Roteva, hilpeä nainen lähestyi nopeasti Jonathania, joka seisoi ihmettelemässä minne menisi seuraavaksi. Epäröimättä nainen tarttui Jonathanin oikeasta kädestä ja alkoi heiluttaa sitä tarmokkaasti. ”Kuinka voit? Eikö olekin hieno päivä?” nainen sanoi uskomattomalla nopeudella yhä pumpaten hänen kättään runsaalla otteellaan. ”Olen leidi Bess Tweed, sinun ystävällinen naapurustoedustajasi hallitsijoiden neuvostossa ja olisin erittäin kiitollinen lahjoituksestasi ja äänestäsi minun uudelleenvalitsemiseksi virkaan ja siinähän se onkin; tämä on kiireellinen asia hienossa yhteisössämme.”

”Todella?” Jonathan sanoi. Naisen puheen nopeus ja voima saivat Jonathanin perääntymään askeleen. Hän ei ollut koskaan tavannut henkilöä, joka pysty sanomaan niin monta sanaa yhdellä henkäyksellä.

”Kyllä”, leidi Tweed jatkoi hädin tuskin kuunnellen hänen vastaustaan, ”olen valmis maksamaan sinulle hyvin, kyllä vain, olen valmis maksamaan sinulle, et voi löytää parempaa tarjousta, eli miten olisi?”

”Maksaa minulle lahjoituksestani ja äänestäni?” Jonathan kysyi näyttäen hämmästyneeltä.

”En tietenkään voi antaa sinulle käteistä – se olisi laitonta, lahjontaa – tämä riittänee, tämä riittänee!” leidi Tweed sanoi viekkaasti silmää iskien ja kyynärpäällään häntä kylkeen tökkäämällä. Nainen jatkoi, ”Mutta voin tarjota sinulla jotain käteisen veroista ja monin verroin lahjoituksesi arvoista. Se on yhtä helppoa kuin puoluetuen nostaminen. Nyt muutama seteli käteeni ja voit odottaa myöhemmin herkkujen virtaa. Sen tulen tekemään eli miltä kuulostaisi?”

”Se olisi mukavaa”, vastasi Jonathan, joka huomasi, ettei nainen kuunnellut häntä lainkaan.

”Mikä on ammattisi? Voin järjestää tukea – lainoja tai lupia tai tukia tai veroetuja. Voin tuhota kilpailijasi säännöillä, asetuksilla, tarkastuksilla ja maksuilla. Kuten näet, maailmassa ei ole olemassa parempaa investointia kuin poliitikko hyvällä paikalla. Ehkä haluaisit uuden tien tai puiston naapuristoosi tai ehkä suuren rakennuksen tai…”

”Odota!” Jonathan huusi yrittäen pysäyttää sanojen virtaa. ”Kuinka voit antaa enemmän kuin annan sinulle? Oletko niin rikas ja antelias?”

”Minä rikas? Hyvät hyssykät, ei!” puuskahti leidi Tweed. ”En ole rikas. No, sitä en tietysti myönnä. Antelias? Niinkin voi sanoa, mutta en ole suunnitellut maksavani omista rahoistani. Katsos, olen vastuussa julkisista varoista. Ja voit olla varma, että voin olla hyvin antelias niistä rahoista, oikeille ihmisille…” Hän virnuili, iski silmää kahdesti ja hieraisi häntä jälleen kyljestä. ”Tämä riittänee, tämä riittänee!”

Edelleenkään Jonathan ei ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. ”Mutta jos ostat minun lahjoitukseni ja ääneni, eikö se ole tavallaan sama asia kuin lahjus?”

Leidi Tweed katsoi häntä juonikkaasti. ”Olen sinulle suorapuheinen, ystäväni.” Hän kietoi yhden käden hänen olkansa ympärille ja veti hänet vierelleen, epämiellyttävän lähelle. ”Se on lahjontaa. Mutta se on laillista silloin, kun poliitikko käyttää muiden ihmisten rahaa omansa sijasta. Vastaavasti sinulle on laitonta antaa minulle käteistä suosionosoituksiin, ellet kutsu sitä ’kampanjalahjoitukseksi’. Silloin kaikki on kunnossa. Voit ostaa sata kappaletta muistelmiani ja olla lukematta yhtäkään. Tuntuuko suoraan käteisen antaminen minulle epämukavalta? Pyydä vain ystävääsi, sukulaistasi tai liiketuttuasi tarjoamaan minulle tai sukulaiselleni pysyviä lainoja, osakeoptioita tai etuja – nyt tai myöhemmin. Hän piti tauon odottavasti. ”Ymmärrätkö nyt?”

Jonathan pyöritti päätään, ”En edelleenkään näe eroa. Tarkoitan, että ihmisten lahjominen ääniä ja suosionosoituksia varten on edelleen lahjontaa siitä huolimatta keitä he ovat tai kenen rahaa se on. Nimike ei muuta asiaa, jos teko on sama.”

Leidi Tweed hymyili peräänantamattomasti. ”Raskas ystäväni, sinun tulee olla joustavampi. Nimike on kaikki kaikessa.” Vapaalla kädellään hän tarttui hellästi Jonathanin leuasta ja käänsi hänen päätään sivulle. ”Mikä on nimesi? Tiedätkö, että sinulla on komea profiili? Pääsisit pitkälle, jos ryhtyisit ehdokkaaksi julkiseen virkaan. Jos olet joustava, olen varma, että löytäisi sinulle mukavan viran toimistossani vaalien jälkeen. Vai haluaisitko jotain muuta?”

