”Hurraa? Hurraa!” huusi mies täysillä palkeilla. Säikähtäneinä vanhemmat miehet ja nainen tuijottivat ihmeissään tätä kovaäänistä häiriötä. Tunkeilija oli täydellisen huoliteltu, tarkasti trimmattuine viiksineen ja yllään herrasmiesten viimeisintä muotia. Hän astui huoneeseen johtaen joukkiota kiiltäviin tummiin pukuihin pukeutuneita miehiä, joilla kaikilla oli salkut. He hännystelivät häntä aivan kuin heidän elämänsä olisi riippuvainen siitä. Heidän johtajansa siirtyi pöytään kahvikupilliselle ja viittoili kärsimättömästi kädenliikkeellään seuraajansa sivuun. Lammaslaumamaisesti he vetäytyivät huoneen nurkkaan odottamaan hänen koollekutsuaan.

”Onnittelut”, sanoi Jonathan, ”sille mitä oletkin juhlistamassa.” Jonathan koki tarvetta kaataa kahvia tälle keikarille, tarkastellen samalla hänen vaatetuksensa tyylikkäitä linjoja ja tarkkuutta. ”Haittaako, jos kysyn, miksi olet niin iloinen?”

”Ei ollenkaan”, vastasi herrasmies ylpeästi. ”Kiitos kahvista. Auts! Se on kuumaa! Kirjoita muistiin, Numero Kaksi”, hän sanoi seuraajalle, joka kiiruhti ja veti esiin muistivihon taskustaan. Laskettuaan kahvin alas herrasmies veti kätensä esiin Jonathanille ja sanoi, ”Nimeni on George Selden. Entäs sinun?”

”Jonathan. Jonathan Gullible. Mukava tavata.”

George puristi napakasti Jonathanin kättä. ”Jonathan, tänään minun rikkauteni ovat taatut. Voitin juuri ratkaisevan äänestyksen.”

”Minkä äänestyksen?”

”Kolmella kahta vastaan korkein oikeus vahvisti kirjepatentin terävällemetallillekepissä.”

”Mikä on kirjepatentti?” kysyi Jonathan.

Liikuttaen rintaansa ylpeästi George julisti, ”Se on kaikkein arvokkain paperinpala Corrumpossa. Neuvosto julkaisi kirjeen myöntäen minulle yksinomaisen oikeuden käyttää vallankumouksellista uutta ideaa puun leikkaamiseen. Kukaan ei voi käyttää teräväämetalliakepissä ilman lupaani. Minusta tulee suurenmoisen rikas!”

”Koska keksit sen?”

”Voi, en minä ideaa keksinyt. Charlie Goodyear, levätköön hänen sielunsa rauhassa, kehitti sen ja pani paperit hakuun Ideakontrollin virastoon. Hän kuoli ennen sen läpimenoa ja maksoin Charlien leskelle mitättömän summan hänen hakemuksestaan. Saan pian rahani takaisin!” Nyökäten olkansa ylin nurkkaan kasaantuneiden miesten lauman suuntaan George lisäsi, ”Charliella ei ollut varaa palkata tuota lakimiesten joukkoa”.

”Kuka siis hävisi äänestyksen?” kysyi Jonathan.

”Monet!” George vilkaisi kattoon päässään laskien. ”Täytyy olla, no vähintäänkin kolmekymmentäneljä muuta vaativat, että olivat keksineet tämän ennen minua, äh siis Charlieta. Jotkut perustelivat sen olevan seuraava looginen keksintö kiventikussa jälkeen. Hah! Charlien isoäiti haki jopa vastaväitettä sanoen, että hän mahdollisti Charlien löydöt. Ja eräs tieteiskirjailija yritti tunkea väliin sanomalla, että Charlie varasti idean häneltä.”

George keskeytti riittävän pitkäksi aikaa puhaltaakseen kahviaan. ”Mutta tämä viimeinen oikeuden haaste oli pahin. Kantaja väitti hänen isänsä laittaneen ensin metallia puuhun. En edes pysty nyt muistamaan hänen nimeään.”

Jonathan nieleskeli, muistaen kohtaamisensa puutyöntekijöiden kanssa. ”Oliko naisen nimi Drawbaugh?” Hän muisti ensimmäisen tapahtuman saarella naistyöntekijän kanssa.

”Ei sillä ole oikeasti merkitystä. Mikä-hänen-nimensä-olikaan toi yli kaksikymmentä huijaria todistamaan, että hänellä on ollut se idea jo pitkään. Kertoi hänen isänsä olleen synnynnäinen nikkari. Kertoi hänen ja hänen isänsä yrittäneen vain tehdä hänen työstään hiukan helpompaa. Sitten hän vetosi tuomarien sympatiaan perustelemalla, että köyhänä puutyöntekijänä hänellä ei ollut rahaa patenttimaksuihin ja lakimiehiin. Mutta pilasin häneltä kaiken paljastamalla hänen viimeaikaisen pidätyshistoriansa. Pirstoin hänen uskottavuutensa tuomarien silmissä. Huono säkä, vai mitä?”

”Säkä?” vastasi Jonathan.

