Ammattiliittojen valtaa nostaa palkkoja pitkällä aikavälillä ja koko työtä tekevälle väestölle on liioiteltu valtavasti. Tämä liioittelu on pääosin seurausta kyvyttömyydestä tunnistaa, että palkat perustaltaan määrittyvät työn tuottavuudesta. Tästä syystä esimerkiksi palkat Yhdysvalloissa olivat olennaisesti korkeammat kuin Englannissa ja Saksassa kaikki ne vuosikymmenet, kun ”ay-liiketoiminta” kahdessa jälkimmäisessä maassa oli paljon edistyneempää.
Huolimatta ylivoimaisesta todistusaineistoista, että työn tuottavuus on perustava palkkojen määrittäjä, johtopäätöksen unohtavat yleensä ay-liikejohtajat ja suuri joukko taloudesta kirjoittavia, jotka havittelevat mainetta ”edistyksellisinä” heitä matkimalla. Mutta johtopäätös ei nojaa oletukseen, kuten he luulevat, että työnantajat olisivat yleisesti mukavia ja anteliaita henkilöitä innokkaasti toimimassa oikein. Se nojaa hyvin erilaiseen oletukseen, että yksittäinen työnantaja on innokas lisäämään maksimaalisesti omia voittojaan. Jos ihmiset ovat valmiita työskentelemään alhaisemmalla hinnalla kuin heidän arvonsa todella hänelle on, miksei hän saisi täysin hyödyntää sitä? Miksei hän mieluummin tienaisi dollarin viikossa työmiehellä kuin näkisi jonkun toisen työnantajan tienaavan kaksi dollaria hänen avullaan? Niin kauan kuin tilanne on tällainen, työnantajalla on taipumus nostaa tarjoustaan työntekijöille koko heidän taloudelliseen arvoonsa asti.
En tarkoita, etteikö liitoilla voi olla hyödyllistä tai oikeutettua tehtävää. Niiden palvelema päätehtävä on varmistaa, että kaikki niiden jäsenet saavat palveluistaan todellisen markkina-arvon.
Sillä työntekijöiden kilpailu työpaikoista ja työnantajien työntekijöistä ei toimi täydellisesti. Yksittäiset työntekijät tai yksittäiset työnantajat eivät ole taipuvaisia olemaan täysin tietoisia työmarkkinoiden olosuhteista. Ilman liiton apua tai tietämystä ”liiton taksoista” yksittäinen työntekijä ei ehkä tiedä omien palveluidensa todellista markkina-arvoa työnantajalle. Ja yksilönä hän on paljon heikommassa neuvotteluasemassa. Arviovirheet ovat hänelle paljon kalliimpia kuin työnantajalle. Jos työnantaja erehdyksessä jättää palkkaamatta henkilön, josta se olisi hyötynyt, työnantaja menettää ainoastaan nettotuotot, jotka yritys olisi tehnyt työllistämällä henkilön, ja työnantaja saattaa työllistää satoja tai tuhansia ihmisiä. Mutta jos työntekijä erehdyksessä kieltäytyy työpaikasta uskomuksessa, että hän voi helposti saada toisen paremmin palkatun työn, virhe voi maksaa hänelle kalliisti. Kyseessä on koko hänen toimeentulonsa. Hän ei ainoastaan saata epäonnistua löytämään pikaisesti uutta parempaa työtarjousta, hän saattaa epäonnistua löytämään pitkään aikaan toista työtä, joka tarjoaa lähellekään saman verran. Ja hänen haasteenaan saattaa olla aika, koska hänen ja hänen perheensä täytyy syödä. Houkutuksena saattaa olla palkka, jonka työntekijä tietää olevan alle hänen ”todellisen arvonsa”, koska valinta kuitenkin turvaisi toimeentulon. Erehdyksiin liittyviä riskejä on omiaan tasapainottamaan neuvotteluvoima, joka saadaan, kun työntekijät neuvottelevat työnantajansa kanssa ryhmänä ja asettavat työtehtäville tietyn ”vakiopalkan”.
