Taloudesta kirjoittavat harrastelijat kyselevät aina ”oikeudenmukaisten” hintojen ja ”oikeudenmukaisten” palkkojen perään. Nämä sumeat mielikuvat taloudellisesta oikeudenmukaisuudesta ovat siirtyneet meille keskiajalta. Klassiset taloustieteilijät ratkaisivat sen sijaan erilaisen käsitteen – funktionaaliset hinnat ja funktionaaliset palkat. Funktionaaliset hinnat ovat sellaisia, jotka kannustavat suurimpaan tuotantovolyymiin ja suurimpaan myyntivolyymiin. Funktionaaliset palkat ovat niitä, jotka pyrkivät aikaansaamaan suurimman määrän työllisyyttä ja suurimman kokonaispalkkasumman.
Funktionaalisten palkkojen käsitteen ovat ottaneet vinoutuneessa muodossa haltuunsa marxilaiset ja heidän tietämättömät seuraajansa, ostovoimakoulukunta. Molemmat näistä ryhmistä jättävät jalostamattomille mielille kysymyksen siitä, ovatko olemassa olevat palkkatasot ”reiluja”. Todellinen kysymys, he väittävät, kuuluu toimivatko ne. Ja ainoat toimivat palkat, he kertovat, ainoat palkat, jotka estävät välittömän taloudellisen romahduksen, ovat palkkoja, jotka mahdollistavat, että työläiset voivat ”ostaa takaisin luomansa tuotteen”. Marxilaiset ja ostovoimakoulukunnat yhdistävät jokaisen menneisyyden laman edeltävään epäonnistumiseen maksaa tällaisia palkkoja. Ja ei ole väliä millä hetkellä he puhuvat, he ovat varmoja, etteivät palkat ole vielä riittävän korkeita tuotteen takaisinostamiseksi.
Opinkappale on osoittautunut erityisen tehokkaaksi liittojen johtajien käsissä. Epätoivoisina kyvystään nostattaa yleisön epäitsekästä mielenkiintoa tai ylipuhua työnantajia (lähtökohtaisesti pahansuopia) koskaan olemaan ”reiluja” he ovat tarttuneet laskelmoidusti yleisön itsekkäisiin etuihin vetoavaan väitteeseen ja pelotellet sen pakottamaan työnantajat myöntymään vaateisiinsa.
Mutta kuinka voidaan tietää tarkalleen, milloin työvoimalla on ”riittävästi tuotteen takaisinostamiseksi”? Tai koska sillä on enemmän kuin riittävästi? Kuinka voidaan määrittää, mikä on juuri oikea summa? Koska opinkappaleen kannattajat eivät vaikuta selkeästi pyrkineen antamaan mitään vastausta näihin kysymyksiin, on meidän harteillamme yrittää itse löytää vastaukset.
Eräät teorian tukijat vaikuttavat viittaavan, että jokaisen toimialan työntekijöiden tulisi saada riittävästi ostaakseen takaisin valmistamansa tuotteen. Mutta he eivät varmasti voi tarkoittaa, että halpojen mekkojen tekijöillä on riittävästi halpojen mekkojen ostoon ja minkkiturkkien tekijöille tulisi olla riittävästi minkkiturkkien ostoon; tai että Fordin tehtaalla työskentelevien tulisi saada riittävästi Fordien ostoon ja työntekijöiden Cadillacin tehtaalla riittävästi Cadillacien ostoon.
On kuitenkin opettavaista muistuttaa, että liitot autoteollisuudessa, aikana jolloin pääosa heidän jäsenistään oli jo maan tulonsaajien ylimmässä kolmanneksessa ja sen viikkoansiot valtion tilastojen mukaan olivat 20 prosenttia korkeammat kuin keskimääräinen palkka tehtaissa ja lähes kaksinkertaiset keskimääräiseen kaupan alan palkkaan nähden, vaativat 30 prosentin korotusta, jotta jäsenistö voisi erään heidän puhemiehensä mukaan ”vahvistaa nopeasti laskevaa kykyämme omaksua tuotteita, joiden tuotantoon meillä on valmiutta.”
