Nykyään monien ihmisten osoittama närkästys ”voittojen” sanan mainitsemisen jälkeen viittaa siihen, kuinka vähäistä on ymmärrys elintärkeästä tehtävästä, joka voitoilla on taloudessa. Käsityskyvyn lisäämiseksi käymme läpi vielä uudelleen luvussa viisitoista esitettyjä asioita hintajärjestelmästä, mutta tällä kertaa hiukan eri näkökulmasta.
Voitot eivät itse asiassa ole pääosassa kokonaistaloudessa. Yritysten nettotulot viitenätoista vuonna 1929–1943 olivat keskimäärin vähemmän kuin viisi prosenttia kokonaiskansantulosta. Silti ”voitot” ovat tulojen muoto, jota kohtaan on eniten vihamielisyyttä. On merkille pantavaa, että vaikka on olemassa termi ”keinottelija”[1] leimaamaan väitetysti ylettömiä voittoja tekevää, ei kuitenkaan löydy vastaavia termejä ”palkankiskoja” – tai ”tappioiden aiheuttaja”. Kuitenkin parturin omistajan voitot saattavat keskimääräisesti olla paitsi paljon vähemmän kuin elokuvatähden tai terästehtaan johtajan palkka myös vähemmän kuin keskimääräinen ammattityövoiman palkka.
Aihepiiriä varjostavat kaikenlaiset tosiasioiden sekaannukset. General Motorsin, maailman suurimman teollisuusyrityksen, kokonaisvoittoja pidetään ikään kuin tavanomaisina eikä suinkaan poikkeuksellisina. Harvat ihmiset ovat tietoisia yritysten lakkauttamisasteesta. He eivät tiedä (lainaus TNEC-tutkimuksesta), että ”jos edeltäneen viimeisen viidenkymmenen vuoden ajanjakson liiketoiminnan olosuhteet vallitsevat, seitsemän kymmenestä nyt aukeavasta ruokakaupasta selviää toiselle vuodelleen; ainoastaan neljä kymmenestä voi odottaa juhlistavansa neljättä syntymäpäiväänsä”. He eivät tiedä, että joka vuosi vuodesta 1930 vuoteen 1938 verotulotilastojen perusteella tappioita näyttäneiden yritysten määrä ylitti voittoa tekevät yritykset.
Kuinka paljon ovat keskimääräiset voitot? Mitään luotettavaa arvioita ei ole tehty, joka ottaisi huomioon kaikenlaisen toiminnan, eri yritysmuodot ja riittävän määrän hyviä ja huonoja vuosia. Mutta eräät varteenotettavat taloustieteilijät uskovat, että pitkän ajanjakson aikana – kun on vähennetty kaikki tappiot, ”vähimmäisriskitön” korko sijoitetulle pääomalle ja ”kelvollinen” palkka-arvo omaa liiketoimintaansa pyörittävälle – mitään nettovoittoa ei jää jäljelle ja kyseessä saattaa olla jopa nettotappio. Tämä ei lainkaan aiheudu siitä, että yksityisyrittäjät olisivat tarkoituksella hyväntekijöitä: optimismi ja itseluottamus liian usein ohjaavat heidät hankkeisiin, jotka eivät onnistu tai eivät voi onnistua.[2]
Joka tapauksessa on selvää, että jokainen yksilö, joka sijoittaa riskirahaa, kohtaa riskin paitsi olemattomista voitoista myös koko pääomansa häviämisestä. Aikanaan houkutus tiettyjen yritysten tai toimialojen korkeista voitoista sai ottamaan nämä riskit. Mutta jos voitot rajoittuvat sanotaanpa 10 prosenttiin tai johonkin sensuuntaiseen maksimiin samaan aikaan kun riski koko pääoman menettämistä on yhä olemassa, mikä on todennäköinen vaikutus kannustimille voittoihin ja siten työllisyydelle ja tuotannolle? Sodanaikainen liikavero voitoille jo osoitti, mitä tällainen rajoite voi tehdä jopa lyhyellä aikavälillä tehokkuuden heikentämiseksi.
