Lähtekäämme liikkeelle kaikkein yksinkertaisimmasta esimerkistä: valitaan Bastiatia jäljitellen rikkinäinen ikkunalasi.
Nuori rasavilli heittää tiilen leipurin ikkunan läpi. Kauppias ryntää vihaisena ulos, mutta nuorukainen on jo hävinnyt. Väkijoukko kasaantuu ja alkaa tuijottaa hiljaisessa tyytyväisyydessä ikkunassa ammottavaa reikää ja lasin palasia leivän ja piiraiden keskellä. Hetken kuluttua väki kokee tarvetta filosofiselle pohdinnalle, ja useat ovat lähes varmoja toteamaan toisilleen tai leipurille, että epäonnella on loppujen lopuksi myös kirkkaampi puoli. Se luo liiketoimintaa jollekin lasittajalle. Alkaessaan miettiä tätä, he pohtivat asiaa lisää. Kuinka paljon uusi lasiruutu maksaa? Viisikymmentä dollaria? Melkoinen summa. Kuitenkin, jos ikkunoita ei koskaan menisi rikki, mitä tapahtuisi lasittajien liiketoiminnalle? Toisaalta kierre olisi tietenkin loputon. Lasittajalla olisi 50 dollaria enemmän kulutettavana muille kauppiaille, ja näillä puolestaan 50 dollaria enemmän kulutettavana yhä muille kauppiaille, ja näin jatkuen loputtomiin. Rikottu ikkuna tarjoaa rahaa ja työllisyyttä yhä laajenevissa kehissä. Looginen yhteenveto tästä kaikesta olisi, jos väkijoukko sen laatisi, että tiilen heittänyt pieni rasavilli ei olekaan yleinen uhka, vaan julkinen hyväntekijä.
Tutkitaan nyt tilannetta uudelleen. Väkijoukko on oikeassa ainakin ensimmäisessä päätelmässään. Pieni vandalismi tarkoittaa ensi vaiheessa lisää liiketoimintaa jollekin lasittajalle. Lasittaja ei ole sen enempää pahoillaan kuullessaan tapahtumasta kuin hautausurakoitsija kuolemasta. Mutta leipurilta on hävinnyt 50 dollaria, jotka hän suunnitteli käyttävänsä uuteen pukuun. Koska hän joutuu korvaamaan ikkunan toisella, hän joutuu tulemaan toimeen ilman uutta pukua (tai vastaavaa tarvetta tai ylellisyyttä). Sen sijaan, että hänellä olisi ikkuna ja 50 dollaria, hänellä on nyt vain pelkkä ikkuna. Leipuri oli suunnitellut ostavansa puvun nimenomaan samana iltapäivänä, mutta sen sijaan, että hänellä olisi sekä ikkuna että puku, hän joutuukin tyytymään vain ikkunaan ja olemaan ilman pukua. Jos ajattelemme häntä osana yhteisöä, yhteisö on menettänyt uuden puvun, joka muutoin olisi luotu, ja on siten juuri sen verran köyhempi.
Lyhyesti sanottuna lasittajan liiketoiminnan lisäys on pelkästään räätälin liiketoiminnan vähenemistä. Mitään uutta ”työllisyyttä” ei ole syntynyt. Väkijoukon ihmiset ajattelivat ainoastaan liiketoimen kahta osapuolta, leipuria ja lasittajaa. He unohtivat mahdollisen kolmannen osapuolen, räätälin. He unohtivat hänet juuri siitä syystä, että nyt hän ei voi olla enää osallinen. Päivän tai parin päästä he näkevät uuden ikkunan, mutta he eivät tule koskaan näkemään uutta pukua juuri siitä syystä, ettei sitä valmisteta. He näkevät ainoastaan sen, mikä on välittömästi heidän edessään.