Entäpä sitten keskimääräinen tehdastyöläinen ja kaupan työntekijä? Jos näissä olosuhteissa autoteollisuuden työntekijä tarvitsee 30 prosentin korotuksen pitääkseen talouden poissa romahdukselta, riittäisikö pelkkä 30 prosenttia muille? Vai vaatisivatko he 55–160 prosentin korotuksia vastaavan ostovoiman saamiseksi kuin autoteollisuuden työntekijät? (Voidaan olla varmoja – jos palkkavaatimusten historia jopa yksittäisissä liitoissa antaa minkäänlaista viitettä – että jos tämä viimeinen ehdotus olisi tehty, autoteollisuuden työntekijät olisivat vaatineet olemassa olevien palkkaerojen ylläpitämistä; sillä intohimo taloudelliseen tasa-arvoon liittojen jäsenten keskuudessa, kuten muuallakin, on muutamaa harvaa hyväntekijää ja pyhimystä lukuun ottamatta intohimoa saada yhtä paljon kuin taloudellisessa vaa’assa yläpuolella olevat jo saavat, enemmin kuin intohimoa antaa alapuolella oleville yhtä paljon kuin jo saadaan. Mutta tarkoituksena on keskittyä tietyn talousteorian logiikkaan ja paikkansapitävyyteen eikä näihin ahdistaviin heikkouksiin ihmisen luonteessa.)
2.
Väite, että työvoiman tulisi saada riittävästi ostaakseen tuotteen takaisin, on pelkästään yleisen ”ostovoima-argumentin” erityismuoto. On riittävän täsmällistä väittää, että palkat ovat työntekijöiden ostovoima. Mutta pitää yhtä lailla paikkansa, että jokaisen ansiot – kauppiaan, vuokranantajan, työnantajan – ovat hänen ostovoimansa ostaa sitä, mitä muilla on myytävänä. Yksi tärkeimmistä asioista, johon muut joutuvat löytämään ostajia, on heidän työpalvelunsa.
Kaikella tällä on myös kääntöpuolensa. Vaihdantataloudessa jokaisen tulot ovat jonkun muun kuluja. Jokainen korotus tuntipalkkoihin, kunnes se tasapainottuu vastaavalla korotuksella tunnin tuottavuuteen, on lisäys tuotantokustannuksiin. Tilanteessa, jossa valtio sääntelee hintoja ja kieltää kaikki hinnankorotukset, lisäys tuotantokustannuksiin vie voitot marginaalisilta tuottajilta, pakottaa ne pois liiketoiminnasta, tarkoittaa tuotannon supistumista ja työttömyyden kasvua. Jopa silloin, kun hinnankorotus on mahdollinen, korkeampi hinta lannistaa ostajia, supistaa markkinoita ja johtaa myös työttömyyteen. Jos 30 prosentin korotus tuntipalkkoihin koko piirissä pakottaa 30 prosentin korotuksen hintoihin, työvoima ei voi ostaa tuotetta enempää kuin alun perinkään, ja karuselli joutuu käynnistymään taas alusta.
Epäilemättä monet ovat taipuvaisia vastustamaan väitettä, että 30 prosentin korotus palkkoihin pakottaa yhtä suuren lisäyksen hintoihin. Pitää paikkansa, että tämä vaikutus voi seurata ainoastaan pitkällä aikavälillä ja ainoastaan, jos raha- ja luottopolitiikka sen sallivat. Jos raha ja luotto ovat niin joustamattomia, etteivät ne lisäänny, kun palkkoja pakotetaan ylös (ja jos oletetaan, että korkeammat palkat eivät ole oikeutettuja nykyisellä työn tuottavuudella dollarimääräisesti), silloin palkkatasojen korottamisen pääasiallinen vaikutus on työttömyys.
