisesti. Jopa silloin kun ei ole mitään muuta syytä huolimattomuuteen, ihmiset ovat taipuvaisia laiminlyömään velvollisuutensa, kun he ajattelevat jonkun muun huolehtivan siitä.”[7]

Toiseksi yksityisomistus ehkäisee konflikteja ja edistää rauhaa. Kun ihmisillä on omat erilliset kiinnostuksen kohteensa, ”ei ole samoja perusteita riidoille, ja kiinnostuksen määrä kasvaa, koska jokainen ihminen kokee käyttävänsä itseään siihen mikä on hänen.”[8] On tosiaankin havaintopohjainen tosiasia, että ne jotka omistavat yhteistä omaisuutta ja jakavat sen hallinnan, ovat paljon useammin erimielisyyksissä toisten kanssa kuin ne, joilla on erillinen omaisuus.”[9] Lisäksi yksityisomistusta on ollut olemassa aina ja kaikkialla, kun taas sitä vastoin kommunistisia utopioita ei ole syntynyt oma-aloitteisesti. Viimeiseksi yksityisomistus edistää ihmisrakkauden ja anteliaisuuden hyveitä. Se sallii tämän tarpeessa oleville ystäville.

Rooman laki, kahdestatoista taulusta Theodosian lakikokoelmaan ja Justianuksen Corpukseen, tunnistivat lähes ehdottomasti oikeuden yksityisomistukseen. Omaisuus juontui haastamattomista omistuksista, aikaisemman käytön luomista helpotuksista, omaisuuden omistaja sai tehdä omaisuudellaan mitä parhaaksi näki ja sopimusvapaus hyväksyttiin. Roomalainen laki teki myös tärkeän eron ”kansallisen” (roomalaisen) lain – ius civile – ja ”kansainvälisen” lain – ius gentium – välillä.

Kristillinen panos tähän klassiseen perinteeseen – henkilöityen Tuomas Akvinolaiseen ja myöhäisiin espanjalaisiin skolastikkoihin, yhtä lailla protestanttisten Hugo Grotiuksen ja John Locken kanssa – on kaksijakoinen. Sekä Kreikka että Rooma olivat orjia pitäviä sivilisaatioita. Aristoteles, luonteenomaisesti, piti orjuutta luonnollisena instituutiona. Sen sijaan läntinen – kristillinen – sivilisaatio, lukuun ottamatta muutamia poikkeuksia, on lähtökohtaisesti ollut vapaiden ihmisten yhteiskunta. Tämän mukaisesti, sekä Akvinolaiselle että Lockelle, jokaiselle henkilölle kuului omistusoikeus itsestään (itsensä omistaminen). Sen lisäksi Aristoteles, ja klassiset sivilisaatiot yleensä, halveksivat työntekoa, kaupankäyntiä ja rahantekoa. Kirkko päinvastaisesti, vanhan testamentin mukaisesti, ylisti rehkimisen ja työn hyveitä. Vastaavasti Akvinolaiselle ja Lockelle omaisuus sai olemassaolonsa ensikerran työllä, käytöllä ja aikaisemmin käyttämättömän maan viljelemisellä.

Tämä yksityisomistuksen klassinen teoria, perustuen itsensä omistamiseen, alkuperäiseen haltuunottoon (tiloittamiseen) ja sopimuksiin (omistusoikeuden siirtoon) jatkoi merkittävien puolestapuhujiensa löytämistä, kuten J. B. Say. Kuitenkin 1700-luvun vaikutuksensa huipulta klassinen teoria vaipui unohduksiin lähes viime aikoihin rothbardialaisen liikkeen edistymiseen saakka.

Kahdeksi vuosisadaksi taloustiede ja etikkaa (poliittinen filosofia) erkaantuivat yhteisestä luonnonlain teorian alkuperästään näennäisesti liittymättömiksi älyllisiksi pyrkimyksikseen. Taloustiede oli arvovapaa ”positiivinen” tiede. Se kysyi ”mitkä keinot ovat sopivia saamaan aikaan tietyn (oletetun) päämäärään?” Etiikka oli ”normatiivinen” tiede (jos se kuului tieteisiin lainkaan). Se kysyi ”mitä päämääriä (ja mitä keinoja käyttäen) on oikeutettua valita?” Tämän eriytymisen seurauksena omistuksen käsite kasvavissa määrin hävisi molemmista tieteenaloista. Taloustieteilijälle omistusoikeus kuulosti liian normatiiviselta; poliittiselle filosofille omaisuus viittasi arkipäiväiseen taloustieteeseen.

Rothbard huomautti päinvastaisesti, että perustavanlaatuisia termejä, kuten suora ja epäsuora vaihdanta, markkinat ja markkinahinnat yhtä lailla kuin aggressiota, rikosta, oikeudenloukkausta ja petosta ei voida määrittää tai ymmärtää ilman omistusoikeuden teoriaa. Näihin ilmiöihin liittyviä tuttuja talouden olettamuksia ei ole myöskään mahdollista osoittaa ilman sisään rakennettua viittausta omaisuuteen ja omistusoikeuksiin. Omaisuuden määritelmän ja teorian tulee edeltää kaikkien muiden talouden termien ja oletuksien määrittämistä ja osoittamista.

Rothbardin ainutlaatuinen panos, 1960-luvun alusta hänen kuolemaansa saakka vuonna 1995, oli löytää uudelleen omaisuus ja omistusoikeudet sekä taloustieteen että poliittisen filosofian yhteisenä perustana, ja järjestelmällinen uudelleenrakentaminen ja käsitteellinen integroiminen modernista rahahyödyllisestä taloustieteestä ja luonnonoikeuden poliittisesta filosofiasta yhdistyneeksi moraalitieteeksi: libertarianismiksi.

V. Chicagolaiset harharetket

Samaan aikaan kun Rothbard oli palauttamassa yksityisomistuksen käsitettä keskeiseen asemaansa taloustieteessä ja integroimassa uudelleen taloustiedettä etiikan kanssa, muut Chicagon yliopistoon liittyvät ekonomistit ja lakiteoreetikot kuten Ronald Coase, Harold Demsetz ja Richard Ponser alkoivat myös suuntaamaan uudelleen ammatillista huomiota omistuksen ja omistusoikeuksien aihepiiriin.[10]

Kuitenkin siinä missä Rothbardille yksityisomistus ja etiikka edeltävät loogisesti taloustiedettä, jälkimmäisille yksityisomistus ja etiikka ovat alisteisia taloustieteelle ja taloudellisille pohdinnoille. Posnerin mukaan mikä lisää yhteiskunnallista varallisuutta, on oikeutettua.[11]

Näiden kahden lähestymistavan eroa voidaan kuvata Coasen erään ongelmaesimerkin avulla: Maatilan vieressä kulkee rautatie. Veturista sinkoaa kipinöitä, vahingoittaen maanviljelijän satoa. Mitä tulee tehdä?

Klassisen näkemyksen mukaan aluksi tulee osoittaa kumpi oli siellä ensin, maanviljelijä vai rautatie? Jos maanviljelijä oli ensin, hän voi pakottaa rautatien pidättymisvelvoitteeseen tai vaatia korvausta. Jos rautatie oli ensin, silloin se pystysi jatkamaan kipinöiden synnyttämistä ja maanviljelijän tulisi maksaa rautatie kipinävapaaksi.

Coasen näkökökulmasta vastaus on kaksijakoinen. Ensimmäiseksi ja ”positiivisesti,” Coase väittää ettei ole merkitystä kuinka omistusoikeudet ja velvoitteet ovat allokoidut, kunhan ne on allokoitu ja olettaen (epärealistisesti) että transaktiokustannukset ovat nolla.

Coase väittää että on väärin ajatella maanviljelijää tai rautatietä joko ”oikeana” tai ”vääränä” (vastuullisena), ”hyökkääjänä” tai ”uhrina.” Kysymystä ajatellaan yleisesti sellaisena, jossa A aiheuttaa harmia B:lle, ja tulee päättää, kuinka meidän tulisi hillitä A:ta? Mutta tämä on väärin. Kyseessä on vastavuoroisuuden luonteisesta ongelmasta. Harmin välttäminen B:lle, tarkoittaisi vahinkoa aiheuttamista A:lle. Todellinen päätöstä vaatima kysymys on, tulisiko A:n sallia vahingoittaa B:tä vai tulisiko B:n sallia vahingoittaa A:ta? Ongelmana on välttää vakavampi vahinko.”[12]

Lisäksi ottaen huomioon ”yhtäläisen” A:n ja B:n moraalisen aseman, väitetysti taloudellisten resurssien allokoinnin kannalta ei ole väliä kelle omistusoikeudet ovat alkuperäisesti kuuluneet. Oletetaan satotappion olevan maanviljelijälle 1000 dollaria ja rautatielle, B:lle, kustannus kipinän poistolaitteesta (KP) olevan 750 dollaria. Jos B katsotaan vastuulliseksi satovahinkoon, B asentaa KP:n tai keskeyttää toimintansa. Jos B:tä ei katsota vastuulliseksi, silloin A maksaa 750:n ja 1000:n dollarin väliltä olevan summan B:lle KP:n asentamisesta. Molemmista vaihtoehdoista seuraa KP:n asentaminen. Oletetaan nyt kustannukset käänteisiksi: satovahinko on 750 dollaria, ja KP:n kustannus 1000 dollaria. Jos B katsotaan vastuulliseksi, hän maksaa A:lle 750 dollaria, mutta hän ei asenna KP:ta. Ja jos B katsotaan vastuulliseksi, A ei kykene maksamaan B:lle tarpeeksi KP:n asentamista varten. Jälleen molemmat skenaariot päätyvät samaan lopputulokseen: ei tule olemaan mitään KP:tä. Sen vuoksi huolimatta siitä miten omistusoikeudet ovat alkuperäisesti osoitetut, Coasen, Demsetz ja Posnerin mukaan tuotannontekijöiden allokaatio on sama.

Toiseksi ja ”normatiivisesti” – ja ainoassa realistisessa positiivisten transaktiokustannusten tapauksessa – Coase, Demsetz ja Posner vaativat, että oikeusistuimet osoittavat kiistelevien osapuolten omistusoikeudet tavalla, jossa ”varallisuus” tai ”tuotannon arvo” on maksimoitu. Juuri läpikäydylle tapaukselle tämä tarkoittaa, että jos KP:n kustannus on vähemmän kuin satovahinko, silloin oikeusistuimen tulisi asettua maanviljelijän puolelle ja pitää rautatietä vastuullisena. Muutoin jos KP:n kustannus on korkeampi kuin satotappio, tällöin oikeuden tulisi asettua rautatien puolelle ja pitää maanviljelijää vastuullisena. Posner tarjoaa toisen esimerkin. Tehdas päästää savua ja siten alentaa asuinkiinteistöjen arvoa. Jos kiinteistöjen arvot laskevat kolmella miljoonalla dollarilla ja tehtaan uudelleensijoituskustannus on kaksi miljoonaa dollaria, tehdasta tulisi pitää vastuullisena ja pakottaa sijoittumaan muualle. Toisaalta jos numerot käännetään – kiinteistöjen arvot laskevat kahdella miljoonalla dollarilla ja uudelleensijoittumisen kustannukset ovat kolme miljoonaa dollaria – tehdas saa pysyä ja jatkaa savupäästöjään.

Molemmat sekä Chicagon lain ja taloustieteen positiiviset että normatiiviset väitteet tulee hylätä.[13] Väitteeseen ettei ole väliä kelle omistusoikeudet alkuperäisesti osoitettaan, on paikallaan kolme vastinetta. Ensinnäkin, kuten Coase ei voi muuta kuin hyväksyä, että maanviljelijälle ja rautatielle on varmasti väliä, mitkä oikeudet kummallekin osoitetaan. Ei ole pelkästään merkitystä kuinka resurssit allokoidaan, vaan myös kuka ne omistaa.

Toiseksi ja vielä tärkeämpänä, yhteiskunnallisen tuotannon arvolle on perustavanlaatuista merkitystä kuinka omistusoikeudet ovat määritetyt. Tuottaviin hankkeisiin allokoituja resursseja ei ole yksinkertaisesti vain annettu. Ne ovat itsessään seurausta alkuperäisen haltuunoton ja tuotannon aikaisemmista toimista, ja kuinka paljon alkuperäistä haltuunottoa ja tuotantoa on olemassa, riippuu haltuunottajien ja tuottajien kannustimista. Jos haltuunottajat ja tuottajat ovat ehdottomia omistajia sille minkä he ovat ottaneet haltuunsa tai tuottaneet, tarkoittaen jos haltuunoton ja tuottamisen teoista ei synny vastuuta suhteessa seuraavaksi tai kolmanneksi tulevia kohtaan, tällöin varallisuuden taso maksimoituu. Toisaalta alkuperäiset haltuunottajat ja tuottajat voidaan katsoa vastuullisiksi myöhemmin tulleita kohtaan, kuten Coasen ”vastavuoroisen harmin” oppi vihjaa, tällöin tuotannon arvo on alhaisempi kuin muutoin. Eli ”ei ole väliä” oppi vaikuttaa kielteisesti asetetulle varallisuuden maksimoinnin tavoitteelle.

Kolmanneksi Coasen väite, että resurssien käyttöön ei vaikuta omistusoikeuksien alkuperäinen allokointi, ei pidä yleisesti paikkaansa. Itse asiassa on helppoa tuottaa päinvastaisia esimerkkejä. Oletetaan ettei maanviljelijä menetä 1000 dollarin viljasatoa rautatien kipinöiden takia, vaan hän menettää hänelle 1000 dollarin arvoisen kukkapuutarhan, joka on muille arvoton. Jos tuomioistuin osoittaa rautatien vastuulliseksi, 750 dollarin KP asennetaan. Jos tuomioistuin ei aseta vastuuta rautatielle, KP:tä ei asenneta, koska maanviljelijälle ei yksinkertaisesti ole varaa lahjoa rautatietä asentamaan KP:tä. Resurssien allokaatio on erilainen riippuen omistusoikeuksien alkuperäisestä määrittymisestä.

Samoin Chicagon lain ja taloustieteen normatiivia väitteitä vastaan, että oikeusistuimien tulisi osoittaa omistusoikeudet niin että ne maksimoivat yhteiskunnallisen varallisuuden, on paikallaan kolme vastinetta. Ensinnäkin minkäänlainen ihmisten välisen hyödyllisyyden vertaaminen on tieteellisesti mahdotonta, vaikkakin tuomioistuimet joutuvat käyttämään tällaisia vertailuja tahtoen tai tahtomattaan aina kun ryhtyvät kustannushyötyanalyyseihin. Tällaiset kustannushyötyanalyysit ovat yhtä sattumanvaraisia kuin oletukset, joihin ne nojaavat. Esimerkiksi ne olettavat, että henkiset kustannukset voidaan sivuuttaa sekä että rahan rahahyöty on vakio ja sama kaikille.

Toiseksi kuten numeeriset esimerkit yllä osoittavat, oikeusistuimet osoittavat omistusoikeuksia erilailla riippuen muuttuvasta markkinatiedosta. Jos KP on vähemmän kallis kuin satovahingot, maanviljelijä katsotaan olevan oikeassa, taasen jos KP on kalliimpi kuin vahingot, rautatien katsotaan olevan oikeassa. Tämä tarkoittaa, että eri olosuhteet johtavat omistusoikeuksien uudelleenjakamiseen. Kukaan ei voi koskaan olla varma omaisuudestaan.[14] Juridinen epävarmuus on tehty pysyväksi. Tämä ei vaikuta oikeudenmukaiselta eikä myöskään taloudelliselta; lisäksi kuka täysijärkinen koskaan kääntyisi oikeusistuimen puoleen, joka julistaa että se voi ajan mittaan allokoida uudelleen olemassa olevia omistusoikeuksia riippuen muuttuvista markkinoiden olosuhteista?

Viimeiseksi, etiikan ei pidä ainoastaan olla pysyvää ja vakaata muuttuvissa olosuhteissa, etiikan tulee mahdollistaa päätöksenteko ”oikeudenmukaisesta ja epäoikeudenmukaisesta” ennen tekoa, ja sen tulee koskea jotain joka on toimijan kontrollissa. Näin tapahtuu klassisen yksityisomistuksen etiikassa ensimmäinen käyttäjä ensimmäinen omistaja –periaatteen kanssa. Tämän etiikan mukaan oikeudenmukaisesti toimiminen tarkoittaa, että henkilö käyttää ainoastaan oikeudenmukaisesti hankittuja keinoja – jotka ovat alkuperäisesti haltuunotettuja, tuotettuja tai sopimuksellisesti hankittuja edelliseltä omistajalta – ja että hän käyttää niitä siten ettei seurauksena ole fyysiset vahingot muiden omaisuudelle. Jokainen henkilö voi päättää ex ante täyttyykö tämä ehto vai ei, ja on hänen kontrollissa vahingoittavatko hänen tekonsa vai eivät muiden omaisuutta. Varallisuuden maksimoinnin etiikka epäonnistuu molemmissa suhteissa tiukasti päinvastaisena. Kukaan ei pysty päättämään ex ante tulevatko hänen tekonsa johtamaan yhteiskunnallisen varallisuuden maksimointiin vai ei. Jos tätä voidaan ylipäätänsä määrittää, se voidaan määrittää ex post. Myöskään ei ole kenenkään kontrollissa maksimoivatko hänen tekonsa yhteiskunnallista varallisuutta vai eivät. Se riippuu muiden teoista ja arvioinneista. Jälleen, kuka täysjärkinen alistaisi itsensä oikeusistuimen päätökselle, joka ei antaisi hänen tietää etukäteen kuinka toimia oikeudenmukaisesti ja kuinka välttää toimimasta epäoikeudenmukaisesti, koska se tuomittaisiin ex post, tosiasioiden jälkeen?

Viitteet:

[1]  Katso osio V alla.

[2]  Katso Murray N. Rothbard, Man, Economy, and State (Auburn, Al.: Mises Institute, 1993 [1962]); idem, Power and Market (Kansas City: Sheed Andrews & McMeel, 1977 [1970]); idem, The Ethics of Liberty (New York: New York University Press, 1998 [1982]); idem, Egalitarianism as a Revolt Against Nature and other Essays (Auburn, Al.: Mises Institute, 2000 [1974]); idem, The Logic of Action, 2 vols. (Cheltenham, UK: Edward Elgar, 1997).

[3]  Katso myös Hans-Hermann Hoppe, A Theory of Socialism and Capitalism (Boston: Kluwer Academic Publishers, 1989); idem, The Economics and Ethics of Private Property (Boston: Kluwer Academic Publishers, 1993).

[4]  Huomio että ehdotetun ratkaisun ”luonnonoikeudellinen” luonne yhteiskunnallisen järjestyksen ongelmaan – että yksityisomaisuus ja sen hankinta alkuperäisen haltuunoton keinoin eivät ole pelkästään käytäntöjä, vaan välttämättömiä instituutiota (yhtäpitävästi ihmisen luonteen rationaalisena eläimenä kanssa). Käytäntö palvelee tarkoitusta, ja vaihtoehtoa olemassa olevalle käytännölle. Esimerkiksi latinalaiset aakkoset palvelevat kirjallisen viestinnän tarkoitusta. Niille on vaihtoehto, kyrilliset aakkoset. Siksi kutsumme sitä käytännöksi. Mikä on normien tarkoitus? Konfliktien välttäminen suhteessa niukkojen fyysisten esineiden käyttöön. Konflikteja luovat normit ovat ristiriidassa normien nimenomaisen tarkoituksen kanssa. Kuitenkin konfliktien välttämisen tarkoituksessa, yksityisomistukselle ja alkuperäiselle haltuunotolle ei ole olemassa muuta vaihtoehtoa. Toimijoiden välisen esistabiloidun harmonian puuttuessa, konflikti voidaan estää ainoastaan, jos kaikki hyödykkeet ovat aina tiettyjen yksilöiden yksityisomistuksessa ja aina on selvää kuka omistaa mitä ja kuka ei. Konfliktit voidaan myös ainoastaan välttää aina ihmiskunnan alusta lähtien, jos yksityisomistus on hankittu alkuperäisen haltuunoton toimilla (pelkkien myöhemmin tulleiden sanojen tai julistusten sijaan).

[5]  Vaikka kukaan ei voisi toimia, jos kaikki omistaisivat hänen omaisuutensa arvon, käytännöllisesti on mahdollista, että yksi henkilö tai ryhmä, A, omistaa hänen omaisuutensa arvon ja pystyy määrittämään mitä toinen henkilö tai ryhmä, B, voi tai ei voi tehdä kontrollissaan oleville asioille. Tämä kuitenkin merkitsee, että B ei ”omista” kontrollissaan olevien asioiden arvoa eikä myöskään niiden fyysistä integriteettiä; toisin sanoen B:n ja hänen omaisuutensa omistaa tosiasiassa A. Tämä sääntö voidaan toteuttaa, mutta se ei sovellu ihmisen etiikaksi. Sen sijaan se on kahden luokan järjestelmä hyväksikäyttävästä Übermenschistä ja hyväksikäytetystä Untermenschistä.

[6]  Katso lisätietoja Murray N. Rothbard, Economic Thought Before Adam Smith. An Austrian Perspective on the History of Economic Thought, Volume I (Aldershot, UK: Edward Elgar, 1995); myös Tom Bethell, The Noblest Triumph. Property and Prosperity Through the Ages (New York: St. Martin’s Press, 1998).

[7] Aristotle, Politics (Oxford: Clarendon Press, 1946), 1261b.

[8] Ibid, 1263a.

[9] Ibid, 1263b.

[10]  Katso Ronald Coase, The Firm, The Market, and the Law (Chicago, University of Chicago Press, 1988); Harold Demsetz, Ownership, Control, and the Firm (Oxford: Basil Blackwell, 1988); Richard Posner, The Economics of Justice (Cambridge: Harvard University Press, 1981).

[11]  Posner, The Economics of Justice, s. 74: “epäoikeudenmukaisuuden toimi (on määritelty) tekona, joka vähentää yhteiskunnan varallisuutta.”