Mutta liitoille on helppoa, kuten kokemus on osoittanut, erityisesti yksipuolisten ja vain työnantajia velvoittavien työlainsäädäntöjen avulla ylittää todelliset tehtävänsä, toimia vastuuttomasti ja omaksua lyhytnäköisiä ja yhteiskunnanvastaisia toimintamalleja. Ne tekevät näin esimerkiksi pyrkiessään kiinnittämään jäsentensä palkat tasolle, joka on yli niiden todellisen markkina-arvon. Tällainen pyrkimys saa aina aikaan työttömyyttä. Järjestely voidaan saada sitovaksi tosiasiassa ainoastaan jonkinlaisella uhkailulla tai pakottamisella.
Eräs keinoista koostuu liiton jäsenyyden rajoittamisesta jollain muulla perusteella kuin osoitetulla kyvykkyydellä tai taidoilla. Tämä rajoitus voi ilmetä monissa muodoissa: se saattaa koostua uusilta työntekijöiltä veloitettavina ylenpalttisina aloitusmaksuina; mielivaltaisina jäsenvaatimuksina; avoimena tai peiteltynä syrjintänä uskonnon, rodun tai sukupuolen perusteella; jonain ehdottomana rajana jäsenten määrälle tai ei-jäsenten ja jopa muissa osavaltioissa tai kaupungeissa toimivien tytärjärjestöjen poissulkemisena tarvittaessa pakkokeinoin.
Kaikkein ilmeisin tapaus, jossa uhkailua ja voimaa käytetään tietyn liiton palkkojen asettamiseksi tai pitämiseksi jäsenten palvelujen todellista markkina-arvoa korkeammalla, on lakko. Rauhanomainen lakko on mahdollinen. Siinä määrin kuin se pysyy rauhanomaisena, se on oikeutettu työväline, vaikkakin sitä tulisi käyttää harvoin ja viimeisenä keinona. Jos työnantajan työntekijät kokonaisuutena vetäytyvät työnteostaan, he saattavat saada itsepäisen työnantajansa, joka on alipalkannut heidät, järkiinsä. Työnantaja saattaa huomata, että hän ei pysty korvaamaan työntekijöitään yhtä hyvillä, jotka ovat valmiit hyväksymään edellisten nyt torjumat palkat. Mutta sillä hetkellä, kun työntekijät käyttävät uhkailua tai väkivaltaa vahvistaakseen vaateitaan – heti kun he käyttävät lakkovahteja estääkseen ketään vanhoista työntekijöistä jatkamasta töitään tai estävät työnantajaa palkkaamasta uusia pysyviä työntekijöitä heitä korvaamaan – heidän asiastaan tulee kyseenalainen. Sillä lakkovahteja käytetään todellisuudessa muita työntekijöitä eikä suinkaan pääasiallisesti työnantajaa vastaan. Nämä muut työntekijät ovat valmiit ottamaan vanhojen työntekijöiden vapauttamat työpaikat palkoilla, jotka vanhat työntekijät nyt hylkäävät. Tämä tosiseikka osoittaa, että muut avoimet vaihtoehdot uusille työntekijöille eivät ole yhtä hyviä kuin ne, jotka vanhat työntekijät ovat torjuneet. Siten jos vanhat työntekijät onnistuvat voimakeinoin estämään uusia työntekijöitä korvaamasta heitä, he estävät näitä uusia työntekijöitä valitsemasta heille parasta avoinna olevaa vaihtoehtoa ja pakottavat heidät johonkin huonompaan. Lakkolaiset siten vaativat muilta työntekijöiltä erityisasemaa ja käyttävät voimakeinoja ylläpitääkseen tätä erityisasemaa.
