GLIB-rakennus seisoi mahtavalla kivijulkisivulla kaksi kerrosta korkeana. Hyvin pukeutunut joukko oli kerääntynyt pääoven eteen sisäänpääsyä odottamaan. He teeskentelivät olevansa huomaamatta kasvavaa kinaa, joka roihusi heidän takanaan aukiolla. Jonathanin liittyessä ryhmään hän luki mielenkiinnolla raskaat pronssikirjaimet oviaukon yläpuolelta: ”LEIDI BESS TWEED KANSAN KIRJASTO”.

Joukon takana olevat vierailijat kurkkivat heidän edessään olevien olan yli. He huutelivat ääneen näkemäänsä. ”Suurenmoista”, kuiskasi yksi. ”Sykähdyttävää”, sanoi toinen. Vaikka Jonathan kuinka yritti, hän ei pystynyt näkemään mihin he kiinnittivät huomionsa.

Taitavana ja hoikkana Jonathan puristautui joukon lävitse ja lähestyi kirjastonhoitajan tiskiä sisäänkäynnin sisällä. ”Mitä tämä ryhmä pitää niin suurenmoisena ja sykähdyttävänä?” hän kysyi tiskin takana istuvalta mieheltä.

”Shhhh!” nuhteli kirjastonhoitaja tiukasti. ”Madalla ääntäsi.” Mies napautti koristekorttien pinoa ja asetteli ne siististi eteensä. Hän nojasi eteenpäin ja katsoi Jonathania puoliksi kehystettyjen lasiensa yli. ”Nämä ovat neuvoston taidekomitean jäseniä. He ovat juuri avanneet näyttelyn viimeisimmästä hankinnasta taidekokoelmaamme.”

”Kuinka mukavaa”, Jonathan kuiskasi. Venyttäen niskaansa nähdäkseen vilauksen hän sanoi, ”Rakastan hyvää taidetta, mutta missä se on? Sen täytyy olla hyvin pieni.”

”Se vähän riippuu”, tuhahti kirjastonhoitaja. ”Eräät kutsuisivat sitä erittäin laajenevaksi. Se on tämän teoksen kauneus. Sen nimenä on ’Tyhjyys lennossa’.”

”Mutta en näe mitään”, sanoi Jonathan kurtistaen kulmiaan tähyillessään suurta valkoista tilaa käytävällä, joka oli näkyvissä juuri sisäänkäynnin ulkopuolella.

”Se on sen tarkoitus. Vaikuttava, vai mitä?” Kirjastonhoitaja tuijotti tyhjää tilaa unelmoivalla ilmeellä. ”Mikään ei vangitse ihmisen kamppailun hengen täyttä olemusta ylentävässä tietoisuuden tuntemuksessa, jonka koemme kohdatessamme kontrastin hienovaraisempien vivahteiden täyden lämmön ja kosketuksellisen tietoisuuden sisäisen luonteemme kanssa. Mikään ei salli kaikkien kokea täysin kollektiivisen mielikuvituksen parhaimmistoa.”

Häkeltyneenä Jonathan pyöritti päätään ja kysyi neuvottomana, ”Siis, se on todella ei mitään? Kuinka ei mitään voi olla taidetta?”

”Juuri se tekee siitä kaikkein tasa-arvoisinta taiteellista ilmaisua. Neuvoston taidekomitea pitää valinnasta hyvällä maulla toteutetun arvonnan”, sanoi kirjastonhoitaja.

”Arvonta taiteen valitsemiseksi?” kysäisi Jonathan äimistyksissään. ”Miksi arvonta?”

”Takapajuisimpina päivinä kaunotaiteiden lautakunta teki valinnat”, mies vastasi. ”Aluksi kriitikot syyttivät lautakuntaa omien makujensa suosimisesta. He sensuroivat taidetta, josta he eivät pitäneet. Koska tavalliset kansalaiset maksoivat lautakunnan mieltymyksistä verovaroilla, kansa vastusti elitismiä.”

”Entäpä kokeilemalla toista lautakuntaa?” ehdotti Jonathan.

”Kokeilimme sitä toki monta kertaa. Mutta lautakunnassa istuneet ihmiset eivät koskaan pystyneet pääsemään yhteisymmärrykseen lautakunnassa istumattomien ihmisten kanssa. Joten lopulta he hylkäsivät koko lautakunta-ajatuksen – korvaten sen nykyisellä komitealla ja arvonnalla. Kaikki hyväksyivät, että arvonta oli ainoa objektiivisesti subjektiivinen menetelmä. Kuka tahansa pystyi osallistumaan kilpailuun ja lähes kaikki tekivät niin! Hallitsijoiden neuvosto teki palkinnosta mahdollisimman anteliaan ja kaikki taide kelpasi. ’Tyhjyys lennossa’ voitti arvonnan juuri tänä aamuna.”

Jonathan keskeytti väliin, ”Mutta miksei kaikkien anneta ostaa omaa taidettaan sen sijaan, että heitä verotetaan ostamaan arpajaisvalikoima? Silloin kaikki voisivat valita mistä pitävät.”

”Mitä!” huudahti kirjastonhoitaja. ”Jotkut itsekkäät ihmiset eivät saata ostaa mitään ja toisilla saattaa olla huono maku. Ei, hallitsijoiden täytyy todellakin osoittaa tukensa taiteelle!” Keskittyen ”Tyhjyyteen lennossa” kirjastonhoitaja risti kätensä ja epämääräinen ilme täytti hänen kasvonsa. ”Kiva valikoima, eikös olekin? Tyhjyydellä on se hyvä puoli, että se pitää kirjaston sisäänkäynnin tukkimattomana samaan aikaan suojellen luontoa. Lisäksi”, hän jatkoi hyvillään, ”kukaan ei pysty vastustamaan taiteellista laatua tai tämän mestariteoksen esteettistä tyyliä. Tämä tuskin pystyy loukkaamaan ketään?”