Ennen lähtöään Jonathan kysyi tietä kaupungintalolle. Rose näytti huolestuneelta ja laittoi kätensä Jonathanin olalle, ”Jonathan, ole kiltti ja älä kerro kenellekään tarjoamistamme aterioista. Meillä ei ole lupaa.”

”Mitä?” sanoi Jonathan. ”Tarvitaanko aterioiden tarjoamiseen lupa?”

”Kaupungissa, kyllä”, nainen vastasi. ”Meillä voi tulla melkoisia ongelmia, jos viranomaiset kuulevat, että tarjoamme aterioita ilman lupaa.”

”Mikä on luvan tarkoitus?”

”Sen tarkoituksena on taata tietty ruuan taso kaikille. Vuosia sitten kaupunkiväellä oli tapana ostaa ruokansa katukauppiailta, kulmakahviloista, hienoista ravintoloista tai he ostivat ruokansa kaupoista ja kokkasivat kotona. Sitten hallitsijoiden neuvosto perusteli epäreiluksi sitä, että jotkut ihmiset syövät paremmin kuin toiset ja että ihmisiä tulee suojella huonoilta valinnoilta. Joten he loivat poliittisia kahviloita, joissa jokainen voisi kaupungissa syödä standardiruokaa ilmaiseksi.”

”Ei nyt aivan ilmaiseksi, tietenkään”, sanoi isoisä vetäen esiin lompakkonsa ja heiluttaen sitä hitaasti Jonathanin nenän edessä. ”Jokaisen aterian hinta on paljon enemmän kuin aikaisemmin, mutta kukaan ei maksa ovella. Setä-Samta maksoi veroillamme. Koska poliittisten kahviloiden, tai ’polikahviloiden’ ateriat olivat jo maksettu, monet ihmiset lopettivat yksityisillä tarjoajilla käymisen, joissa he joutuivat maksamaan. Vähentyneiden asiakkaiden takia yksityiset ravintolat nostivat hintoja kattaakseen kulunsa. Toiset selvisivät kourallisella varakkaita asiakkaita tai erikoisruokavalioiden ihmisillä, mutta useimmat menivät nurin.”

”Miksi kukaan maksaisi aterioista, jos he voisivat mennä ilmaiseksi polikahviloihin?” ihmetteli Jonathan ääneen.

Rose naurahti. ”Koska polikahviloista tuli hirveitä – kokeista, ruuasta, ilmapiiristä – kaikesta! Huonoja kokkeja ei koskaan eroteta polikahviloista. Heidän ammattiliittonsa on liian vahva. Ja erittäin hyviä kokkeja palkitaan harvoin, koska huonot kokit ovat kateellisia. Rakennukset rapistuvat – likaa ja grafiitteja on kaikkialla. Moraali on alhainen, ruoka on mautonta ja ruuansulatuksen lautakunta päättää menusta.”

”Se on pahin puolin”, huudahti isoisä. ”He yrittävät mielistellä ystäviään ja kukaan ei ole koskaan tyytyväinen. Sinun olisi pitänyt nähdä riita noodeleista ja riisistä, päivittäin vuosikymmeniä. Sitten perunalobbarit järjestivät leipä ja peruna -kampanjansa. Muistatko?” hän sanoi nyökäten vaimolleen. ”Kun perunoiden ystävät lopulta saivat ihmisensä lautakuntaan, sen jälkeen emme ole enää kuulleet noodeleista ja riisistä.”

Davy teki oksettavan äänen. Kurkistaen isoäitinsä hameen takaa Davyn nenä nyrpistyi puistatuksesta. ”Vihaan perunoita, isoäiti.”

”Parempi syödä ne, kulta, tai ravinneviranomaiset nappaavat sinut.”

”Ravinneviranomaiset?” kysyi Jonathan.

”Shhh!” sanoi isoisä asettaen sormensa huulilleen. Hän katsoi olkansa yli ja sitten kadulla katseliko kukaan. ”Ne jotka välttelevät poliittisesti hyväksyttyjä ruokia joutuvat yleensä ravinneviranomaisten käsiin. Lapset kutsuvat niitä lyhyesti ’raveiksi’. Ravit valvovat tarkkaan aterioille osallistumista ja he etsivät käsiinsä jokaisen, joka ei ilmaannut paikalle. Ravinnerikolliset viedään erityisiin pidätyskahviloihin pakkosyötettäviksi.”

Davy tutisi, ”Mutta emmekö voisi vain syödä kotona? Isoäidin ruoka on parasta!”

”Se ei ole sallittua, kulta”, sanoi Rose taputtaen Davyä päälaelle. ”Muutamilla ihmisillä on erityislupia, mutta isoisä Miltonilla ja minulla ei ole erityiskoulutusta. Ja meillä ei ole varaa hienoihin keittiölaitteisiin, jotka täyttäisivät vaatimukset. Katsos Davy, hallitsijat uskovat välittävänsä tarpeistasi enemmän kuin isoisä ja minä.”

”Lisäksi”, totesi isoisä, ”joudumme molemmat työskentelemään maksaaksemme verot tästä kaikesta”. Isoisä Milton askelsi ympäri verantaa puoliksi itselleen puhuen ja muristen. ”He kertovat meille, että meillä on historiallisesti alhaisin ruuansulattaja/kokki suhdeluku, vaikka puolet väestöstä on käytännössä aliravittua. Heidän alkuperäinen suunnitelmansa tarjota parempaa ravintoa köyhillä on päätynyt huonon ravinnon tarjoamiseksi kaikille. Eräät sopeutumattomat ovat kieltäytyneet syömästä ja ovat nälkäkuoleman partaalla, vaikka heidän ruokansa on ilmaista. Vielä pahempaa on, että vandaalit ja gangsterit kuljeksivat poliittisissa kahviloissa ja kukaan ei tunne enää oloaan turvalliseksi.”

”Lopeta!” sanoi Rose aviomiehelleen nähtyään Jonathanin kauhistuneen ilmeen. ”Hän on kauhusta jäykkänä mennessään polikahvilaan.” Kääntyen Jonathanin puoleen hän varoitti: ”Pidä vain henkilöllisyyskorttisi näkyvillä, kun ilmaannut ovelle. Kaikki menee hyvin.”

”Kiitos huolenpidostasi, isoäiti Rose”, sanoi Jonathan, ihmetellen miltä henkilöllisyyskortti näyttäisi ja miten hän pystyisi koskaan saamaan ruokaa ilman sitä. ”Haittaako, jos poimin taskuihini muutama ylimääräisen palan leipää ennen lähtöäni?”

”Ole hyvä. Ota niin monta kuin haluat.” Hän meni takaisin keittiöön ja palasi usean palasen kanssa huolellisesti nenäliinaan pakattuna. Hän katsoi vaivihkaa molempiin suuntiin, ettei kukaan naapureista näkisi ja ojensi sitten ne ylpeästi Jonathanille sanoen: ”Pidä huolta itsestäsi. Vävylläni oli tapana kasvattaa ylimääräistä vehnää meidän jauhoihin, mutta ruokapoliisi vain…”

”Tiedän”, vastasi Jonathan. ”Pidän huolta, ettei kukaan näe tätä leipää. Kiitos kaikesta.” Jäähyväisvilkutuksella Jonathan astui kadulle lämpöisin ajatuksin, että tarpeen tullen hänellä olisi koti tässä uhkaavassa saaressa.