Hallitsijoiden palatsissa oli enemmän huoneita kuin labyrintissa. Jonathan nenään alkoi tuoksumaan jotain herkullista – kahvia ja vasta paistettua leipää! Hän seurasi nenäänsä käytävää pitkin suureen kokoushuoneeseen, jossa useat vanhemmat miehet ja naiset seisoivat vihaisena väittelemässä ja heiluttelemassa nyrkkejään. Jotkut pitivät toisia kädestä heidän itkiessään hiljaa.
”Mikä on vialla?” kysyi Jonathan, joka huomasi suuren korin huoneen keskellä. Se ulottui lähes kattoon asti. ”Miksi olette niin järkyttyneitä?”
Useimmat jättivät hänet huomiotta ja jatkoivat voihkimistaan ja valittamistaan toisilleen. Mutta eräs vakava henkilö nousi hitaasti ylös ja lähestyi Jonathania. ”Se ylirakas Hallitsija”, hän murahti, ”hän on tehnyt sen taas! Hän huijasi meitä!”
”Mitä hän teki?” kysyi Jonathan.
”Vuosia sitten”, vanha mies totesi sarkastisesti, ”ylhäinen lordi Ponzi kertoi meille suuren suunnitelman estääkseen ketään vanhalla iällään joutumasta nälkäiseksi. Kuulostaa hyvältä, huh?”
Jonathan nyökkäsi myönnellen.
”Niin kaikki myös ajattelivat. Höh!” hän tuhahti ärtymyksellä. ”Kuolemanrangaistuksen uhalla jokainen ylhäistä ja mahtavaa Carlo Ponzia ja hänen neuvostoaan lukuun ottamatta saivat määräyksen tuoda leipiä viikoittain tähän valtavaan koriin. He kutsuvat sitä Turvallisuuden rahaston koriksi. Ne, jotka ovat 65-vuotta ja eläkkeellä, pystyisivät ottamaan leipiä Turvallisuuden rahaston korista.”
”Kaikki lordi Ponzia ja hänen neuvostoaan lukuun ottamatta osallistuivat?” toisteli Jonathan.
”He saivat erikoiskohtelun”, vastasi vanhan mies. ”Meidän täytyi laittaa enemmän omaa leipäämme erilliseen pelkästään heille varattuun koriin. Nyt tiedän miksi he halusivat omansa pidettävän erillään.”
”Täytyy olla mukavaa saada leipää vanhalla iällä”, sanoi Jonathan.
”Niin mekin ajattelimme. Se vaikutti niin mahtavalta ajatukselta, koska leipää tulisi aina riittämään vanhusten ruokkimiseksi. Koska pystyimme kaikki luottamaan suureen Turvallisuuden rahaston koriin, useimmat meistä lopettivat kaiken leivän säästämisen vanhuuden varalle. Ajattelimme, ettei meidän tarvitse myöskään auttaa perhettämme ja naapureita, koska neuvosto pitäisi myös heistä huolen.”
Hänen olkapäänsä valahtivat aivan kuin elämänmittaisesta painolastista. Vanha mies vilkaisi raihnaista ja vanhentunutta ryhmää. Hän osoitti toista vanhempaa herrasmiestä, joka istui läheisellä penkillä. ”Eräänä päivänä rakas ystäväni Alan katseli ihmisten laittavan ja ottavan leipiä pois isosta korista. Alan laski, että Turvallisuuden rahaston kori olisi pian tyhjä. Hän oli aikaisemmin kirjanpitäjä, tiedäthän. Alan varoitti asiasta.” Alan alkoi nyökätä vapisten.
”Menimme suoraan korille ja kiipesimme ylös. Se oli hiukan vaivalloista, mutta emme ole niin heikkoja ja sokeita kuin eräät nuoret neuvostosta ajattelevat. Katsoimme sisään ja huomasimme ruokakorin olevan lähes tyhjä. Uutinen aiheutti sekasorron. Kerroimme ylhäiselle lordi Ponzille samalta seisomalta, että hänen on paras tehdä jotain pikaisesti tai kynisimme hänet seuraavissa vaaleissa!”
”Oho, hän oli varmasti peloissaan”, sanoi Jonathan.