[12]  Ronald Coase, “The Problem of Social Cost,” in: idem, The Firm, the Market, and the Law, s. 96. Tämän väitteen moraalinen järjettömyys tulee parhaiten esiin soveltamalla sitä tapaukseen, jossa A raiskaa B:n. Coasen mukaan A:ta ei pidä estää. Paremminkin ”kyseessä on luonteeltaan vastavuoroinen ongelma.” Estämällä A:ta raiskaamasta B:tä aiheutetaan vahinkoa A:lle, koska hän ei voi enää raiskata vapaasti. Todellinen kysymys kuuluu: Tulisiko A:lle sallia raiskata B vai tulisiko B:lle sallia kieltää A:ta raiskaamasta häntä? ”Ongelmana on välttää vakavampi vahinko.”

[13]  Katso myös Walter Block, “Coase and Demsetz on Private Property Rights,” Journal of Libertarian Studies, Vol. 1, no. 2, 1977; idem, “Ethics, Efficiency, Coasian Property Rights, and Psychic Income: A Reply to Harold Demsetz,” Review of Austrian Economics, Vol. 8, no. 2, 1995; idem, “Private Property Rights, Erroneous Interpretations, Morality and Economics,” Quarterly Journal of Austrian Economics, Vol. 3, no. 1, 2000; Gary North, The Coase Theorem: A Study in Epistemology (Tyler, Texas: Institute for Christian Economics, 1992); idem, “Undermining Property Rights: Coase and Becker,” Journal of Libertarian Studies, Vol. 16, no. 4.

[14]  Posner, The Economics of Justice, s. 70–71, myöntää tämän kiehtovalla suoruudella: ”Ehdottomat oikeudet ovat merkittävässä roolissa taloustieteen lakiteoriassa. … Mutta kun transaktiokustannukset ovat kieltäviä, ehdottomien oikeuksien tunnistaminen on tehotonta. …omistusoikeudet, vaikkakin ehdottomia, (ovat) riippuvaisia transaktiokuluista ja alisteisia tai hyödyllisiä varallisuuden maksimoinnin päämäärälle.”

This paper appears in Professor Colombatto’s Elgar Companion to the Economics of Private Property.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: The Ethics and Economics of Private Property

Aloitan valtion määritelmällä. Mikä tekee edustajasta soveliaan määritellyksi valtioksi? Tämän edustajan täytyy pystyä vakuuttamaan, että kaikki konfliktit tietyn alueen asukkaiden kesken tuodaan hänen eteensä lopulliseen päätöksentekoon tai alistetaan hänen lopulliselle arviolleen. Erityisesti tämän edustajan täytyy pystyä vaatimaan, että kaikki konfliktit koskien häntä itseään ratkaistaan hänen tai hänen edustajansa toimesta. Ja sisältyen valtaan syrjäyttää kaikki muut lopullisena tuomarina, toisena valtiolle luonteenomaisena piirteenä, on edustajan valta verottaa: yksipuolisesti määrittää hinta jonka oikeuden etsijät joutuvat maksamaan hänelle palveluksistaan.

Tämän valtion määritelmän perusteella on helppo ymmärtää valtion kontrolloimisen halun olemassaoloa. Sillä se kuka on tietyllä alueella lopullisen sovintomenettelyn monopolisti, pystyy määrittämään lait. Ja se kuka pystyy laatimaan lait, voi myös verottaa. Tämän on varmasti kadehdittava positio.

Hiukan vaikeampaa on ymmärtää kuinka kukaan pystyy onnistumaan valtion kontrolloimisessa. Miksi muut sietäisivät tällaista instituutiota?

Haluan lähestyä epäsuorasti vastausta tähän kysymykseen. Oletetaan sinun ja kaverisi kontrolloivan tällaista epätavallista instituutiota. Mitä tekisit ylläpitääksesi asemaasi (oletuksella ettei sinulla olisi mitään moraalisia tunnontuskia)? Palkkaisit varmasti osalla verotuloistasi kovanaamoja. Ensinnäkin: pitääksesi alamaisesi keskenään rauhassa, jotta he pysyvät tuottavina ja jotta on jotain verotettavaa tulevaisuudessakin. Mutta vielä tärkeämpänä, koska saatat tarvita näitä kovanaamoja omaksi suojelukseksesi, jos ihmiset sattuisivat heräämään dogmaattisesta unestaan ja haastamaan sinut.

Tämä ei kuitenkaan toimi jos sinä ja kaverisi olette pieni vähemmistö suhteessa alamaisten määrään nähden. Sillä vähemmistö ei pysty pitkäaikaisesti hallitsemaan enemmistöä pelkästään puhtaalla voimankäytöllä. Sen täytyy hallita mielipiteellä. Väestön enemmistö tulee saada vapaaehtoisesti hyväksymään valtasi. Tämä ei tarkoita, että enemmistön tulee hyväksyä jokaista tekoasi. Itse asiassa se saattaa pitää useita toimintatavoistasi virheellisinä. Kuitenkin sen tulee uskoa valtio-instituution oikeutukseen sinänsä, ja siten jos tietty politiikka saattaa olla väärin, tällainen virhe on vahinko, jota tulee sietää valtion tarjoamien suurempien hyveiden näkökulmasta.

Silti kuinka väestön enemmistö voidaan vakuuttaa uskomaan tähän? Vastaus on: ainoastaan älymystön avulla.

Kuinka saat älymystön työskentelemään kanssasi? Vastaus tähän on helppo. Markkinoiden kysyntä älyllisille palveluille ei ole erityisen korkea tai vakaa. Älymystö olisi massojen hetkellisten arvojen armoilla, ja massat eivät ole kiinnostuneita älyllis-filosofisista pohdinnoista. Valtio sen sijaan pystyy suojelemaan älymystön tyypillisesti ylipaisuneita egoja ja tarjoamaan heille lämpöisen, turvallisen ja pysyvän sopen koneistostaan.

Kuitenkaan ei riitä että työllistät joitain älykköjä. Joudut pohjimmiltaan palkkaamaan heidät kaikki, jopa niiltä alueilta jotka ovat hyvin kaukana päähuolenaiheistasi: tarkoittaen filosofiaa, yhteiskuntatieteitä ja humanistisia tieteitä. Sillä esimerkiksi matematiikan tai luonnontieteiden parissa työskentelevät älyköt pystyvät luonnollisesti ajattelemaan itsenäisesti ja muuttumaan näin potentiaalisesti vaarallisiksi. Näin ollen on tärkeätä, että turvaat myös heidän lojaalisuutensa valtiota kohtaan. Toisin ilmaistuna: sinusta täytyy tulla monopolisti. Ja tämä onnistuu parhaiten, jos kaikki opetukselliset laitokset lastentarhoista yliopistoihin tuodaan valtion kontrollin alaisiksi ja kaikki opetus ja tutkiva henkilöstö ovat valtion valtuuttamia.

Mutta mitä jos ihmiset eivät halua tulla koulutetuiksi? Tästä syystä koulutus tulee tehdä pakolliseksi; ja jotta ihmiset alistetaan valtion kontrolloimalle opetuksella mahdollisimman pitkäksi aikaa, kaikki tulee julistaa tasa-arvoisesti oppimiskelpoisiksi. Luonnollisesti älymystö tietää tällaisen pyrkimyksen tasa-arvoon virheelliseksi. Silti älyttömyyksien julistaminen, kuten että jokainen on potentiaalisesti Einstein kunhan hänelle tarjotaan riittävästi opetuksellista huomiota, miellyttää massoja ja puolestaan tarjoaa lähes rajoittamattoman kysynnän älyllisille palveluille.

Mikään näistä ei luonnollisestikaan takaa oikeaa valtiollista ajattelua. Kuitenkin oikean lopputuloksen vetämisessä auttaa varmasti, jos tulee oivaltaneeksi että ilman valtiota saattaa olla ilman työtä ja joutua harjoittelemaan käsien parissa työskentelyä huoltoasemalla sen sijaan että keskittyisi kiireellisiin ongelmiin kuten syrjäytymiseen, oikeudenmukaisuuteen, hyväksikäyttöön, sukupuoliroolien häviämiseen tai eskimoiden, hopien tai zulujen kulttuureihin.

Joka tapauksessa vaikka älymystö kokisi tulleensa aliarvostetuksi sinun taholta, toisin sanoen tietyn valtion hallinnon osa-alueelta, he tietävät että apu voi tulla ainoastaan toiselta valtion hallinnon osa-alueelta, muttei älyllisellä rynnäköllä valtion instituutiota vastaan sinänsä. Sen vuoksi on tuskin yllättävää, että tosiasiallisesti ylivoimainen nykyaikaisen älymystön enemmistö, mukaan lukien useimmat konservatiivit ja niin kutsut vapaiden markkinoiden intellektuellit, ovat pohjimmiltaan ja filosofialtaan valtion tukijoita.

Onko valtion työ kantanut hedelmää älymystön osalta? Sanoisin niin. Jos kysytään onko valtio-instituutio välttämätön, en usko että on liioittelua sanoa että 99 prosenttia kaikista ihmisistä vastaisivat epäröimättä kyllä. Ja silti tämä menestys makaa melko epävarmalla pohjalla, ja koko valtiollinen rakennelma voidaan saattaa nurin pelkästään asettamalla intellektuellien työt vastakkain intellektuellien vastaisten intellektuellien, kuten tapaan heitä kutsua, työllä.

Ylivoimainen enemmistö valtion tukijoista eivät ole filosofisia tukijoita, tarkoittaen että he olisivat ajatelleet asiaa. Useimmat ihmiset eivät ajattele paljoakaan mitään filosofista. He keskittyvät arkielämään, ja siinä kaikki. Joten pääosa tuesta juontuu pelkästä tosiasiasta että valtio on olemassa, ja on ollut olemassa niin kauan kuin he pystyvät muistamaan (ja tämä ei tyypillisesti ulotu omaa elämää pidemmälle). Toisin sanoen valtiollisen älymystön suurin saavutus on, että he ovat ruokkineet massojen luonnollista älyllistä laiskuutta (tai kyvyttömyyttä) ja eivät ole koskaan sallineet asian tulla esiin vakavassa keskustelussa. Valtiota pidetään kyseenalaistamattomana osana yhteiskunnallista rakennetta.

Siten ensimmäinen ja tärkein älymystön vastaisten intellektuellien tehtävä on kohdata tämä dogmaattinen massojen syväuni tarjoamalla tarkan määritelmän valtiolle, kuten olen tehnyt alussa, ja tämän jälkeen kysyä josko tällaisessa instituutiossa on jotain todella merkittävää, outoa, omituista, epämukavaa, naurettavaa ja tosiaankin älytöntä. Olen luottavainen että tällainen yksinkertainen, määrittävä työ tuottaa jotain vakavaa epäilystä instituutiolle, jota aikaisemmin tuli pidetyksi itsestään selvänä.

Lisäksi edeten vähiten hienostuneista (ei kuitenkaan sattumalta enemmän suosituilta) valtiolle myönteisistä perusteluista hienostuneempiin: Siinä laajuudessa kuin intellektuellit ovat katsoneet lainkaan välttämättömäksi perustella valtiota, heidän kaikkein suosituin argumenttinsa, kohdattuna jo lastentarhaiässä, kuuluu seuraavasti: Mainitaan eräitä valtion toimintoja: valtio rakentaa teitä, lastentarhoja, kouluja; se jakaa postin ja laittaa poliisit kaduille. Kuvittele ettei valtiota olisi. Silloin näitä hyödykkeitä ei olisi olemassa. Sen vuoksi valtio on välttämätön.

Yliopistotasolla esitetään hiukan hienostuneempi versio samasta argumentista. Se kuuluu näin: Totta, markkinat ovat parhaita toimittamaan monia ja jopa useimpia asioita; mutta on olemassa muita hyödykkeitä joita markkinat eivät pysty tai eivät pysty toimittamaan riittävissä määrin tai laadussa. Nämä toiset niin kutsutut julkiset hyödykkeet ovat hyödykkeitä, jotka suovat ihmisille hyötyjä niiden tuottamisen tai niistä maksamisen lisäksi. Näiden hyödykkeiden eturintamassa ovat tyypillisesti koulutus ja tutkimus. Esimerkiksi koulutuksen ja tutkimuksen argumentoidaan olevan äärimmäisen arvokkaita hyödykkeitä. Niitä kuitenkin tuotettaisiin liian vähän vapaamatkustajien takia, toisin sanoen huijaajien vuoksi, jotka hyötyvät maksamatta koulutuksesta ja tutkimuksesta eduista niin kutsutun naapurivaikutuksen ansiosta. Tämän vuoksi valtion on välttämätöntä tarjota muutoin tuottamattomat tai alituotetut (julkiset) hyödykkeet kuten koulutuksen ja tutkimuksen.

Nämä valtiolliset argumentit voidaan kumota kolmen perustavanlaatuisen näkemyksen yhdistelmällä: Ensinnäkin, kuten lastentarha-argumentin kohdalla, tosiasiasta että valtio toimittaa kadut ja koulut ei seuraa että ainoastaan valtio pystyy tarjoamaan tällaiset hyödykkeet. Ihmisillä ei ole paljoakaan vaikeuksia tunnistaa tämän virheellisyyttä. Tosiasiasta että apinat pystyvät ajamaan polkupyörillä ei seuraa että ainoastaan apinat voivat ajaa pyörillä. Ja toiseksi, välittömästi seuraten tulee pitää mielessä että valtio on instituutio joka säätää lait ja verottaa; ja tämän vuoksi valtion edustajilla on hyvin vähän kannustimia tehokkaaseen tuotantoon. Valtiolliset tiet ja koulut ovat ainoastaan kalliimpia ja niiden laatu alhaisempi. Sillä valtion edustajilla on aina taipumus käyttää mahdollisimman paljon resursseja siihen mitä he ovat tekemässä, mutta työskennellä mahdollisimman vähän sen parissa.

Kolmanneksi, mitä tulee hienostuneempaan valtiolliseen argumenttiin, se pitää sisällään jo saman, lastentarhatasolla kohdatun väärinkäsityksen. Jopa silloin kun loput argumentista hyväksyttäisiin, on silti virheellistä vetää valtion julkisten hyödykkeiden tarjoamisesta johtopäätös, että ainoastaan valtio pystyy niin tekemään.

Kuitenkin merkittävämpänä tulee osoittaa, että koko argumentti osoittaa täydellistä tietämättömyyttä ihmiselämän kaikkein perustavanlaatuisemmasta tosiasiasta: nimittäin niukkuudesta. Pitää paikkansa etteivät markkinat tarjoa kaikkia haluttuja asioita. Aina tulee olemaan tyydyttämättömiä tarpeita niin kauan kuin emme asu Eedenin puutarhassa. Mutta tällaisten tuottamattomien hyödykkeiden saattaminen olemassaoloonsa vaatii niukkojen resurssien käyttöä, joita tämän seurauksena ei voida käyttää tuottamaan muita yhtälailla haluttuja tuotteita. Julkisten hyödykkeiden olemassaolo yksityisten rinnalla ei ole tässä yhteydessä tärkeää, tosiasia niukkuudesta pysyy muuttumattomana: suurempi määrä julkisia hyödykkeitä voi tulla ainoastaan vähemmän määrän yksityisiä hyödykkeitä kustannuksella. Kuitenkin se mitä tulee pystyä osoittamaan on että toinen hyödyke on tärkeämpi ja arvokkaampi kuin toinen. Tätä tarkoitetaan taloudellisuudella. Silti, pystyykö valtio auttamaan niukkojen resurssien säästämisessä? Tämä on vastausta vaativa kysymys. Kuitenkin on olemassa tosiasiallisesti ratkaiseva todiste siitä että valtio ei ole ja ei pysty taloudellisuuteen: Sillä tuottaakseen mitään valtio joutuu turvautumaan verotukseen (tai lainsäädäntöön) joka osoittaa kiistämättömästi etteivät sen alamaiset halua sitä mitä valtio tuottaa, vaan pitävät sen sijaan jotain muuta tärkeämpänä. Taloudellisuuden sijaan valtio pystyy ainoastaan jakamaan uudelleen: se voi tuottaa enemmän sitä mitä se haluaa ja vähemmän mitä ihmiset haluavat, ja, palauttaen mieliin, mitä valtio tuottaakaan se tuottaa tehottomasti.

Lopuksi kaikkein hienostunein argumentti valtion puolesta vaatii lyhyttä tarkastelua. Hobbesta eteenpäin tätä argumenttia on toistettu loputtomasti. Se kuuluu seuraavasti: Luonnontilassa ennen valtion muodostumista vallitsee pysyvä konflikti. Kaikki vaativat oikeutta kaikkeen ja tästä seuraa loputon sota. Tästä pulmallisesta tilanteesta ei ole mahdollista päästä eroon sopimuksellisilla keinoin; sillä kuka toimeenpanisi nämä sopimukset? Silloin kun tilanteet vaikuttaisivat suotuisilta, toinen tai molemmat osapuolet rikkoisivat sopimusta. Näin ihmiset tunnistavat että on olemassa vain yksi ratkaisu rauhan toiveeseen: valtion perustaminen sopimuksella, toisin sanoen kolmannen, riippumattoman tahon ollessa lopullisena tuomarina ja toimeenpanijana.

Vaikkakin jos tämä väite pitäisi paikkansa ja sopimukset vaativat ulkopuolisen toimeenpanijan niiden tekemiseksi sitovaksi, tällöin valtio sopimuksen pohjalta ei voi koskaan saada olemassaoloaan. Sillä pannakseen täytäntöön kyseisen sopimuksen, joka on seurausta valtion muodostamisesta (tekemään tämän sopimuksen sitovaksi), toisen ulkopuolisen toimeenpanijan ennen valtiota tulisi olla jo olemassa. Ja jotta tämä valtio tulisi olemassaoloonsa, tulee olettaa vielä aikaisempi valtio, ja niin edelleen loputtomasti takautuen.

Toisaalta jos hyväksymme että valtio on olemassa (ja totta kai niitä on), tällöin tämä kyseinen tosiasia on ristiriidassa hobbesilaisen tarinan kanssa. Valtio itsessään on saanut olemassaolonsa ilman mitään ulkopuolista toimeenpanijaa. Otaksuttavasti väitetyn sopimuksen aikaan ei ollut aikaisempaa valtiota. Lisäksi sen jälkeen kun valtio sopimuksen pohjalta on olemassa, sitä seuraava yhteiskunnallinen järjestys pysyy yhä itse-toimeenpanevana. Varmasti jos A ja B nyt sopivat jotain, ulkopuolinen taho tekee heidän sopimuksestaan sitovan. Valtio itse ei kuitenkaan ole näin sidottu ulkopuolisen toimeenpanijan suhteen. Ei ole olemassa kolmatta osapuolta siinä määrin kuin kyseessä ovat valtion edustajien ja valtion alamaisten väliset konfliktit; ja vastaavasti ei ole olemassa kolmatta osapuolta valtion edustajien tai –laitosten välillä. Sikäli kuin kyseessä ovat sopimukset valtion suhteessa sen kansalaisiin tai sen yhden osaston suhteessa toiseen osastoon, tällaiset sopimukset voivat olla sitovia ainoastaan valtiossa. Valtiota ei sido mikään muu paitsi sen omat itsensä hyväksymät ja toimeenpanemat säännöt, tarkoittaen rajoitukset joita se asettaa itselleen. Niin sanotusti suhteessa itseensä valtio on yhä luonnollisessa anarkian tilassa, jolle on tunnusomaista omavaltaisuus ja oma toimeenpano, koska ei ole olemassa korkeampaa valtiota, joka voisi tehdä siitä sitovan.

Lisäksi jos hyväksymme hobbesilaisen ajatuksen, että yhteisesti sovittujen sääntöjen toimeenpano vaatii jonkin riippumattoman ulkopuolisen osapuolen, tämä tosiasiallisesti tekisi mahdottomaksi valtion perustamisen. Itse asiassa se muodostaisi ratkaisevan argumentin valtio-instituutiota vastaan, tarkoittaen lopullisen päätäntävallan ja sovintomenettelyn monopolistia. Sillä tällöin täytyisi myös olla olemassa riippumaton kolmas osapuoli päättämässä jokaisessa konfliktitilanteessa minun (yksityisen kansalaisen) ja jonkin valtoin edustajan välillä, ja vastaavasti riippumattoman kolmannen osapuolen tulisi olla olemassa jokaista valtioiden välistä konfliktia (ja tulisi olla toinen riippumaton kolmas taho kolmansien osapuolten konfliktien tapauksessa) vaikkakin tämä luonnollisesti tarkoittaisi että tällainen valtio (tai mikä tahansa riippumaton kolmas osapuoli) ei olisi valtio kuten olen alussa määrittänyt, vaan yksinkertaisesti yksi monista vapaasti kilpailevista kolmansista osapuolista konfliktien sovittelijoina.

Joten päätän tämän seuraavasti: älyllinen tapaus valtiota vastaan vaikuttaa helpolta ja suoraviivaiselta. Mutta tämä ei tarkoita että se olisi käytännössä helppoa. Lähes jokainenhan on vakuuttunut, että valtio on välttämätön instituutio syistä joihin olen viitannut. Joten on hyvin kyseenalaista voidaanko taistelua valtiota vastaan voittaa yhtä helposti kuin se pelkästään älyllisellä tasolla teoreettisesti saattaa vaikuttaa. Kuitenkin vaikkakin se saattaisi olla mahdotonta, pidetään vähintäänkin hiukan hauskaa valtiollisen vastapuolen edustajien kustannuksella. Ja tässä tarkoituksessa ehdotan että aina ja väsymättömästi kohtaat heidät seuraavan arvoituksen kanssa: Oletetaan ryhmiä ihmisiä tietoisina konfliktien mahdollisuudesta; ja sitten joku ehdottaa ratkaisuna tähän ikuiseen ihmisen ongelmaan, että hänestä (jostakin) tehdään lopullinen sovittelija kaikissa konfliktitapauksissa, mukaan lukien ne konfliktit joissa hän on mukana. Olen varma että häntä pidetään joko vitsailijana tai henkisesti epävakaana, ja silti tämä on juuri mitä kaikki valtion puolestapuhujat ehdottavat.

