Jonathanin aprikoidessa seuraavaa liikettään pyylevä sotkuisesti pukeutunut nainen lähestyi häntä varovaisesti. Naisen rasvaiset kampaamattomat hiukset inhottivat häntä ja nainen haisi mädältä rämeiköltä. Mices syöksyi pois. ”Psst! Haluatko tuntea olosi hyväksi?” kuiskasi nainen hermostuneesti. Jonathan kavahti vastenmielisyydestä. Nainen toisti vaivautuneella äänellä, ”Haluatko tuntea olosi hyväksi?”

Konstaapelin kuvattua säädyttömyyttä Jonathan oli epävarma mitä sanoisi. Hän kuitenkin ajatteli, ettei tämä vastenmielinen nainen voinut yrittää myydä seksuaalisia palveluita. Joten Jonathan, ollen rehellinen, tahdikas nuorukainen, vastasi totuudenmukaisesti: ”Eivätkö kaikki halua tuntea olonsa hyväksi?”

”Tulee mukaani”, sanoi nainen puristaen tiukasti Jonathanin kättä. Hän johdatti hänet kujaa pitkin ja läpi nuhruisen tummennetun sisäänkäynnin. Jonathan muisti ryöstön ja yritti laittaa vastaan –hengitystään pidättäen suojatakseen itseään naisen löyhkältä. Ennen kuin hän pystyi vastustamaan nainen sulki oven Jonathanin takaa ja lukitse sen. Hän viitasi Jonathania istumaan pöydän ääreen. Laukustaan hän veti esiin pienen rasian paksuja sikareja. Hän valitsi yhden, puri pään irti, sytytti toisen pään tulitikulla ja veti pitkän tyydyttävän henkäyksen.

Jonathan istui kiusaantuneena tuolissaan ja kysyi, ”Mitä haluat?”

Nainen puhalsi räjähtävän savupilven ulos ja sanoi yrmeästi, ”Haluatko – hilpeitä marjoja?”

”Mitä ovat hilpeät marjat?” kysyi Jonathan.

Naisen silmät kapenivat epäilyksestä. ”Et tiedä, mitä hilpeät marjat ovat?”

”En”, sanoi Jonathan alkaen nousta tuolistaan, ”ja en usko, että olen myöskään kiinnostunut, kiitos paljon.”

Nainen käski hänen istuutua ja vastentahtoisesti hän suostui. Sikariaan tuprutellen ja tutkien häntä tarkasti nainen sanoi, ”Et taida olla paikallisia, ethän?”

Jonathan piti tauon huolissaan, että nainen oli arvannut hänen olevan uusi tulokas. Mutta ennen kuin hän pystyi vastaamaan, nainen huusi, ”Väärä hälytys! Tule ulos, Doobie.”

Äkkiä salainen ovi aukesi pitkän kapean peilin takaa ja univormuinen poliisi tuli syöksyen esiin. ”Kuinka voit?” sanoi konstaapeli ojentaen kätensä Jonathanin käteltäväksi. ”Olen Doobie ja tämä on partnerini Mary Jane. Pahoittelemme sinulle aiheutunutta vaivaa, mutta olemme agentteja peitetehtävissä selvittämässä hilpeiden marjojen kauppaa.” Kääntyen Mary Janen puoleen hän lisäsi, ”Olen nälkäinen. Hyvitetään nuorelle kaverille muutamilla virvokkeilla.”

Huoneen kaapista he alkoivat vetää esiin kaiken kokoisia ja muotoisia laatikoita, paketteja, pulloja ja purkkeja. Ruokaa! Jonathan huokaisi helpotuksesta ja hänen suunsa kostui aterian näkemisestä. Parivaljakko alkoi käydä pöydälle siroteltujen herkkujen kimppuun. Leivonnaisia oli kaikenlaisia – tuoretta leipää, voita ja hilloa, juustonpaloja, suklaamakeisia ja muita makoisia herkkuja. Doobie nappasi ison keksin palan ja taputteli sormillaan päälle paksulti voita ja hilloa. ”Käy kiinni, nuori kaveri”, hän sanoi suu täynnä ruokaa. Hän viittasi kädellään pöydän yli, ”Ei polikahviloita hilpeiden marjojen ryhmälle, vai mitä Mary Jane?” Nainen pystyi vain nyökkäämään, hänen paksut poskensa pullistuivat suussaan olevasta suklaamakeisesta.

