”Ja luulet, että sinulla on ongelmia?” sanoi koppavalta vaikuttava nainen, selkeästi vaivautuneena, koska hänet oli kahlittu ihmisiin, joita hän piti alempiarvoisinaan. Puhkeamaisillaan kyyneliin hän painoi hienon pitsinenäliinan silmilleen ja sanoi, ”Kun lehdistö saa vihiä, että minä, Madam Ins, olen pidätettynä, mieheni ura on ohi. En koskaan ajatellut tekeväni jotain niin väärää. Mitä olisitte tehneet?”

Syleillen hänen viereensä kahlittua nuorta paria Madam Ins jatkoi, ”Vuosia sitten minulla oli iso koti, kolme kasvavaa lasta ja halusin palata takaisin työuraani. Naapurini matkusti paljon, joten pyysin häntä pitämään silmällä ihmisiä, jotka voisivat auttaa kodinhoidossa. Hän antoi korkea suositukset Jiyolle ja Sharille, joten palkkasin heidän välittömästi. Shar on mahtava puutarhassa ja kuljetuksissa. Hän pystyy korjaamaan mitä tahansa talossa ja suorittaa lukemattomia tehtäviä.”

”Ja Jiyo, sellainen kulta, on ollut pelastajani. Hän on niin hyvä lasten kanssa. Hän on aina paikalla, kun tarvitsen häntä. Hän kokkaa, siivoaa ja leikkaa hiukset – tekee tuhat ja yksi tehtävää paremmin kuin voisin koskaan itse. Poikani ovat hulluina hänen pipareihinsa. Kun pääsen kotiin, voin rentoutua mieheni kanssa ja leikkiä lasteni kanssa.”

Kuullosta avulta, jota jokainen haluaisi saada”, sanoi Jonathan. ”Mikä meni pieleen?”

”Aluksi kaikki oli hyvin. Sitten mieheni sai uuden paikan hyväntahdon viraston vetäjänä. Hänen vastustajansa tutkivat talouttamme ja huomasivat, ettemme olleet koskaan maksaneet eläkemaksuja Jiyolle ja Sharille.”

”Miksi ette?” kysyi Jonathan.

”Korkealla verotuksella ja alhaisilla tuloillani meillä ei aikanaan ollut varaa. Ja muutoinkaan heidän ei sallita keräävän eläke-etuja.”

Jiyo alkoi puhumaan sanomalla, ”Raportti on paljon ongelmia meille.”

Shar tökkäsi Jiyoa ja kuiskasi, ”Varovasti Jiyo. Paljon riskiä.”

Vaimolleen Jiyo vastasi urheasti, ”Madam auttaa meitä. Autamme häntä nyt.” Sitten hän sanoi Madam Insille, ”Pelastat henkemme. Tulemme kotisaareltamme El Saddamadore. Hyvin paha nälänhätä ja hyvin paha sota. Meillä ei vaihtoehtoja – lähteä, nälkä tai tulla tapetuksi. Joten tulemme Corrumpo. Madam ei auta meitä, me kuolla.”

”Tämä totta”, sanoi Shar vaimealla äänellä. ”Nyt pahoilla, me aiheutamme Madamelle ongelmia.”

Madam Ins päästi syvän huokauksen ja sanoi, ”Mieheni menettää ylennyksensä hyväntahdon virastossa ja ehkä myös aikaisemman työnsä. Hän on ollut Me ensin -komission johdossa, edistämässä kansallista ylpeyttä. Hänen vihollisensa tulevat syyttämään häntä tekopyhyydestä.”

”Tekopyhyydestä?” kysyi Jonathan.

”Kyllä. Me ensin -komissio koettaa estää uusia tulijoita.”

”Uusia tulijoita?” toisteli Jonathan. ”Ketkä ovat vanhoja tulijoita?”

”Vanhoja tulijoita? Se tarkoittaa meitä loppuja”, sanoi Madam Ins. ”Tämä on saari. Vuosien saatossa kaikki esi-isämme ovat tulleet tänne jostain muualta tulijoina, joko paeten sortoa tai pyrkien parantamaan elämäänsä. Mutta uudet tulijat ovat viimeaikaisia saapujia. Heidät on kielletty tikapuutylös lainsäädännöllä.”

Jonathan nieleskeli epämukavasti. Hän ei uskaltanut ajatella mitä tapahtuisi, jos viranomaiset saisivat selville, että hän oli myös uusi tulija. Yrittäen kuulostaa pelkästään vähäisesti kiinnostuneelta hän kysyi, ”Miksi he eivät halua uusia tulijoita?”

Kalastajanainen keskeytti, ”Uudet tulijat sallitaan, jos he kuluttavat rahaa ja lähtevät heti sen jälkeen. He ovat turisteja tai liikemiehiä. Mutta hallitsijoiden neuvosto on huolissaan köyhistä uusista tulijoista, jotka saattavat jäädä. Monet työskentelevät kovasti, pitkään, halvalla, terävämmin tai suuremmalla riskillä kuin paikalliset. He tekevät tehtäviä, joihin Madam Ins ei koskisi.”