Silti nykyään valtioiden toimintamallit lähes kaikkialla taipuvat olettamaan, että tuotanto jatkuu itsestään huolimatta siitä, kuinka sitä lannistetaan. Nykyään eräs suurimmista vaaroista tuotannolle ovat valtion hintasäännöstelyn toimintamallit. Nämä toimintatavat eivät ainoastaan lopeta tuotteita toinen toisensa jälkeen poistamalla kaikki kannustimet niiden tuottamiselle, vaan lisäksi niiden pitkän aikavälin vaikutus on estää tuotannon tasapaino todellisen kuluttajien kysynnän kanssa. Jos talous on vapaa, kysyntä toimii niin, että jotkut tuotannon haarat tekevät voittoja, joita valtion viranomaiset epäilemättä pitävät ”ylettöminä” tai ”kohtuuttomina”. Mutta juuri kyseinen tosiasia saisi jokaisen toimialan yrityksen laajentamaan äärimmilleen ja sijoittamaan voittonsa uusin koneisiin ja lisätyöllisyyteen; se houkuttelisi myös kaikkialta uusia sijoittajia ja tuottajia, kunnes tuotanto toimialalla olisi riittävän suurta vastaamaan kysyntää ja voitot jälleen laskisivat yleiselle keskimääräiselle tasolle.
Vapaassa taloudessa, jossa palkat, kulut ja hinnat jätetään kilpailuille markkinoille, voittojen mahdollisuus ratkaisee, mitä tuotteita valmistetaan ja missä määrin – ja mitä tuotteita ei tehdä lainkaan. Jos tuotteen tekeminen ei ole kannattavaa, se on merkki siitä, että sen tuotantoon omistettu työvoima ja pääoma ovat harhaan ohjautuneita: tuotteen valmistamiseen uhrattujen voimavarojen arvo on suurempi kuin itse tuotteen arvo.
Lyhyesti: Yksi voittojen tehtävistä on ohjata ja kanavoida tuotannontekijät niin, että tuhansien erilaisten hyödykkeiden suhteellinen tuotanto jakaantuu kysynnän mukaisesti. Yksikään virkamies, oli hän kuinka nerokas tahansa, ei pysty ratkaisemaan tätä yhtälöä omavaltaisesti. Vapaat hinnat ja vapaat voitot maksimoivat tuotannon ja poistavat vajeet nopeammin kuin mikään muu järjestelmä. Mielivaltaisesti määrätyt hinnat ja rajoitetut voitot voivat ainoastaan pitkittää vajeita ja vähentää tuotantoa ja työllisyyttä.
Lopuksi voidaan todeta, että voittojen tehtävä on asettaa jatkuva ja herpaantumaton paine jokaisen kilpaillun liiketoiminnan johdolle tuoda lisää tehokkuutta ja taloudellisuutta, huolimatta siitä, mille tasolle nämä jo aiemmin on saatu. Hyvinä aikoina se tarkoittaa voittojen kasvattamista; tavanomaisina aikoina johto koettaa pitää yrityksen kilpailijoiden edellä; huonoina aikoina tehokkuutta ja taloudellisuutta saatetaan tarvita pelkästään selviytymisen vuoksi. Sillä voitot eivät voi ainoastaan mennä nolliin, ne voivat pikaisesti kääntyä myös tappioiksi, ja ihmiset panostavat enemmän pelastaakseen itsensä tuholta kuin pelkästään parantaakseen asemaansa.
Voitot seurauksena kustannuksien suhteesta hintoihin eivät ainoastaan kerro, minkä tuotteiden valmistaminen on kaikkein taloudellisinta, vaan myös, mitkä ovat kaikkein taloudellisimpia tapoja niiden valmistamiseksi. Sosialistinen järjestelmä joutuu vastaamaan näihin kysymyksiin yhtä lailla kuin kapitalisinen järjestelmä; niihin joutuu vastaamaan jokainen kuviteltavissa oleva talousjärjestelmä. Valtavaan valmistettujen hyödykkeiden ja tuotteiden määrään vapaan kilpailun voitot ja tappiot tarjoavat ylivoimaisesti paremmat vastaukset kuin millään muulla menetelmällä voidaan hankkia.