Jos yllä oleva analyysi pitää paikkansa, silmitön viha ”lakkorikkureita” kohtaan ei ole oikeutettua. Jos rikkurit koostuvat pelkästään ammattikonnista, jotka puolestaan uhkailevat väkivallalla tai jotka tosiasiallisesti eivät pysty tekemään työtä tai jos heille maksetaan tilapäisesti korkeampaa palkkaa ainoastaan tarkoituksessa teeskennellä toiminnan jatkumista kunnes vanhat työntekijät ovat pelästyneet takaisin työhön vanhoilla palkoillaan, viha saattaa olla oikeutettua. Mutta jos he ovat tosiasiallisesti pelkästään miehiä ja naisia, jotka etsivät pysyvää työpaikkaa ja ovat valmiit ottamaan ne vastaan vanhoilla palkkatasoilla, silloin he ovat työntekijöitä, jotka sysätään näitä huonompiin työpaikkoihin, jotta lakkoilevat työntekijät voivat nauttia paremmista. Ja tätä vanhojen työntekijöiden ylivoimaista asemaa voidaan pitää yllä tosiasiallisesti ainoastaan jatkuvalla väkivallan uhalla.
2.
Tunteellinen taloustiede on synnyttänyt teorioita, joita tyyni tarkastelu ei voi oikeuttaa. Eräs näistä on ajatus, että työ on yleisesti ”alipalkattua”. Tämä olisi vastaava kuin käsitys, että vapaiden markkinoiden hinnat yleisesti ovat pysyvästi liian alhaiset. Toinen eriskummallinen, mutta itsepintainen käsitys on, että kansakunnan työntekijöiden edut ovat yhtäläiset toistensa kanssa ja että yhden liiton palkankorotus jollain epäselvällä tavalla auttaa kaikkia muita työntekijöitä. Sen lisäksi, että tämä ei pidä paikkaansa, totuus on, että jos tietty liitto pystyy voimakeinoin pakottamaan jäsenilleen merkittävästi todellista markkina-arvoa korkeamman palkkatason näiden palveluista, tämä vahingoittaa kaikkia muita työntekijöitä, kuten se vahingoittaa muita yhteiskunnan jäseniä.
Jotta tämä tulee esiin selvemmin, tarkastellaan yhteisöä, jossa tosiseikkoja on merkittävästi yksinkertaistettu matemaattisesti. Oletetaan yhteisön koostuvan vain puolesta tusinaa työntekijöiden ryhmiä ja että nämä ryhmät olivat alkujaan tasavertaiset toisiinsa nähden kokonaispalkoissaan ja tuotteidensa markkina-arvoissa.
Sanotaan, että nämä kuusi työntekijöiden ryhmää koostuvat (1) maataloustyöntekijöistä, (2) kaupan työntekijöistä, (3) vaatetusalan työntekijöistä, (4) kaivostyöläisistä, (5) rakennustyöntekijöistä ja (6) rautateiden työntekijöistä. Heidän palkkatasonsa, määritettynä ilman mitään pakottamista, eivät välttämättä ole yhdenmukaiset; mutta määritetään niille jokaiselle kuitenkin alkuperäinen indeksinumero 100 perustaksi. Oletetaan nyt, että jokainen ryhmä muodostaa kansallisen liiton ja pystyy saattamaan voimaan vaatimuksensa ei pelkästään suhteessa taloudelliseen tuottavuuteensa vaan myös suhteessa poliittiseen valtaansa ja strategiseen asemaansa. Oletetaan lopputuloksena olevan, että maataloustyöntekijät eivät pysty nostamaan lainkaan palkkojaan, kaupan työntekijät pystyvät saamaan 10 prosentin korotuksen, vaatetusalan työntekijät 20 prosenttia, kaivostyöläiset 30 prosenttia, rakennustyöntekijät 40 prosenttia ja rautatieläiset 50 prosenttia.
