Valtiot, toisin kuin kaikki muut organisaatiot, eivät hanki tulojaan maksuina palveluksistaan. Näin ollen valtion taloudellinen ongelma on erilainen kuin kenenkään muun. Yksityisten henkilöiden, jotka haluavat hankkia lisää tuotteita ja palveluita muilta, on tuotettava ja myytävä lisää sitä mitä muut haluavat. Valtioiden täytyy ainoastaan löytää jokin keino pakkolunastaa lisää hyödykkeitä ilman omistajan suostumusta.
Vaihtokauppataloudessa valtion viranomaiset voivat pakkolunastaa resursseja vain yhdellä tavalla: takavarikoimalla hyödykkeitä luontoissuorituksena. Rahataloudessa he huomaavat helpommaksi takavarikoida rahallista varallisuutta ja sen jälkeen käyttää rahat tavaroiden ja palveluiden hankkimiseksi valtiolle tai sitten maksaa rahat tukiaisina suosimilleen ryhmille. Tällaista takavarikointia kutsutaan verotukseksi.1
Verotus on kuitenkin yleensä epäsuosittua, ja vähemmän maltillisina päivinä se sai aikaan yhtenään vallankumouksia. Rahan ilmaantuminen, huolimatta sen siunauksellisuudesta ihmiskunnalle, avasi myös hienovaraisemman reitin valtiolliselle resurssien pakkolunastamiselle. Vapailla markkinoilla rahaa voidaan hankkia tuottamalla ja myymällä tuotteita ja palveluita, joita ihmiset haluavat, tai kaivostoiminnalla (joka ei ole liiketoimintana ajan mittaan yhtään sen tuottoisampaa kuin mikään muukaan). Mutta jos valtio keksii keinoja osallistua väärentämiseen – uuden rahan luomiseen tyhjästä – se kykenee nopeasti valmistamaan omat rahansa ilman palveluiden myymisen tai kullan kaivamisen aiheuttamaan vaivaa. Silloin se voi anastaa resursseja salakavalasti ja lähes huomaamatta ilman verotuksen aikaansaaman vihamielisyyden heräämistä. Itse asiassa väärentäminen voi saada uhreissaan aikaan autuaan illuusion vauraudesta vailla vertaa.
Väärentäminen on selvästi vain toinen nimi inflaatiolle – molemmat luovat uutta ”rahaa”, joka ei ole standardia kultaa tai hopeaa, ja molemmat toimivat samoin. Nyt näemme, miksi valtiot ovat luonnostaan inflatorisia: koska valtiolle inflaatio on voimakas ja hienovarainen keino yhteisön resurssien hankkimiseksi, kivuton ja sitäkin vaarallisempi verotuksen muoto.
1 Tavaroiden suora takavarikoiminen ei ole tämän vuoksi nykyään yhtä kattavaa kuin rahallinen pakkolunastaminen. Edelleen ajankohtaisia esimerkkejä edellisestä ovat merkittävän maa-alueen takavarikointi ”oikeuden päätöksellä”, joukkojen majoittaminen miehitetyssä valtiossa, ja erityisesti pakollinen työsuoritteiden takavarikointi (esimerkiksi asepalvelus, pakollinen valamiehistöpalvelus, ja yritysten pakottaminen pitämään verokirjanpitoa sekä keräämään palkkaveroja).