”Luulen hänen halunneen paikan historiankirjoista. Nyt kukaan ei koskaan tule kuulemaan hänestä.” Asettaen jälleen kuppinsa alas George nojasi seinää vasten ja tutki täydellisesti hoidettuja oikean käden kynsiään, selkeästi nautiskellen voitonhetkestään. ”Jokaisella näistä haasteista on erilainen näkökulma” jatkoi George. ”Jotkut sanovat, etten voi omistaa idean käyttöä – että se riistää muilta vapauden. Mutta tuomioistuin sanoo, että voin, koska Charlie oli ensimmäinen, joka pani hakemuksen vireille ja myöhässä tulleille ei ole sijaa. Omistan sen seitsemäntoista vuotta.”

”Seitsemäntoista vuotta? Miksi seitsemäntoista?” kysyi Jonathan.

”Kuka tietää?” hän myhäili. ”Maaginen numero, arvelen.”

”Mutta jos omistat idean käytön, miksi se silloin päättyy seitsemäntoista vuoden jälkeen? Menetätkö kaiken omaisuutesi seitsemäntoista vuoden jälkeen?

”Hmm.” George pysähtyi nostamaan jälleen kahviaan. Hän alkoi sekoittamaan sitä mietteliäästi. ”Hyvä kysymys. Omistusoikeudelle ei yleensä ole aikarajaa, ellei neuvosto ota sitä haltuun ylevämpään yhteiskunnalliseen tarkoitukseen. Ehkä on olemassa korkeampi yhteiskunnallinen tarkoitus. Odota hetki.” Hän nosti kätensä pystyyn ja Numero Kaksi tuli viipymättä juosten huoneen nurkasta. Tämä ihmispenikka käytännössä hyppäsi Georgen rinnalle.

”Mitä voin tehdä teille, sir?”

”Numero Kaksi, kerro tälle ystävälleni, miksi en voi omistaa kirjepatenttia pitempään kuin seitsemäntoista vuotta?”

”Kyllä, sir. No, asiahan on näin. Muinaisina aikoina kirjepatentti myönsi yksinkertaisesti kuninkaallisia monopoleja monarkian ystäville. Kuitenkin nykyään kirjepatentin rooli”, sanoi Numero Kaksi vitkastelevalla monotonialla ”on motivoida keksijöitä, joilla muutoin ei olisi mitään syytä keksiä hyödyllisiä asioita tai paljastaa salaisuuksiaan. Vuosisata sitten taikauskoinen keksijä vakuutti hallitsijoiden neuvoston, että kuusi kuukautta vähemmän kuin kaksi ja puoli seitsemän vuoden oppijaksoa olisi riittävä monopolioikeuksien etuoikeus keksijöiden motivoimiseksi.”

”Ole hyvä ja korjaa minua, jos olen väärässä”, sanoi Jonathan ponnistellen ymmärtääkseen. ”Sanot, että keksijöitä motivoi ainoastaan halu rikastua estämällä muita käyttämästä ideoita?”

George and Numero Kaksi katsoivat toisiaan ilmeettömästi. George vastasi, ”Mitä muita motiiveja voisi olla?”

Jonathan koki heidän mielikuvituksenpuutteensa hiukan masentavaksi. ”Joten jokaisen teräväämetalliakepissä valmistavan täytyy maksaa sinulle?

”Joko niin tai minä valmistan niitä itse – muutaman kerrallaan ja suurin kustannuksin”, sanoi George.

Numero Kaksi nauroi hermostuneesti, pälyillen sivulta Georgia.

”Öhöm, se on vielä epävarmaa, sir. Meillä on jo henkilöstöä tutkimassa asiaa. Muistathan, että meidän täytyy ensin hoitaa kiusallinen puutyöntekijöiden laki, joka kieltää uusien työkalujen käytön. Toinen tapaaminen leidi Tweedin kanssa on sovittu myöhemmäksi tänään. Jos onnistumme saamaan poikkeuksen lakiin, silloin puutyöntekijät ehkä tekevät meille tarjouksen idean päällä istumisesta seuraavaksi seitsemäksitoista vuodeksi.”

Kääntyen takaisin Jonathaniin päin Numero Kaksi selitti: ”Puutyöntekijöillä on eriskummallinen, mutta vanhakantainen käsitys, että heidän vanhan ideansa käyttöä tulisi suojella meidän uuden idean käytöltämme. He näkevät meidät myöhemmin tulleina.”

George oli kadonnut ajatuksiinsa. Poissaolevasti puhuen hän kommentoi, ”Se puutyöntekijöiden laki on suoranaisesti kehityksen vastainen, eikö olekin Numero Kaksi? Tiedän, että voin luottaa sinuun. Olet aina muita edellä.”

”Mutta, sir”, jatkoi Jonathan, ”mitä jos et olisi voittanut patenttiasi oikeudessa tänään?”

Suurella syleilyllä George halasi molempia, sekä Numero Kakkosta että Jonathania, marssittaen molempia ovea kohden. ”Nuori mies, ilman patenttia voit olla varma etten tuhlaisi aikaani kanssasi höpöttämiseen. Kilpailisin parhaasta tehtaasta tuottaakseni parhaat terävätmetallitkepissä nopeammin kuin kukaan toinen. Ja Numero Kakkonen etsisi muita töitä. Eikö totta, Numero Kakkonen? Ehkäpä tuotantoa, markkinointia tai tutkimusta lain sijaan. Jokaisen uuden terävänmetallinkepissä tulisi pitää sisällään pienimmätkin innovaatiot pelkästään pysyäkseen muita edellä!”

”Ähh! Kuulostaa karmealta!” tirskui Numero Kaksi.

”Ei. Löytäisin muita mahdollisuuksia lain alueelta – sopimuksien tai petoksen, ehkäpä.”