Tehdyillä oletuksilla tämä tarkoittaa, että keskimääräinen palkkojen korotus on ollut 25 prosenttia. Oletetaan vielä matemaattisen yksinkertaisuuden vuoksi, että jokaisen ryhmän työntekijöiden tuottaman tuotteen hinta nousee samalla prosenttimäärällä kuin kyseisen ryhmän palkat. (Useista syistä, mukaan luettuna tosiasia, että työvoimakustannukset eivät edusta kaikkia kustannuksia, hinnat eivät nouse näin – eivät varmastikaan millään lyhyellä aikavälillä. Mutta joka tapauksessa luvut palvelevat havainnollistamaan kuvattua perusperiaatetta.)
Nyt tilanne on siis sellainen, jossa elinkustannukset ovat nousseet keskimäärin 25 prosenttia. Maataloustyöntekijöiden tilanne on merkittävästi huonompi suhteessa siihen, mitä he voivat ostaa, vaikka heillä ei ole ollut rahapalkan alennusta. Kaupan työntekijät, vaikka he saivat 10 prosentin rahapalkan korotuksen, ovat huonommassa asemassa kuin ennen korotuksia. Jopa vaatetusalan työntekijät 20 prosentin rahapalkan korotuksellaan ovat epäedullisessa asemassa verrattuna aikaisempaan tilanteeseensa. Kaivostyöläiset 30 prosentin rahapalkan korotuksellaan ovat saaneet ostovoimaansa vain vähäisen korotuksen. Rakennustyöntekijät ja rautatieläiset ovat luonnollisesti hyötyneet, mutta todellisuudessa paljon vähemmän kuin miltä se vaikuttaa.
Mutta jopa tällaiset laskelmat nojaavat oletukseen, että pakotetut palkkojen korotukset eivät ole aikaansaaneet työttömyyttä. Tämä pitää todennäköisesti paikkansa ainoastaan, jos korotusta palkoissa täydentää vastaava lisäys rahassa ja pankkiluotoissa; ja jopa silloin on epätodennäköistä, että tällaiset vääristymät palkkatasoissa voidaan saavuttaa ilman työttömyyspesäkkeiden luomista – erityisesti aloilla, joilla palkat ovat nousseet eniten. Jos tällaista liittynyttä rahataloudellista inflaatiota ei ilmene, pakotetut palkkojen korotukset aiheuttavat laajalle levinnyttä työttömyyttä.
Työttömyyden ei välttämättä tarvitse olla suurinta prosenttimääräisesti niiden liittojen joukossa, joiden palkkoja on nostettu eniten, sillä työttömyys siirtyy ja jakaantuu suhteessa erilaisten töiden kysynnän suhteelliseen joustoon ja suhteessa useiden erilaisten töiden ”yhteiseen” kysynnän luonteeseen. Kuitenkin kun kaikki nämä myönnytykset on tehty, jopa ryhmien, joiden palkkoja on korotettu eniten, huomataan otaksuttavasti olevan huonommassa tilanteessa kuin aiemmin, kun lasketaan heidän työttömien ja työllistettyjen jäsentensä keskiarvo. Ja tietysti hyvinvoinnin kannalta kärsitty tappio on paljon suurempi kuin tappio pelkästään matemaattisesti, koska työttömien kokemat psykologiset tappiot ylittävät suuresti niiden saamat psykologiset hyödyt, joiden tulot ovat hiukan nousseet ostovoimassa mitattuna.