Tämä artikkeli esiteltiin ensimmäistä kertaa Property and Freedom Society kolmannessa vuosikokouksessa Bodrumissa, Turkissa 22:na päivänä toukokuuta 2008.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Reflections on the Origin and the Stability of the State

Kuvittele maailmanhallitus, demokraattisesti valittuna periaatteella yksi ihminen yksi ääni maailmanlaajuisesti. Millainen olisi todennäköinen vaalitulos? Mitä todennäköisemmin saisimme kiinalais-intialaisen koalitiohallituksen. Ja mitä tämä hallitus todennäköisimmin päättäisi tehdä tyydyttääkseen tukijoitaan ja tullakseen uudelleen valituksi? Hallitus oletettavasti katsoisi niin kutsulla läntisellä maailmalla olevan liikaa vaurautta ja lopuilla, erityisesti Kiinalla ja Intialla, liian vähän, ja sen vuoksi vaadittaisiin järjestelmällistä varallisuuden ja tulojen uudelleenjakoa. Tai kuvittele omassa maassasi että äänioikeus laajennettaisiin seitsemänvuotiaisiin. Vaikka hallitus ei luultavasti koostuisi lapsista, sen politiikat varmasti heijastelisivat lasten ”oikeutettuja huolia” päästä ”riittävästi” ja ”tasa-arvoisesti” käsiksi  ”ilmaisiin” hampurilaisiin, limsaan ja videoihin.

Näiden ”ajatuskokeiden” valossa, onko mitään epäselvyyttä seurauksista, jotka aiheutuivat demokratisoitumisen prosessista, joka alkoi Euroopassa ja Yhdysvalloissa 1800-luvun puolivälin jälkeen ja pääsi täyteen mittaansa ensimmäisen maailmansodan jälkeen? Perättäiset äänioikeuden laajennukset ja lopulta yleisen äänioikeuden asettaminen aikuisille tekivät jokaisen maan sisällä mitä maailman demokratia tekisi koko maapallolle: se asetti liikkeelle nähtävästi pysyvän pyrkimyksen varallisuuden ja tulojen uudelleenjaosta.

Yksi henkilö yksi ääni yhdistettynä ”vapaalla pääsyllä” hallitukseen—demokratia—pitää sisällään, että jokainen henkilö ja hänen henkilökohtainen omaisuutensa tulee kaikkien muiden saataville—ja kaikkien muiden anastettavaksi. Syntyy ” murhenäytelmä yhteisestä.” ”Vähäosaisten” enemmistöjen voidaan odottaa herpaantumattomasti rikastuttavan itseänsä ”rikkaiden” vähemmistöjen kustannuksella. Tällä ei tarkoiteta, että tulee olemaan ainoastaan yksi köyhien ja yksi rikkaiden luokka, ja että uudelleenjako tulee yhtenäisesti olemaan rikkailta köyhille. Päinvastoin. Vaikka uudelleenjako rikkailta köyhille tulee aina näyttelemään merkittävää roolia kaikkialla, olisi sosiologinen kömmähdys olettaa että se olisi ainoa tai edes pääasiallinen uudelleenjaon muoto. Loppujen lopuksi ”pysyvästi” rikkaat ja ”pysyvästi” köyhät ovat yleensä rikkaita tai köyhiä syystä. Rikkaat ovat luonteenomaisesti teräviä ja ahkeria, ja köyhät tyypillisesti tylsiä ja laiskoja, tai molempia. Ei ole kovin todennäköistä että tylsimykset, vaikkakin he muodostavat enemmistön, pystyisivät järjestelmällisesti olemaan ovelampia ja rikastuttamaan itseään terävien ja energisten yksilöiden vähemmistön kustannuksella. Enemminkin pääosa uudelleenjaosta tapahtuu ”ei-köyhien” ryhmän sisällä, ja useasti paremmin toimeentulevat onnistuvat saamaan heikommin toimeentulevat tukemaan heitä. Ei tarvitse kuin ajatella lähes yleismaailmallista käytäntöä tarjota ”ilmaista” yliopistokoulutusta, jossa työväenluokka jonka lapset harvoin menevät yliopistoihin, laitetaan maksamaan keskiluokan lasten koulutus! Lisäksi voidaan odottaa useiden kilpailevien ryhmien ja liittoutumien pyrkivän hyötymään muiden kustannuksella. On monia muuttuvia kriteerejä, jotka määrittävät yhden henkilön ”hyväosaiseksi” (tullen ansaituksi tulla ryöstetyksi) ja toisen ”vähäosaiseksi” (ansaiten tulla ryöstösaaliin vastaanottajaksi). Samaan aikaan yksilöt ovat useiden ”hyväosaisten” ja ”vähäosaisten” ryhmien jäseniä, häviten yhden luonnehdinnan perusteella ja saaden toisen perusteella, joidenkin yksilöiden päätyessä uudelleenjaossa nettohäviäjiksi ja toisten nettovoittajiksi.

Täten demokratian tunnistaminen suosittuna varallisuuden ja tulojen uudelleenjaon koneistona, yhdessä erään taloustieteen kaikkein perustavanlaatuisimman periaatteen kanssa—että sitä mitä tuetaan, saadaan lisää—tarjoaa avaimen nykyisen aikakautemme ymmärrykseen.

Kaikki uudelleenjakaminen, huolimatta kriteereistä mihin se perustuu, pitää sisällään ”ottamisen” alkuperäisiltä omistajilta ja/tai tuottajilta (”hyväosaisilta”) ja ”antamisen” ei-omistajille ja ei-tuottajille (“vähäosaisille”). Kannustimet kyseessä olevan asian alkuperäiselle omistamiselle tai tuottamiselle vähenevät, ja kannustimet olla ei-omistaja ja ei-tuottaja nousevat. Vastaavasti seurauksena yksilöiden tukemiseen koska he ovat köyhiä, köyhyys tulee lisääntymään. Ihmisten tukeminen koska he ovat työttömiä, luo lisää työttömyyttä. Yksinhuoltajaäitien tukeminen verorahoista johtaa lisääntyneeseen yksihuoltajuuteen, ”aviottomuuteen” ja eroihin. Lapsityövoiman kieltämisellä siirretään toimeentuloa lapsiperheiltä lapsettomille henkilöille (työvoiman laillisen rajoittamisen seurauksena palkkatasot nousevat). Vastaavasti syntyvyys laskee. Toisaalta tukemalla lasten koulutusta luodaan vastakkainen vaikutus. Tuloja siirretään lapsettomilta ja vähälapsisilta monilapsisille. Tämän seurauksena syntyvyys nousee. Kuitenkin tällöin lasten arvo taas laskee, ja syntyvyys laskee sosiaaliturvajärjestelmän seurauksena, sillä tukemalla eläkeläisiä (vanhoja) nykyisille toimeentulojen ansaitsijoille (nuorien) määrätyillä veroilla, perheinstituutio—sukupolvien välinen side vanhempien, isovanhempien ja lapsien välillä—on järjestelmällisesti heikentynyt. Vanhat eivät enää tarvitse heidän lapsiensa tukea, jos he eivät ole varautuneet vanhuuteensa, ja nuoret (tyypillisesti vähäisemmällä kerääntyneellä varallisuudella) joutuvat tukemaan vanhoja (tyypillisesti enemmällä kerääntyneellä varallisuudella) eikä toisin päin, kuten on tyypillistä perheissä. Vanhempien toiveet lapsista ja lasten toiveet aikuisista vähenevät, perheiden hajoamiset ja häiriintyneet perheet kasvavat, varautumisen toiminnot—säästäminen ja pääoman muodostaminen—laskevat, kulutuksen noustessa.

Tukemalla sairaaksi tekeytyviä, neurootikkoja, huolimattomia, alkoholisteja, huumeista riippuvaisia, aidsiin sairastuneita ja fyysisesti sekä henkisesti ”haasteellisia” vakuutuslainsäädännöllä ja pakollisella terveysvakuutuksella, tulee olemaan enemmän sairautta, sairaaksi tekeytyviä, neuroottisuutta, piittaamattomuutta, alkoholismia, huumeriippuvuutta, aids-infektioita ja fyysisesti sekä henkisesti jälkeenjääneitä. Pakottamalla ei-rikolliset, mukaan lukien rikosten uhrit, maksamaan rikollisten vankeudesta (sen sijaan että rikolliset korvaisivat uhreilleen ja maksaisivat täyden korvauksen kiinniottamisestaan ja vankeudestaan), rikollisuus lisääntyy. Pakottamalla liikemiehet ”vähemmistöjä tukevan toiminnan” (”ei-syrjivillä”) ohjelmilla työllistämään enemmän naisia, homoseksuaaleja, mustia tai muita ”vähemmistöjä” enemmän kuin he haluaisivat, tulee olemaan enemmän työllistettyjä vähemmistöjä, ja vähemmän työnantajia sekä vähemmän miehiä, heteroseksuaaleja ja valkoisia työllistettynä. Pakottamalla yksityismaanomistajat ympäristölainsäädännöllä tukemaan (”suojelemaan”) maillaan majailevia ”uhanalaisia lajeja,” tulee olemaan enemmän ja paremmin voivia eläimiä, sekä vähemmän ja huonommin voivia ihmisiä.

Kaikkein tärkeimpänä pakottamalla yksityisen omaisuuden omistajat ja/tai markkinoilta tulonsa ansaitsevat (tuottajat) tukemaan ”poliitikkoja,” ”poliittisia puolueita” ja ”virkamiehiä” (poliitikot ja julkiset työntekijät eivät maksa veroja, vaan heille maksetaan verovaroista), tulee olemaan vähemmän omaisuuden muodostumista, vähemmän tuottajia ja vähemmän tuottavuutta, ja yhä enemmän tuhlausta, ”parasiittejä” ja loisena elämistä.

Liikemiehet (kapitalistit) ja heidän työntekijänsä eivät pysty ansaitsemaan toimeentuloaan elleivät he tuota tavaroita ja palveluita, joita myydään markkinoilla. Ostajien ostokset ovat vapaaehtoisia. Ostamalla tavaran tai palvelun, ostajat (kuluttajat) osoittavat suosivansa tätä tuotetta tai palvelua enemmän kuin rahamäärää, josta he joutuvat luopumaan sen hankkimiseksi. Päinvastaisesti poliitikot, puolueet ja virkamiehet eivät tuota mitään, jota myydään markkinoilla. Kukaan ei osta valtion ”tuotteita” tai ”palveluita.” Niitä tuotetaan, niiden tuottamisesta aiheutuu kuluja, mutta niitä ei osteta ja myydä. Toisaalta tämä pitää sisällään, että on mahdotonta määrittää niiden arvoa ja selvittää oikeuttaako tämä arvo niiden kustannuksia. Koska kukaan ei osta niitä, kukaan ei tosiasiallisesti osoita, että hän pitää valtion tuotteita ja palveluilta niiden kustannuksien arvoisina, ja todellakin arvostaako kukaan niitä lainkaan. Talousteorian näkökulmasta on näin täysin väärin olettaa, kuten on aina tehty kansallisten tulojen laskennassa, että valtion tuotteet ja palvelut ovat niiden tuottamiseen menneiden kustannusten arvoisia, ja siten esimerkiksi tämän arvon lisäämisellä ”normaaliin,” yksityisesti tuotettuihin (ostettuihin ja myytyihin) tuotteisiin ja palveluihin saadaan bruttokansantuote. Yhtä hyvin voitaisiin olettaa etteivät valtio tuotteet ja palvelut ole minkään arvoisia, ja jopa etteivät ne ole ”hyödykkeitä” vaan ”pahekkeita”; jolloin poliitikkojen ja kaikkien julkisten palveluiden kustannukset tulisi vähentää yksityisesti tuotettujen tuotteiden ja palveluiden kokonaisarvosta. Tämän olettaminen olisi tosiaankin paljon paremmin perusteltua. Sillä toisaalta käytännöllisiltä vaikutuksiltaan poliitikkojen ja virkamiesten tukeminen merkitsee tukea ”tuotannolle” vähäisellä tai ilman huolta väitettyjen asiakkaiden hyvinvoinnista, ja suuremmalla tai ainoana huolenaiheena ollen ”tuottajien” hyvinvointi, tarkoittaen poliitikkojen ja virkamiesten. Heidän palkkansa pysyvät ennallaan, tyydytti heidän tuotoksensa kuluttajia tai ei. Vastaavasti ”julkisen” sektorin työllisyyden laajentumisen seurauksena, lisääntyy laiskuus, piittaamattomuus, kyvyttömyys, vahingolliset teot, väärinkäytökset, tuhlaus ja jopa tuho—ja samaan aikaan suuremmalla määrällä ylimielisyyttä, kansankiihotusta ja valheita (”työskentelemme yhteiseksi hyväksi”).

Vajaan sadan vuoden demokratiaa ja uudelleenjakamista jälkeen, ennustettavat tulokset ovat saapuneet. Menneisyydestä peritty ”vararahasto” on selvästikin kulutettu. Useita vuosikymmeniä (1960-luvun lopusta tai 1970-luvun alusta) todellinen elintaso lännessä on pysynyt paikallaan tai jopa laskenut. ”Julkinen” velka, nykyisen sosiaaliturvan ja terveydenhuoltojärjestelmän kustannukset ovat tuoneet esiin lähestyvän taloudellisen romahduksen mahdollisuuden. Samaan aikaan lähes jokainen epätoivotun käyttäytymisen muoto—työttömyys, sosiaaliturvasta riippuvuus, huolimattomuus, holtittomuus, epäkohteliaisuus, psykopatia, hedonismi ja rikollisuus—ovat kasvaneet, sekä yhteiskunnalliset konfliktit ja yhteiskunnallinen luhistuminen ovat nousset vaarallisen korkeiksi. Jos nykyinen trendi jatkuu, on turvallista sanoa, että läntinen hyvinvointivaltio (sosiaalidemokratia) tulee romahtamaan kuten itäinen (venäjän tyylinen) sosialismi romahti 1980-luvun lopussa.

Taloudellinen romahdus ei kuitenkaan automaattisesti johda tilanteen parantumiseen. Asiat voivat huonontua parantumisen sijaan. Kriisin lisäksi välttämättömiä ovat ajatukset—oikeat ideat—sekä mahdollisuuksien ilmaantuessa niiden ymmärtämiseen ja toteuttamiseen kykenevät ihmiset. Lopulta historian suunta määräytyy aatteiden perusteella, olivat ne sitten oikeita tai vääriä, sekä niiden perusteella toimivien ja oikeista tai vääristä aatteista inspiroituvista ihmisistä. Nykyinen sotku on myös aatteiden tulosta. Se on seurausta julkisen mielipiteen ylivoimaisesta demokratian aatteen hyväksymisestä. Niin kauan kuin tämä hyväksyntä vallitsee, katastrofi on väistämätön, eikä ole toivoa paremmasta edes sen saapumisen jälkeen. Toisaalta sen jälkeen kun demokratian ajatus on tunnistettu vääräksi ja säälimättömäksi—ja periaatteessa ajatukset voivat muuttua lähes välittömästi—katastrofi voidaan välttää.

Pääasiallinen tehtävä niille, jotka haluavat kääntää suunnan ja estää varauksettoman romahduksen, on ”poistaa oikeutus” demokratian ajatukselta pääsyynä nykyisen edistyvän ”sivilisaation tuhoamisen” tilalle. Tässä tarkoituksessa tulisi ensin osoittaa vaikeus löytää poliittisten teorioiden historiasta moniakaan demokratian puolestapuhujia. Lähes kaikki merkittävimmät ajattelijat ovat pelkästään halveksuneet demokratiaa. Jopa Yhdysvaltain perustajat, joita nykyään pidetään demokratian esikuvina, olivat tiukasti sitä vastaan. Poikkeuksetta he pitivät demokratiaa pelkkänä jengivaltana. He pitivät itseään ”luonnollisen aristokratian” jäseninä, ja demokratian sijaan he tukivat aristokraattista tasavaltaa. Lisäksi jopa niiden harvojen demokratian teoreettisten puolustajien piirissä kuten esimerkiksi Rousseau, on lähes mahdotonta löytää ketään tukemassa demokratiaa muuhun kuin äärimmäisen pieniin yhteisöihin (kyliin tai kaupunkeihin). Todellakin pienissä yhteisöissä jossa kaikki henkilökohtaisesti tuntevat toisensa useimmat eivät voi muuta kuin hyväksyä, että ”parempiosaisten” asema perustuu tyypillisesti heidän ylivoimaisiin henkilökohtaisiin saavutuksiin yhtälailla kuin ”vähempiosaisten” tilanne löytää tyypillisesti selityksensä heidän henkilökohtaisista puutteellisuuksistaan ja huonommuudestaan. Näissä olosuhteissa on paljon vaikeampaa onnistua ryöstämään muita ihmisiä ja heidän omaisuuttaan omaksi edukseen. Selvänä eroavaisuutena suuriin alueisiin miljoonine tai jopa satoine miljoonine ihmisineen, jossa potentiaaliset ryöstäjät eivät tunne uhrejaan ja päin vastoin, ihmisen pyrkimys rikastuttaa itseään muiden kustannuksella kohtaa vähän tai ei ollenkaan vastarintaa.

Vielä tärkeämpänä tulee tehdä selväksi, että demokratian aate on moraaliton yhtä lailla kuin se on epätaloudellinen. Enemmistövallan moraalisesta asemasta tulee osoittaa, että siitä seuraa A:n ja B:n lyöttäytyminen yhteen C:n huijaamiseksi, C:n ja A:n liittyminen huijatakseen B:tä, ja siten B:n ja C:n juonittelu A:ta vastaan jne. Tämä ei ole oikeudenmukaisuutta, vaan moraalista vahingontekoa, ja sen sijaan että demokratiaa ja demokraatteja kohdellaan kunnioituksella, heitä pitäisi kohdella julkisella paheksunnalla ja vähättelyllä moraalisina huijareina. Toisaalta mitä tulee demokratian taloudelliseen ominaisuuteen, tulee painottaa herpaantumatta että yksityinen omaisuus, tuotanto ja vapaaehtoinen vaihdanta ovat perimmäinen ihmissivilisaation ja vaurauden lähde demokratian sijasta. Erityisesti vastoin yleisesti levinnyttä uskomusta, tulee painottaa että demokratian puutteella ei ollut pohjimmiltaan mitään tekemistä venäjänmallisen sosialismin konkurssissa. Poliitikkojen valintaperiaate ei aiheuttanut sosialismissa ongelmaa, vaan politiikka ja poliittinen päätöksenteko sinänsä. Sen sijaan että jokainen yksityinen tuottaja päättäisi itsenäisesti mitä tehdä tietyille resursseille kuten tapahtuu yksityisomistuksessa ja sopimuksenvaraisuudessa, täysin tai osittain sosialisoiduissa tuotannontekijöissä jokainen päätös vaatii jonkun muun luvan. Tuottajalle on epäolennaista kuinka luvan antajat valitaan. Hänelle on olennaista, että ylipäätänsä lupaa täytyy pyytä. Niin kauan kuin tämä on asiantila, tuottajien kannustimet tuottaa ovat vähentyneet ja seurauksena on köyhtyminen. Yksityinen omistajuus on siten yhtä yhteensopimaton demokratian kuin minkä tahansa muunkin poliittisen vallan muodon kanssa. Demokratian sijaan oikeudenmukaisuus yhtälailla taloudellisen tehokkuuden kanssa vaativat puhdasta ja rajoittamatonta yksityisen omaisuuden yhteiskuntaa—”tuotannon anarkiaa”—jossa kukaan ei ole kenenkään vallassa, kaikki tuottajien suhteet ovat vapaaehtoisia, ja siten molemminpuolisesti hyödyllisiä.

Lopuksi strategisina pohdintoina lähestyttäessä ei-hyväksikäyttävän yhteiskunnallisen järjestyksen päämäärää, tarkoittaen yksityisen omistajuuden anarkiaa, enemmistön aate tulisi kääntää itse demokraattista valtaa vastaan. Minkä tahansa muotoisen valtiollisen vallan alaisuudessa, mukaan lukien demokratian, ”hallitseva luokka” (poliitikot ja virkamiehet) ovat ainoastaan pieni osuus koko väestöstä. Vaikka sadalle loiselle on mahdollista elää mukavasti tuhannen isännän tuotoksilla, tuhat loista eivät pysty elämään sadasta isännästään. Perustuen tämän tosiasian tunnistamiseen vaikuttaisi mahdolliselta vakuuttaa äänestäjien enemmistöä siitä, että on vain vahingon pahentamista antaa toisten verorahoilla elävien olla sanomassa kuinka korkeita nämä verot ovat, ja täten päättää ottaa demokraattisesti pois äänioikeus kaikilta valtion työntekijöiltä sekä kaikilta jotka vastaanottavat valtion etuisuuksia, olivat ne sitten sosiaalitukien vastaanottajia tai valtion hankkijoita. Lisäksi tämän strategian yhteydessä on tärkeää tunnistaa irrottautumisen ja irrottautumisliikkeiden häkellyttävä merkitys. Jos enemmistöpäätökset ovat ”oikein,” silloin suurin kaikista mahdollisista enemmistöistä, maailman enemmistö ja demokraattisen maailman hallituksen täytyy olla lopullisesti ”oikein” tämän artikkelin alussa ennustettuine seurauksineen. Päinvastaisesti eroaminen tarkoittaa aina pienemmän irtautumista suuremmasta väestömäärästä. Näin se on ääni demokratian periaatetta ja enemmistönvaltaa vastaan. Mitä pidemmälle irtautumisen prosessi etenee—pienten alueiden, kaupunkien, kaupunginosien, kylien ja lopulta yksityisten kotitalouksien sekä yksityisten kotitalouksien ja yritysten vapaaehtoisten liittoumien tasolle—sitä vaikeammaksi tulee ylläpitää nykyisentasoista uudelleenjaon politiikka. Samaan aikaan mitä pienemmät alueelliset yksikö ovat, sitä todennäköisemmäksi tulee, että muutamat yksilöt, perustuen heidän taloudelliseen itsenäisyyteensä, silmiinpistävään ammatillisiin saavutuksiinsa, moraalisesti nuhteettomaan henkilökohtaiseen elämään, ylivoimaiseen arvostelukykyyn, rohkeuteen ja tyylitajuun yleisesti tunnustettuna, tulevat nousemaan luonnolliseen vapaaehtoisesti tunnistettujen eliittien luokkaan ja antamaan oikeutusta ajatukselle luonnollisesta järjestyksestä kilpailevien (ei-monopolististen) ja vapaasti (vapaaehtoisesti) rahoitettujen rauhanturvaajien, tuomarien ja lomittaisista tuomiovalloista kuten jo nyt on olemassa kansainvälisen kaupan ja matkustamisen areenoilla—puhtaasti yksityisen lain yhteiskunta—vastauksena demokratialle ja kaikille muille poliittisen (pakottavan) vallan muodoille.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Down With Democracy

“Hyväntahtoisella kapitalismin luonteella” tarkoitan tosiasiaa, että se edistää ihmiselämää ja hyvinvointia, ja tekee sen kaikille. On monia tällaisia käsityksiä, joita on kehitetty yli kolmen vuosisadan aikana useiden suurten ajattelijoiden toimesta John Lockesta Ludwig von Misesiin ja Ayn Randiin. Tuon heistä mahdollisimman monet esiin kirjassani Capitalism.