Jonathan ravisteli päänsä vapaaksi ja onnistui kiemurtelemaan hänen kätensä alta. ”Mitä saat jakamalla veronmaksajien rahoja? Voitko pitää lahjoituksina sinulle annetut varat?”

”Voi, osan käytän omiin kuluihini ja minulle on luvattu omaisuuksia, jos päätän vetäytyä eläkkeelle, mutta pääosin ne ostavat minulle tunnettuutta tai uskottavuutta tai suosiota tai rakkautta tai ihailua tai paikan historiassa. Kaikki tämä ja enemmän jälkikasvulleni!” Leidi Tweed myhäili pehmeästi. ”Äänet ovat valtaa ja en nauti mistään enemmän kuin vaikutusvallasta kaikkien tämän saaren henkilöiden elämää, vapautta ja omaisuutta kohtaan. Voitko kuvitella kuinka monet ihmiset tulevat minun luokseni – minun – suurin ja pienin palveluksin? Jokainen vero ja säännös on minulle mahdollisuus myöntää erityisvapauksia. Jokainen ongelma, pieni tai suuri, tarjoaa minulle enemmän vaikutusvaltaa. Myönnän ilmaisia lounaita ja poikkeuksia kelle haluan. Maanviljelijät, takinvalmistajat, puutyöntekijät ja kaikki heidän palkkaamansa lobbaajat syövät kädestäni! Lapsesta lähtien olen unelmoinut tällaisesta painoarvosta. Myös sinä voit jakaa tämän kunnian!”

Jonathan yritti vapauttaa kätensä. Mutta leidi Tweed piti hänet tiukasti ankeriasmaisessa otteessaan. ”Toki”, Jonathan sanoi, ”sinä ja ystäväsi saatte paljon, mutta eikö muut ihmiset järkyty, kun käytät heidän rahojaan ostaaksesi ääniä, palveluksia ja valtaa?”

”Varmasti”, hän sanoi nostaen ylpeästi pulleaa tuplaleukaansa. ”Ja kuuntelen heidän huolenaiheitaan. Siten minusta on tullut uudistuksien kannattaja.” Lopulta vapauttaen Jonathanin käden leidi Tweed sysäsi suuren jalokivisen nyrkkinsä ilmaan. ”Vuosia olen laatinut uusia sääntöjä rahan poistamiseksi politiikasta. Olen aina sanonut vaalirahoituksen aiheuttavan valtavan mittakaavan kriisejä. Ja olen voittanut kiitettävän määrän ääniä lupauksillani uudistuksista.” Hän piti taukoa hymyilläkseen omahyväisesti ja jatkoi, ”Onnekseni tiedän aina tavan kiertää sääntöjä niin kauan kuin on olemassa arvokkaita palveluksia myytävänä”. Hän vinkkasi silmäänsä ja tuuppasi jälleen: ”Tiedäthän mitä tarkoitan, tiedäthän mitä tarkoitan?”

Leidi Tweed silmäili Jonathania kriittisesti tutkaillen hänen räsyistä olemustaan. ”Kukaan ei maksa sinulle senttiäkään palveluksista, koska tähän mennessä sinulla ei ole mitään palveluksia myytävänä. Etkö näe? Mutta viattomalla olemuksellasi – ja oikealla tuellani voisit päästä pitkälle. Hmm…uusi pari vaatteita, kohotetut kengät, tyylikäs kampaus ja sopiva morsian. Kyllä, voisin varmasti kolminkertaistaa ensikertalaisen äänisaaliin sinulle. Sitten kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden huolellisen ohjeistuksen jälkeen – mahdollisuudet ovat rajoittamattomat! Tule hallitsijoiden palatsiin ja katson, mitä voin tehdä asialle.” Leidi Tweed paikallisti työläisten ryhmän, joka oli surkeana kerääntynyt tuijottamaan tien toiselle puolelle suljettua tehdasta. Äkkiä nainen menetti kiinnostuksensa Jonathaniin ja marssi nopeasti pois etsien tuoretta saalista.

”Toisten ihmisten rahojen kuluttaminen kuulostaa ongelmilta”, Jonathan mumisi.

Korvat herkkinä kaikille vastalauseisille äänille leidi Tweed pysähtyi ja kääntyi pikaisesti ympäri, ”Sanoitko ’ongelmia’. Hah! Se on kuin ottaisi tikkarin lapselta. Mitä ihmiset eivät anna minulle velvollisuudentunnosta, lainaan heiltä. Katsos, olen jo poissa ja lämmöllä muistettu, kun heidän vielä syntymättömät lapsensa saavat laskun maksettavakseen. Mikä on nimesi, poika?”

”Uhh, Jonathan Gullible, rouva.”

Leidi Tweedin kasvot muuttuivat koviksi ja kylmiksi. ”Muistan sinut, Jonathan Gullible. Jos et ole puolellani, olet minua vastaan. Palkitsen ystäviä ja rankaisen vihollisia. Et voi seistä keskellä, ymmärrätkö? Siinä se nyt on, kiireellinen asia hienossa yhteisössämme. Tämä riittänee!” Silmänräpäyksessä hänen kasvonsa muuttuivat leveään säteilevään hymyyn. Sitten hän katosi katua pitkin.