Jonathan otti palan leipää kinkulla ja söi nälkäisesti. Pysähtyen keskustellakseen hän kysyi jälleen, ”Mitä ovat hilpeät marjat?”

Mary Jane kaatoi kupin kahvia ja tiputti sekaan kolme lusikallista sokeria. Hänen sekoittaessaan paksua kermaa kuppiin hän vastasi, ”Et todellakaan tiedä? No, hilpeät marjat on laiton hedelmä. Jos olisit yrittänyt ostaa hilpeitä marjoja minulta, olisit joutunut ihmistarhaan kymmenestä kahdeksikymmeneksi vuodeksi.”

Jonathan äänekäs nielaisu kuului huoneen toiseen päähän saakka. Hän oli vähällä joutua ihmistarhaan! Mary Jane ja Doobie tutkailivat hänen ilmettään hetken ja purskahtivat välittömästi nauruun.

”Mutta mikä on niin pahaa hilpeissä marjoissa?” tiedusteli Jonathan. ”Tekeekö se ihmiset sairaiksi? Tai väkivaltaisiksi?”

”Vielä pahempaa”, sanoi Doobie käyttäen hihaansa hillon ja voin jämien pyyhkimiseksi poskiltaan. ”Hilpeät marjat saavat ihmisten olon hyväksi. He vain istuvat hiljaa ja unelmoivat.”

”Puistattavaa”, lisäsi Mary Jane sytyttäessään paksua pitkää sikaria ja ojentaessaan sen Doobielle. Ottaessaan voisen keksin ja levittäessään reiluja kerroksia kermajuustoa päälle hän purnasi, ”Se on pakenemista todellisuudesta”.

”Näin on”, sanoi Doobie, asetellen asevyötään mukavampaan asentoon ja mumisten keskeltä toista suullista keksejä. Jonathan ei ollut koskaan nähnyt kenenkään tunkevan ruokaa niin nopeasti suuhunsa. ”Nykyään nuoret ihmiset eivät ota vastuusta elämästään. Joten kun he kääntyvät paetakseen hilpeiden marjojen puoleen, palautamme heidät takaisin todellisuuteen. Pidätämme ja lukitsemme heidät kalterien taakse.”

”Onko se heille parempi?” kysyi Jonathan tarjoten kohteliaasti Doobielle lautasliinaa.

”Toki”, vastasi Mary Jane. ”Haluatko viskipaukun, Doobie?” Doobie virnisti ja tyrkkäsi rasvaisen lasin naista kohden. Hän täytti sen ruskealla nesteellä etiketittömästä kannusta piripintaan. Palaten takaisin Jonathanin alkuperäiseen kysymykseen hän vastasi, ”Katsos, hilpeät marjat ovat koukuttavia.”

”Mitä tarkoitat?”

”Se tarkoittaa, että tarvitset aina enemmän. Sinusta tuntuu, että sinun tarvitsee saada niitä jatkaaksesi elämääsi.”

Jonathan pohti tätä. ”Tarkoitat, kuten ruokaa?” hän sanoi hädin tuskin kuuluvasti Doobien valtavan röyhtäisyn ylitse.

Doobie myhäili tyytyväisenä kaataessaan kurkusta alas toista viinashottia ja pössytteli syvään sikaristaan. ”Ei, ei. Hilpeillä marjoilla ei ole ravitsemuksellista arvoa ja ne saattavat olla jopa epäterveellisiä. Ojennatko minulle tuhkakupin, Mary Jane?”

”Ja jos hilpeät marjat ovat epäterveellisiä”, sanoi Mary Jane sekoittaessaan kahviaan tikkarillaan,” silloin joudumme maksamaan näiden surkeiden leväperäisten hoidot huolimatta siitä, kuinka hölmöä heidän käytöksensä ja tapansa ovat. Kontrolloimattomat hilpeiden marjojen syöjät olisivat taakka meille kaikille.”

Jonathan lipsautti, ”Jos ihmiset vahingoittavat itseään, miksi teidän pitäisi maksaa heidän hölmöilyistään?”

”Se on ainoastaan humaania”, sanoi Doobie, nyt hiukan hiprakassa. Hänen kätensä heiluivat ja sohivat ilmassa jokaisesta mieleensä tulevasta asiasta. ”Ratkomme ihmisten ongelmia. Hallitsijat joutuvat maksaman monista ongelmista, tiedäthän, kuten meidän palkoista ja isosta ihmistarhasta. Ja älä unohda, viime vuonna hallitsijoiden neuvosto joutui auttamaan tupakan ja sokerin viljelijöitä selviytymään huonosta vuodesta. Täytyy ruokkia ihmiset, tiedäthän? Verot ratkaisevat nämä ja monet muut ongelmat. Verot huolehtivat ihmisistä, jotka tulevat sairaiksi. Se on ainoa säädyllinen, sivistynyt tapa toimia. Ojenna viski, Mary Jane.”