Esitän lyhyesti noin tusinan näitä käsityksiä, joita pidän kaikkein tärkeimpinä ja joiden uskon kokonaisuutena tekevän kapitalismin vastustamattomaksi. Käyn ne läpi osapuilleen siinä järjestyksessä kuin ne esiintyvät kirjassani. Tuon esiin pahoitteluni näiden huomioiden lyhyydestä. Jokainen näistä näkemyksistä vaatisi yksistään pidemmän ajan kuin kokonaisaika, joka minulla on tähän tänään käytössäni. Onneksi voin vedota seikkaan, että ainakin kirjassani olen esittänyt ne niiden vaatimalla yksityiskohtaisuudella.

Ja nyt, aloittakaamme.

1) Yksilönvapaus – kapitalismin olennainen ominaisuus – on turvallisuuden perusta, sekä henkilökohtaisen että taloudellisen turvallisuuden merkityksessä. Vapaus tarkoittaa fyysisen voimankäytön alullepanon puuttumista. Vapaana ollessaan, on turvassa – suojattuna – yleiseltä rikollisuudelta, sillä vapaus jostakin tai joltakin on nimenomaan vapautta toimista kuten hyökkäykseltä ja pahoinpitelyltä, ryöstöltä, raiskaukselta ja murhalta, jotka kaikki edustavat fyysisen voimankäytön alullepanoa. Vielä tärkeämpänä on toki vapaana olemisessa  vapaus fyysisen voimankäytön alullepanolta valtion toimesta, joka on potentiaalisesti paljon tappavampi kuin yksikään yksityinen rikollisjoukkio. (Esimerkiksi Gestapo ja KGB alistamisillaan ja miljoonien murhaamisella sai yksityiset rikolliset näyttämään heihin verrattuna lähes kilteiltä.)

Tosiasia, että vapaus on fyysisen voimankäytön alullepanon puuttumista, tarkoittaa myös, että rauha on seurausta vapaudesta. Siellä missä on vapaus, on rauha, koska siellä ei ole voimankäyttöä: siinä määrin kun voimankäyttöä ei panna alulle, voimankäyttöä puolustukseen tai kostotoimiin ei tarvita.

Vapauden tarjoama taloudellinen turvallisuus seuraa tosiasiasta, että vapaudessa jokainen voi valita tekevänsä sitä minkä katsoo olevan eniten hänelle itselleen edullista ilman pelkoa tulevansa estetyksi fyysisellä voimankäytöllä kenenkään muun toimesta, niin kauan kun hän ei itse alullepane fyysistä voimankäyttöä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi, että hän voi ottaa kaikkein korkeapalkkaisimman löytämänsä työn ja ostaa kaikkein kilpailukykyisimmiltä löytämiltään toimittajilta; samanaikaisesti pystyessä pitämään kaiken ansaitsemansa toimeentulonsa ja säästämään siitä haluamansa määrään, sijoittaen säästönsä kaikkein tuottoisimmalla löytämällään tavalla. Ainoa asia, jota hän ei voi tehdä, on voimankäyttö. Voimankäytön ollessa kiellettyä, yksilö lisää ansaitsemaansa rahamääräänsä käyttämällä älyään löytääkseen tavan tarjota samalla rahalla muille ihmisille enemmän tai parempia tuotteita ja palveluita, sillä tämä on keino houkutella heidät vapaaehtoisesti käyttämään enemmän varojaan häneltä ostamiseen kilpailijoiden sijasta. Näin vapaus on perusta jokaisen olemiselle taloudellisesti niin turvattuna kun hänen oman järjenkäyttämisensä harjoittaminen ja hänen toimittajiensa viisaus mahdollistavat.

2) Jatkuva lisäys taloudellisesti hyötykäytettäviin, saatavilla olevien luonnonresurssien tarjontaan on mahdollista ihmisten muuntaessa laajan osuuden luonnon lähes rajattomuudesta taloudellisiksi hyödykkeiksi ja vauraudeksi, perustuen sekä kasvavaan luonnon ymmärrykseen että kasvavaan fyysiseen valtaan sen käytössä. (Tämän tärkeän asian läpikäymiseksi, katso kolmas luku kirjastani tai esseeni ”Environmentalism in the Light of Menger and Mises” kesän 2002 The Quaterly Journal of Austrian Economics –julkaisusta.)

3) Tuotannollinen ja taloudellinen toiminta palvelevat perusluonteeltaan ihmisen elinolosuhteiden parantamista. Näin tapahtuu, koska fysiikan ja kemian näkökulmasta kaikki mistä tuotannollinen ja taloudellinen aktiivisuus koostuu on samojen luonnon tarjoamien kemiallisten elementtien uudelleenjärjestelyä eri kombinaatioihin ja niiden siirtämistä toisiin maantieteellisiin sijanteihin. Tämän uudelleenjärjestämisen ja siirtämisen ohjaavana periaatteena on perustaltaan saada kemialliset elementit paranneltuun suhteeseen ihmiselämän ja sen hyvinvoinnin kanssa. Se asettaa kemialliset elementit kombinaatioihin ja sijainteihin, joissa ne tarjoavat suuremman hyödyllisyyden, suuremman edun ihmisille.

Esimerkiksi raudan ja kuparin kemiallisten elementtien suhde ihmisen elämään ja hyvinvointiin on suuresti parantunut, kun ne louhitaan maan alta ja saadaan ilmenemään tuotteina kuten autoina, jääkaappeina ja sähkökaapeleina. Kemiallisten elementtien kuten hiilen, vedyn hapen ja typen suhde ihmisen elämään ja hyvinvointiin paranee, kun niitä saadaan hyödynnettyä sähkövaloon ja -voimaan. Maapalan suhde ihmisen elämään ja hyvinvointiin paranee, kun sen sijaan että täytyy nukkua sen päällä makuupussissa ja varoa käärmeitä, skorpioneja ja muuta luonnonvaraista elämää, on mahdollista nukkua hyvin rakennetussa kodissa, joka koostu kaikista hyödykkeistä ja laitteista, joita pidämme itsestään selvinä.

Kemiallisten elementtien kokonaisuudesta suhteessa ihmiseen koostuu ihmisen ulkoinen, materiaalinen ympäristö, ja juuri tätä tuotannollinen ja taloudellinen toiminta perusluonteeltaan palvelee parantaakseen.

4) Työnjako, kapitalismin johtava ominaisuus, jota voi esiintyä korkeasti kehittyneessä muodossa ainoastaan kapitalismissa, tarjoaa muiden merkittävien etujen lisäksi valtavat hyödyt tiedon moninkertaistumisesta, jotka hyödynnetään tuotannollisissa prosesseissa, ja sen jatkuvista asteittaisista lisäyksistä. On huomioitava, että jokaisella ammatilla, jokaisella ammatin osa-alueella, on oma erityinen tietämysalueensa. Kapitalistisen yhteiskunnan työnjaossa on olemassa yhtä monta erityistä tietämysaluetta tuotantoprosesseissa kuin on olemassa erillisiä työtehtäviä. Tämän tietämyksen kokonaisuus toimii jokaisen yksilön eduksi hänen roolissaan kuluttajana, hänen ostaessaan muiden tuottamia tuotteita – ja merkittävä tai pääosa siitä  hänen roolissaan tuottajana, sikäli kuin hänen tuotantoaan avustaa muiden aikaisemmin tuottamien pääomahyödykkeiden käyttäminen.

Oletetaan  esimerkiksi yksilön toimivan kirvesmiehenä. Hänen erikoisosaamisensa keskittyy puusepän toimiin. Mutta roolissaan kuluttajana hän saa hyödyn kaikista muista erillisistä työtehtävistä koko talousjärjestelmän laajuudessa. Tällaisen laajan tietämyksen olemassaolo on välttämätöntä useiden tuotteiden olemassaololle – kaikille tuotteille, jotka vaativat tuotannossaan enemmän tietoutta kuin mitä yksi henkilö tai pieni määrä yksilöitä pystyy ylläpitämään. Tällaiset tuotteet luonnollisesti sisältävät koneet, joita ei yksinkertaisesti pystyttäisi valmistaan mittavan työnjaon ja sen edustaman valtavan tietämyksen puuttuessa.

Lisäksi kapitalistisen yhteiskunnan työnjaossa suuri osuus kaikkein älykkäimmistä ja kunnianhimoisimmista yhteiskunnan jäsenistä, kuten nerot ja muut suurten kykyjen yksilöt, valitsevat keskittymisensä juuri alueille, joilla on vaikutuksena asteittainen tietämyksen määrän paraneminen ja lisääntyminen sen tuotantoon soveltamisessa.  Tällainen on yksilöiden vaikutus, jotka keskittyvät alueisiin kuten tieteeseen, keksintöihin ja liike-elämään.

5) Vähintäänkin Adam Smithin ja David Ricardon ajoista on tiedetty, että kapitalistisessa yhteiskunnassa pääoman voittotasoilla tai tuottotasoilla on taipumus tasoittua kaikkien talousjärjestelmän osa-alueiden kesken. Silloin kun tuottotasot ovat keskimääräistä ylempänä, ne tarjoavat sekä kannustimet että myös keinot kasvaville investoinneille ja näin suuremmalle tuotannolle ja tarjonnalle, jotka puolestaan saavat aikaan hintojen ja tuottojen laskun. Siellä missä tuottotasot ovat keskimääräistä alempana seurauksena on vähentyneet investoinnit ja vähentynyt tuotanto ja tarjonta, johtaen voittojen ja tuottotasojen nousuun. Näin korkeat voitot alenevat ja alhaiset tuotot kasvavat.

Tämän periaatteen toiminta ei ainoastaan palvele kapitalistisen talouden eri osa-alueiden pitämistä oikeassa tasapainossa suhteessa toisiinsa, vaan se antaa myös kuluttajille vallan määrittää eri toimialojen suhteelliset koot, perustuen yksinkertaisesti ostamisen ja siitä pidättymisen toimintamalliin,  von Mises ilmaisua käyttäen. Kun kuluttajat kuluttavat enemmän, voitot kasvavat ja missä he kuluttavat vähemmän, voitot vähenevät. Vastauksena korkeampiin voittoihin investoinnit ja tuotanto lisääntyvät, ja vastauksena alempiin voittoihin tai tappioihin, ne laskevat. Näin investointien ja tuotannon toimintamalli seuraa kuluttajien kulutusta.

Pääoman sijoitustuottojen yhtenäistymisen toiminnan pyrkimys palvelee ehkäpä vielä merkittävimmin luomaan asteittaisen tuotteiden ja tuotantomenetelmien kehityksen toimintamallin. Mikä tahansa liiketoiminta voi ansaita keskimääristä korkeampia tuottoasteita esittelemällä uuden tai parannetun teknologian, jota kuluttajat haluavat ostaa tai tehokkaamman, alhaisempien kustannusten, menetelmän tuottaa nykyisiä tuotteita. Mutta tällöin sen nauttimat korkeat voitot houkuttelevat kilpailijoita ja sen jälkeen kun innovaatio tulee yleisesti hyödynnetyksi, korkeat voitot katoavat sillä seurauksella, että kuluttajat saavat täyden hyödyn innovaatioista. He päätyvät saamaan parempia tuotteita ja maksamaan alempia hintoja.

Jos innovaation tehnyt yritys haluaa jatkaa erikoisen korkeaa voittotasoaan, sen täytyy esitellä uusia innovaatioita, jotka päätyvät aikanaan samoihin lopputuloksiin. Korkean voittojen asteen ansaitseminen pitkiä ajanjaksoja edellyttää jatkuvaa innovaatioiden sarjan julkaisemista, kuluttajien kerätessä täyden hyödyn kaikista innovaatioista viimeisintä lukuun ottamatta.

6) Kuten Mises on osoittanut, markkinataloudessa, mitä kapitalismi luonnollisesti on, tuotantovälineiden yksityinen omistajuus hyödyntää kaikkia, ei-omistajia yhtälailla omistajien kanssa. Ei-omistajat saavat hyödyn muiden omistamista tuotantovälineistä. He saavat tämän hyödyn ostamalla näiden tuotantovälineiden tuotoksia. Saadakseni hyödyn GM:n tehtaista ja laitteista tai Esson öljylähteistä, putkista ja jalostamoista minun ei tarvitse olla näiden yritysten osakkeen- tai velkakirjojen omistaja. Minun tarvitsee ainoastaan pystyä ostamaan auto, bensiiniä tai mitä ikinä ne tuottavatkaan.

Lisäksi äsken selittämäni dynaamisen, asteittaisen, yhtäläisen voitto- tai tuottotason periaatteen ansiosta yleinen hyöty yksityisesti omistetuista tuotantovälineistä ei-omistajille kasvaa jatkuvasti sen mukaan, kun he kykenevät ostamaan yhä lisää ja parempia tuotteita asteittaisesti laskevilla reaalihinnoilla. Ei voida painottaa liikaa, että mitä nämä asteittaiset hyödyt sekä yleisesti nouseva elintaso merkitsevät, ovat elintärkeästi riippuvaisia tuotantovälineiden yksityisen omistajuuden, voittomotiivin ja taloudellisen kilpailun kapitalistisista instituutioista, ja ne eivät olisi mahdollisia ilman näitä. Näissä piilevät motivoituneet, tehokkaat yksilölliset kannustimet elintason kasvuun.

7) Eräs seuraus yleisestä tuotantovälineiden yksityisen omistuksen hyödyistä on yleinen hyöty perinnön instituutiosta. Perivien lisäksi myös ei-perivät hyötyvät sen olemassaolosta. Ei-perivät hyötyvät, koska perintö instituutiona kannustaa säästöihin ja pääoman keräämiseen laajuudessa, joka saa ihmiset keräämään ja ylläpitämään pääomia siirtääkseen ne perivilleen. Tämän ylimääräisen kerääntyneen pääoman olemassaolon seurauksena useammat tuotantovälineet tuottavat markkinoille, ja siten enemmän ja parempia tuotteita jokaiselle ostettavaksi.

Lisäpääoman vaikutus on luonnollisesti myös lisääntynyt kysyntä pääomalle, ja näin korkeammille palkkatasoille. Tulisi ymmärtää, että työvoiman kysyntä on eräs pääasiallinen keino, jolla kaikki yksityisesti omistetut tuotantovälineet toimivat ei-omistajien hyödyksi. Pääoma pitää sisällään työvoiman kysynnän sekä myös tuotteiden tarjonnan.

8) Kapitalismissa toisen hyöty ei ole toisen tappio siinä määrin kuin se tulee lisääntyneestä kokonaistuotannosta, vaan myös – kaikkein tärkeimmissä tapauksissa, nimittäin merkittävien teollisten omaisuuksien rakentamisessa – toisen hyöty on positiivisesti toisen ihmisen etu. Tämä on seurausta tosiasiasta, että pelkät aritmeettiset vaatimukset suuren omaisuuden rakentamiseen ovat kombinaatio korkeiden voittojen tuoton ansaitsemisesta pääomalle pitkittyneellä ajanjaksolla sekä ansaituista voitoista merkittävästi paljon suuremman osuuden säästäminen ja uudelleeninvestoiminen vuosi toisensa jälkeen.

Kuten olemme nähneet, korkeiden voittojen tuottoasteen ansaitseminen pitkitettyjä ajanjaksoja kilpailun alaisena vaatii sarjaa merkittävien innovaatioiden julkaisemista. Nämä innovaatiot edustavat parempia ja vähemmän kalliita tuotteita kuluttajille. Ansaittujen voittojen säästäminen ja uudelleeninvestointi innovaatioihin koostuvat tuotantovälineiden keräämisestä, joka myös palvelee kuluttajia. Näin alkuperässään, korkeina voittoina ja niiden sijoittumisessa pääoman keräämiseen, merkittävät teolliset omaisuudet edustavat vastaavia hyötyjä kuluttavalle yleisölle. Esimerkiksi vanha Henry Ford aloittaen vuonna 1903 25 000 dollarin pääomalla ja lopettaen vuonna 1946 yhden miljardin dollarin pääomalla oli kolikon toinen puoli keskivertoihmiselle tulleesta mahdollisuudesta ostaa merkittävästi parantunut, paljon tehokkaammin valmistettu auto – tuotettuna pääosin Fordin miljardia edustavissa tehtaissa.

9) Kuten von Mises on osoittanut, kapitalismissa tapahtuva taloudellinen kilpailu on radikaalisti erilaista kuin eläinkunnassa tapahtuva biologinen kilpailu. Itse asiassa sen luonne on täysin päinvastaista. Eläinlajit kohtaavat niukat, luonnon tarjoamat keinot eloonjäämiselle, joiden tarjontaa ne eivät pysty lisäämään. Ihminen, järjen käytön ansiosta, pystyy lisäämään kaiken sen tarjontaa, joista hänen selviytymisensä ja hyvinvointinsa on riippuvaista. Sen vuoksi, eläinten biologisen kilpailun pyrkimyksellä tarrautua luonnon tarjoamiin rajoittuneisiin välttämättömyyksien tarjontaan vahvojen menestyessä ja heikkojen hävitessä sijaan, kapitalismissa taloudellinen kilpailu on kilpailua siitä, kuka pystyy lisäämään asioiden tarjontaa eniten lopputuloksella, että käytännössä kaikki selviävät pitempään ja paremmin.

Täysin erilailla kuin leijonat viidakossa, jotka joutuvat kilpailemaan rajoitetusta määrästä riistaa kuten seeproja ja gaselleja niiden aistien ja raajojen tarjoamilla keinoilla, tuottajat kapitalismissa kilpailevat kuluttajien käsissä olevista rajoitetusta dollarien tarjonnasta, joista he kilpailevat tarjoamalla parhaita ja kaikkein taloudellisimpia tuotteita, joita heidän mielensä pystyy luomaan. Koska tällainen kilpailu on kilpailua positiivisesta uuden ja lisääntyneen vaurauden luomisesta, sen seurauksena ei ole olemassa todellisia pitkäaikaisia häviäjiä. On ainoastaan voittajia.

Maanviljelijöiden ja maatalouskoneiden valmistajien kilpailu tekee mahdolliseksi nälkäisten ja heikkojen syödä ja kasvaa vahvoiksi; lääketeollisuuden valmistajien kilpailu mahdollistaa sairaiden paranemisen; silmälasien ja kuulolaitteiden valmistajien kilpailu mahdollistaa monille, jotka muutoin eivät näkisi tai kuulisi, tehdä niin, ja niin edelleen. Ollen kaukana kilpailusta, jonka lopputulos on ”selviytymiskamppailu,” kapitalismin kilpailua voidaan paljon täsmällisemmin kuvata kilpailuna, jonka lopputulos on kaikkien selviytyminen tai vähintäänkin yhä useamman, yhä pidempään ja aina paremmin. Ainoa merkitys, jossa ainoastaan ’soveltuvin’ selviää, on soveltuvimpien tuotteiden ja soveltuvimpien tuotantomenetelmien selviytymisessä, kunnes ne korvataan vielä paremmin soveltuvilla tuotteilla ja tuotantomenetelmillä juuri kuvatuilla vaikutuksilla ihmisten selviytymiselle.

Kuten von Mises on myös osoittanut Ricardon suhteellisen edun lain kehittämisellä yhdistymisen laiksi, kapitalistisessa kilpailussa on tilaa kaikille. Jopa niille löytyy paikka, jotka ovat kaikissa suhteissa muita vähemmän kyvykkäitä. Itse asiassa laajassa mittakaavassa kilpailu kapitalismissa, ollen kaukana konflikteista ihmisten välillä, on yhden suuren yhteiskunnallisen yhteistoiminnan järjestelmän, joka tunnetaan työnjakona, järjestäytymisen prosessi. Se päättää missä kohtaa yhteiskunnallisen yhteistoiminnan kaikenkattavassa järjestelmässä jokainen yksilö tekee oman erityisen panoksensa – esimerkiksi kuka ja kuinka kauan tulee olemaan teollisuuden johtohenkilö ja kuka tulee olemaan talonmies ja ketkä täyttävät tehtävät näiden väliltä.

Tässä kilpailussa jokainen yksilö, kuinka rajoittunein kyvyin tahansa, pystyy voittamaan kilpailussa kaikki muut häneen nähden kuinka ylivoimisine kykyineen tahansa omassa erityisessä paikassaan. Lähes kirjaimellisesti ja jokapäiväisenä tapahtumana ne, joiden kyvyt eivät ole suuremmat kuin mitä talonmieheltä vaaditaan, pystyvät voittamaan kilpailussa helposti ilman epäselvyyttä maailman mahtavimmat tuotannolliset nerot – talonmiehen työssä.   Esimerkiksi Bill Gates saattaa olla niin ylivoimainen yksilö ohjelmateollisuuden mullistamisen lisäksi, että hän saattaa pystyä siivoamaan viisi kertaa niin paljon toimistotilaa samassa ajassa kuin kukaan elossa oleva talonmies, ja tekemään sen paremmin. Mutta jos Gates voi ansaita miljoona dollaria tunnissa pyörittämällä Microsoftia ja talonmiehiä voidaan löytää työskentelemään esimerkiksi kymmenellä taalalla tunnilta, heidän valmiutensa suorittaa työ yhdellä sadastuhannesosalla Gatesin vaatimasta tuntihinnasta supistaa heidän vähemmät kykynsä niin mitättömiksi, että tässä tapauksessa heidän veroistaan ei löydy lainkaan.