Tilannetta ei voida myöskään korjata tarjoamalla työttömyyskorvauksia. Ensinnäkin tällainen apu maksetaan suuressa määrin suoraan tai epäsuorasti työssäkäyvien palkoista. Siten se alentaa näitä palkkoja. Lisäksi ”riittävät” tukimaksut, kuten on jo tullut esille, luovat työttömyyttä. Ne luovat sitä monilla tavoin. Kun vahvat ammattiliitot menneisyydessä katsoivat asiakseen pitää huolta työttömistä jäsenistään, ne harkitsivat tarkoin ennen sellaisen palkan vaatimista, joka aiheuttaisi raskaan työttömyyden. Mutta silloin kun yleinen veronmaksaja pakotetaan maksamaan tukijärjestelmä liiallisten palkkatasojen aiheuttamista työttömistä, tämä taltutin liittojen ylettömille vaateille poistuu. Kuten myös on jo tullut ilmi, ”riittävä” korvaus saa jotkut henkilöt jättämään työn etsinnän kokonaan ja toiset katsomaan, että heitä todellisuudessa ei pyydetäkään tekemään työtä tarjotulla palkalla, vaan ainoastaan palkan ja tuen välisellä erotuksella. Ja raskas työttömyys tarkoittaa, että tuotteita valmistetaan vähemmän, että kansakunta on köyhempi ja että kaikille on vähemmän.
Ammattiyhdistysliikkeen pelastuksen apostolit yrittävät toisinaan tarjota toista vastausta juuri esittämääni ongelmaan. Saattaa pitää paikkansa, he myöntävät, että vahvojen liittojen jäsenet hyväksikäyttävät nykyään muun muassa liittoutumattomia työntekijöitä, mutta parannuskeino on yksinkertainen: kaikki liittojen jäseniksi. Keino ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Ensinnäkin, huolimatta valtavista poliittisista rohkaisuista (joissain tapauksissa voitaisiin sanoa pakotteista) liittoutumiselle Wagner lainsäädännön ja muiden lakien perusteella ei ole sattumaa, että vain neljäsosa tämän kansakunnan tuottavasti työllistetyistä työntekijöistä kuuluu ammattiliittoihin. Liittoutumiselle suopeat olosuhteet ovat paljon erityisemmät kuin yleisesti tunnistetaan. Mutta jopa jos yleinen järjestäytyminen saavutettaisiin, liitot eivät voi olla yhtäläisen voimakkaita yhtään sen enempää kuin ne ovat nykyään. Jotkut työntekijäryhmät ovat paljon paremmassa strategisessa asemassa kuin toiset, mikä voi johtua joko väen lukumäärästä, tuotetun tuotteen tarpeellisemmasta luonteesta, muiden toimialojen riippuvuudesta toimialasta tai vaikka ryhmän paremmasta kyvystä käyttää pakottavia menetelmiä ansioista päätettäessä. Mutta oletetaan, ettei näin olisi? Huolimatta oletuksen sisäisestä ristiriitaisuudesta oletetaan, että kaikki työntekijät pystyisivät nostamaan palkkojaan yhtäläisellä prosentilla pakottavia keinoja käyttäen? Kenenkään tilanne ei pitkällä aikavälillä olisi parempi kuin jos palkkoja ei olisi nostettu lainkaan.
3.
Tämä johtaa kysymyksen ytimeen. Yleensä oletetaan, että palkankorotukset saavutetaan työnantajien voittojen kustannuksella. Näin todellakin saattaa tapahtua lyhyen aikaa tai erityisolosuhteissa. Jos palkkoja pakotetaan ylös tietyssä yrityksessä sellaisessa kilpailutilanteessa muiden kanssa, ettei se voi nostaa hintojaan, korotus tulee sen voitoista. Kuitenkin tällaista ilmenee hyvin epätodennäköisesti, jos palkankorotus tapahtuu koko toimialan laajuisesti. Useimmissa tapauksissa toimiala nostaa hintojaan ja siirtää palkankorotukset kuluttajille. Koska pääosa näistä otaksuttavasti koostuu työntekijöistä, heidän reaalipalkkansa yksinkertaisesti alenee heidän joutuessaan maksamaan enemmän tietystä tuotteesta. Pitää paikkansa, että korotettujen hintojen seurauksena kyseisen toimialan tuotteiden myynti saattaa laskea siten, että voittojen määrä toimialalla vähenee, joskin työllisyys ja kokonaispalkkaus toimialalla todennäköisesti vähenevät vastaavassa määrin.
