”Tämän täyty olla vallan keskus”, sanoi Jonathan itsekseen katsellessaan pelonsekaisella kunnioituksella upeita patsaita ja pylväitä. ”Tämän paikan rakentamiseen on täytynyt kulua omaisuuksia!”

Yksi pronssiovi oli selkosen selällään ja Jonathan pystyi näkemään luolamaisen auditorion täynnä ihmisiä. Kenenkään estämättä ja seisoen takana Jonathan näki keskellä korokkeen. Ryhmä epäsiistejä ja meluisia miehiä ja naisia ympäröi korokkeen käsiään heiluttaen. Heidän edessään seisoi arvokkaalta näyttävä mies, jolla oli yllään kallis puku ja joka pössytteli välillä paksua sikariaan. Hän viittoili sikarillaan eräälle edessään parveilevasta yleisöjoukosta.

Jonathan hiipi lähemmäksi kuullakseen paremmin. Mies, heiluttaen kynää toisessa kädessään ja paperilehtiötä toisessa, huusi muiden ylitse, ”Korkeutenne, sir! Kunnioitetuin arvostettu ylhäinen lordi Ponzi, sir! Pitääkö paikkansa, että olette juuri allekirjoittaneet lainsäädännön suutareille maksamiseksi, jotta he eivät valmistaisi kenkiä?”

”Ahh-h, kyllä, se totisesti pitää paikkansa”, vastasi lordi Ponzi ylimielisellä nyökkäyksellä. Hän puhui niin hitaasti, että hän vaikutti heräilevänsä syvästä unesta.

”Eikö tämä ole eräänlainen suunnan avaus, ennakkotapaus?” kysyi mies kirjoittaen raivoisasti muistioonsa.

Ylhäinen lordi nyökkäsi jälleen ylvään hidastetusti. ”Ähh, kyllä, tämä on suunnan avaus…”

Ensimmäisen kysyjän oikealla puolella seisova nainen keskeytti ennen kuin hän pystyi lopettamaan, ”Onko tämä Corrumpon historiassa ensimmäinen kerta, kun suutareille maksetaan ei-tuottamisesta?”

”Kyllä”, sanoi Ponzi, ”Uskon sen pitävän paikkansa.”

Takaa joku huusi, ”Sanoisitteko tämän ohjelman auttavan nostamaan kaikenlaisten jalkineiden hintoja – kenkien, saappaiden, sandaalien ja niin edelleen?”

”Ähh, kyllä, no – toistaisitko kysymyksen?”

Toinen ääni huusi, ”Nostaako se kenkien hintoja?”

”Se nostaa suutarien toimeentuloa”, vastasi lordi nyökäten työläästi. ”Teemme todellakin kaikkemme auttaaksemme suutareita saavuttamaan järkevän elintason.”

Jonathan ajatteli Davya ja hänen äitiään. ”Kuinka paljon rankempaa onkaan kenkien osto tästä eteenpäin!”

Sitten reportteri polvistuneena ja pääosin väentungoksen peittämänä huusi korokkeen edestä: ”Voitteko sanoa, mikä on teidän ohjelmanne ensi vuonna?”

Ponzi mumisi, ”Ähh, hmm, mitä sanoit?”

”Ohjelmanne. Mikä on suunnitelmanne ensi vuodeksi?” kysyi reportteri kärsimättömänä.

”Totta kai”, sanoi ylhäinen lordi keskeyttäen vetääkseen syvän henkäyksen sikaristaan. ”Uuh huh. Puh. Katson, että minulle on soveliasta – hyödyntää tämä erikoislehdistötilaisuus – julistamalla, että ensi vuonna maksamme kaikille suurella Corrumpon saarellamme ei-minkään tuottamisesta.”

Yleisössä kuului yhteinen kohahdus. ”Jokaiselle?”

”Oikeasti?” ”Vau! Se tulee maksamaan maltaita!” ”Mutta toimiiko se?”

”Toimiiko?” sanoi lordi Ponzi ravistellen itsensä tokkurasta.

”Lopettaako se ihmiset tuottamasta?”

”Varmasti”, hän hädin tuskin peitteli haukotustaan. ”Meillä on ollut testihanke eturivin virastossamme vuosia, ja,” sanoi lordi raukean ylpeyden vireen hiipiessä hänen ääneensä, ”Emme ole koskaan tuottaneet mitään.”

Sillä hetkellä joku kiipesi ylös ylhäisen lordi Ponzin rinnalle ja julisti lehdistötilaisuuden päättyneeksi. Korokkeen ympäröimä reportterien ryhmä hajosi hyljäten auditorioon istuutuneen yleisön. Jonathan räpytteli kahdesti tiukasti, kun hän kiinnitti huomion lähes huomaamattomaan yllättävään herpaantumiseen Ponzin asennossa – ikään kuin joku olisi leikannut yläpuolisen narun, joka piti häntä ryhdissä. Huoneen valot himmenivät, kun Ponzia ohjattiin korokkeelta savun täyteiseen takahuoneeseen.