Samanaikaisesti koska tuotannolliset nerot ovat vapaita menestymään tuotteiden ja tuotantomenetelmien mullistamisessa, ne, joiden kyvyt eivät ole merkittävimpiä kuin talonmieheltä vaaditaan, pystyvät nauttimaan ruuan, vaatetuksen ja asunnon lisäksi myös tuotteista kuten autoista, televisioista, tietokoneista – tuotteista joiden olemassaolosta he tuskin olisivat itse pystyneet edes uneksimaan.

Kilpailuun liittyvät menetykset ovat enimmillään ainoastaan lyhytaikaisia. Esimerkiksi kun autot syrjäyttivät sepät ja hevosten kasvattajat, nämä löysivät muuta vastaavaa työtä. Heille autojen ainoa pysyvä vaikutus oli, että kuluttajan roolissa hekin pystyivät nauttimaan autojen eduista hevoseen nähden. Vastaavasti muuleja käyttäneet maanviljelijät, jotka traktoreita käyttäneet maanviljelijät kilpailulla syrjäyttivät, eivät kuolleet nälkään, vaan ainoastaan joutuivat vaihtamaan ammattiaan ja tehdessään niin he nauttivat muiden mukana yhä runsaammasta ruuan ja muiden tuotteiden tarjonnasta, jotka pystyttiin tuottamaan perustuen juuri maanviljelyksestä vapautuneeseen työvoimaan.

Jopa niissä tapauksissa, joissa eristäytyneen kilpailun seurauksena yksilö joutuu käyttämään lopun elämänsä alemmalla tasolla kuin hän aikaisemmin nautti, esimerkiksi hevosmatkarattaiden tehtaan omistaja joutuessaan elämään loppuelämänsä tavallisena palkansaajana tultuaan syrjäytetyksi auton tieltä – jopa hän ei voi kohtuullisesti väittää, että kilpailu on vahingoittanut häntä. Enintään hän voi kohtuudella väittää, että hänen näkökulmastaan hänen suunnattomat kilpailusta saamansa hyödyt ovat hänelle vähäisemmät kuin vielä mahtavammat hyödyt, joita hän sai aikaisemmin. Sillä kilpailu on perustana kaikelle tuotannolle ja tarjonnalle, joita hän pystyy edelleen ostamaan ja jotka ovat vastuussa jokaisen hänen ja muiden ansiotulojen ostovoimasta. Ja luonnollisesti se jatkaa hänen reaalitulojensa nostamista tasolta, jolle se asettui alaspäin. Itse asiassa juuri kapitalismissa kilpailu jatkaa tavallisen palkansaajan elintason nostamista yli jopa muutamia sukupolvia sitten maailman kaikkein vauraimpien henkilöiden tasosta.  (Esimerkiksi nykyään keskiverron palkansaajan elintaso kapitalistisessa valtiossa on korkeampi kuin jopa kuningatar Victorian todennäköisesti kaikilla muilla tavoin mitattuna paitsi kyvyllä palkata palvelijoita.)

10) Ja nyt vielä yksi kunniamaininta Misesille, ollen kaukana suunnittelemattomasta kaaoksesta ja ”tuotannon anarkiasta” kuten marxilaiset väittävät, kapitalismi on itse asiassa niin perinpohjaisesti ja rationaalisesti suunniteltu taloudellinen järjestelmä kuin vain on mahdollista. Kapitalismissa tapahtuva suunnittelu, tuskin koskaan tunnustettuna sellaiseksi, on jokaisen yksilöllisen osallistujan suunnittelua taloudellisessa järjestelmässä. Jokainen yksilö, joka ajattelee häntä hyödyttävää taloudellista toimintaa ja kuinka sen toteuttaisi, osallistuu taloudelliseen suunnitteluun. Yksilöt suunnittelevat ostaakseen koteja, autoja, laitteita ja tosiaankin elintarvikkeita. He suunnittelevat mihin työhön kouluttautua sekä missä tarjota ja soveltaa hallitsemiaan kykyjä. Liikeyritykset suunnittelevat lanseeratakseen uusia tuotteitta tai lopettaakseen vanhoja; ne suunnittelevat muuttaakseen tuotantomenetelmiä tai jatkaakseen nykyisillä menetelmillä; ne suunnittelevat avatakseen uusia sivukonttoreita tai sulkeakseen niitä; ne suunnittelevat  palkatakseen uusia työntekijöitä tai erottaakseen nykyisiä; ne suunnittelevat lisätäkseen varastojaan tai vähentääkseen niitä.

Voitaisiin löytää vielä enemmän esimerkkejä rutiininomaisesti, arkipäiväisestä yksityisten henkilöiden ja yritysten taloudellisesta suunnittelusta. Yksityistä taloudellista suunnittelua on kaikkialla ympärillämme ja jokainen harjoittaa sitä. Mutta kaikille muilla paitsi Misesin oppilaille, se on näkymätöntä. Niille, jotka ovat Misesistä tietämättömiä, taloudellinen suunnittelu kuuluu valtiolle.

Valtavaa, kaikenkattavaa yksityistä taloudellista suunnittelua ei pelkästään ole olemassa, vaan se on myös koordinoitua, integroitua ja harmonisoitua tuottamaan yhtenäisesti suunniteltu taloudellinen järjestelmä. Tapa jolla tämä toteutetaan on hintajärjestelmä. Kaikkien yksityisten henkilöiden ja yrityksien taloudellinen suunnittelu tapahtuu hintojen arviointiin perustuen – hinnat koostuen kuluista ja hinnat koostuen tuloista tai ansioista. Yksilöt suunnitellessaan ostaa mitä tahansa tuotetta tai palvelua harkitsevat aina näiden tuotteiden ja palveluiden hintoja ja ovat valmiita muuttamaan suunnitelmiaan kohdatessaan hintamuutoksia. Yksilöt suunnitellessaan myydä tuotteita tai palveluita harkitsevat aina odottamiaan hintoja tuotteistaan tai palveluistaan, ja ovat myös valmiita muuttaman suunnitelmiaan kohdatessaan hintamuutoksia. Liikeyritykset perustavat luonnollisesti suunnitelmansa harkintaan sekä myyntituloista että kustannuksista ja siten molempien hinnoista, ja ne ovat valmiita muuttaman suunnitelmiaan vastauksena muutoksiin kannattavuudessaan.

Siten esimerkiksi kun minä ja vaimoni ensikerran muutimme Kaliforniaan, asuntosuunnitelmassamme oli ostaa talo korkealta kukkulalta näkymällä Tyynelle valtamerelle. Mutta sen jälkeen kun saimme tietää tällaisten talojen hinnat, päätimme pikaisesti muuttaa asumissuunnitelmaamme ja etsiä sen sijaan taloa useita kilometrejä sisämaasta. Tällä tavoin meidät ohjattiin muuttamaan asuntosuunnitelmaamme tavalla, joka teki sen harmoniseksi muiden ihmisten suunnitelmien kanssa, jotka myös suunnittelivat ostavansa samanlaisen talon kuin me alkuperäisesti suunnittelimme ostavamme, mutta jotka sen lisäksi olivat valmiit ja kykenivät sitouttamaan suunnitelmaansa enemmän rahaa kuin olimme halukkaita ja kykeneviä. Muiden korkeammat tarjoukset ja harkintamme näitä tarjouksia kohtaan sai aikaan asuntosuunnitelmamme harmonisoitumisen muiden kanssa.

Vastaavasti naiivilla tuoreella yliopisto-opiskelijalla saattaa olla urasuunnitelma, joka edellyttää hänen pääaineekseen keskiaikaisen Ranskan kirjallisuuden tai renessanssin runouden. Mutta jossain opintojensa alkuvaiheessa hän oivaltaa, että jos hän pysyy urasuunnitelmassaan, hän voi odottaa elävänsä nälkiintyneenä ullakolla. Toisaalta, jos hän muuttaa urasuunnitelmaansa ja valitsee pääaineekseen alueen kuten laskentatoimi tai tekniikka, hän voi odottaa elävänsä erittäin mukavasti. Joten näin hän muuttaa urasuunnitelmaansa ja pääainettaan. Muuttaessaan urasuunnitelmaansa tulevan ansiotasonsa harkinnan perusteella, oppilas tekee muutoksen, joka on taloudellisessa järjestelmässä paremmin linjassa muiden suunnitelmien kanssa. Sillä muiden suunnitelmien toimeenpaneminen vaatii moninkertaisen määrän kirjanpitäjän ja insinöörin palveluksia kuin kirjallisuusasiantuntijan palveluita.

Viimeinen esimerkki: kuluttajat muuttavat ravintosuunnitelmiaan, ja  päättävät näin  syödä esimerkiksi enemmän kalaa ja kanaa sekä vähemmän punaista lihaa. Tämä aikaansaa vastaavan muutoksen ostamisen ja siitä pidättäytymisen toimintamallissa. Täten pysyäkseen kannattavina supermarkettien ja ravintoloiden täytyy suunnitella tarjontansa muuttamista, nimittäin lisätäkseen vastaavia kalan ja kanan määriä ja kala- ja kana-alkupalojen tai voileipien tarjontaa, ja vähentää punaisen lihan määrää ja punaisen lihan alkupaloja tai tarjoamiaan voileipiä. Nämä suunnitelmien muutokset, sekä vastaavat muutokset supermarkettien ja ravintoloiden ostojen osalta saavat aikaan uusia suunnitelmien muutoksia ja ostojen muutoksia heidän toimittajiensa osalta ja heidän toimittajiensa toimittajien osalta ja niin edelleen, kunnes koko taloudellinen järjestelmä on riittävästi uudelleensuunnitellut tullakseen harmoniaan kuluttajien ostosuunnitelman muutoksen kanssa.

Hintajärjestelmä sekä kulujen ja tulojen huomioonottaminen, jonka se pitää sisällään kaikkien yksilöiden osalta, johtaa taloudellisen järjestelmän jatkuvaan uudelleensuunnitteluun vastineena muutoksiin kysynnässä tai tarjonnassa tavalla, joka maksimoi hyödyt ja minimoi tappiot sekä turvaa jokaisen yksittäisen tuotantoprosessin toteuttamisen tavalla, joka on maksimaalisesti johtokykyinen muun taloudellisen järjestelmän tuotannon kanssa.

Esimerkiksi raakaöljyn tarjonnan vähenemisen seurauksena raaka-öljyn ja öljypohjaisten tuotteiden hinnat nousevat. Kaikki yksittäiset ostajat ottavat huomioon korkeammat hinnat suhteessa omiin erityisiin olosuhteisiinsa – kuluttajien tapauksessa omiin haluihinsa ja tarpeisiinsa; liikeyritysten tapauksessa niiden kykyyn siirtää korotus asiakkailleen. Ja nämä kaikki harkitsevat öljyn tai öljypohjaisten tuotteiden käytön vaihtoehtojen mahdollisuutta nimenomaisesti heidän tapauksessaan. Näin perustuen hänen yksilölliseen ajatteluun ja suunnitteluun, jokainen osanottaja tulee vähentämään tuotteiden kysyntää tavalla, joka vähiten heikentää hänen hyvinvointiaan. Ja tällä tavoin taloudellisen järjestelmän kaikkien osanottajien ajattelu ja suunnittelu, jotka käyttävät öljyä tai öljypohjaisia tuotteita, määrittävät missä ja kuinka paljon öljyn ja öljypohjaisten tuotteiden kysynnän määrä vähenee vastineena hinnan nousuun. Tuotannon vähennystä seuraa vastaava vähennys sen käytössä kaikkein vähiten tärkeässä toiminnassa, johon aikaisempi suurempi tarjonta oli riittänyt.

Vastaavasti hintajärjestelmä ja kaikkien osapuolten yksilöllinen ajattelu ja suunnittelu johtavat hyötyjen maksimointiin niukkojen tuotannontekijöiden tarjonnan lisäyksessä. Lisääntynyt tarjonta käytetään niihin tarkoituksiin, joissa sitä arvostetaan eniten, nimittäin niissä tarkoituksissa, joissa se voidaan omaksua pienimmällä hinnan pudotuksella.

Ironisesti kapitalismin ollessa kauttaaltaan ja rationaalisesti suunniteltu taloudellinen järjestelmä, tullen jatkuvasti uudelleensuunnitelluksi vastauksena muutoksiin taloudellisissa olosuhteissa, sosialismi, kuten Mises on osoittanut, on kykenemätön rationaaliseen taloudelliseen suunnitteluun. Tuhotessaan hintajärjestelmän ja sen perustat, nimittäin tuotantovälineiden yksityisomistajuuden, voittomotiivin ja kilpailun, sosialismi tuhoaa älyllisen työnjaon, joka on perustavanlaatuista rationaaliselle taloudelliselle suunnittelulle. Se tekee mahdottoman vaatimuksen, että taloudellisen järjestelmän suunnittelu voidaan toteuttaa jakamattomana kokonaisuutena yhden henkilön mielessä, jollainen voi ainoastaan olla kaikkitietävällä jumalalla.

Se mitä sosialismi edustaa, on itse asiassa niin kaukana rationaalisesta taloudellisesta suunnittelusta, että se on tosiasiassa rationaalisen taloudellisen suunnittelun kieltämistä. Ensinnäkin perusluonteeltaan se on taloudellisen suunnittelun kieltäminen kaikilta muilta paitsi diktaattorilta ja muilta keskussuunnittelulautakunnan jäseniltä. He nauttivat monopolietuoikeutta suunnitteluun, absurdissa, lähes mielettömässä uskomuksessa, että heidän aivonsa pystyvät saavuttamaan kaikkinäkevien, kaikkitietävien jumalien kaikenymmärtävät kyvykkyydet. He eivät pysty. Siten sosialismi tosiasiassa edustaa pyrkimystä korvata kymmenien tai satojen miljoonien tai jopa miljardien ihmisten ajattelu ja suunnittelu yhden ihmisen ajattelulla ja suunnittelulla, tai enimmillään vain kourallisen ihmisiä. Luonteeltaan tällä pyrkimyksellä saada niin harvojen aivot kohtaamaan niin monen tarpeet ei ole enempää onnistumisen mahdollisuutta kuin olisi pyrkimyksellä tehdä niin harvan jaloista väline kantamaan niin monen painoa.

Rationaalisessa taloudellisessa suunnittelussa vaaditaan kaikkien itsenäistä ajattelua ja suunnittelua ympäristössä, joka perustuu hintajärjestelmään ja tuotantovälineiden yksityiseen omistajuuteen, toisin sanoen kapitalismiin.

11) Siirryn nyt monopolin aiheeseen. Sosialismi on monopolin järjestelmä. Kapitalismi on vapauden ja vapaan kilpailun järjestelmä.

Kuten Mises on osoittanut, ihmiselämän olennaisia luonnon sanelemia vaatimuksia, kuten juomavettä, viljeltävää maata ja käytännössä kaikkien mineraalien varantoa, on tyypillisesti saatavissa niin suurissa määrin, ettei kaikkia mahdollisia lähteitä voida hyödyntää. Siihen vaadittavaa työvoimaa ei ole käytettävissä. Sitä käytetään maapaloihin ja mineraaliesiintymiin, jotka ovat tuottavampia tai lukemattomiin kaupankäynnin ja valmistuksen toimintoihin, joissa sen toiminta on markkinoiden hintojen perusteella osoitettu tärkeämmäksi kuin ylimääräinen mineraalien tai maataloushyödykkeiden tarjonta.

Näissä olosuhteissa ja valtion väliintulon puuttuessa, vaaditaan minkä tahansa tuottajan (tai tuottajien yhdistelmän) tulemiseksi minkä tahansa tuotteen ainoaksi toimittajaksi, että hänen veloittamansa hinta on liian alhainen kellekään muulle potentiaaliselle toimittajalle ryhtyä samaan toimintaan. Yksittäisen toimittajan positio turvataan hinnan alhaisuudella, eikä se perustu korkean hinnan asettamiseen.

Sama olennainen asia soveltuu tapauksiin, joissa tarve investoida suuria summia pääomaa rajoittaa jyrkästi toimittajien määrää. Tällöin vaaditaan suuri määrä pääomaa tuotannon alhaisten yksikkökustannuksien saavuttamiseksi, jotka ovat välttämättömiä kannattavuudelle alhaisella myyntihinnalla.

Todellisuudessa monopoli on seurausta valtion väliintulosta. Erityisesti se on markkinan tai osan markkinaa varaamista yhdellä tai useammalle toimittajalle fyysisen voimankäytön alullepanon keinoin. Yksinoikeudelliset valtion edustukset, suojatariffit ja toimilupalait ovat esimerkkejä tästä.

12) Kapitalismi on asteittain nousevien reaalipalkkojen, lyhenevien työtuntien ja työolosuhteiden paranemisen järjestelmä. Adam Smithin ja Karl Marxin vastaisesti liikemiehet ja kapitalistit eivät vähennä voittoja siitä mikä väitetysti oli alkuperäisesti kaikki palkkaa tai mikä väitetysti on luonnollisesti ja oikeutetusti kaikki palkkaa. Alkuperäinen ja pääasiallinen tulon muoto on voitto, eivät palkat. Käsin työtätekevät tuottaen ja myyden tuotteita joko Adam Smithin ”varhaisen ja alhaisen yhteiskunnan tilassa” tai Karl Marxin ”yksinkertaisessa kiertoliikkeessä” eivät ansainneet palkkaa, vaan myyntituloja. Myydessään leivän tai parin kenkiä, tai minkä tahansa muun tuotteen, maksuna ei ole palkka vaan myyntituotot. Ja nimenomaisesti koska nuo manuaalisen työn tekijät eivät toimineet kapitalisteina, toisin sanoen eivät ostaneet myydäkseen vaan tekivät ainoastaan kuluja pelkkinä kuluttajina, heille ei tullut mistään myymistään tuotteista mitään kuluja tuotantovälineistä, ja näin heille ei kertynyt mitään rahakuluja vähennettäväksi myyntituloista, toisin sanoen heidän koko myyntituottonsa täysi määrä oli voittoa, ei palkkaa. Voitto on alkuperäinen ja pääasiallinen työansioiden muoto.

Adam Smithin ja Karl Marxin vastaisesti, ainoastaan kapitalistien ja pääoman kerääntymisen ilmaantuessa saa ilmiö palkoista olemassaolonsa, yhdessä pääomahyödykkeiden kysynnän kanssa. Sekä palkat että pääomahyödykkeiden kustannukset esiintyvät rahallisina tuotantokustannuksina, jotka täytyy vähentää myyntituotoista. Talousjärjestelmän ollessa mitä taloudellisesti kapitalistisempi, merkityksessä mitä suurempaa on ostaminen myyntivoittojen ansaitsemisen tarkoituksessa suhteessa liikevaihtoon, sitä suuremmat ovat palkat ja muut kustannukset suhteessa myyntituloihin, ja näin sitä alhaisemmat ovat voitot suhteessa sekä myyntituloihin että palkkoihin. Toisin sanoen kapitalistit eivät ole vastuussa voitto-ilmiöstä ja sen vähentämisestä palkoista, vaan palkkojen ja rahakustannusten ilmiöiden luonnista ja niiden vähentämisestä myyntituloista, jotka alunperin olivat kaikki voittoa. Kapitalistit ovat vastuussa palkkojen luomisesta ja myyntituottojen suhteen vähennyksestä, joka edustaa voittoa. Mitä lukuisampia ja varakkaampia kapitalistit ovat, sitä korkeammat ovat palkat suhteessa voittoihin.

Tosiasia, että palkansaajat saattavat olla valmiita työskentelemään vähimmäistoimentulolla parempien vaihtoehtojen puutteessa, ja että liikemiehet ja kapitalistit, kuten ketkä tahansa ostajat, suosivat maksavansa vähemmän kuin enemmän, ovat paikkansa pitäviä väitteitä, mutta täysin irrelevantteja palkkojen määrittymiselle, joita palkansaajat joutuvat oikeasti hyväksymään. Nämä palkat määrittyvät työnantajien työvoiman kilpailusta, joka on sekä kaikkein perustavanlaatuisesti hyödyllisin elementti taloduellisessa järjestelmässä että sisäsyntyisesti niukka.

Tässä kilpailussa on minkä tahansa työnantajan oman edun vastaista antaa palkkatasojen mennä alle pisteen, joka vastaa kyseessä olevan työtehtävän täystyöllisyyttä sen sijaintipaikassa. Tällaiset alhaiset palkat tarkoittavat kysytyn työvoiman määrän ylittävän saatavilla olevan tarjonnan, toisin sanoen että kyseessä olevasta työvoimasta on puutetta. Työvoimapula on verrannollinen huutokauppaan, jossa on yhä kaksi tai useampi huutajaa yhdelle ja samalla artikkelille. Ainoa tapa jolla huutaja, joka haluaa eniten varmistaa artikkelin, voi turva sen on ylittää tarjouksellaan muut kilpailijat ja tehdä artikkeli liian kalliiksi heille, jotta he joutuvat luovuttamaan ja mahdollistamaan hänelle artikkelin saamisen.

Kun palkkataso menee alle pisteen, joka vastaa kyseessä olevan työn täystyöllisyyttä, työnantajille, jotka eivät kykene tai eivät ole valmiit maksamaan korkeampaa tasoa, tulee mahdolliseksi hankkia työtä muiden työnantajien kustannuksella, jotka ovat kykeneviä ja halukkaita maksamaan korkeampaa palkkatasoa. Tilanne on täysin sama kuin huutokaupassa vahvemman huutajan, joka kohtaa haluamansa artikkelin, hävitessä heikommalle huutajalle. Tapa turvata haluamansa työvoima on nostaa tarjousta ja syrjäyttää heikompien työnantajien kilpailu.

Kohdatessaan työvoimapulaa, jota ilmenee työvoimalle asetettaessa hintakattoja, työnantajat itse asiassa liittyvät yhteen työntekijöiden kanssa välttääkseen palkkakontrollien hengen antamalla perättömiä ylennyksiä. Tämä mahdollistaa niille väittää, etteivät ne riko kontrolleja, vaikka tosiasiallisesti niin tekevätkin.

Nyt olettaen rahapalkkatasojen korkeuden, jonka olemme nähneet määrittyvän työnantajien niukan työvoiman kilpailusta, se mikä määrittää reaalipalkat, toisin sanoen tuotteet ja palvelut jotka palkansaajat pystyvät ostamaan ansaitsemallaan rahalla, on hinnat. Reaalipalkat määrittyvät täysin yhtä paljon hinnoista kuin ne määrittyvät palkoista. Reaalipalkat nousevat ainoastaan, kun hinnat laskevat suhteessa palkkoihin.