”Peloissaan? En ole nähnyt ketään koskaan niin hermostuneena. Hän tietää, että meillä on paljon painoarvoa kun suutumme. Aluksi hän ehdotti vanhuksille annettavaksi vielä enemmän leipää, alkaen juuri ennen seuraavia vaaleja. Sitten hän ottaisi enemmän leipää nuorilta työntekijöiltä heti vaalien jälkeen. Mutta työntekijät näkivät hänen suunnitelmansa läpi ja he myös suuttuivat. Nuoret työntekijät sanoivat haluavansa nyt leipää. He sanoivat heidän omien ruokakomeroidensa suojelevan leipää homeelta ja rotilta paremmin kuin neuvoston iso kori. Ja he eivät luota siihen, että neuvosto jättää korin rauhaan, kunnes he jäävät eläkkeelle.
”Mitä hän sitten teki?” kysyi Jonathan.
”Sillä Ponzilla on aina uusia keinoja. Hän sanoi, että jokaisen tulisi odottaa viisi vuotta pidempään, 70-vuoteen saakka, ennen kuin he voisivat alkaa ottamaan leipää korista. Tämä suututti ne, jotka olivat lähellä jäädä eläkkeelle, ne jotka odottivat noutavansa leipää 65-vuoden iässä, kuten oli sovittu. Lopulta Ponzi ehdotti nerokasta ideaa.”
”Juuri ajoissa!” huudahti Jonathan.
”Juuri ajoissa äänestyspäiväksi. Ponzi lupasi kaikille kaikkea! Hän antaisi enemmän vanhuksille ja ottaisi vähemmän nuorilta. Täydellistä! Lupaa enemmän vähemmällä ja kaikki ovat tyytyväisiä!” Vanha mies keskeytti nähdäkseen ymmärsikö Jonathan, mitä oli tapahtumassa. ”Jujuna on, että leivät ovat pienempiä joka vuosi. Yep. Leivät tulevat olemaan niin pieniä, että voimme syödä sadan leivän aterian – ja silti jäädä nälkäisiksi.”
”Perhanan rosvot!” repesi Alan. ”Kun nuo leivät ovat hävinneet, he laittavat meidät syömään kuvia leivästä.”
Valtio on suuri kuvitteellinen kokonaisuus, jonka avulla jokainen pyrkii elämään kaikkien muiden kustannuksella
Frédéric Bastiat
|
Toimintasi muiden puolesta tai heidän toiminta puolestasi on hyveellistä ainoastaan, kun se on seurausta vapaaehtoisesta, molemminpuolisesta suostumuksesta
Ote Jonathan Gulliblen perusperiaatteista
Ajatus ”turvarahastosta”, johon kerätään rahaa eläkettä varten, on tarkoituksellinen huijaus ”sosiaaliturvan” todellisen luonteen peittämiseksi. Sillä ei ole mitään yhtäläisyyttä yksityiseen eläkkeeseen, vuotuismaksuihin tai vakuutuksiin.
Alan Burris,
A Liberty Primer
☺
Lastenlapsillamme tulee olemaan kovat ajat maksaa hyvistä ajoistamme, joita meillä ei ollut. |
Ajatuksia keskustelulle
- Miksi leipä laitetaan isoon koriin?
- Miksi leivän määrä on käymässä vähiin?
- Mitä ratkaisuja tarjotaan pulan korjaamiseksi?
- Mikä on parempi ratkaisu?
- Kuinka tämä vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen?
- Löytyy esimerkkejä tosielämästä?
- Eettisiä näkökohtia?
Kommentit
Siinä ei ole mitään epätavallista, että ryhmä ihmisiä sopii vapaaehtoisesti sijoittavansa rahastoon omaksi edukseen tulevaisuutta varten. Keskinäisen avun yhteisöt, eläkejärjestöt, vakuutus- ja sijoitusrahastot ovat tehneet tätä vuosisatoja. Toisinaan edut on maksettu epätasa-arvoisesti niiden jäsenille, sopimuksista riippuen. Muut ryhmät kuten perheet, uskonnolliset järjestöt ja veljeskunnat ovat myös sopineet maksavansa erinäisiä summia koulutuksesta, lääkkeistä ja hätätapauksista. Nämä ryhmät muodostavat usein hyväntekeväisyysjärjestöjä ei-jäsenten hyödyksi. Tämä on aina ollut luonnollinen osa yhteiskuntaa.
