Onnellisena uuden ystävän löytämisestä Jonathan vaelsi pois häkeltyneenä. Pian hän tajusi, että hänen on parempi keskittyä tarkemmin ympäristöönsä tai hän ei löytäisi takaisin seuraavana päivänä.

Hän sattui tapaamaan poliisin, joka ei ollut paljoakaan häntä vanhempi ja istui penkillä lukemassa sanomalehteä. Jonathan jäykistyi tumman univormun ja kiiltävän aseen näkemisestä. Mutta nuorekas, avoin ilme poliisin kasvoilla sai Jonathanin rentoutumaan. Poliisi oli keskittyneenä täysin sanomalehteensä ja Jonathan vilkaisi otsikoita: ”HALLITSIJAT HYVÄKSYVÄT KUOLEMANRANGAISTUKSEN LAITTOMILLE PARTUREILLE!”

”Kuolemanrangaistus partureille?” huudahti Jonathan yllätyksestä.

Poliisi katsoi ylös Jonathania.

”Anteeksi”, sanoi Jonathan. ”En tarkoittanut häiritä sinua, mutta en voinut välttyä näkemästä otsikkoa. Onko tuo rangaistus painovirhe?”

”Katsotaan”, poliisi luki ääneen, ”’Hallitsijoiden neuvosto on juuri valtuuttanut kuolemanrangaistuksen jokaiselle, joka löydetään leikkaamasta hiuksia ilman lupaa.’ Hmm, ei vaikuta painovirheeltä. Mikä siinä on niin tavatonta?”

”Eikö se ole aika kova rangaistus noin pienestä rikkeestä?” kysyi Jonathan varovaisesti.

”Tuskin”, vastasi poliisi. ”Kuolemanrangaistus on perimmäinen uhka kaikkien lakien taustalla – oli rikkomus kuinka pieni tahansa.”

Jonathanin silmät laajenivat. ”Ette varmaan asettaisi ketään kuolemaan hiusten leikkuusta ilman lupaa?”

”Totta kai laittaisimme”, vastasi poliisimies, taputtaen painotuksena asettaan. ”Vaikka harvoin niin käy.”

”Miksi?”

”No, jokainen rikos kasvaa vakavuudessaan. Se tarkoittaa, että rangaistukset kasvavat sitä mukaan kun niitä vastustetaan. Esimerkiksi, jos joku haluaisi leikata hiuksia ilman lupaa, määrättäisiin sakko. Jos hän kieltäytyisi maksamasta sakkoa tai jatkaisi hiusten leikkuutta, silloin laiton parturi pidätetään ja laitetaan telkien taakse. Ja”, mies sanoi vakavalla äänensävyllä, ”pidätyksen vastustaminen altistaa rikollisen vakaville rangaistuksille.” Hänen kasvonsa synkistyvät paheksunnasta. ”Lainsuojaton voidaan jopa ampua. Mitä suurempaa on vastarinta, sitä suurempaa voimaa häntä vastaan käytetään.”

Tällainen julmuus laittoi Jonathanin mielen matalaksi. ”Joten jokaisen lain perimmäinen uhka on kuolema. Viranomaiset jättäisivät kuolemanrangaistuksen varmasti vain kaikkein julmimmille, rikollisille teoille – väkivaltaisille, kuten murhalle ja raiskaukselle?”

”Ei”, poliisi vastasi. ”Laki säätelee koko yksityisen ja liike-elämän kirjoa. Sadat ammatilliset killat suojaavat jäseniään tällaisilla luvilla. Puutyöntekijät, puusepät, tohtorit, putkimiehet, kirjanpitäjät, muurarit ja lakimiehet – ja lista jatkuu, he kaikki vihaavat tungettelijoita.”

”Kuinka luvat suojelevat heitä?” Jonathan kysyi.

”Lupien määrää on rajoitettu niille harvoille, jotka läpäisevät ammattikunnan jäsenyyden rituaalit. Tämä poistaa epäreilun kilpailun tunkeilijoilta eriskummallisine uusine ideoineen, liiallisine yli-innokkuuksineen, työtahdin rikkovine tehokkuuksineen tai kuolettavine hintoineen. Tällainen häikäilemätön kilpailun vastainen kilpailu uhkaa meidän kaikkein arvostetuimpien ammattiemme perinteitä.”