Se mikä saa hinnat laskemaan suhteessa palkkoihin on työn tuottavuuden nousu, toisin sanoen tuotos työn yksikköä kohden. Työn tuottavuuden kasvu tarkoittaa suurempaa kulutushyödykkeiden tarjontaa suhteessa työvoiman tarjontaan, ja täten alhaisempia kulutushyödykkeiden hintoja suhteessa palkkatasoihin. Jos voisimme jollain tavoin mitata kulutushyödykkeiden tarjontaa, työn tuottavuuden tuplaantuminen toimisi kulutushyödykkeiden tarjonnan tuplaajana suhteessa työn tarjontaan ja, kohdattaessa samat vastaavat kokonaiskustannukset kuluttajien hyödykkeiden ja työvoiman ostossa, saisi aikaan kulutushyödykkeiden hintojen puolittumisen samoilla keskimääräisillä kokonaispalkkatasoilla. Toisin sanoen se tuplaisi reaalipalkkatasot.

Ja työn tuottavuuden kasvusta ovat vastuussa liikemiesten ja kapitalisten toimet. Heidän asteittaiset innovaatiot ja pääoman kasaantuminen ovat perustana työn tuottavuuden kasvulle ja täten reaalipalkoille.

13) Ja lopuksi viimeinen näkökohtani: sadan prosentin reservivarannon jalometallinen rahajärjestelmä tekisi kapitalistisesta yhteiskunnasta sekä inflaatio-varman että deflaatio/laskusuhdanne-varman. Jalometallien tarjonnan vaatimaton lisäys, ja siten siitä seuraava vaatimaton kulutuksen lisääntyminen, eivät pysty nostamaan hintoja suhteessa merkittävään asteeseen, jolla käytännössä kaikkien hyödykkeiden tuotanto ja tarjonta jalometalleja lukuun ottamatta lisääntyy kapitalismissa. Hinnat pyrkisivät mitä todennäköisimmin laskemaan, kuten ne tekivät 1800-luvulla.

Lisääntyneestä tuottavuudesta johtuvat laskevat hinnat eivät kuitenkaan muodosta deflaatiota. Ne eivät merkitse mitään vähennystä keskimääräisessä voittoasteessa, toisin sanoen keskimääräisessä sijoitetun pääoman tuottoasteessa. Ne eivät myöskään merkitse mitään suurempaa velkojen takaisinmaksun vaikeutta. Kuitenkin voittojen romahtaminen ja yllättävä lisäys vaikeudessa maksaa velkoja takaisin ovat merkittäviä deflaation/taantuman oireita.

Itse asiassa kuten olen osoittanut kirjassani, vaatimaton lisäys rahan määrässä ja kulutuksen volyymissa, jota tapahtuu sadan prosentin reservivarannon jalometallisessa rahajärjestelmässä, palvelee lisäten positiivisen komponentin tuottoasteeseen ja tekee velkojen maksun jonkin verran helpommaksi, ei vaikeammaksi. Lisääntyneen tuottavuuden aikaansaama hintojen pudotus ei vaikuta tähän. Kun hinnat laskevat lisääntyneestä tuottavuudesta kohdatessaan lisäyksen rahan määrässä ja kulutuksen volyymissa, keskiverto myyjä on tilanteessa, jossa hänellä on myytävänään tarjonta tuotteita, joka on suurempi suuremmassa suhteessa kuin hinnat ovat alempia, hän on täten kykenevä ansaitsemaan enemmän, ei vähemmän, rahaa.

Aito deflaatio, taantuman lisäke, on rahatalouden supistuminen – toisin sanoen vähentyminen rahan määrässä ja/tai kulutuksen volyymissa. Tämä pyyhkii pois kannattavuuden ja tekee velkojen takaisinmaksusta vaikeampaa. Mutta juuri tällaista supistumista sadan prosentin reservivarannon jalometallinen rahajärjestelmä estää. Se estää sen, koska sen jälkeen kun jalometalliraha ilmaantuu, se ei yllättäen häviä kuten tapahtuu paperivaluutalle, kun sen liikkeelle laskenut pankki menee nurin. Ja koska sen kasvun määrä on vaatimaton, se ei johda mihinkään merkittävään keinotekoiseen vähennykseen säilytetyn rahan kysynnässä, jonka täytyy seurata ympäri kääntyneenä, kun lisäys rahan määrässä pysähtyy tai hidastuu.

Ei myöskään jatkuva säästäminen ja pääoman kerääntyminen, jota tapahtuu kapitalismissa, saa aikaan vähennystä pääoman tuottoasteessa. Rahatuloista tapahtuva nimellinen säästäminen tapahtuu pääosin tuottoasteen ulkopuolella, jota nostaa lisäys rahan määrässä tai kulutuksen volyymissa, ja niin kauan rahan määrä sekä kulutuksen volyymi jatkavat vaatimatonta kasvua, nämä säästöt eivät vähennä tuottoastetta.

Ellei rahan määrä tai kulutuksen volyymi kasvaisi, tuottoaste olisi alhaisempi, mutta vakaa alhaisemmalla tasolla. Pääoman kerääntyminen jatkuisi yksinkertaisesti korvaavilla hintojen laskulla, muuttumattomien kulujen ostaessa asteittain suurempia määriä pääomahyödykkeitä.

Tällaisessa yhteydessä, kuten osoitan kirjassani, säästämisen merkitys on kokonaan kokonaistasolla, jossa se määrittää olennaiset asiat kuten asteen, jolla taloudellinen järjestelmä keskittyy pääomahyödykkeiden tuotantoon suhteessa kuluttajahyödykkeiden valmistukseen sekä tuotannon aikajakson pituuteen. Näin pääoman kerääntymisen olennaisina elementteinä tulevat esiin riittävän korkea suhteellinen pääomahyödykkeiden tuotanto ja riittävän pitkä tuotannon ajanjakso, yhdessä teknologian kehityksen ja kaiken muun tuotannon lisäystä ja ennen kaikkea taloudellista vapautta palvelevana.

Joudun lopettamaan tähän ajan puutteen vuoksi. Lopuksi haluan vielä sanoa, että pitäessäsi kirjoitustani mielenkiintoisena, toivon että tutkit keskusteltuja aiheita syvemmin ja suuremmalla tarkkuudella sekä yksityiskohtaisemmin kirjastani. Sen koko sisältö voidaan ymmärtää järjestelmällisenä kapitalismin hyväntahtoisen luonteen paljastamisena.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Some Fundamental Insights Into the Benevolent Nature of Capitalism

Yksityisten omistusoikeuksien ja markkinamekanismin vastustajat vetoavat usein tunteellisiin vastineisiin kapitalismin tuomitsemisessaan.

Kuten Murray Rothbard kuvasi erästä heidän suosikkihyökkäystään,

 
Vaikka tällaiset vakuuttelut täyttävätkin alhaisen standardin todistelusta niiden taholta, jotka haluavat syrjäyttää markkinoiden tulokset heidän sanelemillaan tavoilla, läheisempi looginen tarkastelu paljastaa nämä perusteettomiksi. Kapitalismin näkeminen raakana yhteiskunnallisena darvinismina, jossa ainoataan elinkelpoisin selviytyy muiden kustannuksella, ei ole ainoastaan virheellistä, vaan monilla tavoin juuri päinvastaista totuuden kanssa.

Markkinat tekevät suuremmasta määrästä ihmisiä selviytyjiä

Kaikkein ilmeisin virhe kapitalismin ”selviytymiskamppailunäkemyksessä” on, että markkinat—jopa niiden joita määräykset, verotus jne. hillitsevät, kuten nykyään on tilanne—laajentavat dramaattisesti ihmisten määrää, jotka ovat riittävän hyväkuntoisia selviytymään. Vauraus ja teknologia jota kapitalismi luo—esimerkiksi lääketieteelliset ihmeet, jotka nykyään rutiininomaisesti säästävät ’elinkelvottomia’ ihmisiä—osoittavat etteivät kapitalismin hyödyt ole rajoittuneet ainoastaan selviytyjille.

Kapitalismilla, jopa silloin kuin sitä sabotoidaan ja peukaloidaan valtion väliintuloilla, ei ole vertaistaan kun kyseessä on tarjota enemmän vaurautta, ja näin ollen halvempia tuotteita ja palveluita kaikille. Ja mitä vähemmän sitä häiritään, sen paremmin se saavuttaa nämä tulokset, ilman loukkaamatta yksilönvapautta. Tämä tarkoittaa, että käytännössä kaikki selviävät paremmin, tehden kapitalismista dramaattisesti darvinismin vastaisen. Viimeisenä parina satana vuotena suurin piirtein kuusi kertaa enemmän ihmisiä on pystynyt selviytymään maapallolla, vielä dramaattisesti pidemmällä eliniällä. Kuten Sheldon Richman vetää yhteen,  ”jos kapitalismissa ainoastaan hyväkuntoiset selviytyvät, sillä vaikuttaa olevan taito tehdä ihmisistä hyväkuntoisia.”

Rikastuttaen kaikkien tuottavimpia, kapitalismi mahdollistaa miljardien ihmisten selviytymisen, jotka eivät olisi muutoin selviytyneet. Itse asiassa kapitalismi antaa kaikille—erityisesti heikoille, joita sen syytetään vahingoittavan—parhaan mahdollisuuden ei pelkästään selviytyä, vaan kukoistaa. Yksi monista tavoista joilla tämä tulee esiin on valtava lisäys vapaa-ajassa, jonka markkinat ovat tehneet mahdolliseksi, samaan aikaan myös reaalitulojen noustessa dramaattisesti. Tämä ei voi olla seurausta raa’asta kilpailusta.

Yksityinen omistus estää viidakon lait

Yksityisomistus, kapitalismin perusta, estää ennemminkin kuin mahdollistaa viidakon lait, joista kapitalismin vastustajat sitä syyttävät. Yksityisomistus ehkäisee fyysiset loukkaukset henkilön elämää, vapautta tai omaisuutta kohtaan ilman tämän lupaa. Estämällä tällaiset loukkaukset, yksityisomaisuus on korvaamaton puolustus vahvan hyökkäystä heikkoa vastaan. Kenenkään ei sallita olevan saalistaja loukkaamalla toisen oikeuksia. Yksityinen omistusoikeus kiistää ”valta ja voima oikeuttaa” säännön, mikä vallitsee näiden oikeuksien puuttuessa. Herbert Spencerin sanoin, ”kaukana joidenkin väitteestä, ollen vahvojen vaateiden puolustaja heikkoja vastaan, [se] on paljon enemmänkin peräänantamaton heikkojen suojelussa vahvoja vastaan.”

Kuten Ludwig von Mises selitti, että yksityinen omistajuus on perusta ”yhdistetylle toiminnalle ja yhteistyölle, jossa jokainen osallistuja näkee toisen partnerin menestyksen keinona saavuttaa omansa,” ollen erittäin jyrkkä vastakohta darvinistiselle kamppailulle, jossa toiset ovat vihollisia. Jopa ne jotka olisivat tyranneja, jos heille annetaan mahdollisuus, joutuvat sen sijaan keskittämään pyrkimyksenä tarjoamaan sitä mitä muut arvostavat, suostutellakseen heidät vapaaehtoiseen yhteistyöhön. Vapaat markkinat kanavoivat jopa voimakkaat vallanhalut palvelemaan muita.

Toisin kuin petoeläimet, jotka joutuvat kilpailemaan voittaakseen muut niukoista saaliista, markkinoiden hinnat merkitsevät ettei ihmisten tarvitse kilpailla pelossa ettei mitään ole enää saatavilla toisiaan vastaan kaupoissa turvatakseen hyvin rajatun tavaroiden tarjonnan. Vertaa tätä rauhallista järjestystä hintakontrollien tilanteeseen, joka markkinoiden mekanismit ohittamalla luo juuri kyseistä pulaa. Näemme markkinoilla järjestystä väkivallan sijaan.

Murray Rothbard on saattanut ilmaista tämän parhaiten kirjassaan Man, Economy, and State:

Kilpailu tuotannossa

Viidakossa eläimet kilpailevat tietystä määrätystä saatavilla olevasta ruuan määrästä. Markkinoilla sen sijaan ihmiset kilpailevat ja menestyvät lisäämällä tuotettujen tuotteiden ja palveluiden arvoa enemmän kuin he saavat vastineena, erityisesti uusien ideoiden ja innovaatioiden kautta, mitkä eivät kuulu osaksi eläimellistä kilpailua. Kuten William Graham Sumner sen ilmaisi, markkinat

 
Mitä enemmän ihmiset palvelevat toisiaan, sitä suurempi on heidän ansionsa.

Ottaen huomioon niukkuuden tosiasian, yksilöt voivat pyrkiä tyydyttämään halunsa kahdella tavalla—he voivat hyödyttää itseänsä vahingoittamalla muita tai olemalla muille hyödyksi. Toisin kuin mikään muu yhteiskunnan järjestämisen muoto, markkinat rajoittavat meidät jälkimmäiseen. Kuten Sheldon Richman sen sanoo, ”markkinoilla tapahtuva kilpailu ei ole pääosin kilpailua kulutuksesta, vaan ennemminkin kilpailua tuotannosta… kilpailemme kuluttaaksemme kilpailemalla tuotannossa.”

Ja kapitalismi poistaa tarpeen saada jonkin taloudellisen suunnittelijan luvan tuotannolle. Kapitalismissa resurssien hankkimiseksi tuotantoon tarvitsee ainoastaan vakuuttaa tarpeeksi sijoittajia siitä että hanke riittävästi hyödyttää muita arvioituna potentiaalisilla voitoilla; sen jälkeen kuluttajat valitsevat esille tuodusta tarjonnasta.

George Reisman on hyvin kiteyttänyt kapitalistisen kilpailun tuotannossa artikkelissaan Some Fundamental Insights Into the Benevolent Nature of Capitalism:

Suhteellinen vastaan absoluuttinen etu

Eloonjäämiskamppailun retoriikka sivuuttaa myös olennaisen eron absoluuttisen ja suhteellisen edun välillä. Se tuo esiin ajatuksen, että ainoastaan absoluuttisesti parhaat selviytyvät, mikä ei ole markkinoiden kilpailun todellisuus. Kuten taloustieteilijät ovat pitkään tietäneet, jopa silloin kun toinen taho on absoluuttisesti parempi kaikessa kuin toinen, he voivat molemmat hyötyä erikoistumalla siihen missä kumpikin on suhteellisesti hyvä, tämän jälkeen suorittaen vaihdantaan markkinoiden välityksellä. Kun palkkoja ja hintoja ei estetä muuttumasta, ne sopeutuvat pisteeseen, jossa jokainen henkilö kykenee työskentelemään soveliaimmin (esim. Jos olen vain puoliksi niin hyvä kaikessa kuin sinä, selviydyn silti markkinoilla, koska puolella palkastasi tuotantokustannukset minun avulla ovat samat kuin sinua käyttäen). Milloin palkkoja ja hintoja estetään muuttumasta ihmisten suunnitelmia koordinoinnissa, raaka kilpailukäyttäytyminen voi olla seurauksena, mutta tämä on seurausta markkinoiden syrjäyttämisestä, ei seurausta sen antamisesta toimia.

Sheldon Richmanin sanoin, ”kapitalismi ei perustu hyväkuntoisimman selviytymiseen vaan ennemminkin soveltuvimman edistykseen. Loppujen lopuksi markkinoilla vähemmän ”soveltuvat” eivät katoa. Heidän tulonsa ovat vain pienempiä. Tämä ei ole vähämerkityksinen asia, kun kapitalismia verrataan muihin yhteiskuntajärjestelyihin.”

Kun liiketoiminta epäonnistuu, tai työtehtävä tulee vähemmän houkuttelevaksi, omistajat ja työntekijät eivät kuole. He siirtyvät kohden erilaista työtä, jota kuluttajat arvostavat enemmän. Tällaisina aikoina työntekijät ja omistajat saattavat ansaita vähemmän kuin he haluaisivat, koska heidän palveluksensa ovat tulleet vähemmän arvokkaiksi muille. Mutta pakottamisen puuttuessa tällaista mahdollisuutta ei voida millään estää, ellei kaikki muutokset joista ihmiset ymmärtävät hyötyvänsä pääty, ja kaikki kehitys sen mukana. Lisäksi George Reisman selittää, jopa ne joille nyt maksetaan vähemmän eivät vahingoitu kapitalistisesta kilpailusta:

 
Suhteellisen edun logiikan väärinymmärrys vaikuttaa olevan eräs pääasiallinen syy sille miksi protektionistista näkemystä esitetään niin usein, vaikkakin se hävittäisi hyvinvointimme, jos sitä sovellettaisiin yleisesti. Siten ne jotka edistävät protektionismia alueille jotka hyödyntävät heitä (ottamalla pois muiden valinnanmahdollisuuden, eli vahingoittamalla heitä) eivät halua vastaavia rajoituksia asetettavaksi voimaan kaikkialle. Suuri ihmisten enemmistö vaikuttaa suosivan rajoituksia niille jotka kilpailevat heidän kanssaan, mutta he eivät halua vastaavia rajoituksia haittamaan markkinoiden kilpailua niiden keskuudessa jotka myyvät heille tai ostavat heiltä, koska tällaiset rajoitukset vahingoittaisivat heitä.

Valitettavasti politiikassa ihmiset harvoin antavat markkinoille arvoa lukemattomista tapauksista, jolloin he ”voittavat” sen seurauksena, vaan ovat pikaisesti syyttämässä markkinoita (jopa silloin kun markkinoiden hinnat ovat ainoastaan ilmaisseet valtion rajoituksien haitalliset vaikutukset) milloin kilpailu estää heitä ansaitsemasta niin paljon kuin he katsovat ansaitsevansa. Näin protektionistiset äänet pyrkivät hukuttamaan alleen muut, johtaen haitallisiin markkinoiden rajoitteisiin.

Kilpailu edistämässä yhteistyötä

Eloonjäämiskamppailun retoriikka näkee myös kilpailun ja yhteistoiminnan yhtyeensopimattomina vaihtoehtoina. Silti kilpailu markkinoilla on kilpailua löydöistä siitä kenen kanssa on kaikkein suotuisinta olla yhteistyössä—informaatiota jota ei ole saatavilla ilman markkinoiden kilpailun sitä paljastamatta. Oikein ymmärrettynä markkinoiden kilpailu on prosessi edistää yhteiskunnallista yhteistyötä ja sen luomia yhteisiä hyötyjä, ei yhteiskunnallista sodankäyntiä.

Tämä sekaannus vaikuttaa ilmaantuvan liian kapeasta näkökulmasta kilpailulle markkinoita kuvailtaessa. Seurauksena on että markkinoiden todellinen keskeinen ominaisuus—vapaaehtoisten valintojen koordinointi—jää usein ylenkatsotuksi, vaikkakin se on viidakon lakien vastakohta. Kilpailua ilmenee silloin kun ihmiset ovat vapaita tekemään omia valintojaan, koska silloin kun on monia muita joiden kanssa he voivat päättää olla tekemisissä, he pystyvät edistämään omaa hyvinvointiaan antamalle heidän kilpailla tästä etuoikeudesta. Ja kun omistusoikeuksia kunnioitetaan, kilpailu sulkee pois voimankäytön tai petoksen, jotka riehuvat valtoimenaan viidakollisessa kilpailussa, jonka seurauksena omistusoikeuksia ei valvota.

Sheldon Richman asettaa kilpailun ja yhteistyön oikeaan perspektiiviin:

Eloonjäämiskamppailu hyödykkeistä ja järjestäytymisen muodoista 

Eloonjäämiskamppailun retoriikka sisältää seurannaisvaikutuksia siitä että epäkelvot yksilöt eivät selviydy. Tämä on virhe. Markkinoiden vaatimus ansaita positiivia voittoja selviytymiseksi kitkee pois vähiten soveltuvat tuotteet ja palvelut (ne joita kuluttajat arvostavat vähemmän kuin vaihtoehtoisia tuotteita ja palveluita, joita voitaisiin tuottaa samoilla resursseilla) ja kaikkein vähiten soveltuvimmat järjestäytymisen muodot (esim. jos tuotannon järjestäminen osakeyhtiön kautta on tehokkaampaa kuin henkilöyhtiön kautta, yritykset ottaisivat kasvavan markkinaosuuden henkilöyhtiöiden kustannuksella, ja jos suuret mittakaavan tehtaat ovat tehokkaampia kuin käsityö, valmistettaisiin enemmän laajassa mittakaavassa).

Tällainen eloonjäämiskamppailu on erittäin hyödyllistä kuluttajille, parantaen merkittävästi heidän hyvinvointiaan parempien ja sen seurauksena yhä parempien vaihtoehtojen tullessa heille tarjotuiksi. George Reismanin sanoin, ”ainoa merkitys, jossa ainoastaan ’soveltuvin’ selviää, on soveltuvimpien tuotteiden ja soveltuvimpien tuotantomenetelmien selviytymisessä, kunnes ne korvataan vielä paremmin soveltuvilla tuotteilla ja tuotantomenetelmillä.”

Näin markkinoilla todella tapahtuva eloonjäämiskamppailu saa aikaan yhä suuremman ihmismäärän selviytymisen, joista monet olisivat olleet soveltumattomia muutoin. Tämän takia darvinilaista kuvaa ihmisten eloonjäämiskamppailusta eivät painottaneet kapitalismin puolestapuhujat, jotka näkivät sen dramaattisesti epädarvinilaiset seuraukset, vaan kapitalismin vastustajat, jotka halusivat kuvata sen uhkaavana, avatakseen ovet erinäisille versioille valtion kontrolleja.

Poliittinen eloonjäämiskamppailu

Jos kilpailua tullaan aina kuvaamaan eloonjäämiskamppailuna, tällöin poliittista kilpailua tulisi analysoida samalla tavalla. Mutta vapaaehtoisten markkinoiden järjestelyjen kriitikot epäonnistuvat soveltamaan näitä samoja standardeja heidän ”ratkaisuihinsa,” koska se tuhoaisi heidän argumenttinsa.