Mary Jane ojensi hänelle kannun ja nyökkäsi hyväksyvästi. Hän sytytti paketistaan uuden sikarin pitämällä sitä edellisessä sikarissaan kiinni. Doobie oli vauhdissa. ”Koska meidän täytyy auttaa ihmisiä, meidän täytyy kontrolloida mitä jokainen tekee.”

”Me?” kyseenalaisti Jonathan.

”Pöörp!” röyhtäisi Doobie. ”Anteeksi!” Hän otti pilleripurkin paitansa taskusta. ”Kun sanon ’me’ en tarkoita sinua ja minua henkilökohtaisesti. Tarkoitan, että hallitsijat päättävät meidän puolesta mikä on hyvää käytöstä ja kuka joutuu maksamaan huonosta käytöksestä. Itse asiassa on hyvää käytöstä maksaa pahasta käytöksestä. Kuulostaako ymmärrettävältä, Mary Jane? Joka tapauksessa hallitsijat eivät tee virheitä näissä asioissa, kuten loput meistä tekisivät.” Doobie keskeytti ottaakseen pari pientä punaista pilleriä. Hänen puheensa alkoi sammaltaa. ”Hassua kuinka aina sanon ’me’, kun puhumme heistä. Mary Jane, haluaisitko muutaman näitä rauhoittaaksesi hermojasi?”

”Kiitos, mutta ei kiitos” hän sanoi hyväntahtoisesti. Mary Jane liu’utti siron metallirasian hänelle lisäten, ”Ihanat vaaleanpunaiset tuttini toimivat paljon nopeammin. Pystyn vaivoin aloittamaan päiväni ilman kahvia ja yhtä näistä. Tässä, kokeile yhtä, jos haluat. Se on reseptilääkkeiden viimeisintä huutoa.”

Jonathan mietti poliitikkoja, joita hän oli tähän mennessä tavannut. ”Ovatko hallitsijat tarpeeksi viisaita osoittaakseen ihmisille oikeata käytöstä?”

”Jonkun täytyy olla!” mylvi Doobie huojuessaan hiukan tuolissaan. Hän otti uuden kulauksen viskiä huuhtoakseen alas suullisen kakkua ja vaaleanpunaisia pillereitä ja tuijotti Jonathania. ”Jos ihmiset eivät käyttäydy kunnolla, opetamme varmasti niille hulttioille vastuullisuutta ihmistarhaan päätyessään!” Doobie alkoi anelemaan muita mukaan juomakierroksiin.

”Ei kiitos”, sanoi Jonathan. ”Mitä tarkoitat ’vastuullisuudella’?”

Mary Jane liikahti kaataakseen hiukan viskiä kahviinsa ennen kuin lisäsi lisää sokeria ja kermaa. ”En tiedä kuinka…no, Doobie, selitä sinä”.

”Hmm. Anna minun ajatella.” Doobie kallisti tuolinsa taaksepäin ja tuprutteli sikariaan. Hän olisi saattanut näyttää viisaalta paitsi, että hän melkein menetti tasapainonsa. Palautuessaan hän sanoi, ”Vastuullisuus täytyy olla omien tekojensa seurauksien hyväksymistä. Kyllä, sitä se on! Se on ainoa tapa kasvaa, tiedäthän, oppia”. Savu Doobien ympärillä tiheni hänen pössytellessään tiheämmin yrittäessään ankarasti pohtia vastuullisuutta.

”Ei, ei” keskeytti Mary Jane. ”Se on liian itsekästä. Vastuullisuus on vastuun ottamista muista. Tiedäthän – kun pidämme heidät pois harmeista, kun suojelemme heitä itseltään.”

Jonathan kysyi, ”Kumpi on enemmän itsekästä? Vastata itsestään vai ottaa vastuu muista?”

”On ainoastaan yksi tapa selvittää tämä”, julisti Doobie. Hän ponnahti seisomaan suoraksi tuolistaan ja kaatoi sen kumoon lattialle. ”Viedään hänet Suurelle Kysyjälle. Jos kukaan pystyy selittämään vastuullisuutta, hän pystyy!”