Epäilemättä on mahdollista kehittää esimerkki, jossa koko toimialan voitot vähenevät ilman minkäänlaista vastaavaa vähennystä työllisyydessä – toisin sanoen esimerkki, jossa palkkojen korotus tarkoittaa vastaavaa kokonaispalkkojen lisäystä ja jossa kokonaiskustannukset tulevat toimialan voitoista ilman yhdenkään yrityksen häviämistä. Tällainen lopputulos ei ole todennäköinen, mutta se on kuviteltavissa.
Oletetaan esimerkiksi rautateiden kaltainen toimiala, joka ei pysty aina siirtämään palkankorotuksia yleisölle korkeampien hintojen muodossa, koska valtion määräykset eivät sitä salli. (Itse asiassa rautateiden palkkatasojen suuriin korotuksiin on liittynyt mitä rajuimmat seuraukset rautateiden työllisyydelle. Työntekijöiden määrä Amerikan rautateiden luokassa I saavutti huippunsa vuonna 1920 ja oli 1 685 000 keskipalkan ollessa 66 senttiä tunnilta; se laski 969 000:een vuonna 1931, jolloin keskipalkka oli 67 senttiä tunnilta; ja se vajosi vuonna 1938 lisää 699 000:een 74 sentin keskipalkalla tunnilta. Mutta voimme perustelujen nimissä sivuuttaa tositapahtumat hetkeksi ja keskustella oletetusta tapauksesta.)
Liitoille on mahdollista vähintäänkin lyhyellä aikavälillä saavuttaa hyötyjä työnantajien ja sijoittajien kustannuksella. Sijoittajilla oli aikanaan likvidejä varoja. Mutta he ovat laittaneet ne esimerkiksi rautatieliiketoimintaan. He ovat muuttaneet ne kiskoiksi ja ratapohjaksi, rahtivaunuiksi ja vetureiksi. Aikoinaan heidän pääomansa olisi voinut muuntua miksi tahansa tuhansista muodoista, mutta nyt se on niin sanotusti loukussa yhteen tiettyyn muotoon. Rautatieläisten liitto voi pakottaa heidät hyväksymään pienempiä tuottoja tälle jo sijoitetulle pääomalle. Sijoittajien kannattaa jatkaa rautatien toimintaa, jos he pystyvät ansaitsemaan jotain operatiivisten kulujen lisäksi, jopa jos se on vain yksi kymmenesosa prosenttia heidän sijoitukselleen.
Mutta tähän liittyy väistämätön seuraus. Jos heidän rautateihinsä sijoittamansa raha tuottaa vähemmän kuin raha, jonka he voivat sijoittaa muihin toimialoihin, sijoittajat eivät laita senttiäkään lisää rautateihin. He saattavat korvata ensin muutamia kuluneita asioita suojellakseen jäljellä olevan pääomansa pieniä tuottoja, mutta pitkällä aikavälillä he eivät viitsi korvata edes asioita, jotka ovat vanhentuneet tai hajoavat. Jos kotimaahan sijoitettu pääoma tuottaa heille vähemmän kuin ulkomaille sijoitettu, he sijoittavat ulkomaille. Jos he eivät löydä riittävää tuottoa mistään korvauksena riskeistään, he lopettavat sijoittamisen kokonaan.
Siten pääoman hyväksikäyttö työvoiman avulla voi parhaimmillaankin olla vain tilapäistä. Se tulee päättymään pikaisesti. Itse asiassa se ei niinkään pääty siten kuin oletetussa esimerkissämme kävi, vaan pakottamalla marginaaliset yritykset lopettamaan kokonaan, työttömyyden kasvuna ja palkkojen ja tuottojen pakkosopeuttamisena uudelleen pisteeseen, jossa mahdollisuudet normaaleille (tai epänormaaleille) voitoille johtavat työllisyyden ja tuotannon jatkamiseen. Mutta sillä välin hyväksikäytön seurauksena työttömyys ja vähentynyt tuotanto ovat tehneet jokaisen köyhemmäksi. Vaikka sillä hetkellä työvoimalla on suurempi suhteellinen osuus kansantulosta, se laskee absoluuttisesti; siten työvoiman suhteelliset hyödyt näinä lyhyinä ajanjaksoina saattavat tarkoittaa Pyrrhoksen voittoa: se saattaa tarkoittaa, että myös työvoima saa alemman kokonaismäärän reaalisena ostovoimana.