Onko kuitenkin moraalisesti oikein pakottaa ihmiset maksamaan tällaisiin rahastoihin? Tästä on valitettavasti tullut sääntö monien maiden omaksuessa valtiojohtoisen säästämisjärjestelmän eläkkeelle jäämiseen, työttömyyteen ja terveydenhuoltoon, johon siihen maksavilla ei ole mitään henkilökohtaista valinnanvapautta tai kontrollia. Poliitikot päättävät ketkä kelpuutetaan ja kuinka. Poliitikot lappavat varoja omiin suosikkihankkeisiinsa, ja tämän tästä he luovat itselleen etuoikeutettuja maksujärjestelmiä.
Yleisesti ihmiset taipuvat tällaisiin epäloogisiin järjestelmiin valtion voimankäytön takia. Näillä järjestelmillä on useita nimiä kuten ”kansallinen eläkejärjestelmä”, ”sosiaaliturvajärjestelmä”, ”kansallinen terveysjärjestelmä”, ”työttömyysrahasto” tai ”valtion lääketieteellisen avun järjestelmän”. Sopivasti näitä suunnitelmia kutsutaan toisinaan ”juoniksi”. Toinen merkitys sanalla ”järjestelmä” englanniksi on vehkeillä, ryhtyä salaliittoon, juonitella tai rohkaista laittomuuksiin.
Nämä järjestelmät ovat taloudellisia ”yhteisomistuksen tragedioita” ja ne ovat itsetuhoisia.
Logiikka kertoo meille, etteivät tällaiset järjestelmät ole kestäviä. Ainoa tapa, jolla ne voivat selviytyä, on pakottaa ihmiset joko maksamaan lisää tai antaa ”tarvitseville” vähemmän. Yhteiskunnallinen hyvinvointi ei ole ilmaista mannaa taivaalta – jonkun täytyy maksaa se.
Kun rahaa otetaan voimakeinoin tuottajilta ja annetaan ei-tuottajille, tuotanto vähenee ja kaikille on vähemmän. Jos rahat jätetään niiden oikeille omistajille, toisin sanoen tuottajille ja tienaajille, silloin ne käytetään tavalla, joka luo enemmän vaurautta ja työpaikkoja.
Kun ihmiset säästävät omia tulevia tarpeitaan varten, heistä tulee itsenäisiä. Kun valtiot teeskentelevät tekevänsä tämän heidän puolestaan, ihmisistä tulee valtioista riippuvaisia – mikä on poliitikkojen suuresti suosima asiantila.
Ihmiset, joilla on vapaus valita, ovat kykenevämpiä huolehtimaan itsestään ja muista kuin ihmiset, jotka eivät ole vapaita. Taustaa
”Leipä” on Amerikassa rahan slangisana.
Tämä kappale kertoo poliitikkojen version karkki tai kepposesta. Halloweenina lapset pukeutuvat Amerikassa pelottaviin asuihin ja menevät ovelta ovella vaatien herkkuja. Jos he eivät saa herkkuja, he uhkailevat toteuttavansa ”väkivaltaisen” kepposen kotitaloudelle, joka kieltäytyy.
Joitain ”sosiaaliturvajärjestelmiä” on verrattu ponzipyramidihuijaukseen. (Katso Charles K. Ponzi nettisivusto: http://www.mark-knutson.com)
Alan Greenspan oli Yhdysvaltain keskuspankin pääjohtaja – melkoinen kirjanpitäjä! Greenspan oli kerran filosofi Ayn Randin ystävä, Atlas Shrugged teoksen kirjailijan, mutta myöhemmin hän hylkäsi kestävän rahan periaatteet, joita he molemmat kannattivat. Luomalla valtavan määrän uutta valtion rahaa Greenspan osallistui kuplatalouteen, joka puhkesi. Tällä tavoin ja inflatoimalla valuutan hän vähensi rahan arvoa, jossa ihmiset säästivät. Tämä on verrannollista pienempiin leipiin suuressa leipäkorissa.
1900-luvun lopusta lähtien Irlanti on käyttänyt vähiten EU:ssa yhteiskunnalliseen hyvinvointiin kuin mikään muu maa. Suurempi kulutus olisi vähentänyt Irlannin dramaattista kasvua. Kasvu hyödyttää kaikkia irlantilaisia – ”nousuvesi nostaa kaikkia veneitä”.
Viitteitä
Ayn Randin kirja Capitalism: The Unknown Ideal yhdessä artikkelien Nathaniel Brandenilta, Alan Greenspanilta ja Robert Hesseniltä kanssa (1966).
Tutkimusta sosiaaliturvasta (pakotetusta valtiollisesta eläkkeestä) löytyy Cato instituutin sivuilta: http://www.cato.org/research/#domestic_issues. |