Valtion ainoa suhteellinen etu on sen pakkovallan käyttö, vaikkakaan pakkokeinot ovat harvoin tarpeen selviytymisessä parempaan. Kuten Rose Wilder Lane asian ilmaisi, ”Tarve valtiolle on tarve voimankäytölle; siellä missä voimankäyttö on tarpeetonta; siellä ei ole tarvetta valtiolle.”

Tämä mukaisesti tulee ainoastaan kysyä kuka on kaikkein soveltuvin selviytymään valtion mielivaltaisen vallan ympäristössä. Ne jotka ovat valmiita käyttämään eniten hyväkseen pakkokeinojen valtaa palkitakseen ystäviään ja rangaistakseen vihollisiaan, tapaavat nousemaan huipulle heidän pystyessä varastamaan enemmän resursseja, mahdollistaen heille lahjomisen tai kiristämällä saavansa haluamansa lopputulokset—aina jonkun toisen kustannuksella—toisin kuin kaikkein soveltuvimpia markkinoilla ovat ne, jotka ovat kaikkein valmiimpia ja kyvykkäimpiä palvelemaan muita. Kuten Sheldon Richman toteaa, ”’Soveltuvimpia’ ovat ne jotka parhaiten täyttävät järjestelmän vaatimukset. Kun yhteiskuntaa kontrolloi valtio, ne jotka ovat taitavia vilpillisyydessä, petoksessa ja brutaalisuudessa nousevat huipulle, kuten Friedrich A. Hayek asian esitti. Markkinoiden yhteiskunnassa palkittuja kykyjä ovat luova asiakkaiden tarkkaavaisuus—yrittäjyys. Molemmissa tapauksissa sopivimmat edistyvät ja ainakin suhteellisessa mielessä, menestyvät.”

Murray Rothbard tekee selväksi markkinoiden ja poliittisen kilpailun välisen vastakkaisuuden: ”Nimenomaan valtiollisuus tuo takaisin viidakon lait—tuoden takaisin konfliktit, epäharmonian, luokkataistelut, valloituksen ja sodan kaikkia vastaan ja yleisen köyhyyden. Molemminpuolisten palveluiden rauhallisen ”kamppailun” kilpailun tilalle, valtiollisuus korvaa … yhteiskunnallisdarvinistisen kilpailun kuolinkamppailun poliittisilla etuoikeuksilla ja rajoitetulla olemassaololla.”

Ken Ewert on käsitellyt samaa asiaa:

 
Markkinat palkitsevat moraalisuutta rehellisyyden, velvoitteista vastaamisen, yrittäjyyden ja kovan työn muodossa kääntämällä ne muiden eduksi toisin kuin valtio, joka rutiininomaisesti palkitsee vääristelyä ja väärinkäytöksiä virkaan pääsemiseksi ja siinä pysymiseksi.

Markkinat myös luovat vaurauden joka mahdollistaa hyväntekeväisyyden kukoistamisen, sillä mitä ei ole tuotettu ei voida jakaa uudelleen. Tämä on ristiriidassa valtion valtuuttaman ”hyväntekeväisyyden” kanssa. Ensiksi mainittu edistää luonnettamme jälkimmäisen, perustuessa muiden oikeuksien loukkaamiseen, alentaessa sitä. Järjestelmä joka laajentaa ja tekee hyvät luoteenpiirteet paremmiksi on suotavampi kuin se joka alentaa niitä.

Loppupäätelmät

Retoriikkaa, joka maalaa markkinoiden järjestelyt darvinistisena eloonjäämiskamppailuna, on pitkään käytetty edistämään tahoja, jotka haluavat asettaa pakottamalla ”parannuksensa” niiden tilalle. Tämä harhaanjohtaminen ja vääristely on toiminut ainoastaan, koska useimmat ihmiset eivät ole ajatelleet asioita riittävästi (ehkäpä koska heidän asemansa jossain osassa valtion kultapossukerhoa on heikentänyt heidän kannustimiaan tehdä niin). Kuitenkin lähempi tarkastelu paljastaa kuinka virheellistä tällainen kielenkäyttö on.

Markkinat tekevät useammista ihmisistä soveltuvia, sen sijaan että ne yllyttäisivät raakaan selviytymistaisteluun. Yksityinen omistusoikeus estää viidakon lakeja, niiden mahdollistamisen sijaan. Markkinoilla ihmiset kilpailevat kuluttaakseen laajentamalla tuotantoa ja vaurautta muille, sen sijaan että kuluttaisivat muiden kustannuksella. Markkinoiden hintojen sopeutuminen mahdollistaa jopa niille, jotka ovat absoluuttisessa merkityksessä vähemmän kyvykkäitä selviytymään, sen sijaan että heidät kitkettäisiin pois. Markkinoiden kilpailu edistää yhteistyötä, sen korvaamisen sijaan.

Markkinoilla todellinen selviytymiskamppailu—soveltuvimmat tuotteet ja palvelut, soveltuvimmat tuotannon- ja järjestäytymismuodot—hyödyttävät suuresti kuluttajia heidän vahingoittamisensa sijaan. Ja toinen vaihtoehto—selviytymiskamppailu poliittisella areenalla pakkotoimivallan tukemana—ennemminkin luo kuin hävittää viidakon lakeja, joissa taistelu valtion kontrollista kalvaa yhteistyötä, moraalia ja hyväntekeväisyyttä.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: Not Just Survival; Not Just of the Fittest

Vuonna 1991 julkaistusta artkkelista:

Perheiden ja lasten kohtalo Ruotsissa osoittaa todeksi Ludwig von Misesin huomion, että “mikään kompromissi” ei ole mahdollinen kapitalismin ja sosialismin välillä. Tulen näyttämään kuinka hyvinvointivaltion kasvu voidaan nähdä ”riippuvuusfunktion” siirtymänä perheiltä valtion työntekijöille. Prosessi alkoi 1800-luvun Ruotsissa lasten taloudellisen ajan sosialisoinnilla koulunkäynnin, lapsityövoiman ja valtion eläkelakien kautta. Nämä muutokset puolestaan loivat kannustimet saada vähän tai ei ollenkaan lapsia. 1930-luvulla sosiaalidemokraatit Gunnar ja Alva Myrdal käyttivät seurannutta ”väestön vähentymisen kriisiä” argumenttinaan lasten kasvatuksen täydelliseksi sosialisoimiseksi. Heidän ”perhepolitiikkansa” otettiin käyttöön seuraavina 40 vuotena, käytännössä tuhoten autonomiset perheet Ruotsissa, korvaamalla ne ”asiakasyhteiskunnalla,” jossa kansalaiset ovat julkisten työntekijöiden asiakkaita. Nyt kun Ruotsi pyrkii pois hyvinvointivaltion ansasta, vanhat argumentit lasten sosialisoinnista ovat nousseet esiin Yhdysvalloissa.

Lyhyessä kirjassaan Bureaucracy Ludwig von Mises mainitsee nykyaikaisen sosialismin ”pitävän yksilön tiukassa otteessaan kohdusta hautaan,” kun taas ”lapset ja varhaisnuoret integroidaan tiukasti kaikenkattavaan valtion kontrollikoneiston syleilyyn.” Toisessa asiayhteydessä hän vertaa ”kapitalismia” ”sosialismiin” ja toteaa: ”Kompromissi näiden kahden järjestelmän välille ei ole mahdollinen. Yleisestä virhekäsityksestä poiketen ei ole olemassa keskitietä, ei kolmatta mahdollista järjestelmää mallina pysyvällä yhteiskuntajärjestykselle.” Huomioni keskittyvät viimeisimmän johtopäätöksen vahvistamiseen, perheen ja lapsien kohtalon näkökulmasta tämän päivän pohjimmiltaan ”keskitien” valtion Ruotsissa.

Siirryttäessä Ruotsiin löydämme klassisen tapauksen byrokraattisesta manipulaatiosta valtion päävihollisen uskollisuudessa tuhoamiseksi: perheen. Tarkasteltaessa tätä valtion ja perheen välistä kilpailua on tärkeää ymmärtää, että perustason ”riippuvuus” on vakio kaikissa yhteiskunnissa. Jokaisessa ihmisyhteisöissä on vauvoja ja lapsia, hyvin vanhoja henkilöitä, vaikeasti vammaisia yksilöitä ja muita vakavasti sairaita. Nämä ihmiset eivät pysty huolehtimaan itsestään. Ilman muiden apua, he kuolevat. Jokaisella yhteisöllä täytyy olla tapa huolehtia näistä riippuvaisista. Vapauden alaisuudessa perheen luonnollinen instituutio (paikallisen yhteisön ja vapaaehtoisen järjestöjen täydentämänä ja tukemana) tarjoavat suojan ja hoidon, joita nämä ”riippuvaiset” ihmiset tarvitsevat. Itse asiassa autonomisessa perheessä—ja ainoastaan perheessä—puhdas sosialistinen periaate todella toimii: jokaiselta hänen kykyjensä mukaan, jokaiselle hänen tarpeidensa mukaan.

Hyvinvointivaltion nousu voidaan kirjoittaa vakaana ”riippuvuusfunktion” siirtymänä perheeltä valtiolle; verisiteellä yhteenliittyneiltä henkilöiltä, avioliitosta tai adoptiosta henkilöille julkisissa viroissa. Ruotsissa tämä prosessi alkoi 1800-luvun puolivälissä byrokraattisilla projekteilla, jotka alkoivat purkaa vanhempien ja lasten välisiä siteitä. Klassisen mallin mukaan valtioin kontrollin ensimmäinen vaatimus lapsista ilmaantui 1840-luvulla pakollisen oppivelvollisuuslainsäädännön muodossa. Vaikka sitä perusteltiin keinona parantaa ihmisten tietoutta ja hyvinvointia, syvempi dynamiikka perustui lasten ajan sosialisointiin oletuksilla, että valtion toimihenkilöt—Ruotsin kuningaskunnan byrokraatit—tiesivät paremmin kuin vanhemmat kuinka lasten aika tulisi käyttää, sekä että vanhempien ei voida odottaa tai heihin ei voida luottaa lapsien suojelemisessa hyväksikäytöltä.

Seuraava askel astui voimaan 1912 lainsäädännöllä joka tehokkaasti kielsi lapsityövoiman tehtaissa, ja jossain mittakaavassa maatiloilla. Jälleen sisäsyntyisenä oletuksena oli, että valtion hyvinvointiviranomaiset olivat parempia asiantuntijoita lasten ajankäytöstä ja myötätuntoisempia lapsia kohtaan, kuin vanhemmat olisivat tai pystyisivät olemaan.

Lopullinen askel tapahtui suurin piirtein samaan aikaan, kun Ruotsin hallitus asetti voimaan ohjelman vanhuus- tai työkyvyttömyyseläkkeistä, joista tuli nopeasti yleisiä. Tässä oli perimmäisenä toimena toisen riippuvuusfunktion sosialisointi, tällä kertaa ”hyvin vanhojen” ja ”heikkojen” aikuisten riippuvuuden. Vanhusten hoito oli ollut perheasia lähes ikuisesti. Tästä eteenpäin se olisi valtion huoli. Laittamalla nämä kaikki uudistukset yhteen niiden nettovaikutus oli sosialisoida lasten taloudellinen arvo. Kotitalouden luonnollinen talous, ja arvo jonka lapset olivat tuoneet vanhemmilleen—oli se sitten perheyrityksen työntekijänä tai ”vakuutuksena” vanhuuden varalle—riistettiin pois. Vanhemmille jätettiin yhä kustannukset lasten kasvattamisesta, mutta taloudellinen hyöty, joita he lopulta olisivat edustaneet, oli tullut kaapatuksi ”yhteiskunnalle,” tarkoittaen byrokraattista valtiota.

Tämän muutoksen ennakoitava seuraus, kuten ”Gary Becker Schoolin” ekonomisti kertoisi, olisi vähentynyt kysyntä lapsille, ja juuri näin tapahtui Ruotsissa. Alkaen 1800-luvun lopulla, Ruotsin hedelmällisyys lähti vapaapudotukseen ja vuoteen 1935 mennessä Ruotsissa oli maailman alhaisin syntyvyys, alle nollakasvutason, jossa sukupolvi juuri onnistui korvaamaan itsensä.

Demokraattisen siirtymän tavallinen teoria on pitkään ollut, että tämä pudotus syntyvyysasteessa oli välttämätön, väistämätön seuraus nykyaikaisesta teollistumisesta: että kapitalistisen talouden kannustimet häiritsevät perinteisiä perhesiteitä. Vaikka pitää paikkansa, että teollisessa yhteiskunnassa perinteiset perherakenteet kohtaavat uudenlaisia jännitteitä, viimeaikaisempi tutkimus esittää, että itse asiassa suurempi haaste seuraa valtion kasvusta.

Katsottaessa usein maiden kokemusta, Princetonin yliopiston väestöntutkija Norman Ryder jäljittää olennaisen yhteisen syyn hedelmällisyyden vähenemiseen julkisen massakoulutuksen lanseeraukseen. ”Nuorten sukupolvien opettamisella on turmiollinen vaikutus,” hän sanoo. ”Poliittiset organisaatiot, kuten taloudellisen organisaatiot, edellyttävät uskollisuutta ja pyrkivät neutraloimaan perheen erityisyyden. Perheen ja valtion välillä on kamppailu nuorten mielistä,” jossa pakollinen valtiollinen koulu palvelee ”pääinstrumenttina opettamaan kansalaisuudesta, vetoamalla suoraan lapsiin heidän vanhempiensa ohitse.” Vahvistaen Ruotsin esimerkin yleisen paikkansapitävyyden Ryder lisää, että vaikka pakollinen koulutus nostaa vanhemmille lasten kustannuksia, lapsityövoiman kieltäminen vähentää lisää niiden taloudellista arvoa. Lisäksi valtiollisen sosiaaliturvan järjestelmä leikkaa luonnolliset siteet perheiden sukupolvien väliltä vielä toisella tavalla, jättäen valtion ensimmäisen uskollisuuden uudeksi kohteeksi.

Vaikka valtion perhejärjestelmä saattaa järjestyä uudelleen hetkeksi ydin ”mies-vaimo” lisääntymisyksikön ympärille, jopa tämä itsenäisyyden perusta häviää lopulta. Valtion väliintulon lopputulos, Ryer sanoo, on asteittainen vähentynyt hedelmällisyys, elävien yksilöiden jäädessä pystyyn yksin riippuvuussuhteessa valtioon.

Tämän yhteiskunnallisen järjestäytymisen sisäsyntyiset ristiriidat pulpahtivat esiin 1930-luvun alun Ruotsissa. Syntyvyyden ollessa vajonneena alle nollakasvutason, ruotsalaiset konservatiivit kasvoivat kiihkossaan ”väestönvähenemisen uhasta,” sekä ruotsalaisten lapsien katoamisesta. Nämä äänet argumentoivat, että perusongelma oli henkinen nyrjähtäminen, tai kristillisyyden alamäki, tai materialismin nousu tai henkilökohtainen itsekkyys. Kukaan—ei yksikään sielu poliittisesta oikeistosta—keskittynyt viimeisen 90 vuoden opetuksellisessa ja yhteiskunnallisessa lainsäädännössä ilmeneviin ongelmiin. Joten kun ”väestökriisi” saavutti korkeimman kiehumispisteensä Ruotsissa, tilaisuus oli otollinen kansankiihotukselle ja hyväksikäytölle.

Tähän tilanteeseen astuivat sisään kaksi nuorta ruotsalaista yhteiskuntatieteilijää Gunnar Myrdal ja hänen vaimonsa, Alva Myrdal. Ennen siirtymistä heidän väestöasian hyväksikäyttöön ja väärinkäyttöönsä, sallikaa minun sanoa muutamia asioita heidän taustastaan ja vaikutteista, jotka vaikuttivat heidän työhönsä.

Byrokraattisella holhoamisella on pitkä historia Ruotsissa, juurtuneena Vaasakuninkaiden rakentamaan valtiokoneistoon 1500-luvun alussa, ja edistyneenä alueellisen autonomian murskaamisella epäonnistuneen 1540-luvun Nils Dacke kapinan seurauksena. Silti Myrdalit edustivat jotain uutta, ja ”hyvin 1900-lukua.” He olivat yhteiskuntatieteilijöitä—akatemian älykköjä—omistautuneena uudenlaiseen valtion aktiivisuuteen. Kuten Alva Myrdal itse selitti: ”Politiikka on [nyt] … tuotu logiikan ja teknisen tietämyksen kontrollin alaiseksi ja on täten perimmiltään pakotettu rakentavaksi yhteiskunnalliseksi suunnitteluksi.”

Toiseksi, vaikka meitä amerikkalaisia on ahdisteltu toistuvilla kommenteilla ”ruotsalaisen mallin” viisaudesta, on tärkeää huomioida kuinka paljon uusi ruotsalainen hyvinvointivaltio lepää amerikkalaisessa kokeilussa. Molemmat Myrdalit viettivät akateemisen vuoden 1929-30, ”edistyksellisen ajan” katoavat kuukaudet, matkustellen Yhdysvalloissa Laura Spelman Rockefeller säätiöin apurahoilla. Erityisesti William Ogburn vaikutti Alvaan näkemyksillään, että valtio ja koulu olivat väistämättä kasvaneet perheen kustannuksella; sekä että perhe kohtasi asteittaisen ”toiminnallisen katoamisen” sen vetäytyessä historiallisesta välttämättömyydestä yksinomaiseksi persoonallisuuden huoleksi. Alva Myrdal vietti myös merkittävän ajan Columbia yliopiston Lapsen Kehityksen Instituutissa ja vierailemalla Rockefeller säätiön rahoittamissa kokeellisissa esikouluissa ja päivähoitokeskuksissa, esimerkkeinä häneen syvän vaikutuksen tehneestä yhteiskunnallisesta vanhemmuudesta.

Puolestaan Gunnar Myrdalin työ Columbian ja Chicagon yliopistoissa sai hänet tietoiseksi Ruotsissa ilmaantuneesta ”väestökriisikeskustelusta” löytyvästä valtavasta poliittisesta potentiaalista.

Tärkeässä vuoden 1932 artikkelissa ”Sosiaalipolitiikan ongelma,” rohkeassa ruotsalaisessa lehdessä, Spektrum, Gunnar Myrdal asettaa sormensa välttämättömälle poliittiselle kahvalle. Hän aloittaa jäljittämällä kompromissin ”liberaalisuuteen yhdistyneen sosialismin” ja ”sosiaalisesti yhdistyneen liberalismin” välillä Euroopassa ennen vuotta 1914. Tässä järjestelyssä, hän sanoo, 1800-luvun liberalismi oli hyljännyt malthusialaisen pessimisminsä sekä vapaiden markkinoiden opinkappaleensa, ja sen sijaan omaksui uudistuksien välttämättömyyden työläisten suojelemiseksi; samaan aikaan kuin sosialistit olivat luopuneet vallankumouksen ja massiivisen omaisuuden uudelleenjakamisen päämääristä, ilmaisten tyytyväisyyttä työväenluokan asteittaisesta avustamisesta.

Maailmansota kuitenkin särki tämän kompromissin. Myrdal julisti klassisien liberalismin olevan nyt kuollut, sen kannattajien hajaantuneen. Hän myös perusteli tarvetta työväenliikkeen uudelleen radikalisoitumiselle, uudenlaisen sosiaalipolitiikan etsimiselle. Vanhassa kompromississa, Myriad totesi, sosiaalipolitiikka oli ollut oire-suuntautunutta, antaen apunsa köyhille tai sairaille. Uuden yhteiskuntapolitiikan, hän julisti, tulee olla luonteeltaan ehkäisevää. Yhteiskuntatieteilijöillä, käyttäen nykyaikaisia tutkimusteknologioita, oli vallassaan käyttää valtiota yhteiskunnallisten patologioiden ilmestymisien ehkäisemissä. Perustuen ihmisorientoituneisiin arvoperustoihin ja rationaaliseen tieteeseen, hän sanoi, tämä ehkäisevä sosiaalipolitiikka johtaa ”luonnolliseen liittoon” oikean teknisen ja poliittisesti radikaalin ratkaisun välillä. Myrdal viittasi erityisesti Ruotsin väestökriisiin mahdollisuutena rationaaliselle sosiaaliselle analyysille tuottaa tehokkaita ja radikaaleja ideoita valtion toimeenpanemalle muutokselle.

Myrdaalit vahvistivat tätä ohjelmaa heidän vuoden 1934 myyntimenestyskirjallaan, Crisis in the Population Question, ollen erinomaisesti argumentoitu teos, joka merkittävästi muutti Ruotsia. Samaan aikaan kun ruotsalaiset konservatiivit jatkoivat huolestumistaan seksuaalisesti moraalittomuudesta, Myrdaalit osoittivat suoraan epätäydellisen hyvinvointivaltion luomiin ristiriitoihin. Aikaisemmat valtion toimet kuten pakollinen oppivelvollisuus, kielto lapsityövoimasta ja valtiollinen vanhuuseläke, he tunnustivat, olivat riistäneet lasten arvon pois vanhemmilta. Mutta kustannukset lapsista jäivät kotiin. Sen seurauksena lapsista oli tullut pääsyy köyhyyteen. Ottaen huomioon valtion asettamat kannustimet,  samat henkilöt jotka panostivat merkittävimmin valtion selviytymiseen saamalla lapsia oltiin vedetty alas köyhyyteen, ala-arvoiseen asumiseen, huonoon ravintoon ja rajoittuneisiin vapaa-ajan mahdollisuuksiin. Vapaaehtoinen valinta köyhyyteen lasten kanssa tai korkeampaan elintasoon ilman lapsia oli nuorten parien kohtaama todellisuus. Nuoret aikuiset pakotettiin tukemaan eläkeläisiä ja tarpeessa olevia valtion hyvinvointijärjestelmän kautta, sekä myös lapsia, joille he antoivat elämän. Tämän moninaisen taakan alla he päättivät vähentää lasten määrää, sen ollessa ainoa heidän kontrollissa oleva muuttuja. Seurauksena oli Ruotsille väestön väheneminen ja uhka kansallisesta sukupuutosta.