Jonathan ei edelleenkään ymmärtänyt. ”Suojelevatko luvat asiakkaita?”

”Kyllä. Niin tässä sanotaan.” Poliisi kääntyi takaisin sanomalehden puoleen ja luki, ”Luvat myöntävät ammattikunnille monopolit, jotta he voivat suojella kuluttajaa epäviisailta päätöksiltä ja liian monilta valinnoilta.” Taputtaen rintaansa ylpeästi poliisimies lisäsi, ”Ja minä toimeenpanen monopolit”.

”Monopolit ovat hyviä?” kysyi Jonathan.

Poliisimies rypisti otsaansa, sanomalehteään laskien. ”En todellakaan tiedä. Noudatan vain käskyjä. Toisinaan toimeenpanen monopoleja ja toisinaan minun käsketään rikkomaan monopoleja.”

”Mikä siis on oikein?”

Poliisi kohautti olkapäitään. ”Se ei ole minun asiani. Hallitsijoiden neuvosto päättää ja kertoo minulle mihin suuntaan osoitan asettani.”

Huomattuaan Jonathanin pelästyneen poliisi yritti rauhoitella häntä. ”Älä huolehdi. Harvoin me toteutamme kuolemanrangaistusta. Vain harva rohkenee vastustaa, koska me olemme pedantteja opettamaan uskollisuutta neuvostolle. Se mainitaan jopa niin harvoin, että pomoni, päällikkö Sturt, kutsuu sitä ’näkymättömäksi aseeksi’.”

”Oletko koskaan käyttänyt omaasi?” Jonathan kysyi silmäillen pistoolia hermostuneesti.

”Lainrikkojaa vastaan?” kysyi poliisi. Harjoitellulla liikkeellä hän veti sujuvasti aseensa nahkakotelosta ja kopautti kylmää teräspiipun kärkeä. ”Ainoastaan kerran.” Hän avasi makasiinin, katsoi piipunvartta pitkin, napautti sen kiinni ja ihaili asetta. ”Tämä on eräs parhaista teknologioista tällä saarella. Neuvosto ei säästele vaivoissa antaakseen meille hienoimmat työkalut ylvästä tehtäväämme varten. Kyllä, tämä on ase ja olen vannonut suojelevani kaikkien saarella olevien elämää, vapautta ja omaisuutta.”

”Milloin käytit sitä?” Jonathan kysyi.

”Omituista, että kysyt”, hän sanoi yllättäen vaisusti. ”Kokonainen vuosi palveluksessa ja minun ei ole tarvinnut käyttää tätä kuin vasta tänä aamuna. Joku vanha nainen sekosi ja alkoi uhata purkumiehistöä kepillä. Puhui jotain ’oman’ talonsa takaisin ottamisesta. Hah! Mikä itsekäs huomio.”

Jonathanin sydän jätti lyönnin väliin. Hän muisti tyylikkään valkoisen talon ja arvokkaan naisen, joka väitti omistajuutta. Poliisi jatkoi, ”Yritin saada hänet lopettamaan. Paperit olivat kaikki järjestyksessä – talo oli määrätty purettavaksi leidi Tweedin Kansan puiston tieltä.”

Jonathan pystyi hädin tuskin puhumaan. ”Mitä tapahtui?”

”Yritin puhua hänelle järkeä. Kertoa hänelle, että hän todennäköisesti pääsisi kevyellä tuomiolla, jos hän antautuisi rauhanomaisesti. Mutta sitten hän uhkaili minua, kehotti minua poistumaan tontiltaan! No, se oli selvä tapaus pidätyksen vastustamisesta. Kuvittele tuon naisen röyhkeyttä!”

”Kyllä”, Jonathan huokasi. ”Mikä rohkeus.”

Keskusteli vaimeni. Poliisi luki hiljaisuudessa ja Jonathan seisoi vaiti, kiveä jalallaan tuuppien. Kerättyään rohkeutensa hän kysyi, ”Pystyykö kuka tahansa ostamaan samanlaisen aseen kuin sinulla?”

Kääntäessään sanomalehden sivua poliisimies vastasi, ”Turha luulo. Joku saattaisi loukkaantua.”