Ja siinä tapauksessa on todennäköistä, että kokonaispalkkasummat sekä dollarimääräisesti että reaaliostovoimana ovat alhaisempia kuin aiemmin. Sillä notkahdus työllisyydessä (liittojen toimintamallien aikaansaamana eikä teknologian kehityksen ylimenovaiheen seurauksena) väistämättä tarkoittaa, että kaikille valmistetaan vähemmän tuotteita. Ja on epätodennäköistä, että työvoima tasoittaa tuottavuuden todellisen vähenemisen saamalla suuremman suhteellisen osuuden jäljellä olevasta tuotannosta. Sillä sekä Paul H. Douglas Amerikassa että A. C. Pigou Englannissa, ensimmäinen suuresta tilastomäärästä analysoiden ja jälkimmäinen lähes puhtaasti päättelyn avulla, päätyivät itsenäisesti johtopäätökseen, että työvoiman kysynnän jousto on jossain välillä –3 ja –4. Tämä tarkoittaa vähemmän teknisellä kielellä, että ”prosentin vähennys reaalipalkassa on taipuvainen lisäämään työvoiman kokonaiskysyntää ei vähemmällä kuin 3 prosentilla”.[1] Tai toisin ilmaistuna, ”Jos palkkoja korotetaan yli rajatuottavuuden, työllisyyden vähennys on tavallisesti kolme tai neljä kertaa suurempi kuin lisäys tuntipalkoissa”[2], joten työntekijöiden kokonaisansiot alenevat vastaavasti.
Silloinkin, jos näiden lukujen tulkitaan edustavan ainoastaan työvoiman kysynnän joustoa tiettynä menneisyyden ajanjaksona eikä välttämättä ennustavan tulevaisuutta, ne ansaitsevat mitä vakavimman huomion.
3.
Mutta oletetaan nyt, että palkkatasojen korotukseen liittyy tai sitä seuraa riittävä lisäys rahassa ja luotossa sallien sen toteutumisen ilman vakavan työttömyyden syntymistä. Jos oletetaan, että aikaisempi palkkojen ja hintojen välinen suhde oli itsessään ”normaali” pitkäaikainen suhde, on todennäköistä, että esimerkiksi palkkatasoihin pakotettu 30 prosentin korotus johtaa lopulta suurin piirtein samansuuruiseen prosenttikorotukseen hinnoissa.
Uskomus, että hinnankorotus olisi merkittävästi alhaisempi nojaa kahteen pääerheeseen. Ensimmäinen on, että keskitytään ainoastaan tietyn yrityksen tai toimialan suoriin työvoimakustannuksiin ja näiden oletetaan edustavan kaikkia mukaan kuuluvia työvoimakustannuksia. Mutta tämä on perusvirhe erehtyä pitämään osaa kokonaisuutena. Jokainen ”toimiala” ei edusta ainoastaan yhtä osioita ”vaakasuoraa” tuotantoprosessia, vaan myös yhtä osioita tuossa prosessissa ”pystysuoraan”. Siten suorat työvoimakustannukset autojen valmistamisesta autotehtaassa saattavat olla vähemmän kuin esimerkiksi kolmannes kokonaiskustannuksista; ja tämä saattaa johtaa harkitsemattoman päättelemään, että 30 prosentin korotus palkoissa johtaisi ainoastaan 10 prosentin korotukseen tai vähempään autojen hinnoissa. Mutta tällöin sivuutetaan epäsuorat palkkakustannukset raaka-aineissa ja hankituissa osissa, kuljetusmaksuissa, uusissa tehtaissa tai uusissa laitteissa tai jälleenmyyjien katteissa.
Valtion arvioit osoittavat, että viidentoista vuoden ajanjaksona 1929–1943 ansiotulot kattoivat Yhdysvalloissa keskimäärin 69 prosenttia kansantulosta. Nämä ansiotulot täytyi luonnollisesti maksaa kansantuotteesta. Vaikka tuohon lukuun täytyisi tehdä sekä vähennyksiä että lisäyksiä kelvollisen ”työvoiman” ansiotulojen arvion saamiseksi, tältä pohjalta voidaan olettaa, että työvoimakustannukset eivät voi olla vähempää kuin kaksi kolmasosaa kokonaistuotantokustannuksista ja saattavat olla yli kolme neljännestä (riippuen ”työvoiman” määritelmästä). Jos valitaan alhaisempi näistä kahdesta arviosta ja oletetaan myös, että dollarimääräiset voittomarginaalit olisivat muuttumattomat, tulee ilmeiseksi, että 30 prosentin yleinen korotus palkkakuluihin tarkoittaisi lähes 20 prosentin lisäystä hintoihin.