4.
Siten päädytään johtopäätökseen, että liitot, vaikka ne saattavat pystyä hetkeksi turvaamaan jäsenilleen korotuksen rahapalkoissa osittain työnantajien ja vielä enemmän ei-liittoutuneiden työntekijöiden kustannuksella, eivät pitkällä aikavälillä ja kaikille työntekijöille kokonaisuutena lisää reaalipalkkoja lainkaan.
Uskomus, että ne niin tekisivät, nojaa sarjaan harhakäsityksiä. Yksi näistä on erhe post hoc ergo propter hoc: se näkee valtavan viime vuosisadan jälkipuoliskon palkkojen nousun, joka perustuu pääasiallisesti pääomasijoitusten kasvuun ja tieteelliseen ja tekniseen edistykseen, ja lukee sen liittojen ansioksi, koska liitot kasvoivat myös samana ajanjaksona. Mutta pääasiallisesti harhakäsitykseen johtaa se, että on keskitytty ainoastaan siihen, mitä liittojen vaatimukset palkkojen korotuksista tarkoittavat lyhyellä aikavälillä tietyille työpaikkansa säilyttäneille työntekijöille kokonaan unohtaen jäljittää tämän korotuksen vaikutuksia työllisyydelle, tuotannolle ja kaikkien työntekijöiden elinkustannuksille – mukaan luettuna niiden elinkustannukset, jotka pakottivat korotukset.
Voidaan mennä tätä johtopäätöstä pidemmällekin ja esittää kysymys, ovatko liitot todellisuudessa estäneet reaalipalkkoja nousemasta pitkällä aikavälillä ja kaikille työntekijöille kokonaisuutena siinä laajuudessa, johon ne muutoin olisivat nousseet. Liitot ovat varmasti olleet palkkoja hidastava tai alentava voima, jos niiden nettovaikutus on ollut työvoiman tuottavuuden väheneminen; ja voimme kysyä, eikö asia ole juuri näin.
Suhteessa tuottavuuteen on tosin mainittava jotain liittojen toimintamalleista myös niiden eduksi. Joillain aloilla ne ovat vaatineet standardeja lisätäkseen taitojen ja kykyjen tasoa. Ja aikaisessa historiassaan ne tekivät paljon suojellakseen jäsentensä terveyttä. Kun työvoimaa oli paljon saatavilla, yksittäiset työnantajat pyrkivät usein hyötymään hoputtamalla työntekijöitään ja teettämällä heillä pitkiä päiviä terveydellisistä haittavaikutuksista piittaamatta, koska työntekijät voitiin helposti korvata toisilla. Ja toisinaan tietämättömät ja lyhytnäköiset työnantajat jopa heikensivät omia voittojaan ylityöllistämällä työntekijöitään. Kaikissa näissä tapauksissa liitot kelvollisia standardeja vaatimalla lisäsivät usein jäsentensä terveyttä ja laajempaa hyvinvointia samaan aikaan kuin ne nostivat heidän reaalipalkkojaan.
