On olemassa vielä eräs osatekijä, joka tekee epätodennäköiseksi, että valtion kulutuksella luotu varallisuus kompensoisi täysimittaisesti sen maksamiseksi kannettujen verojen tuhoaman varallisuuden. Kyse ei ole niin yksinkertaisesta asiasta, kuten yleensä oletetaan, että jotain otetaan kansakunnan oikeasta taskusta ja laitetaan vasempaan taskuun. Valtion tuhlaajat kertovat meille esimerkiksi, että jos kansalliset tulot ovat 200 miljardia dollaria (he ovat aina avokätisiä laatiessaan tätä lukua), silloin 50 miljardin dollarin vuosittaiset valtion verot tarkoittavat ainoastaan, että 25 prosenttia kansantulosta siirretään yksityisistä tarkoituksista julkisiin tarkoituksiin. Näin puhutaan ikään kuin maa olisi samanlainen yhteen liitettyjen resurssien yksikkö kuin valtava yritys ja ikään kuin kyseessä olisi pelkkä kirjanpidollinen tapahtuma. Valtion tuhlaajat unohtavat, että he ottavat rahat A:lta maksaakseen B:lle. Tai paremminkin he tietävät tämän erittäin hyvin, mutta paisutellessaan kaikkia prosessin hyötyjä B:lle ja kaikkia ihania asioita, joita hän saa ja ei olisi saanut, ellei rahoja olisi siirretty hänelle, he unohtavat rahasiirron vaikutukset A:lle. B nähdään, A unohdetaan.
Nykymaailmassa kaikkia ei koskaan veroteta samalla tuloveroprosentilla. Tuloveron suuri taakka rasittaa vain pientä prosenttiosuutta kansakunnan tuloista, ja näitä tuloveroja täytyy täydentää muunlaisilla veroilla. Nämä verot vaikuttavat väistämättä niiden toimintaan ja kannustimiin, joilta ne otetaan. Kun yritys häviää sata senttiä jokaista tappiollista dollariansa kohden ja sen sallitaan pitää ainoastaan 60 senttiä jokaisesta saamastaan dollarista ja kun se ei voi kompensoida tappiollisia vuosiaan voitollisilla vuosillaan, tai ei voi tehdä niin riittävästi, tämä vaikuttaa sen toimintatapoihin. Se ei laajenna toimintojaan tai se laajentaa vain niissä tapauksissa, joissa riski on minimaalinen. Tilanteen tunnistavat ihmiset pidättäytyvät perustamasta uusia yrityksiä. Näin vanhat työnantajat eivät tarjoa enempää työllisyyttä tai ainakaan yhtä paljon kuin he voisivat – ja toiset päättävät olla lainkaan ryhtymättä työnantajiksi. Kehittyneemmät koneet ja paremmin varustetut tehtaat syntyvät paljon hitaammin kuin muuten tapahtuisi. Pitkän aikavälin seurauksena on, että kuluttajia estetään saamasta parempia ja halvempia tuotteita ja että todellisia palkkatasoja pidetään alhaalla.
Vaikutus on vastaava, kun henkilökohtaista tuloa verotetaan 50, 60, 75 ja 90 prosentilla. Ihmiset alkavat kysyä itseltään, miksi heidän tulisi työskennellä kuusi, kahdeksan tai kymmenen kuukautta vuodesta valtiolle ja ainoastaan kuusi, neljä tai kaksi kuukautta itselleen ja perheelleen. Jos he menettävät koko dollarin sen hävitessään, mutta saavat pitää ainoastaan kymmenyksen voittaessaan, he päättävät, että on hölmöä ottaa riskejä pääomallaan. Lisäksi pääoma riskien ottamiseen sinänsä vähenee valtavasti. Se verotetaan pois ennen kuin sitä voidaan kerryttää. Lyhyesti, pääomaa uusien yksityisten työpaikkojen tarjoamiseen estetään aluksi syntymästä lainkaan ja sitä osaa, joka syntyy, taltutetaan aloittamasta uusia yrityksiä. Valtion tuhlarit nimenomaisesti synnyttävät työttömyyden ongelman, joita he ilmaisevat ratkovansa.
Tietty määrä veroja on välttämätön olennaisten valtiollisten toimintojen suorittamiseksi. Kohtuullisten verojen tätä tarkoitusta varten ei tarvitse vahingoittaa tuotantoa paljoakaan. Vastapalveluksensa tuotetut julkiset palvelut, jotka muun muassa turvaavat itse tuotannon, enemmän kuin kompensoivat verotuksen. Mutta mitä suurempi osuus kansallisesta tulosta otetaan veroihin, sitä suurempi on nujertava vaikutus yksityiselle tuotannolle ja työllisyydelle. Kun kokonaisveroaste ylittää sietorajan, tuotantoa rohkaisemattomien ja häiritsevien verojen ongelma muuttuu ratkaisemattomaksi.