Myrdaalien mukaan oli vain kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen—valtion koulutuksen, lapsityövoimalakien ja valtiollisen vanhuuseläkkeen purkaminen perheen autonomian palauttamiseksi—ei ollut ”edes keskustelun arvoinen asia.” Toinen, ja ainoa käytännöllinen vaihtoehto, oli viedä loppuun hyvinvointivaltio sekä poistaa olemassa olevat lapsiin kohdistuvat haitat sosialisoimalla käytännössä kaikki suorat lapsien syntymään ja kasvattamiseen kohdistuvat kustannukset. Tosiasiallinen argumentti meni jotenkin seuraavasti: ratkaistakseen suurimmaksi osaksi valtion aikaisempien väliintulojen aikaansaamat ongelmat, valtion tulee nyt sekaantua täydellisesti.

Tämä tarkoitti sitoutumista uudenlaiseen hyvinvointiin: ”Se koostuu ehkäisevästä sosiaalipolitiikasta, tiukasti johdettuna päämääränä nostaa ihmismateriaalin laatua, ja samaan aikaan toteuttaen radikaaleja uudelleenjakotoimenpiteitä tehden merkittävän osan lastentukemisen taakasta koko yhteiskunnan huolen.” Valtion byrokratia ei koskaan aikaisemmin ollut nauttinut tällaisesta mandaatista. Juuri koko sanan luonne, ”ehkäisevä” politiikka avasi kaikki ruotsalaiset perheet tuelle, tarkkailulle ja kontrollille. Koskaan ei voinut tietää minne ongelma ilmaantuisi: näin ollen yleiset byrokraattiset väliintulon toimenpiteet tulee laittaa toimeen ehkäisemisen toteuttamiseksi käytännössä.

Painottaen tätä välttämättömyyttä, Myrdaalit vetävät yhteen: ”väestökysymys on täten muuntunut kaikkein tehokkaimmaksi argumentiksi perinpohjaiselle ja radikaalille sosialistiselle yhteiskunnan remontille.” Vaihtoehdon, he sanoivat yksinkertaisesti, olevan kansallinen sukupuutto.

Heidän ohjelmansa sisälsi yleisen valtion tuen lasten vaatetukselle, yleisen terveysvakuutuksen, yleisen oikeuden lasten päivähoitoon, valtion operoimat kesäleirit lapsille, ilmaiset aamiaiset ja lounaat kouluissa, valtion rahoittaman perheasumisen, synnytysbonukset kattamaan epäsuorat kustannukset vauvoista, avioliittolainat, valtion äitiys- ja kätilöpalveluiden laajentamisen, keskitetyn taloudellisen suunnittelun jne. Heidän päämääränään oli varsinaisesti kulutuksen sosialisointi, tarjota kaikille perheille rationaalisesti määritetyt, reilusti yhtenäiset valtion palvelut julkisten työntekijöiden johtamina ja rahoitettuna säädetyillä veroilla rikkaille ja lapsettomille.

Kritiikki, että heidän ohjelmansa itse asiassa uhkasi perhettä, sai aikaan tyypillisesti suorasukaisen vastineen: ”pieni moderni perhe on lähes—-patologinen,” Myrdaalit sanoivat. ”Vanhojen ihanteiden tulee kuolla niiden sukupolvien mukana jotka niitä tukevat.”

Vetoomukset vapauteen ja perheen autonomiaan herättivät yhtä purevat vastineet. Myrdaalit latasivat että ”väärä yksilöllinen toive” vanhempien taholta ”vapauteen” kasvattaa omat lapset piti sisällään epäterveellisen perustan: ”…suurin osa pitkästyttävästä paatoksesta joka puolustaa ”yksilön vapautta” ja ”vastuusta omaa perhettään kohtaan,” perustuu sadistiseen kykyyn laajentaa tämä ”vapaus” rajoittamattomaan ja kontrolloimattomaan oikeuteen alistaa muita.”

Kasvattaaksemme lapset soveltumaan sosiaalisesti yhteistoiminnalliseen maailmaan, ”meidän tulee vapauttaa lapset itseltämme,” luovuttaa ne valtion hyväksymien asiantuntijoiden hoitoon ja koulutukseen. Kollektiivinen päivähoito valtion kontrolloimien asiantuntijoiden operoimana patologisen pikkuperheen sijaan, oli enemmän linjassa yhteiskuntaluokkien hävittämisen todellisen päämäärän kanssa sekä taloudelliseen demokratiaan perustuvan yhteiskunnan rakentamisessa.

Vuosien 1935 ja 1975 välillä Myrdaalien perheagenda ohjasti sykäyksittäin ruotsalaisen hyvinvointivaltion kehitystä. Poliittisen ja byrokraattisen aktivismin ajanjaksot—1935-38, 1944-48 ja 1965-73—katkesivat näyttöihin itsepäisen ruotsalaisen väestön vastustuksesta tai budjetillisten rajoitteiden hidastaessa täyttä toimeenpanoa. Kuitenkin prosessin lopussa pääosa Myrdaalin perheen agendan elementeistä oli paikoillaan.

Mitkä olivat erityiset tulokset? Perheet riisuttuina valtion käskyllä kaikista tuottavista toiminnoista, kaikista vakuutuksen ja hyvinvoinnin toiminnoista ja pääosasta kulutustoimintoja, ei pitäisi tulla yllätyksenä että yhä harvemmat ruotsalaiset valitsivat elää perheissä. Avioliittojen määrä putosi ennätyksellisen alas nykyaikaisten valtioiden välillä, samalla kun yksin elävien aikuisten määrä kohosi. Esimerkiksi Tukholman keskustassa täysi kaksi kolmasosaa väestöstä eli yhden henkilön taloudessa 1980-luvun puoliväliin mennessä. Lasten kustannukset ja hyödyt täysin sosialisoituna, lasten tekeminen leikattiin myös avioliitoista; 1990 mennessä yli puolet ruotsalaisista synnytyksistä tapahtui avioliittojen ulkopuolella.

Myös lapset nauttivat ”oikeuksina” suuren määrän valtio tarjoamia etuja: ilmaisen sairaan- ja hammashoidon, runsaat ja edulliset julkiset kulkuvälineet; ilmaiset ateriat; ilmaisen koulutuksen; ja jopa valtion ”lapsien asianajajat” valmiina tulemaan väliin, jos vanhemmat ylittävät rajansa. Lapsetkaan eivät enää tarvinneet ”perhettä”: valtio palveli nyt myös oikeana vanhempana.

Itse asiassa Rutgers yliopiston sosiologi David Poponoe ehdotti, että termi ”hyvinvointivaltio” ei enää tee oikeutta tämän muotoiselle henkilökohtaiselle riippuvuudelle valtiosta. Sen sijaan hän käyttää termiä ”asiakasyhteiskunta,” kuvamaan kansakuntaa ”jossa kansalaiset ovat suurimmaksi osaksi asiakkaina suurelle ryhmälle julkisia työntekijöitä, jotka huolehtivat näistä läpi elämän.”

Ruotsissa vanhukset ovat ”vapaita” potentiaalisesta riippuvuudesta heidän aikuisiin lapsiinsa; sylilapset, nuoret lapset ja teini-ikäiset ovat ”vapaita” turvautumisessaan vanhempiinsa suojelussa ja perustarpeissa; aikuiset ovat ”vapaita” mielekkäistä velvollisuuksistaan heidän biologisille vanhemmilleen tai lapsilleen; ja miehet ja naiset ovat ”vapaita” kaikista molemminpuolisista lupauksista, jotka kerran kuuluivat avioliittoon. Tämä ”vapaus” on tullut vaihdettuna yleiseen, yhteiseen riippuvuuteen valtiosta, ja lähes täydelliseen byrokratisoitumiseen siinä mikä joskus oli ollut perhe-elämää. Von Mises oli oikeassa: todistetusti tässä ei ole olemassa ”keskitietä”; enemminkin Ruotsi edustaa täydellisempää ja näin ollen painostavampaa versiota sosialistisesta kodin järjestämisestä, ohittaen sen kokonaisvaltaisuudessaan jopa Neuvostoliiton. Mutta nykyaikainen ruotsalainen hyvinvointivaltio pitää sisällään omat ristiriitaisuutensa, nyt esiin tulevat ongelmat.

Aluksi, hyvinvointivaltion ”väestölliset ristiriidat” eivät ole niin helposti karkotettavissa. Voiton-tavoittelun demokraattisessa järjestelmässä ne jotka kontrolloivat suurempaa määrää ääniä, nauttivat suuremmista hyödyistä. Ja jopa Ruotsissa pitää paikkansa että vanhat äänestävät; lapset eivät. Vaikka ruotsalainen ”perhepolitiikka” on ollut tarpeeksi tehokasta tuhoamaan perheen itsenäisenä yksikkönä, se ei ole menestynyt päättämään valtion ohjelmien ja tulojen nettovirtaa suhteellisen nuorilta suhteellisen vanhoille.

Toiseksi, asiakasvaltio ei koskaan pysty tarjoamaan yhteiskunnassa kaikkea tarvittavaa hoitoa, yksinkertaisesti koska se olisi liian kallista. Silti samaan aikaa hyvinvointivaltiossa perheitä rangaistaan, kun he tarjoavat hoitoa omilleen, koska he tällöin luopuvat julkisen hoidon eduista; ja heitä palkitaan julkisella hoidolla ainoastaan kun he lopettavat perheperustaisen hoidon. Tanskalainen hyvinvointiviranomainen Bent Andersen on selittänyt ongelmaa tällä tavoin:

”Rationaalisesti perustettuun hyvinvointivaltioon sisältyy sisäänrakennettu ristiriita: jos se täyttää tarkoitetut tehtävänsä, sen kansalaisten tulee pidättäytyä hyödyntämästä täydessä mitassaan sen palveluita ja tarjontaa—toisin sanoen heidän tulee käyttäytyä epärationaalisesti, epämuodollisten yhteiskunnallisten kontrollien motivoimina, jotka kuitenkin pyrkivät häviämään hyvinvointivaltion kasvaessa.”

Tämä ristiriita on ollut päämotivaatio viimeaikaisessa kapinoinnissa nykyaikaista asiakasvaltiota vastaan, vastarinnan joka alkoi (Skandinaavisten maiden kesken) Tanskassa ja Norjassa valtionvastaisten edistyspuolueiden vaalimenestyksen myötä, ja joka nyt on levinnyt Ruotsiin. Juuri viime kuussa Ruotsin sosiaalidemokraatit kärsivät merkittävän poliittisen tappion, häviten kansallisvaaleissa vallan keskusta-oikeistoliittoumalla, liittyneinä yhteen yhteisellä vetoomuksella leikata hyvinvointivaltiota. Erityisen hätkähdyttävää oli kahden uuden puolueen ilmaantuminen, jotka voittivat ensimmäistä kertaa ryhmän paikkoja Ruotsin parlamentista.

Ensimmäinen näistä—kristillisdemokraatit—tekivät ruotsalaisen perheen valitettavasta tilasta keskeisen vaaliteemansa. He kutsuivat vähennystä byrokraattiseen väliintuloon perhesuhteissa, sekä loppua valtion kannustimille, jotka rohkaisevat synnytyksiin avioliiton ulkopuolella ja nujertavat vanhempien lastenhoitoa. Toinen uusi puolue, nimeltään uusi demokratia, yhdistää libertaarisia tiukkojen teemoja verojen leikkauksista, merkittäviä etujen leikkauksia ja ulkomaanavun lopettamista yhdessä maahanmuuton hillitsemiseksi keinojen kanssa. Yhdessä nämä uudet ryhmät pitävät parlamentaariset voimat tasapainossa. Hyvinvointietujen lopettaminen on harvoin ollut menestyksellistä missään nykyaikaisessa valtiossa; mutta ensimmäisen kerran 1930-luvun jälkeen ruotsalaisilla on mahdollisuus palauttaa joitain perheen autonomian ja henkilökohtaisen vapauden ulottuvuuksia.

Näin kaikkien merkkien perusteella vaikuttaisi, että ruotsalainen malli ”keskitiestä,” kolmannesta vaihtoehdosta, on saatettu epäilyksen alaiseksi samaan aikaan kuin kommunismi, toinen tie, on romahtanut. Kuitenkin valitettavasti ruotsalainen malli elää—ja saattaa pian voida hyvin—täällä Yhdysvalloissa, jossa juuri sama logiikka ja samat argumentit joita Myrdaalit käyttivät 1930-luvulla ovat lähellä poliittista läpimurtoa.

Vuoden 1991 niteessä nimeltään When the Bough Breaks, Basic Booksin julkaisemana (johtava neokonservatiivinen julkaisutalo), ekonomisti Sylvia Ann Hewlett kirjoittaa: ”[nykyaikaisessa] maailmassa lapset eivät ole pelkästään ’arvottomia’ vanhemmilleen, vaan ne myös aikaansaavat merkittäviä rahallisia kuluja. Arviot lasten kasvattamisen kuluista vaihtelevat 171 000 ja 265 000 dollarin välillä. Vastineena näistä kuluista ”lapsen odotetaan tarjoavan rakkautta, hymyjä ja tunteellista tyydytystä,’ muttei rahaa tai työtä.”

Hän jatkaa: ”Mikä johtaa meidät kriittiseen amerikkalaiseen ongelmaan. Odotamme vanhempien käyttävän ainutlaatuisia summia rahaa ja energiaa lasten kasvattamiseen, kun yhteiskunta yleisesti kerää materiaaliset hyödyt. Kulut ovat yksityisiä; hyödyt ovat kasvavissa määrin julkisia … Nykyisenä aikana, luottaminen epärationaaliseen vanhemmuuden kiintymykseen lasten kasvatuksellisen hankkeen suojelussa on riskialtista, hullunrohkeaa ja raakaa bisnestä. On aika että opimme jakamaan kulut ja lastemme kasvatuksen taakat. On aika ottaa kollektiivista vastuuta seuraavasta sukupolvesta.”

Hewlett jatkaa esittelemällä uuden poliittisen agendan Amerikalle, sisältäen laissa määrätyn vanhempainloman, taatun vapaan pääsyn äitiys- ja lastenterveydenhoitoon, valtion tarjoamaan laadukkaaseen lastenhoitoon, suurempiin ”opetuksellisiin investointeihin,” merkittäviin asumistukiin lapsiperheillä ja niin edelleen.

Kuulostaako tutulta? Sen tulisi: nämä ovat samat argumentit ja perusagenda, jota Alva ja Gunnar Myrdal ehdottivat vuonna 1934 Ruotsille, vaikkakin leikattuna heidän radikaalimmastaan, avoimesti sosialistisesta retoriikastaan. Yhtä kaikki tämä kirja johti Proctor ja Gamblen hallituksen puheenjohtajan (eläkeellä), Owen Butlerin toteamaan: ”Johtopäätös on vääjäämätön. Ellemme investoi nykyään viisaammin lapsiimme, kansakunnan taloudellinen ja yhteiskunnallinen tulevaisuus on uhattuna.” Nämä argumentit ovat myös pääosassa niin sanotussa uuden lasten politiikassa Washingtonissa.

Samaan aikaan ”ehkäisevästä sosiaalipolitiikasta” on tullut yhdistävä teema muille amerikkalaisille muutoksen vaatijoille. Argumentit kuulostavat tutuilta: valtion viranomaisten apu elämän alussa on paljon taloudellisempaa ja paljon tehokkaampaa kuin apu myöhemmin; mitä kauemmin odotamme jännitteiden oireiden löytymistä, sitä kalliimmaksi se tulee; ”aikainen väliintulo tue esiin ongelmat kaikissa kasvuinvestoinneissa—osingot tulevat myöhemmin” jne. Kaikki tämä kuulostaa tavallaan järkevältä, mutta lopputuloksena olisi byrokraattisen vallan painajainen, ja amerikkalaisen perheen lähes täydellinen tuhoutuminen.

Syyskuun numerossa U.S Advisory Board on Child Abuse and Neglectissä näemme vivahteen tästä uhasta, uudesta amerikkalaisesta järjestyksestä. Tämä paneeli, yksinomaan Reaganin ja Bushin hallintojen nimittämänä, kutsui lasten hyväksikäyttöä ”kansalliseksi hätätilaksi,” lisäten: ”Mikään muu ongelma ei vastaa sen voimaa aiheuttaessaan tai kärjistäessään sosiaalisten pahuuksien laajuutta.” Raportin ydinlöytö on, että liittovaltion ja osavaltioiden hallitukset ovat käyttäneet liian vähän aikaa tutkiakseen epäiltyjä hyväksikäytön tapauksia; sen sijaan liittovaltion hallituksen tulisi keskittyä estämään hyväksikäytöt ja laiminlyönnit ennen kuin ne tapahtuvat. Johtokunta suosittaa, että liittovaltion hallitus kehittää välittömästi kansallisen ”kotikäyntien” ohjelman kaikille uusille vanhemmille ja heidän vauvoilleen valtion terveystyöntekijöiden ja sosiaalitutkijoiden toimesta, jotka tunnistaisivat potentiaaliset hyväksikäyttäjät ja auttaisivat heitä.

Tämän ”hyvinvointibyrokraatti joka kodissa” lähestymistavan lisäksi johtokunta esittää ”kansallista lastensuojelun politiikkaa,” jossa liittovaltion hallitus takaisi kaikille lapsille oikeuden elää turvallisessa ympäristössä tarvittavine lain toimeenpanemisen keinoineen.

Hewlett on totta kai oikeassa nykyisen amerikkalaisen hyvinvointivaltion epäkohdista; olemme sosialisoineet täällä lasten taloudellisen arvon; mutta olemme jättäneet kulut yksittäisille vanhemmille. Vuoden 1991 Yhdysvalloissa, kuten vuoden 1934 Ruotsissa, on epätäydellinen versio puhtaasta hyvinvointimallista. Hän on myös oikeassa, että se vaati hintansa: avioliitossa syntyneiden amerikkalaisten lasten määrä on pysynyt paikallaan koko 1980-luvun tasolla, joka on  30 prosenttia alle nolla-tason kasvun. Amerikkalaiset eivät yksinkertaisesti sijoita aikaansa ja rahaansa enempään kuin yhteen tai kahteen lapseen, pääosin koska se ei ole sen arvoista. (Pitää paikkansa että kokonaissyntyvyys on noussut jonkin verran, mutta tämä johtuu kokonaisuudessaan jyrkästä noususta avioliiton ulkopuolisissa synnytyksissä 665 000 vuodesta 1980 yli miljoonaan vuonna 1990; näitä synnytyksiä vaikuttaa hyvinvointijärjestelmämme tukevan hyvin.)

Mutta on olemassa vaihtoehto ”ruotsalaiselle ratkaisulle.” Tohtori Hewlett jättää sen mainitsematta; ja se on juuri se jonka Myrdaalit hylkäsivät ”tarpeettomana järkevälle keskustelulle” kuusikymmentä vuotta sitten. Tätä vaihtoehtoa kutsutaan ”vapaaksi yhteiskunnaksi,” jossa sen sijaan että saatetaan loppuun asiakas/hyvinvointivaltio laajentamalla byrokratian lonkerot täydellisesti lapsien ympärille, puramme mitä olemme jo tehneet. Tämä agenda on hyvin yksinkertainen, radikaali ja pragmaattisesti byrokratian vastainen:

Nämä toimet palauttaisivat lasten taloudellisen hyödyt vanhemmille, ja näin päättyisi lasten vastainen ristiriita, joka sijaitsee epätäydellisen hyvinvointivaltion keskellä.

Useimmat kommentoijat vastaisivat näiden olevan mahdottomia, käsittämättömiä toimia nykyaikaisessa, teollisessa yhteiskunnassa. Ottaen huomioon nykyaikaisen maailman todellisuuden tai monimutkaisuuden, he sanoisivat kaaoksen olevan varma seuraus, jos ryhtyisimme tällaisiin reaktiivisiin toimiin.

Vastaukseni olisi osoittaa hajanaisin ryhmiin Amerikassa, jotka jonkin uskomattoman historiallisen oikun tai jonkin poliittisen ihmeen kautta yhä asuttavat joitain harvoja jäljelle jääneitä ”vapauden alueita” ja jotka selviytyvät tällaisen ”mahdottoman” järjestelmän alaisuudessa.

Eräs odottamaton mutta mielenkiintoinen esimerkki olisi amissit, jotka torjuvat valtion haasteet heidän erikoisen rajoittuneilla opetuksellisilla käytännöillään (nimittäin kouluttaen ainoastaan amis-opettajien avulla ja ainoastaan kahdeksanteen luokkaan saakka), jotka käyttävät merkittävästi lapsityövoimaa, ja jotka välttävät sosiaaliturvaa (yhtälailla valtion maataloustukia) periaatteesta. Amissit eivät pelkästään ole pystyneet selviytymään teollisessa, markkinoiden ympäristössä; he ovat kukoistaneet. Heidän perheensä ovat kolminkertaisia amerikkalaisiin perheisiin verrattuna. Kohdatessaan reilun kilpailun, heidän maatilansa tuottavat voittoja ”hyvinä ja huonoina aikoina.”

Heidän säästöasteensa ovat poikkeuksellisen korkeita. Heidän maanviljelystapansa millä tahansa ympäristöstandardilla mitattuna ovat esimerkillisiä, ottaen huomioon sitoutuneen maaperän hoidon sekä kemikaalien ja keinotekoisten lannoitteiden välttämisen. Aikana jolloin amerikkalaisten maanviljelijöiden määrä on pudonnut jyrkästi, amissien maatilayhteisöt ovat levinneet nopeasti, Pennsylvanian kaakkoispuolen perustasta Ohioon, Indianaan, Iowaan, Tennesseihin, Wisconsiin ja Minnesotaan.

Pitää todennäköisesti paikkansa, että suhteellisen harva tämän päivän amerikkalaisista valitsisi asua kuten amissit, olettaen todella vapaan valinnanmahdollisuuden. Kuitenkaan kukaan ei voi olla varma miltä Amerikka näyttäisi, jos kansalaiset olisivat todella vapaita perheiden byrokraattisesta hallinnosta, joka on alkanut nostaa päätään täällä yli sata vuotta sitten, käynnistyen lakisääteisen julkisen koulun noususta.

Minulla ei ole kerrassaan mitään epäilyksiä, että todellisen vapauden järjestelmän alaisena perheet olisivat vahvempia, lapsia olisi enemmän sekä miehet ja naiset olisivat onnellisempia ja tyytyväisempiä. Se riittää minulle.

Lataa PDF-versio
Alkuperäinen artikkeli: What Has Government Done to Our Families?