Mutta viime vuosina, kun niiden valta on kasvanut ja pitkälle harhaanjohdettu yleinen mielipide on johtanut siihen, että yhteiskunnan vastaisia käytäntöjä siedetään tai hyväksytään, liitot ovat ylittäneet oikeutetut päämääränsä. Pitkällä aikavälillä ei ollut etu pelkästään terveydelle ja hyvinvoinnille vaan myös tuotannolle, että 70-tuntinen työviikko lyhennettiin 60 tuntiin. Oli etu terveydelle ja vapaa-ajalle vähentää 60-tuntinen työviikko 48 tuntiin. Oli etu vapaa-ajalle, muttei välttämättä tuotannolle ja tuloille, alentaa 48-tuntinen työviikko 44 tuntiin viikossa. Arvo terveydelle ja vapaa-ajalle työviikon lyhentämisestä 40 tuntiin on paljon vähäisempi, alennus tuotannossa ja tuloissa taas paljon selkeämpi. Mutta liitot puhuvat nyt 35 tunnin tai 30 tunnin työviikoista ja usein ajavat niitä samalla kiistäen, että ne alentaisivat tai voisivat alentaa tuotantoa tai tuloja.
Liittojen toimintamalli ei ole toiminut tuottavuuden vastaisesti ainoastaan työtuntien alennuksissa. Itse asiassa se on ollut yksi vähiten vahingollisista tavoista, joilla se on sitä tehnyt, sillä ainakin korvaava hyöty on ollut selvä. Monet liitot ovat vaatineet jäykkiä työn alaosastoihin pilkkomisia, mikä on nostanut tuotantokustannuksia ja ajanut kalliisiin ja naurettaviin ”toimivallallisiin” kiistoihin. Ne ovat vastustaneet tuotantomäärään tai tehokkuuteen perustuvaa maksua ja vaatineet samaa tuntipalkkaa kaikille jäsenilleen huolimatta eroista tuottavuudessa. Ne ovat vaatineet ylennyksien perusteena senioriteettia ansioiden sijaan. Ne ovat panneet alulle tahallisia hidastuksia verukkeella, että niillä taistellaan ”nopeuttamisia” vastaan. Ne ovat parjanneet, vaatineet erottamista ja toisinaan julmasti mukiloineet henkilöitä, jotka ovat tehneet enemmän työtä kuin työkaverinsa. Ne ovat vastustaneet koneistamista tai koneiden parantamista. Ne ovat vaatineet työllistämissääntöjä edellyttääkseen enemmän ihmisiä tai enemmän aikaa tietyn tehtävän suorittamiseksi. Ne ovat jopa vaatineet työnantajien tuhoutumisen uhallakin sellaisten ihmisten palkkaamista, joita ei lainkaan tarvita.
Useimpia näistä toimintamalleista on seurattu oletuksella, että työtä on tehtävänä vain kiinteä määrä, tietty ”työpooli”, joka täytyy levittää mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä ja mahdollisimman monelle työtunnille, jottei sitä kuluteta liian pian. Tämä oletus on kertakaikkisen väärä. Todellisuudessa ei ole olemassa mitään rajoitusta tehtävän työn määrälle. Työ luo työtä. Se mitä A tuottaa, muodostaa kysynnän sille, mitä B tuottaa.
Mutta koska tämä virheellinen oletus elää ja koska liittojen toimintamallit perustuvat siihen, niiden nettovaikutus on ollut tuottavuuden vähentäminen alle sen, mitä se olisi muutoin ollut. Siten niiden nettovaikutus pitkällä aikavälillä ja kaikille työntekijäryhmille on ollut vähentää reaalipalkkoja – tarkoittaen palkkoja suhteessa ostettaviin hyödykkeisiin – alle tason, jolle ne muutoin olisivat nousseet. Todellinen syy valtavalle reaalipalkkojen kasvulle viimeisen puolen vuosisadan aikana (erityisesti Amerikassa) on ollut, toistan, pääoman kertyminen ja sen mahdollistama valtava teknologinen edistyminen.
Alennus reaalipalkkojen kasvun tasossa ei tietenkään ole liittojen luonteeseen kuuluva sisäsyntyinen aikaansaannos. Se on ollut seurausta lyhytnäköisistä toimintamalleista. Niitä on vielä aikaa muuttaa.