”Odottakaapa hetkinen!”, sanoi Jack. ” Uusia tulokkaita kohtaan on monia oikeutettuja valituksen aiheita. Uudet tulokkaat eivät aina osaa saaren kieltä, kulttuuria tai tapoja ja perinteitä. Ihailen heidän rohkeuttaan – he ovat sisukkaita jättäessään elämänsä ja tullessaan tänne muukalaisina – mutta kestää aikansa oppia kaikki ja tilaa ei ole riittävästi. Asiat ovat monimutkaisempia kuin silloin, kun esi-isämme jättivät kaukaiset saarensa.”

Jonathan mietti kaikkea näkemäänsä tilaa Corrumpolla, asumattomia metsiä ja avoimia nummia. Useimmat ihmiset välttelivät luontoa ja suosivat väkijoukkoja ja kaupunkielämän toimintaa.

Sitten Madam Ins vastasi Jackille, ”Mieheni esitti täsmälleen samat argumentit uusia tulokkaita vastaan. Hän sanoi aina, että uusien tulokkaiden tulee ensin oppia kieli ja tavat, ennen kuin heidän sallitaan jäädä. Heillä täytyy myös olla rahaa, taitoja, riippumattomuutta ja heidän ei tulisi viedä lainkaan tilaa. Mieheni luonnosteli uuden lain ihmisten tunnistamiseksi ja karkottamiseksi, jotka eivät täyttäneet kriteerejä, mutta siinä oli ongelma. Laittomien uusien tulijoiden kuvaus soveltui paremmin omiin lapsiimme kuin lahjakkaisiin ihmisiin, kuten Jiyo ja Shar.”

Kaksi miestä jäykissä univormuissa ryntäsi ovien läpi kumpaakin talutushihnassa tempoen raivoisa musta koira. He marssivat suoraan Madam Insin luo, joka vapisi pelosta koirien raskasta huohotusta ja kuolaisia kulmahampaita. Toinen miehistä viittasi vartijaa avaamaan hänen kahleensa. Syvällä monotonialla hän luki dokumentista, ”Hyvä Madame Ins, Haluamme pitkittää…” Hän pysähtyi näyttämään kirjettä toiselle miehelle, kuiskasi, ja aloitti sitten uudestaan. ”Hyvä Madame Ins, Haluamme esittää syvimmät pahoittelumme tästä valitettavasta väärinkäsityksestä. Madam Ins, voitte olla varma, että tämä asia on hoidettu korkeimmilla tasoilla.”

Silminnähden helpottuneena hän seurasi pikaisesti saattajiaan pitkin pitkää käytävää rohkenematta katsoa taakseen Jiyoa ja Sharia. Muut katsoivat täydessä hiljaisuudessa, jota rikkoi ainoastaan vapaasti liikkuvan kahleen kolina. Madam Insin hävitessä näkyvistä vartijat kääntyivät Jiyon ja Sharin puoleen, vapauttaen ja erottaen heidät ryhmästä ja toisistaan. Kovakauraisesti sysäten heidät toiseen suuntaan vartijat huusivat, ”Eteenpäin pohjasakka. Takaisin mistä tulitte.”

”Me ei harmia!” aneli Shar. ”Me kuolla!”

”Se ei ole minun syytäni”, murahti vartija.

Kalastajanainen odotti, kunnes he olivat kääntyneet alas portaikkoon ja ovi pamahti kiinni heidän takanaan, sitten hän mutisi: ”Kyllä se on”.

Jonathan tärisi hiukan ajateltuaan pariskuntaa odottavaa kohtaloa, ja jopa häntä itseään. Hän katsoi ylös ja kysyi naiselta: ”Joten kaikki täällä ovat kahleissa, koska heidän ei sallita tehdä työtä?”

Osoittaen rivissä nuorta miestä, jonka kasvot olivat käsien peitossa, nainen vastasi, ”Tuolla lailla asiaa katsottaessa hän on ainoa poikkeus. Viranomaiset tulkitsevat hänen rekisteröityneen työskentelemään sotilaana. Hän kieltäytyi – joten hän joutui tähän kahleeseen meidän muiden kanssa.”

Jonathan ei aivan pystynyt näkemään nuoren miehen kasvoja, ja silti häntä ihmetytti, miksi kaupungin vanhimmat vaatisivat näin nuorta suorittamaan heidän taistelunsa heidän puolestaan. ”Miksi he pakottavat häntä olemaan sotilas?”

Kalastajanainen vastasi Jonathanille, ”He sanovat sen olevan ainoa tapa suojella vapaata yhteiskuntaamme”. Hänen sanansa kaikuivat Jonathanin korvissa yhdessä kahleiden metallisen äänen kanssa.

”Suojella keneltä?” kysyi Jonathan.

Nainen loisti, ”Niiltä, jotka laittaisivat meidät kahleisiin”.