Mutta tällainen muutos tarkoittaisi, että dollarimääräisellä voittomarginaalilla, joka edustaa sijoittajien, johtajien ja itsenäisten ammatinharjoittajien tuloja, olisi silloin ehkäpä vain 84 prosenttia aikaisemmasta ostovoimasta. Tämän pitkäaikainen vaikutus aiheuttaisi investointien ja uusien yritysten vähenemisen siihen verrattuna, mitä se olisi muutoin, ja seurauksena olevan henkilöiden siirtymisen itsenäisten ammatinharjoittajien alemmista riveistä palkansaajien ylempiin riveihin, kunnes aikaisempi suhde on lähes palautunut. Mutta tämä on ainoastaan toinen tapa sanoa, että 30 prosentin korotus palkkoihin oletetuissa olosuhteissa tarkoittaa lopulta myös 30 prosentin korotusta hintoihin.
Tästä ei välttämättä seuraa, että palkansaajat eivät saisi mitään suhteellisia hyötyjä. He saisivat suhteellisen hyödyn ja muu osa väestöstä kärsisi suhteellisen tappion ylimenokauden aikana. Mutta on epätodennäköistä, että tämä suhteellinen hyöty tarkoittaisi absoluuttista hyötyä. Sillä tässä käsitellyn kaltainen kulujen ja hintojen suhteen muutos voi vaivoin tapahtua aiheuttamatta työttömyyttä ja epätasapainoista, keskeytynyttä tai vähentynyttä tuotantoa. Joten vaikka työvoima saattaa saada suuremman siivun pienemmästä kokonaisuudesta siirtymän ja sopeutumisen aikana uuteen tasapainotilaan, on kyseenalaista, olisiko tämä absoluuttisesti suurempi (ja se voi helposti olla pienempi) kuin aikaisempi kapeampi siivu suuremmasta kokonaisuudesta.
4.
Tästä päästään taloudellisen tasapainon yleiseen merkitykseen ja vaikutukseen. Tasapainopalkat ja -hinnat ovat palkkoja ja hintoja, jotka täsmäävät kysynnän ja tarjonnan. Jos joko valtion tai yksityisen pakottamisen kautta pyritään nostamaan hintoja yli niiden tasapainotason, kysyntä vähenee ja siten tuotanto vähenee. Jos hintoja pyritään painamaan alle niiden tasapainotason, voittojen pieneneminen tai pois pyyhkiytyminen tarkoittaa tarjonnan tai uuden tuotannon vähenemistä. Siten pyrkimys pakottaa hintoja joko yli tai alle niiden tasapainotasojen (ne ovat tasoja, joita kohden vapaat markkinat jatkuvasti pyrkivät) vähentää työllisyyden ja tuotannon volyymin alle sen, mitä se muutoin olisi ollut.
Palataanpa takaisin oppiin, että työvoiman tulee saada ”riittävästi ostaakseen takaisin tuotteen”. Tulisi olla ilmeistä, että kansantuotetta ei luo eikä saa aikaan pelkästään valmistavan teollisuuden työvoima. Sen aikaansaavat kaikki – toimistotyöntekijät, asiantuntijat, viljelijät, suuret ja pienet työnantajat, sijoittajat, kauppiaat, teurastajat, pienten apteekkien ja huoltoasemien omistajat – kaikki, jotka osallistuvat tuotteen tekemiseen.
Mitä tulee hintoihin, palkkoihin ja voittoihin, jotka määrittävät tuotteen jakelun, parhaita hintoja eivät ole korkeimmat hinnat, vaan hinnat, jotka kannustavat suurimpaan tuotantovolyymiin ja suurimpaan myyntivolyymiin. Parhaat työn palkkatasot eivät ole korkeimmat palkkatasot, vaan ne, jotka sallivat täyden tuotannon, täystyöllisyyden ja suurimman pysyvän kokonaispalkkasumman. Parhaat voitot toimialan mutta myös työvoiman näkökulmasta eivät ole alhaisimmat voitot, vaan voitot, jotka kannustavat eniten ihmisiä ryhtymään työnantajiksi tai tarjoamaan enemmän työllisyyttä kuin aiemmin.
Jos taloutta pyritään ajamaan yhden ryhmän tai luokan eduksi, vahingoitetaan tai tuhotaan kaikkia ryhmiä, mukaan luettuna juuri kyseisen luokan jäseniä, joiden etua on pyritty ajamaan. Taloutta tulee edistää kaikkien eduksi.